Naisena olemisen oikeus, miehenä olemisen velvoite

Ladataan...

On ”välitilinpäätöksen” paikka. Olen sivunnut rooli- ja uskomusteemaa paljon, mutta nyt summaan yhteen niitä asioita, joita olen miettinyt kirjoitustenikin jälkeen. Kohtaan maailmaa jo nyt uudesta näkökulmasta ja olen siirtymässä toisesta asiasta toiseen: velvoitteesta oikeuteen. Minulle tämä tarkoittaa siirtymistä pois suorittamisesta ja oven aukaisemisesta vapauteen. Kolikolla on kuitenkin aina toiset puolensa. Palaan aiheeseen vielä uudestaan, mutta tämän tekstin jälkeen otan tietoisesti etäisyyttä tähän teemaan. Otan etäisyyttä, koska tarkkailen maailmaa, johon olen pikku hiljaa siirtymässä hyväksyttynä jäsenenä. Matkaa on vielä paljon, mutta kuitenkin.

Eräs transseksuaali kuvailee tuntojaan Hanna Vilkan kirjoittamassa ansiokkaassa kirjassa Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen (PS-kustannus, 2010) toteamalla, että naisena oleminen on oikeus ja miehenä oleminen vastaavasti velvollisuus. Sinänsä transseksuaalisuus ja transsukupuolisuus ovat saman kolikon aivan eri puolet, mutta ajatus, jota tässä haetaan, on oikea. Olen täsmälleen samaa mieltä. Kun tulin avoimesti ulos ”naisena”, huomasin kuitenkin pudonneeni eräänlaiseen välitilaan. Vilkka (s. 118) kuvailee välitilassa olevia henkilöitä seuraavasti:

”Välitilassa olevat eivät ole yhteiskunnan ulkopuolisia. He kyseenalaistavat ja uudelleen tulkitsevat todellisuutta, jossa he elävät. ... Välitilassa olevat koettelevat luokituksia. He koettelevat, mitä kulttuurin sisällä muut ihmiset sallivat ja eivät salli heidän olevan”.   

Olen välitilassa tahtomattani, ja tiedän olevani siellä jonkin aikaa. En siis koe niitä oikeuksia, joita naisille sallitaan. Minulle tämä tarkoittaa yhtä kuin vapauksia. Toisaalta välitilassa oleminen mahdollistaa yhden tärkeän asian: pääsen pois miesten maailmasta ja siihen liittyvistä velvoitteista. Ei enää suorittamista ja pakkoa.

”Tytöt rakastavat juoruamista”, ”armeija tekee pojista miehiä”, ”tytöt ovat ahkeria ja kilttejä”, "pojat eivät koskaan itke”. Tullaan uskomusten luvattuun helvettiin. Tässä puhe oikeudesta olla vapaa tai velvoite olla jotain, mitä ei edes halua olla, kadottaa tajunsa. Kaikki kääntyy päälaellensa. Me teemme oikeuksista velvoitteita, ja päinvastoin. Lisäksi rakennamme niin miesten maailman kuin naisten maailman sisäisesti omat sisäiset logiikkamme, kuinka asiat ovat. Tai kuinka niiden tulee olla.

Kuulin vasta keskustelun lentokoneessa, jossa nainen puhui naispuoliselle työkaverillensa arjestaan. Osoittautui, että perheen lapsi oli kotona sairaana ja äiti istui samaan aikaan lentokoneessa. ”Olen paska äiti”, sanoi ”huono äiti”. ”Parempi äiti” vastasi kommentoimalla, että olisit jäänyt kotiin. ”Huonon äidin” vastaus oli mykistävyydessään hieno. ”Halusin tulla töihin. Olen paska äiti”. Taustalla kuului pienen lapsen itkua samalla kun naisten välinen keskustelu vaimeni ja tukahtui. Mitään ei ollut enää tehtävissä.  Mikä olikaan naisen vapaus ja velvoite? Edellisen esimerkin nainen olisi voinut jäädä kotiin; se olisi ollut hänen oikeutensa. Olisiko se ollut hänen velvollisuutensa? Koskaan keskustelussa ei viitattu perheen toiseen puoliskoon – olettaen, että sellainen perheestä löytyy. Naisella on oikeus tehdä töitä, mutta ne velvoitteiden määrät ovat huimaa luokkaa. Lisäksi naiset asettavat itse itselleen kovan sisäisen kurin; olen huono, jos teen näin.

