Ladataan...

Ihanaa alkanutta kesää, ja onnea valmistuneille! Kaikkien " suureksi yllätykseksi " on blogi loistanut taas hiljaiselollaan. Olen kirjoittanut ainakin 5 postausta, saamatta yhtäkään ulos saati  valmiiksi. On tuntunut että jokainen edusti jotakin itselleni turhanpäiväistä ja täysin merkityksetöntä. Puolestaan ne kaikki asiat joista olisin halunnut kirjoittaa ja mitä mielessäni on liikkunut, on tuntunut mahdottomalta saada verbaalisesti oksennettua ulos. Joka toinen lause on kumonnut edellisen, ja tuotettu teksti on ollut vähintäänkin niin sekavaa ettei varmasti edes koulutettu tunneterapeutti olisi ottanut niistä minkäänlaista selkoa. Tämän vuoksi niistä yksikään ei nähnyt päivänvaloa blogissani. Oma käytökseni on ollut kaikkea sitä vastaan, jota arvomaailmani yleensä edustaa. Tämä on tuottanut suuresti mielipahaa ennenkaikkea itselleni.

Käsittelin edellisissä postauksissa päättynyttä ihmissuhdetta josta tunsin pahaa oloa. Ei ole kovinkaan suuri yllätys, etten kyennyt päättämään sitäkään ensimmäisellä kertaa, vaan sekin piti käydä kantapään kautta läpi. 4 viikkoa kyseistä  ihmissuhdetta väkisin " elvyyttämällä " ajattelin korjaavani asiat entiselleen. Tästä kärsimme tasapuolisesti varmasti yhtäpaljon niin minä kuin vastapuoli. Tajusin 4 viikon yksipuolisen riitelyn jälkeen, etten yksinkertaisesti pystyisi antamaan kaikkea anteeksi. En vielä, ja oikeaa aikaa olisi todella itsekästä odottaa toisen kärsiessä samanaikaisesti omasta käytöksestäni. Pienempikin pettymys elämässä, ja kohdistin sen välittömästi vastapuoleen yleensä vielä täysin aiheetta. En kyennyt ajattelemaan asioita enää reaalisesti vaan aina pahimman vaihtoehdon kautta. Luottamus kahden ihmisen välillä oli poissa, eikä lämpimät muistot kyenneet enää korjaamaan kertaalleen tuhottua. Kun toinen on intro ja toinen ekstrovertti, kyky puhua yhteistä kieltä on jo entuudestaan haastava. Kun suhde siihen päälle kärsii luottamuspulan, muuttuu kahden ihmisen välinen kommunikointi suorastaan mahdottomaksi. 

Aloin miettiä eroani " Kihosta " , ja sitä miten yli vuoden jäin roikkumaan suhteeseen josta olisi itseni kannalta ollut huomattavasti helpompaa lähteä jo ensimmäisen riidan jälkeen. Tällöin oltaisiin säästetty monen monta kyyneleeltä. Vahva kiintymys sai kuitenkin jäämään parisuhteeseen joka lopulta myrkytti itseni lisäksi meistä molemmat, sillä entiseen palaaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. En halunnut toistaa samaa virhettä tälläkertaa, vaikkei kyseessä ollutkaan nyt parisuhde. Itselleni ehdottomasti vaikein vaihe oli tehdä asialle päätös, kun taas toiseksivaikeinta pysyä siinä. Nyt kun masokistisesti en joudu enää odottamaan luotia päähän peläten pahinta, voin jo huomattavasti paremmin. " Poissa silmistä, poissa mielestä " niinhän vanha sanontakin jo kertoo. Tuntuu ettei näkökenttä ole enää läheskään yhtä suppea ja tunnelin päästä loistaa vihdoinkin myös valo. Päivät ovat olleet aurinkoisia ja olen pyrkinyt täyttämään ne mukavilla aktiviteeteilla työn ohessa. Suru palaa toisinaan, muttei se tunnu enää läheskään yhtä sietämättömältä kuin aikaisemmin. Olen antanut itselleni luvan itkeä kun siltä on tuntunut. Olen pakottanut yhtämonta kertaa itseni myös lopettamaan ja näkemään asiat ympärilläni jotka saavat minut onnelliseksi.

No mitä nyt? Sen sijaan että olisin maanisesti alkanut paukuttamaan Tinderiä sormet verellä, päätinkin poistaa sen. Antaa aikaa itselleni löytää asioita joista pidän ja nautin. Aikaa tutustua itseeni, omiin luonteenvajaavaisuuksiini sekä niiden kehittämiseen. Vuoden jälkeen olen ylittänyt myös itseni, ja alkanut panostaa taas ulkoiseen olemukseeni, sillä olen vakaasti sitä mieltä että keho on mielemme temppeli.  Intuitio kertoo että tästä tulee paras kesä koskaan. 

