Alemmuuskompleksin syövereissä

Täyttelin jälleen erään työhakemuksen. Siinä kyseliltiin sukupuoltani nimeni osoittaessa sen selvästi. Onko kaksi tapa toimia: moraalinen ja juridinen. Jos vastaan, että olen Ida ja nainen (ilman virallista statusta), teen moraalisesti oikean teon. Jos vastaan olevani Ida ja mies, toimin juridisesti oikein. Samalla voin katsoa kun työhakemukseni siirtyy monien turhien papereiden joukkoon. Ollaanko punaisella vaaran vyöhykkeellä? Valehtelenko työhaastattelussa?

Ehkä, mutta ilman tätä mahdollisuutta toimia moraalisesti oikealla tavalla en edes pääsisi työhaastatteluihin. Tämä on niiiin nöyryyttävää ja jopa hävettävää. Kuka palkkaa mies-naisen (näin asian karmivimmillaan tulkita)? Toki jotain miehistä minussakin on, mutta jo nimi on ihana enne aidosta identiteetistäni. Uusi ongelma: yritin varata lääkäriaikaa netin kautta. Ei onnistunut. Henkilötunnus ja nimi eivät kohtaa, joten ei siitä enempää. Olen pudonnut jonnekin... pois. Muistatteko Rovaniemen- reisuun keväällä? Tuolloin sain erityiskohtelun majoituksessa. Nyt jatkossa sitä ei tule. Joko luomunainen tulee huonekaverikseni (mitä niin toivon) tai sitten reissu jää osaltani kokematta. On tiedettävä mitä on ja mitä haluaa. Olen ehdoton, tiedän sen ja olen siitä jopa ylpeä.

Lain kanssa pelaileminen on tuskaisaa ja ahdistavaa. En onneksi omista passia, jossa sukupuolikoodini näyttäisi irvokkalta. Uusia passikuvia teetettäessä jäin tätä miettimään. Kuvani toimitin uutta Kela-korttia varten, johon ei se alkuperäinen kuva todellakaan sopinut. Saman tempun teen myöhemmin henkilökortille kunhan vain sukunimi virallistuu. Joskus tulee miettineeksi näiden juridisten papereiden halua kategorisoida ihmisen miehiin ja naisiin. Entäpä intersukupuoliset? Emme kaikki täytä ainakaan näitä kriteereitä koskaan, tuskin kukaan täydellisesti. Hiukset ovat mielenkiintoisat. Uimareilla on päässään tiukka uintimyössy ja ilman sitä sukupuolen tunnistaminen sujuu leikiten. Hiusten ollessa pois tietä tekee uimamyssykkä uimareista varsin androgyynisiä uimareiden ollessa myös kehoiltaan sellaisia.  

Tässä vaiheessa kaikki viralliset paperit ovat ongelmallisia. Ennen kaikkea väärän henkilötunnuksen loppuosan ja sukupuolitunnisteen ”mies” takia. Miksi on kehitetty moinen loukkaava systeemi? Enkö vain saisi olla sen sukupuolen edustaja, jota olen sosiaalisesti aina ollut ja johon tunnen kuuluvani. Ei mitään armeijapakkoa älyttömyydessään vai jotain muuta olennaista. Nyt kuulemma kuulun nostojoukkoon C – älä kysy, mitä se tarkoittaa. Tai en tiedä olenko enää osa armeijakalustoa, en vain tiedä kuinka asiat tulkitaan. Sotilaspassia en ainakaan enää omista ja tiedoksi, naisilla ei ole armeijapakkoa. Tämä armeija-asia voi tulla riippakiveksi menneisyydestäni, vaikka minut sieltä vapautettiinkin. Monet menneisyyden asiat palaavat aina kummittelemaan, mutta pelotan ne kummitukset takaisin – ainakin hetkeksi. Menneisyyteni tiedot ja työtodistukset ovat osa kadonnutta maailmaa, johon en palaa ikinä. Vaikea laittaa vanhoja työnantajia suosittajaksi, koska he muistavat sen väärän henkilön. Ollaan taas metsässä.

Koska työpaikkaa hakiessani entiset suosittajani suosittelisivat jotain Otsoa tai Ristoa eikä minua, on tilanne valmis sekaannuksille. Tätä riskiä en halua. Nyt mennään eteenpäin tyhjältä pöydältä, mutta täydellä mielellä. Menneisyyden aloittaminen kuin tarinan muodossa on tuttua kaikille, mutta minä muokkaan asiat toisenlaisiin mittasuhteisiin. Henkilökortin kohdalla ei oma haluni vielä riitä. Uuden kortin - jota en ole vielä edes hankkinut - olen Ida ja mies. Tämä ei minua kiinnosta, ja tässä on yksi elävä irvikuva ja esimerkki uuden translain tärkeydestä. Matkat ulkomaille jäävät haaveeksi kun en jaksa alituiseen kantaa pinoa dokumentteja mukana ja selittää yksinkertaista asiaa: sitä, kuka olen. Enkä edes kaikkiin maihin olisi tervetullutkaan - tai olisin, mutta henkeni menettämisen uhalla.

Alemmuuskompleksista tulee vaivihkaa osa arkeasi. Katsot kaunista naista tai komeaa miestä baarijakkaralla. Hän on yksin ja luo katseesi minuun. Enkä minä tee yhtään mitään, vaikka haluaisinkin. Vajoan jonnekin ja tiedän, ettei hän voisi minusta aidosti olla kiinnostunut. Nauraisi vain päin naamaa. Kaikkitietävä Wikipedia sanoo aiheesta seuraavaa:

"Alemmuuskompleksi on psykologian ja psykoanalyysin käsite, joka tarkoittaa huonommuudentunnetta toisiin nähden. Alemmuuskompleksin käsitteen loi Alfred Adler. Kompleksi on usein tiedostamaton, ja sen ajatellaan johtavan ylikompensoimiseen: joko mahtaviin suorituksiin tai äärimmäisen epäsosialiseen käytökseen. Aiheen varhaiset tutkijat käyttivät Napoleonia esimerkkinä ihmisestä, joka kärsi lyhyestä pituudestaan ja kompensoi tätä suuruudenhulluilla maailmanvalloitusuunnitelmilla."

Minulla ei moisia valloitussuunnitelmia ole. Äärimmäisen epäsosiaaliseen käytökseen sorrun usein enkä osaa selittää, että miksi. Ystävänikin ihmettelevät hiljaisuuttani. Tämä on toisaalta sitä, millainen nainen olen, mutta kehonahdistus ja tietty masennus alkavat saamaan voittoa minusta. Pakko myöntää, häpeillen. Elämästä on tulossa yhtä ristiriitaisuuksien onnenpyörää ja ne palkinnot tulevat vasta joskus. On minulla varasuunnitelmia, mutta en niistä vielä puhu mitään. Ei tarvitse huolehtia, mitään sellaista elämää lopettavaa. Ingmar Bergmanin sanoin, elämä on ajanjakso syntymän ja kuoleman välillä. Täytyy nyt vain saada tuo ajanjakso toimimaan ja itseni näköiseksi. Taas on niin ihanaa olla erilainen.

Ensi viikolla menen taas Helsinkiin työreisulle. Ehkä olisi aika purkaa hieman sydäntään siellä. Kärsivällisyys on niin lopussa. Mutta nautitaan pienistä asioista. Hormonipolin käyntiä on kaavailtu syyskuuksi!! Upeaa!!