Sama tilanne on toki miehilläkin. Mies, jota ei ”hyväksytä” armeijaan esimerkiksi terveydentilansa takia, on eräänlainen luopio. Häpeä lankeaa ja yö tummuu. Tiedän miehiä, jotka ovat jopa käyneet uudestaan ja uudestaan kutsunnoissa hakemassa oikeutta päästä armeijaan, koska heiltä on viety mahdollisuus velvollisuuden suorittamiseen. Surrealismi kohtaa realismin. Koti-uskonto-isänmaa –ajattelu on voimassa edelleen Suomessa. Vastuu tämän kaiken yllä pitämisestä lankeaa ennen kaikkea miehelle. Vaikka nainen tuo rahaa taloon omalla työllään, on ”kodin hengetär” ynnä muuta, mikään ei voita miehen paikkaa perheen ns. päänä. Kuinka moni mies haluaa edes tällaista mandaattia? Empaattinen, herkkä, lapsiaan hellästi hoivaava ja vaatteita silittävä mies on meillä nk. moderni mies. Joillekin sellainen mies voi olla nössö tapaus, joka jättää saunaillan väliin, koska perhe on etusijalla. Jälleen kerran: sisäinen logiikka miesten maailmassa on kova. Se voi olla naisten maailmaa suoraviivaisempi ja ilmeettömämpi, mutta armoton se on.

Satiiria, mustaa huumoria vai totta?

Mitä jään kaikesta kaipaamaan? Luen Filmihullu- lehteä ja Elleä. Siinä olen minä persoonana intressieni kautta. Joku ehkä näkee tässä ristiriidan, minä en. Kuten olen sanonut monta kertaa, en minä mihinkään katoa. Identiteettini ei lähde mihinkään; ainoastaan tulen aidosti minäkseni. Jään varmasti kaipaamaan miesten maailman yksioikoisuutta. Asia puhutaan ja se on käsitelty. Vaikka rakastan naisten maailmaan kuuluvia tärkeitä ”sivulauseita”, kaikki naiset tietävät noiden ”sivulauseiden” sotkevan asioita. Mennään pinnan alle; pinnan, jonne monet miehet eivät monestikaan edes halua päästää. Tiedän jo nyt naisten maailman epäsolidaarisuuden ja sinne kätkeytyvien katseiden toisen puolen. Silti, naisten maailmaan kuuluva energisyys, vapaus ja iloisuus puhuttelevat minua aina. Saa luvan kanssa olla aidosti nainen! Suodaanko miehille tällaista mahdollisuutta, mietin. Kaikki on aina kiinni meistä jokaisesta. Persoonia olemme. Me itse luomme uskomukset ja murramme niitä. Jokainen ”erilainen” persoona on rikkaus. Ja mitä siihen normaaliuteen tulee, tuntuu, että se on olemassa enää käsitteenä.

Bergman näyttää olennaisen. Persona (1966). Minä ja unelmani - joskus, jossain

Joudun varmasti uudelleen tulkitsemaan ajatuksiani kaiken tämän jälkeen kun oma prosessini on ohitse. Hyväksytäänkö minut naisten maailmaan, siinä haaste ennen kaikkea muille. Tässä ei pelkkä juridiikka riitä. Paljon ratkaisee sosiaalinen läpimenevyys ja uskottavuus. Se, että minut hyväksytään nyt erityisesti naisten puolelta, ei ollut minulle yllätys. Olen kyseenalaistanut sukupuoleni ja miehuuteni. Olen rintamakarkuri, eräässä mielessä. Kuka mies ampuisi minua selkään, jos ase annettaisi käteen? En jaksa tällaisia asioita murehtia. Tiedän mitä olen ja minne maailmaan menen. Ihailen transgender- ja androgyyni-ihmisiä, jotka pystyvät valitsemaan eräänlaisen ”kolmannen sukupuolen”, joko kahdessa maailmassa liikkumisen tai tietoisesti niiden ulkopuolella olemisen. En itse pystyisi siihen enää koskaan.

Siinä mielessä olen aika tavallinen. Tylsä sukupuoliroolinsa tyytyväinen nainen.   ;) 

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...