 

INA

 

Ladataan...

Tervehdys sateiseen sunnuntaihin. Viimeksi kirjoitin blogiin niin valtavan tunnemyrskyn kourissa, että pölyn laskeuduttua ajattelin nyt tehdä postauksen hieman eri perspektiivistä. Päiviä on kulunut ja valehtelisin väittäessäni että aurinko paistaisi ja elämä olisi yhtä hattarapilvellä tanssimista. Viha ja katkeruus sen sijaan tuntuvat väistyneen, mutta tyhjiö puristaa rinnassa ja kovaa. Tilalle on tullut valtava kaipaus ja yksinäisyys.

 

Itselleni tyypilliseen tapaan aloitin surun käsittelyn kaivamalla lenkkarit ja juoksuhousut kaapistani. Huono idea ihan jo siinä suhteessa, että fysioterapeuttini kielsi ehdottomasti pitkän matkan juoksun tulevan kesän osalta, sillä nilkkaan tuli törmäyksen yhteydessä joitain kuukausia takaperin vaikea-asteinen hermovaurio. Tätä seuraavat 2 päivää raivon vallassa maanisesti heittelin joko lautasia sekä kahvimukeja seinään tai kyykkäsin salilla. Tuntui mahdottomalta löytää oikea ja samaan aikaan rakentava tapa kanavoida paha olo yhtään mihinkään. Tuntui että järki lähtisi joka tapauksessa.   

 

Jutellessani ystäväni kanssa puhelimessa, kerroin suunitelmistani aloittaa taas suurvaltainen treenikausi ja tiukkaakin tiukempi ruokavalio sen rinnalla. Vappuna yksikään munkki ei menisi suustani alas, ja kerrosateriat olisivat mennyttä elämää. Ystäväni oli pitkään hiljaa ja tokaisi surullisena " Miksi rankaiset taas itseäsi, osaisitpa joskus olla armollisempi itseäsi kohtaan ". Tämä lause sai jotenkin miettimään ihan hirveästi omaa käytöstäni, ja aikakoneella matkustin mielessäni viimevuotiseen eroon "Kihon" kanssa. Toimin tismalleen samoin tälläkin kertaa. Siirrän pahaa oloa eteenpäin, uskaltamatta kohdata totuutta. Lopulta kipu näin vain pitkittyy. Valitettava tosiasia kuitenkin on, ettei yksikään juoksu-askel tai syömästä jätetty kerrosateria veisi kauemmas kivusta tai toisi jo menetettyä takaisin. Tajusin tarvitsevani aikaa surra, ja annoin itselleni luvan tehdä sen.  

 

Muistan lukeneeni Japanilaisesta Kintsugi keramiikka taiteesta, jossa rikkinäinen keramiikka korjataan kultaisella tahnalla. Palasten paikalleen löytäminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun ne alkavat lopulta kuitenkin asettua paikoilleen, on lopputulos entistäkin vahvempi ja rikkinäisestä ja rumasta muuttuu uudesti syntynyt. Kyseinen taidemuoto on melkolailla kuten elämässä haavojen korjaaminen, ottaa aikansa sekä vaatii kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Ei ole koskaan entisensä, mutta lopputulos on silti kaunis.

 

-Ina

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Aika rikkoa hiljaisuus ja päästä todellisten kuulumisten pariin. Rehellisesti, ja niitä kaunistelematta. Viimeviikot ovat olleet henkisesti vähintäänkin uuvuttavia. Työkuviot ovat aiheuttaneet paljon päänvaivaa, kun Helsingin Kaupunki lopetti meidän osastomme rahoituksen. Lyhyesti ja ytimmeekkäästi sinne jäi myös oma työpaikka samassa rykäyksessä. Läksiäisiä vietetään työyhteisössämme huomenna. Tilanne on osaltani taloudellisesti kuitenkin vakaa siinä suhteessa, että voimassa olevassa sopimuksesta johtuen itseni joko uudelleensijoitetaan, tai vaihtoehtoisesti palkka maksetaan sopimuksen voimassaoloon asti. Olen kuitenkin siinämäärin kiintynyt osastoomme ja siellä oleviin asiakkaisiin, että asia on aiheuttanut paljon ahdistusta ja mielipahaa itselleni. Valitettavasti tämä asia on kuitenkin vain murto-osa jäävuoren huipusta tämän hetkisessä tilanteessani.

