Sua vain yli kaiken mä Rakastan

Ladataan...

Näihin sanoihin olen kiteyttänyt viestini eräille persoonille: nimittäin lapsilleni.

Jo pitkään olen ajatellut päivittää kuulumisiani vanhemmuusrintaman suhteen. Olenhan aikaisemmin kirjoittanut omasta ristiriitaisesta ja arasta suhteesta vanhemmuuteeni. Asia on arka edelleen, mutta ristiriitaisuudet ovat hälvenneet. Haasteet ovat muiden silmissä. "Muita" edustaa yhteiskunta, en minä emmekä lapseni. Joskus huonona päivänä tuntuu, että olen kuin naisvanki, jota valvotaan suhteestaan lapsiinsa. Virheitä ei sallita ja on oltava hypervanhempi. Yhtä kaikki, olen edelleen pelkkä vanhempi ja Ida, mutta nyt kuulen tuon nimeni konkreettisesti. Tapa, jolla lapset ovat halunneet sisäistää asiat, on ylittänyt ainakin kolmannen asteen yhteyteni johonkin suurempaan. Tiedän, että kun odotettuja kehonmuutoksia alkaa näkyä, ollaan uuden haasteen edessä. Siis, me kaikki kolme olemme. Minulle kehonmuutokset edustavat riemua ja mitä todennäköisimmin murrosikäisen angstia, lapsilleni esimakua tulevasta hämmennyksestä koskien minua, heitä itseään ja mahdollisesti myös ympäröivää maailmaa.  

Äitienpäivänä mietin omaa vanhemmuuttani. Milloin on minun päiväni? Milloin ja minkälaisen kortin minä saan ruusujen kera? Lisäksi, haluaako joku niitä edes minulle ojentaa? Eräs ystäväni totesi, kuten Peter Gabriel laulaa kappaleessaan Shaking The Tree, ”It’s your day, woman’s day...”. Jos jompikumpi teemapäivistä pitää valita, valitsen äitienpäivän. Luonnottoman luonnollisesti. Sanon asian näin, sillä kun olen lasteni kanssa, luonnollisesti minut nähdään joko äitinä tai lasteni äidin ystävänä nimeltä Ida. Omaa käytöstään on vaikea seurata, mutta työreissut Helsingissä ovat pakottaneet tähänkin. Kummin toimin: äidillisemmin vai isällisemmin? Kysymys ei ole avoin eikä retorinen, vaan hyvin luonnollinen ja yksinkertainen, kuten myös on vastauskin. Totta kai äidillisemmin, mutta huomioikaa: äidillisemmin, ei varsinaisena äitinä.

Olen iloinen huomatessani, kuinka suhde lapsiini on kaiken tämän myötä vain vahvistunut aidommaksi, mitä se ei koskaan ole aikaisemmin ollut, ei koskaan. Tämä antaa viitteen siitä, että ehkä osaan huomioida molemmat lapseni yhdenvertaisina sukupuolensa edustajina sinisine paitoineen ja pinkkeine takkeineen, joita he luonnostaan käyttävät. Mietin usein, millaisen roolimallin annan ihmisenä ja naisena. Haluan antaa itsestäni kuvan juuri sellaisena kuin olen. Näinhän se kuuluisi ollakin. Naisena oleminen on sitten yhtä loogista. Lapseni ymmärtävät tai ainakin vaikuttavat ymmärtävän ja tiedostavan sen, missä mennään. Kuka tai mikä on ”poistumassa” ja kuka tai mikä on tulossa ”tilalle”. Nyt puhun sukupuolesta ja nimenomaan kehosta. Tätä aihetta emme sen enempää käsittele, koska aihe ei ole vielä ajankohtainen eivätkä halutut isot muutokset tapahdu pitkään aikaan. Valitettavasti, vai onko näin?

Lapset tarvitsevat eniten aikaa maailmassa. Monessa mielessä ja monina eri aikoina. Heidän herkkyydenastettaan tai pohdintojen sumeuttaan/kirkkauttaan  ei voi ennakoida ennen kuin ääneen kajahtaa joukko erikoisia, mutta tavallaan luontevia kysymyksiä. Vastaan aina kysymyksiin mahdollisimman rehellisesti. Itselleni on myös hyvin tärkeää, etten anna selkeästi ”vääränlaista” kuvaa sukupuolirooleista. Nainen on nainen ja mies on mies. Mitä sitten tulee näiden käsitteiden sisältöihin, niin tästä olen kirjoittanut blogissani tuhansia merkkejä. On eri asia kannattaa esimerkiksi teoreettisella tasolla sukupuolineutraalisuutta kuin olla väärässä kehossa ja yrittää samalla kasvattaa lapsiaan edes jonkinlaiseen käsitykseen sukupuolten perusolettamuksista. Minun on oltava hienovarainen eikä virhelaukauksiin ole taaskaan varaa. Painetta? Pientä, mutta onneksi asiat menevät eteenpäin luontevasti.

Sanonkin usein, että olen nainen ja ihminen. Tämä lukee päivitetyssä ansioluettelossanikin. Lisäliitteet kuten hetero, historia suhteessa transsukupuolisuuteen, biologinen tausta ynnä muut ovat osaltaan turhia eivätkä kaikki asiat edes mahdolliselle työnantajalle kuulukaan. Varsinkaan vuosien päästä. Onko jokin näistä mahdollisesti kerrottavista lisäliitteitä rikkaus vai taakka, sen aika näyttää. Tällä hetkellä kun ei voi vielä sanoa olevansa 100 % nainen (enkä sellaiseksi koskaan tulekaan), osa lisäliitteistä on taakkoja. Onneksi minulla on itsemääräämisoikeuteni ja yhdenvertaisuuteni ihmisenä. Lopuksi tulen olemaan vielä tasavertainen siinä määrin kuin se on tietyissä asioissa mahdollista. Jos esimerkiksi osassa työmaailmassa "naisen euro" on noin 79 senttiä, niin jotain on vielä tekemättä. 1 €= 79 snt = sama lopputulema?

Toivon, että lapseni hyväksyvät minut nyt ja vielä vuosienkin päästä enkä ole heille jokin hirviömäinen ”uusi ihminen”. Olen nainen ja ihminen. Vaikka sitten 79 sentin nainen.    

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...