Akilleen kantapäät

Ladataan...

Psykologiset testit ovat takanapäin. Palautekeskustelu niiden tiimoilta käydään kesäkuun viimeisellä viikolla. Omia johtopäätöksiä testien annista on pää pullollaan. Puhetta, testejä ja ennen kaikkea ahdistumista. Jos testien tarkoitus oli ”löytää” kehoon liittyvää omanarvontunnottomuutta, niin siinä kyllä onnistuttiin täydellisesti. Henkisesti olo oli kuin alastomalla viimaisessa pakkasessa. Katse viilsi maata, käperryin ja pyyhin kyyneltä pois silmäkulmistani.

Testit koostuivat kuudesta tunnista siten, että puolet ajasta puhuttiin ja toinen puolisko testattiin. Puheenaiheet olivat jo tuttuja: keho, sosiaalinen verkosto, menneisyys, suhde vanhempiin ja oma suhtautumiseni erilaisuuteeni. Keventäviä aiheita oli myös: sain kertoa, että millainen nainen olen ja mitä naiseus tarkoittaa minulle. Kun aloituskysymys on, että ”mitä sinulle tarkoittaa väärässä kehossa oleminen”, tiesin, että helppoa ei tule olemaan. Hymyilin, mutta lopuksi yritin hymyillä. Hymy todella hyytyi kun kysymykset vietiin niin tarkoiksi. Testit puolestaan koostuivat kuva-analysoinneista, loogista ajattelua testaavista osuuksista, lukusarjojen muistamisesta ja kokonaisuuksien hahmottamisesta. Varsinkin kokonaisuudet hahmottuivat työn ja tuskan kautta. Puhuimme tästä psykologin kanssa ja hän siis huomasi ongelmani. Myöhemmin tiedän, että mitä tämä kaikki kertoo minusta. Jos en hahmota kehoani, näkyykö kaikki tämä myös muussa?

Pahin osuus tuli yhdessä musteläiskäkuvassa. Kuva oli mielestäni selvästi ristiriitainen. Kuva ei varsinaisesti esittänyt mitään, mutta minulle siinä näkyi nykyinen kehoni: pehmeitä muotoja ja vapautta, mutta myös fallos ja kovia muotoja. Sen analysointi oli kammottavaa, suorastaan ahdistavaa. Ehkä olennainen asia oli tuon ristiriita- sanan käyttäminen. Siitähän kehoristiriidassa on juuri kysymys. En ole etsinyt kyseistä kuvaa teidän nähtäväksi, koska en halua sitä koskaan enää katsoa. Tietenkin sen muistan. Ahdistuksen kasvaessa kysymysten millintarkkuus alkoi rasittaa. Keho on minun suurin Akilleen kantapää. Nyt näytin sen toden teolla. Välillä tuntui pahalta kun itseään kuunteli. ”Olenko vielä näin syvällä tässä paskassa?”. Akilleen kantapäistä moninainen työryhmä saa toki paljon irti. Ne näyttävät, millainen on suhde kehooni ja muutamiin muihin herkkiin teemoihin. Asialla on kuitenkin toinen puolensa. Entisenä mielenterveyspotilaana tiedän varsin hyvin riskit uudelleen romahtamiseen. Huomasin, kuinka psykologi otti mielenterveysteemasta vain huolet irti. Sanoin, että ilman niitä vuosia en olisi näin vahva ja juuri nyt tässä. Sinänsä kehon ahdistukseen nuo vuodet ovat tehneet vain sen eron, etten halua satuttaa itseäni. Lopullisesti ahdistuksestani pääsen todennäköisesti eroon vain kehon vahvistuksen kautta.