Moni on kysynyt miksi blogi on ollut tauolla. Syy siihen löytyy miehestä jonka tapasin odottamatta joitain kuukausia takaperin. Suunitelmiini ei missään määrin kuulunut ottaa elämääni ketään, kun edellinen ero-prosessointi oli niinkin pahasti kesken. Tarkoitus oli käyttää aika itseni etsimiseen ja oman pääni selvittämiseen. Kyseessä ei nyt ollut parisuhde, vaan kahden ihmisen välinen side joka toi paljon kaivattua aurinkoa ja valoa arkeeni. Pitkästä aikaa tuntui hyvältä kokata aamupalaa ja laulaa taas suihkussa. Päätin että olisin oppinut menneestä, ja tuntui myös hyvältä antaa ihmisille mahdollisuus. Eivät kaikki halua satuttaa, ja joskus on sanottava uusille asioille kyllä, senkin riskin varjolla että ihminen saattaa poistua elämästäsi yhtä nopeasti kuin sinne saapui. 
 
Tuntuisi mahdottomalta määritellä tämän ihmissuhteen laatu. En myöskään halua sen tarkemmin spekuloida sen päättymiseen johtaneita syitä. Tiedän sen vain olleen itselleni todella tärkeä. Siinämäärin, että halusin rajata sen kokonaan blogini ulkopuolelle. En tiedä mitä tarkalleen muuttui ja missäkohtaa, mutta näkemyksemme siitä miten toista ihmistä tulisi kunnioittaa alkoi poiketa radikaalisti toisistaan. Sama tuttu riittämättömyyden tunne alkoi painaa taas rinnasta. Möykky joka oli alkanut lähteä edellisestä suhteesta, palasikin takaisin. Normaali ihminen tajuaisi tässä kohtaa painaa jarrua, kun itse löin kaasutallan pohjaan ja yritin olla entistäkin parempi ihminen. Alkoi miellyttämisen kierre jälleen kerran.
 
Kun jättää kaiken sisälleen ja maanisesti alkaa miellyttämään toista ihmistä, huomaa aika äkkiä miten taakka kerääntyy sisälle. Edellämainittu möykky poistumisen sijaan alkaakin kasvaa, sen sijaan että katoaisi minnekkään. Pinnan alle alkaa kerääntyä pahaa oloa, ja aikapommin lailla se vain odottaa eskaloitumistaan koska räjähtää. Kun mitta alkaa olla täysi ja löytää vaikkapa itselleen kuulumattomat sukkahousut pyykkikorista, muuttuu aamupalaa kokkaavasta nuoresta hymyilevästä neitokaisesta varsinainen Lucifer ja mielipuoli. Silloin aikapommi räjähtää. Tajuaa tehneensä kaiken turhaan. Mutta onko asia kuitenkaan lopulta näin yksiselitteinen ja mikä lopulta on sitten turhaa? Perästä saapuu kuitenkin väistämättä pettymys sekä paha olo.
 
Siinämäärin missä tunnen vihaa ja katkeruutta on syytä pysähtyä katsomaan myös peiliin. Kolikolla on tapana aina olla kaksi puolta, ja toinen mahdollistaa toisen olemassaolon. Jos antaa itseään kohdella arvottomasti, ei ole kovinkaan suuri ihme että näin myös jossainkohtaa tapahtuu. Myönnän käyttäytyneeni viikon kuin mielipuoli, koska en ole keksinyt oikeaa tapaa käsitellä surua, pettymystä ja menetystä. Suurin virheeni varmasti tänäpäivänä on, etten osaa sisäistää että miellyttämisellä, lahjoilla tai aamupaloilla ei voi ostaa toisen ihmisen hyväksyntää ja arvostusta. Arvostus ansaitaan olemalla oma itsensä ja läsnä. Yrittämättä liikaa. Yritän kasvaa tästäkin kokemuksena ja olla toistamatta samoja virheitä, kun aika näille tulee taas ajankohtaiseksi. 
 
Mielipahan sijaan yritän pyrkiä näkemään elämän enemmän kokonaiskuvaisesti, keskittäen ajatukset siihen mitä kaikkea hyvää se tälläkin hetkellä tarjoaa. Uusia mahdollisuuksia ja suuria seikkailuja.  On lähes ironista että viime keväänä nurkkiin jäi pölyttymään koon 44 ergonomisesti muotoillut otz-kengät lahjakääreissään, ja nyt keittiötä koristaa 129€ kahvinkeitin josta aamulla poistin lahjarusetin tajutessani ettei se vaihdakkaan enää omistajaansa. 
 
Tänään sataa vettä, mutta kun aikaa on kulunut tarpeeksi, paistaa ulkona taas aurinko ja puita koristavat uudet vihreät lehdet kauniimpana kuin koskaan.
 

 
 
INA
 
 

Pages