Naisen myyttinen sisätila ja sen monet peilit

Ladataan...

Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin – tavallaan. Silloin puhuin vain yksinkertaistetummin. Käsittelin teemaa tunteen kautta. Kirjoitin lähinnä itselleni tärkeistä asioista, joista minä koen tunnetta naiseudestani; siitä, mitä minä aidosti olen. Niin korkojen kopse kuin tunne vapaudesta riittävät minulle. On vielä paljon, mitä haluan. Nyt on aika peilata asiaa laajemmin ja samalla psykologiselta kantilta. Avukseni otan Elina Reenkolan hienon kirjan Nainen ja viha (Minerva, 2008). Ja puhe on naisen sisätilasta.

 

Ingmar Bergman käsitteli toistuvasti elokuvissaan ”välitilaa”. Tällä hän tarkoitti maailmaa, joka sijoittuu elämän ja kuoleman väliseen maailmaan, välitilaan. Elokuvassa Mansikkapaikka (1957) iäkäs professori risteilee uniensa kautta välitilassa, jossa aika on pysähtynyt. Muistojen mansikkapaikka on koodi: se on välitilan symboli. Orson Wellesillä oli Ruusunnuppunsa elokuvassa Citizen Kane (1941), Bergmanilla on mansikkapaikkansa. Se on se, mitä päähenkilö kuolemansa hetkellä pitää mielessään – elämän tärkein muisto. Meillä jokaisella on oma välitilamme, meillä jokaisella on oma lasikenkämme kuin Tuhkimolla tai mansikkapaikkamme. Bergmanin hurjin ja inhimillisyydessään armottomin välitilan kuvaus lienee elokuvassa Talven valoa (1962). Uskonsa menettänyt pappi käy dialogia – kenen kanssa? Jumalan tietenkin. Ollaan ihmisyyden ytimessä. Usko, armo ja kohtalo. Talven valoa on elokuva ei-kenenkään-maasta, se on kuvaus täydellisessä välitilassa olevasta papista. Vain ruotsin kieli paljastaa sen maalliseksi tuotteeksi.

 

Kerro kerro kuvastin...

 

Mitä on sitten sisätila? Ensituntuma käsitteeseen voi antaa liian fyysisen kuvan. Voin paljastaa, että keho ja fyysisyys liittyvät sisätilaan olennaisesti. Reenkola kirjoittaa:

”Naisen sisätila tarkoittaa kohtua, vaginaa ja muita sisäisiä

sukuelimiä ja niiden mahdollisuutta kantaa vauvaa” (s. 35).

Tässä mielessä naiseksi todella synnytään. Olet biologisesti nainen tiettyjen elinten ja hormonien perusteella. Ongelmia tulee heti eteen jos et täytä kriteereitä tai olet ”erilainen” nainen. Esimerkiksi, miksi en kelpaakaan synnyttämään? Enkö siis kelpaakaan naisena? Itse en koskaan tule olemaan aito nainen missään edellä esitetyssä mielessä. En saa kohtua enkä munasarjoja kuukautisvuotoineen, vaikka kuinka niitä haluaisin. Hyväksyn tämän asian. Minun on pakko hyväksyä tämä säästääkseni itseäni. On kuitenkin aivan eri lähtötilanne naisella, joka on syntynyt biologisesti naiseksi eikä siitä huolimatta pystykään toteuttamaan niitä asioita, joita naisena kykenisi ja joita häneltä jopa odotetaan. Olet poikkeava nainen, jos et voi saada vauvoja, et halua seksiä tai haluat jakaa rakkauselämäsi naisen etkä miehen kanssa. Tämä poikkeavuus voidaan osoittaa jopa diagnoosilla. Sinänsä surullista, että naisen kehollinen sisätila liittyy kuin loogisesti naisen mahdollisuuteen kantaa vauvaa. Eiväthän kaikki edes vauvaa halua. Onko se väärin?

Elämä on ihmeellistä. Kuvassa viitaus asiaan, joka aiheuttaa harmia

monille, mutta minulle se tuottaa kateutta.

 

Mukaan kuuluu kuitenkin muutakin. Kehon lisäksi on mieli:

”Nainen vihaa ja rakastaa ruumiissaan, ei irrallaan siitä. Ruumiin maantieto heijastuu mielen maastoon, omalla tavalla muokattuna” (s. 35).

Jos en siis täytä kehon kriteereitä, kaikki heijastuu automaattisesti mielen maastoon. Naiseus on kyseenalaistettuna. Pienestä pitäen tyttö rakentaa mielen sisätilaansa. Barbi-nuket, pinkit värit, paljettimekot ja prinsessaleikit vahvistavat hänen sisätilaansa, tyttöyttään. Kaikelle hän kuitenkin hakee vahvistustaan aikuiselta, ennen kaikkea äidiltään. Äiti on kuin jumalatar hänelle (tai saattaa olla). Opitaan roolit ja naiseuden ensiaskeleet papukaijamaisesti matkimalla. Tunnistan tämän itsestäni myös täydellisesti. Itse samaistuin luokkani tyttöihin heti koulusta lähtien. Muistan osan tytöistä kuvan tarkasti edelleen. He antoivat kasvot sille, mitä minun piti olla. He saivat olla lettipäisiä, pisamakasvoisia ja pukeutua ihaniin mekkoihin. Myötäelin heidän kautta unelmaani. Onneksi vasta myöhemmin tajusin kysyä, että miksi tässä kävi näin. Tällä säästyin monelta itkulta. Hyvä kysymys ja samalla vaarallinen sellainen on, että millainen naisen pitää olla.