Olen varsin hyvä kätkemään pahan oloni sisälle, liiankin hyvä. Reippauden romahtaessa testien aikana näytin toisen puoleni: inhimillisen puoleni. Kun koko ajan vaaditaan tosinaiseutta ja eräänlaista epäinhimillistä vahvuutta, on helppo yksin vajota syvälle. Tiedän, että ilman ystävien tukea arkeni olisi toisenlainen. Myös tämä kirjoittaminen on varsin puhdistavaa, elokuvataidetta nyt tietenkään unohtamatta. Totuus on kuitenkin, että olet aika yksin näiden teemojen kanssa. Vertaisryhmässä ymmärtämystä on toki, mutta viime kädessä joudut onneksi itse rakentamaan suhteesi näihin asioihin. Sanon siksi ”onneksi”, koska vain sinä voit päästä tässä eteenpäin; taaksepäin et halua palata. Syksyllä on ajankohtaista miettiä ulkopuoliseen apuun turvautumista, taas kerran. Nyt ulkopuolinen apu tarkoittaa ennen kaikkea tukihenkilöä, jonka kanssa herkistä aiheita voi puhua ilman reippautta. Lisäksi joudun koostamaan menneisyyttäni tarinaksi, ja siinä on hyvä olla apuna ulkopuolinen ihminen. Lääkkeet olen jättänyt pois. Ei niistä minulle sen suurempaa apua ole, enkä myöskään halua niihin ikään kuin ahdistusta siirtää.

Kaipuun punainen hetki. Sanoin psykologille, että miksi tässä piti käydä näin. Sillä hetkellä kaipuuni väri oli mustanpunainen. Erääseen esilomakkeen lauseentäydennys kohtaan kirjoitin seuraavasti: ”Muut ihmiset saavat sukupuolensa itsestään selvyytenä – minä en”. Toinen puoli asiasta on se, että osaan nauttia oman aitoni sukupuolen kaikista asioista, toisin kuin ehkä luomunaiset. Tämä vapaus ja ilo näkyivät testien helpoimmissa osioissa. Johtopäätöksiä on kuitenkaan ennen aikaista sanoa, siitä vastuun ottaa psykologi. Toivon vain, että tulin kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin olen, Akilleen kantapäiden kera ja ilman niitä.     

Share
Ladataan...

Kommentit

Minä ja Elain

Olen niin liikuttuneena monta kertaa lukenut tätä palstaa. Olet esikuva meille kaikille naisille: päättäväinen ja sisukas. Ja samalla herkkä. Se on todella vaikea yhdistelmä ja herkkänä ihmisenä en osaa kuin kuvitella, miten rankkoja kokemuksesi tällä matkalla ovat olleet. Olen niin ylpeä sinusta ja siitä, mitä olet saavuttanut!! Uskallat olla oma itsesi!

Elämä "luomuna" (tämä on niin hauska tapa käyttää tätä sanaa) on välillä myös varsin ristiriitaista. Ehkä näytämme yleensä ottaen siltä, että olemme sujut naiseutemme kanssa, mutta ainakin itselleni naiseus on varmasti elämän mittainen oppitunti ja täynnä jatkuvaa muutosta ja pohdintaa. Koskaan ei ole valmis eikä se ole pointtikaan. Pointti on se, että pitää itsestään juuri tällä hetkellä riittävästi ja on itse itsensä paras kannustaja. Tai yleensä ottaen, edes ihan ookoo kaveri :). Siinä onkin opettelua koko elämäksi!

Ihana lukea ajatuksiasi elämästä ja itsestäsi, innolla seuraan palstaasi!

Silmäni kostuvat kannustavista kommenteista, joita saan alati enemmän. Se, mitä Miia kirjoitti, vetää minut myös samalla sanattomaksi. Kun luomunainen antaa tunnustusta, niin olen aina otettu. Samalla huomaamme, että olemme kuitenkin ihan samanlaisia. Vahvoja, herkkiä, tunteellisia ja niin pirun sitkeitä. Ostettua "muka-ihailua" en siedä, mutta pyyteetön palaute napsahtaa minuun aina syvälle. 

Miian esille tuomat pointit ovat niin hyviä. Ollaan sinuja itsemme kanssa, vaikkei aina ollakaan. Inhimillinen vaatimus on olla itsensä paras kaveri. Onko peili tänään pahin vihollisesi vai kertooko se sen, kuka on kaunein prinsessa tässä kaupungissa. Aikanaan me kaikki ihailemme itseämme joskus peilistä - jopa minäkin. Tähän uskon. Ja sitä paitsi, kyllä me olemme prinsessoja joilla on aina ainakin yksi ystävä: minä itse.

Kommentoi

Ladataan...