Kun Lasse olikin Oona ja Veerasta tuli Karri

Riemuitsen nimenvirallistumisesta vielä hetkisen erään teeman kautta. Onko nimi enne? Eräs ystäväni sanoi osuvasti: ”On hankala kuvitella sinua Idana ennen kuin tapaamme”. Näin se varmasti todella onkin. Itse ajattelen osin samoin; tosin tiedän kaltaisteni ihmisten kohdalla, että nimet (entinen ja nykyinen) eivät todellakaan kohtaa missään mielessä. Vasta tapaamisen jälkeen on monen helpompi sisäistää asiat. Sitten esimerkiksi kännykän nimitiedot laitetaan uusiksi sähköpostia nyt tietenkään unohtamatta. Olennaisin tapahtuu tekojen kautta. Se on merkki eteenpäin menemisestä.

Luommeko kuvan ihmisestä nimen kautta? Kun ollaan siirtymässä jarkkomaisuudesta kohti saaramaisuutta, on tilanne aika mielenkiintoinen. Millainen oli se Jarkko, millainen on ”tuleva” Saara? Onko yksi kuollut pois ja toinen syntynyt? Ollaan elämän puun kimpussa, yhtäkkiä. Olen toki vastannut aikaisemmin jo osaan kysymyksistä. Ei ihminen kuole pois prosessin aikana, oikeastaan hän kokee näkyvän uudelleen syntymisen. Elämän pieniä, isoja ihmeitä. Saa olla oma itsensä. Se on vapauttavaa, suosittelen. Parhaat ihmeet tapahtuvat aivan silmiemme alla. Yksi lattea ihme on se, ettei ihminen prosessin aikana sisäisesti tunnu muuttuvan. Se sisin eli naiseus on kuin impulssi, joka vie eteenpäin myötätuulen lailla. Varmasti ajan myötä tarkennan näitä kommenttejani kun näkyvää muutosta on tapahtunut. Olisi jotenkin pelottavaa jos muuttuisin ihmisenä kuin uudeksi. Olen kasvanut valtavasti, ja uskon ja toivon tämän kasvun jatkuvan. Ainakin oman kehokuvani haluan rakentaa uudelleen. Ennen kaikkea kasvulla viittaan sisimpääni enkä rintoihini. Nämä viimeksi mainitut kasvavat sitten aikanaan.

Olen puhunut paljon rajan ylittämisestä ja sen hyväksyvän katseen saannista. Nimenmuutos on aika näkyvä rajan ylittäminen. Pankissa asioidessani uuden pankkikortin suhteen, ilmoitti kiva virkailija ihanan tylsästi, että ”en ihmettele jos nykyistä pankkikorttiasi on luultu varastetuksi”. Vanha nimi ja nykyinen minäni kun emme näyttäneen koskaan kohtaavan. Olenko sitten Idana idamaisuuden ruumiillistuma? Meillä kaikilla on ihmeellisiä mielikuvia nimistä, kuten Oona, Pontus, Sonja tai Heikki. Kun sitten tapaamme kaksi Sonjaa, vertaamme käsitystä heistä siihen sonjamaisuuteen, joka meillä on. Kumpi toteuttaa sitä paremmin, arvokkaammin tai ihanammin... On totta, että joillekin ihmisille heidän nimensä sopii täydellisesti, kun taas osalle ei. Mistä tämä ajattelu kumpuaa? Minullekin on sanottu, että nimeni sopii minulle kuin nenä päähän. Öö-öö. Okei...  Oli niin tai näin, oikean nimen näkeminen ja kuuleminen on tavallaan rutiininomaista, mutta on siinä mukana tiettyä viehätystäkin, myönnän. Naisen virallista asemaa ei nimenmuutos anna. Se vaatii taas uusien rajojen ylittämistä ja kärsivällistä odottamista. Konkreettisin muutos virallistumisessa on henkilötunnuksen muutos ja menneisyyden tietojen päivittäminen tietyin osin.

Kun naisen asema virallistuu, olen mitä ilmeisesti jo siinä vaiheessa, että prosessi on loppusuoralla. Aikaa tähän menee vielä monen kirjoituksen ajan. Tilanteeni on ristiriitainen juridisesti tai ei oikeastaan. Jos joudun sairaalahoitoon, nimeni on nainen, mutta virallinen status miehen. Kumman puolelle kuulun – naisten vaiko miesten? Luonnollisesti edellytän pääseväni oikeaan seuraan, mutta meneekö se näin yksiselitteisesti. Moraali ja omatunto kun eivät aina juridiikkaa kohtaa. Se, mikä on minulle itsestään selvää, ei aina muille olekaan. Tähän edellä esitettyyn ongelmaan on diplomaattinen ratkaisu: älä sairastu tai joudu sairaalaan. Olisihan se näky, kun miesten osastolle majoitettaisiin ärtynyt nainen...