Ladataan...

Vähän väliä saa lukea juttuja joissa synnyttäneen  naisen epäilyttävää hoikkuutta tai häpeällisiä raskauskiloja kommentoidaan. Miltä täällä oikein kuuluu näyttää?

Esikoisemme Luanin synnytyksen jälkeen lapsivuodeosastolla menin katsomaan itseäni peilistä. En siksi, että oletin näyttäväni samalta kuin ennenkin vaan siksi, että minua vaan kiinnosti nähdä, miltä vatsa mahtaa näyttää kun suuri osa sen sisällöstä on juuri tullut ulos? Vatsa oli pehmeä kuin pullataikina. Ihan söpö pikku pallero.

Ei vartalossani ollut mitään vikaa. Miten siinä voisi olla kun olen juuri tullut äidiksi?

Kuulun tai ainakin kuuluin niihin, joilla esikoisen raskauskilot, ainakin 17, lähti todella nopeasti. Painoni laskua päiviteltiin jonkin verran. Ymmärrän kyllä. Kuitenkin mieleeni tuli, eivätkö ihmiset aina ymmärrä, että on myös normaalia laihtua entisiin mittoihin nopeastikin vaikka söisi hyvin eikä edes yrittäisi laihtua. Liikuin paljon mutta en varsinaisesti urheillut. Alussa vein vauvaa vaunulenkeille koska ajattelin, että niin kai kuuluu tehdä. Myöhemmin Luan halusi, että talutan häntä joka paikkaan koska häntä kismitti se, ettei hän vielä osannut kävellä. Totesinkin olleeni silloin ikiliikkuja, en paljon istuskellut. Minulla oli myös aikaa joogata.

Italiassa ollessamme menimme ystäväni kanssa vaikealle ilma-akrobatiatunnille. Siis minun mielestä vaikealle. Luanin syntymästä oli alle 4kk aikaa. Mainitsin sen, koska halusin säälipisteitä ja helpotusta harjoitukseen. Ohjaajat sanoivat, että wau, miten on mahdollista, että olet "juuri" synnyttänyt? Heistä se oli mahtavaa, enää minulta puuttui kultamitali kaulasta mutta sainkin kotiinviemisiksi kipeimmät käsilihakset ikinä.

"Miten voit olla niin laiha? Syö vähän". Argh. Tule elämään kanssani niin näet että syön. Rintani on luinen ja olemukseni voikukanhaituvainen, kuten minua pienenä kutsuttiin mutta elän tasapainoisesti, olen terve (luojan kiitos) ja energinen ja pidän itsestäni. En ala osoittelemaan "vikojani" koska eivät ne ole vikoja vaan minä enkä minä voi tai halua itseäni muuttaa. Itseni muuttaminen tarkoittaisi hyvin epäterveellistä elämää. Toinen vaihtoehto olisi ollut treenata itseni lihaskimpuksi...

Sitten joltain kysytään millä kuulla olet, vaikka et ole millään kuulla. Vatsalihakset eivät ole vielä palautuneet paikoilleen ja iho roikkuu. Hiukset roikkuu ja on hiki. Maitoa joka paikassa tai ei sitten yhtään missään ja väsyttää. Vä-syt-tää. Sitä kysytään kun on hoitanut vauvaa ja leikkinyt isompien kanssa lenkkeilyn sijaan. 

Toistaiseksi kannan ilolla vielä lähes kymmentä raskauskiloa ja hieman muodokkaampaa vartaloa. Se on oikein mukavaa ja annan vartaloni muuttaa muotoaan aivan omaan tahtiin (okei joskus olisi kiva myös käydä salilla mutta ehkä seuraavassa elämässä). Sillä välin nautiskelen elämän tärkeimmistä asioista joita on ihmiset, ei kilot tai se jos niitä ei ole.

Pystyttekö te samaistumaan jompaan kumpaan?

Kuvat Ville Paul Paasimaa

Share

Ladataan...

Hei. Täällä ollaan. En vaan saa aikaiseksi yhtä postausta. Olen aloittanut tämänkin kirjoittamisen ehkä kaksikymmentä kertaa. 

Blogiin ei ole ollut aikaa. Kun on hetki aikaa, hoidan kotihommia kun en sotkun keskellä meinaa osata olla. Osaan kyllä paremmin kuin ennen lapsia. Lapsien kanssa siihen tottuu ja kannattaakin tottua. Ja mitä väliä sillä edes on, jos on joskus sotkuista. Lapset ovat pieniä vain hetken ja minulla tulee olemaan loppuelämä aikaa siivota kun nämä pikkuiset kasvavat.

Mitä meille kuuluu? Hyvää. Asiat ovat järjestyksessä. Kaikki terveinä ja onnellisina. Tuorein lisäys perheeseen on huomenna kaksi kuukautta ja hänellä on jo ihanat reisiläskit mitä puristella. Olen iloinen että olen voinut antaa ne läskit hänelle. Nyt meille on myös alkanut tulla joitain rutiineja päiviin eikä minun tarvitse imettää aivan kellon ympäri kuten alussa. Nyt saan huilata siitä työstä jopa pari tuntia kerrallaan. On kuitenkin sanottava, että imetys on nyt mukavaa. "Ihana, kamala imetys" on sanonta jonka minä tunnen ja tiedän. Olen kokenut nyt molemmat.