 

Ikoni, joka on muuta kuin nukke. Roolimalli, unelma ja tyylinnäyttäjä, jonka hiuksia harjataan ja jolle kerrotaan päivän tapahtumista.

 

Naisen sisätilaan kuuluu paljon kehollisuutta ja tämä tuottaa omalla tavallaan iloa, tuskaa, häpeää ja ylpeyttä. Pelkästään kysymys ”Muistatko milloin omat kuukautisesi alkoivat?” saattaa laukaista mielessä valtavan muistojen ketjun, eikä tähän aina liity pelkkää naiseutumisen iloa. On kollektiivinen häpeä, jos kuukautisvuoto näkyy esimerkiksi housujen läpi. Nainen, joka huomaa toisen naisen kohdalla tämän tahattoman asian tapahtuneen, häpeää sillä hetkellä myös omaa sukupuoltaan. Näin voidaan ajatella. Itse en ajattele aivan näin kärjistetysti, vaikka ymmärrän tämänkin ajatuskannan. Kun mukaan otetaan miehille yleensä sellainen kerskunnan aihe kuin neitsyyden menettämisen hetki, voidaan puhua helposti siitä, kuinka herkkä naisen sisätila on. Niin kehon kuin mielen peilauksessa. On tietenkin paljolti naisesta itsestään kiinni tuleeko vai syntyykö hän naiseksi. Toisin sanottuna: luoko hän maailmansa itse vai luodaanko hänen maailmansa jonkun toisen – eli miehen – toimesta hänelle valmiiksi valmiiden mallien mukaisesti.

 

"Laulu Suomen kesästä". Elokuvasta Perkele! - Kuvia Suomesta (1970). Ohjaus: Jörn Donner.

 

Reenkolan kirja tarkastelee monipuolisesti naiseuden problematiikkaa. Psykologia on vain yksi hänen teemoistaan. Yksi mielenkiintoinen kirjassa toistuva teema on kostava nainen. Reenkola antaa esimerkeillään ja haastatteluilla kasvot kylmänviileälle, kostavalle ja/tai väkivaltaiselle naiselle. Hän peilaa asioita paljon psykologian näkökulmasta. Koska en ole asiantuntija, niin en yritä vakuuttaa lukijoitani freudilaisista teorioista. Olen oppinut ”karttamaan” niitä elokuvateorian saralla. En myöskään innostu Jacques Derridan puheesta koskien ”immenkalvon logiikkaa”. Kaikkiaan nämä erilaiset käsitykset antavat mielenkiintoisia näkökulmia naisen seksuaaliseen haluttomuuteen, siihen, mikä saattaa olla lastensa murhaavien naisten tausta-ajatuksena tai ylipäätänsä naiseuden ikuiseen myyttisyyteen.

 

Noir-elokuvien yksi femme fatale: Barbara Stanwyck

 

Lopuksi Reenkolan kirjan naisen sisätilaa käsittelevän luvun upein lause. Ehdottomasti upein:

”Sisätilan merkitys voi olla naiselle arvokas tai arvoton” (s. 39).

Siinä on kaikki olennainen sanottuna aikuisen naisen kehon ja mielen yhtälöstä, jossa summamerkin perässä lukee ”tällainen nainen minä olen”. Nainen, joka vaalii neitsyyttään tai muuten ”karttaa” seksiä, selittyy Reenkolan mukaan juuri tällä kehollisen sisätilan vaalimisella. Sama kääntäen: nainen, joka ”hyödyntää” kehoaan vauvojen synnyttämiseen, näkee kehonsa arvokkaana, uuden elämän mahdollistajana. Molemmissa on mukana oman sisätilan vaaliminen, mutta aivan eri tavoin ymmärrettynä. Mielen sisätilan vaaliminen onkin monimutkaisempi asia. Uusien vaatteiden, kehujen vastaanottaminen, avioliittoon meneminen tai uuden työpaikan saaminen on tietynlaisen sisäisen sisätilan vaalimista. Sitä, millainen minä olen. Suomalainen nainen on huono vastaanottamaan kehuja kauneudestaan. Tiedämme kuitenkin sanojen merkitysten uppoavan syvälle ajatuksiin ja sydämeen. Niillä on vaikutusta itsetuntoon ja käsitykseen siitä, millainen minä olen (ainakin muiden silmissä).

 

 

Minulle sisätilan merkitys on varsin mustavalkoisessa asetelmassa tällä hetkellä. Mielen sisätila on se, missä ”näkyvimmin” olen Ida. Kehollisesti olen vajaa, puutteellinen. Tunnen ja näen puutteet ja vajeet aina kun katson itseäni peilistä. Ehostaminen, vaatteet ja olemus, niillä tuen omaa kehollista sisätilaani. Kaikki kuitenkin liittyy yhteen; siitä keho-mieli –problematiikassa on viime kädessä kysymys.

 

Onko sinun sisätilasi arvokas vai arvoton?

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...