Meistä otettiin hetki sitten ikimuistoiset perhepotretit Helsingissä. Yllätykseksemme kaksivuotias Luan tanssi ja poseerasi ihan hulluna ja sääteli tuulikonetta mielensä mukaan. Ehkä hänellä on lahjoja myös tälle alalle... Toiseksi yllätykseksi minulla itselläni oli pari päivää sitten kuvaukset. Olin aika varma, ettei minua valita. Onhan vartaloni vielä "vaiheessa". Mutta toisin kävi. Hameet kiristivät vyötäröä mutta napaa sisään vaan ja hymy huulille. Oli mukavaa istuskella Lauttasaaren rannassa kivien päällä, hiukset tuulessa hulmuten, ilman muita velvollisuuksia. Sen jälkeen oli taas kiva palata kotiin. Mukanani oli tietysti rintapumppu, eihän tässä ihan vapaasti voi liikkua. Onneksi kuvaustiimi ymmärsi tilanteeni eikä äidillisistä velvollisuuksista koitunut harmia.

Joskus tuntuu hassulta ajatella, että olemme jo nelihenkinen perhe. Kaikki on tuntunut tapahtuvan niin nopeasti mutta ehdottomasti juuri oikeaan aikaan ja tahtiin. Nyt vaan täytyy yrittää kasvattaa näistä lapsista kunnollisia kansalaisia.

Täällä lemuaa sen verran että parasta nostaa persaus sohvalta ja hoitaa homma... Hei vaan!

Kuvat: Ville Paul Paasimaa

Share

Ladataan...

Synnytyskertomus on julkaistu ja kerroinkin doulan roolista siinä lyhyesti mutta haluan nyt tehdä aiheesta ihan oman postauksen, sillä moni varmasti miettii, mitä doula oikein tekee synnytyksessä ja jääkö puolisolle sitten mitään tehtävää.

Koska lähdimme sairaalaan keskellä yötä, mieheni oli luonnollisesti väsynyt. Hän ei saanut synnytyshormoneista voimaa. Laitoin hänet nukkumaan sairaalasänkyyn ja höpötin doulani kanssa. Kunnes ei enää pystynyt höpöttämään. Mutta minulla oli valveilla olevaa seuraa. Yksin olisi tuntunut ikävältä ottaa supistuksia vastaan ja samalla halusin, että mieheni nukkuu jotta jaksaisi paremmin olla hereillä myöhemmin.

Kyselin doulalta synnytyksen kestosta ja muusta johon tiesin jo vastauksen (se on, ettei kukaan voi sitä tietää) koska tunsin pienen epätoivon hiipivän. Se johtui osittain väsymyksestä. Sain doulalta tsemppaavia sanoja ja jaksoin jatkaa.

Doulani jäi seurakseni kun mieheni kävi ensin aamupalalla kotona ja sitten lounaalla työpaikallaan. Doula sanoi soittavansa miehelleni heti jos vaikuttaisi olevan kiire tulla takaisin. Eipä tarvinnut tästäkään huolehtia ja mieheni sai mahan täyteen eikä hänen tarvinnut jättää minua yksin.

Doulani muistutti minua rentoutumaan ja pitämään äänen matalana kun se alkoi nousta. Mieheni ei olisi tajunnut tätä eikä hänen olisi tarvinnutkaan. Doulani myös lämmitti minulle lämpöpusseja aina kun entinen viileni.

Mieheni ryhtyi leikkiin mukaan enemmän "synnytys spa:ssa" suihkuttelemalla minua. Jossain vaiheessa molemmat tukihenkilöni olivat muistaakseni altaan reunalla. He tekivät hienoa yhteistyötä eikä minun tarvinnut huolehtia tulevatko he toimeen. Siihen en olisi pystynytkään...

Synnytyssalissa mies piti huolen energiansaannistani ja doula lauloi kanssani synnytyslaulua ja tanssimme hitaita kuin koulun discossa. Välillä halasin miestäni ja sain häneltä tärkeimmän tuen. Onhan hän mieheni ja lapsemme isä. Ei voisi parempaa tukea olla. Mutta se vaan on niin, että useimmat synnyttäjät saavat toiselta naiselta sellaista tukea jota mies ei ehkä voi antaa. Onko se se ajatus, että doulakin on mahdollisesti synnyttänyt ja tietää miltä synnyttäminen tuntuu vai onko se joku muu naisten välinen ymmärrys. Ehkä nuo molemmat.

Vaikka mieheni oli alussa sitä mieltä, etten ehkä tarvitsisi doulaa koska olen doula, oli hänkin lopulta sitä mieltä että doulan mukaan ottaminen oli hyvä juttu ja meidän doula oli ihan huippu. Olimme tiimi jossa kukaan ei jäänyt toisen varjoon vaan jokainen teki arvokasta omaa työtään. Ja kukapa puoliso ei haluaisi sitä mikä auttaa äitiäkin?

Jos jotain suosittelen lämpimästi kaikille raskaana oleville niin... te ehkä jo tiedätte. Synnytys on todellista hetkessä hengittämistä ja on aivan ihana juttu jos mukana on yksi lisähengittäjä joka tietää tasan mistä tässä hommassa on kyse.

Vaikka doulani teki konkreettisia asioita synnytyksessä parasta antia oli se, että hän vain oli. Moni synnyttäjä kertookin tämän olevan parasta. Ehkä siksi itsekin rakastan tätä työtä niin paljon. Saa olla ihmisen kanssa vain ja ainoastaan siinä hetkessä ja tuntea synnytyksen taika.

Haluaisin jo päästä itsekin doulaamaan mutta tiedän, että sen aika tulee myöhemmin. 

Kuva: Ville Paul Paasimaa

Share

Pages