Ladataan...

Aina suusta ja päästä ei tule mitään järkevää joten tämän teeman mukaisesti listaan tähän ihan satunnaisia asioita tältä viikolta. Aivot narikkaan siis!

Jalkapalloa ei pääse pakoon. Meidän jokainen aamu alkaa sillä kun kaksivuotias (kohta kolme) ottaa pallon, puhuu jalkapallosta ja maalien tekemisestä ja pian jo olemme viereisen koulun pihalla pelaamassa koko perhe. Olemme puhuneet paljon siitä, että jos haluaa huipulle (pitäähän tässä vaiheessa jo laittaa suunnitelmat kuntoon) pitää harjoitella kovaa, ei saa antaa periksi, pitää syödä ruoka reippaasti ja juoda vettä.

Paahdetut paprikat ja mitä-kaapista-löytyy-lounas. En tiedä miksi en ole ennen tehnyt näitä maailman helpoimpia paprikoita. Olen syönyt niitä usein anoppini tekeminä mutta nyt ostin pussin näitä pieniä vihreitä paprikoita ja paahdoin niitä oliiviöljyssä pannussa. Päälle voi heittää suolaa. TAIVAALLISTA. Voisin elää näillä. Pahoittelut rumasta kuvasta mutta ruokakuvat eivät ole (ainakaan nyt) juttuni. Lautaselle heitetään nopeasti jotain mitä kaapista löytyy. Sitten lähdetään taas ulos pelaamaan jalkapalloa...

Lukusuositus: Mindset - Menestymisen Psykologia. Lisää tästä myöhemmin mutta voin nyt jo kertoa, että kannattaa lukea tämä ja pohtia omaa asennoitumista omiin kykyihin ja niiden kehittämiseen. Olen saanut tästä kirjasta jo nyt paljon hyvää. Kirjanmerkkinä toimii Luanin kerhossa tekemä perhonen. Älä ala itkemään Wilma...

Kaikki ei ole miltä näyttää. On eri asia mennä rannalle meikittä ja ottaa itsestään kuva siinä valossa mikä nyt sattuu olemaan. Sen sijaan meikki kasvoissa ja vartalossa, tietty vartalon asento ja oikea valo saavat kuvan näyttämään ihan erilaiselta (mahdollisesta kuvanmuokkauksesta puhumattakaan). Muistakaa siis aina, että kuvien eteen tehdään paljon töitä.

Veljesrakkaus. Niin hellyyttävää ja myös huojentavaa kun nämä kaksi ovat alkaneet viettää aikaa yhdessä. Olen tämän lähes kymmenen kuukautta kantanut Floriania mukanani ja on kiva nähdä, miten pojat nyt alkavat kommunikoimaan ja jaksavat puuhata jopa minuuteja yhdessä.

Pelipäivä. Tänään miehelläni on peli ja menemme katsomaan sitä lasten kanssa. Pelin katsomisesta ei usein tule mitään mutta on kiva mennä paikan päälle aistimaan fiilistä, nauttimaan hyvästä säästä ja tapaamaan muiden pelaajien tyttöystäviä ja perheitä. Kuten olen aiemmin sanonut, me lähes kaikki olemme tulleet tänne Seinäjoelle miestemme takia joten se yhdistää meitä vahvasti.

Aurinkoista viikonloppua!

 

Ladataan...

Minulla on ollut jo pidempään mielessä kirjoittaa tästä aiheesta mutta nyt vasta pääsin asian ytimeen. Miehenihän on tosiaan Kosovosta ja vaikka hän on muuttanut Suomeen nuorena, kosovolaisuus näkyy hänestä vahvasti. Jo alkuun täytyy tietysti todeta, ettei kaikki hänessä ole peräisin Kosovosta vaan perheestä jossa hän on kasvanut. Olemme monen asian sekoitus. Meidän koti on ihan tavallinen suomalainen koti mutta on joitain asioita joista näkee, että olemme sekoitus kahta kulttuuria ja kieltä.

Mieheni puhuu lapsillemme vain ja ainoastaan albanian kieltä ja minä suomea. Miehelleni mutta myös minulle on tärkeää, että lapset oppivat isänsä kielen ja tietävät mistä ovat puoliksi kotoisin. Minäkään en halua jäädä salakielen ulkopuolelle joten olen itsekin oppinut albanian kieltä jonkin verran.

Kossutee. Mieheni voisi juoda kossuteetä eli kosovolaista teetä koko kannullisen ja juokin. Ymmärtääkseni samaa tai samankaltaista teetä juodaan myös Turkissa joten en tiedä mikä olisi oikea nimitys tälle teelle. Kyseessä on siis musta irtotee jota haudutetaan pitkään erillisessä teepannussa jonka alapuolella toisessa pannussa porisee kuuma vesi. Kossutee juodaan sitruunan ja usein sokerin kanssa. Teen juominen on Kosovossa osa jokaista päivää. Se on seurajuoma. Sitä ei juoda sohvalla viltin alla vaan keskustellen innokkaasti ja ehkä samalla raksuttaen suolapähkinöitä tai -siemeniä. Teetä tarjoillaan vanhan perinteen mukaan käsi sydämellä ja itsekin usein laitan käden sydämelle vähän vitsikkäästi. Kossutee ei ole itsepalvelujuoma eli yhden pitää tarjoilla se koko porukalle. Istua ei ehdi koska pienet teekupit tyhjenevät nopeasti. Kun puhumme ”kossuteestä” ihmisten ilmoilla unohdamme usein, miltä se kuulostaakaan!

Kosovolainen ruoka on aivan ihanaa mutta olen oppinut kopioimaan vain pari anoppini resepteistä (reseptejä ei siis ole). "Kossuruoan" (taas huvittava sanavalinta) kanssa syödään usein fetan tyylistä juustoa ja hapankaalia tai -paprikaa. Kohta pääsen paikan päälle Kosovoon testailemaan kaikki ruoat niin kerron teille sitten lisää.

Rakas anoppini äitienpäivänä ja Florian.

Vaikka luonteenpiirteet ja ihmisen ominaisuudet eivät ole suoraan sidoksissa siihen mistä on kotoisin voisi sanoa, että Kosovolaisilla on hyvä itseluottamus eikä mieheni ole poikkeus! Onko kyse kotikasvatuksesta, yleisistä asenteista ja yritteliäisyydestä vai mistä? Se on hieno asia ja vaikuttaa elämässä laajalle alueelle. Lisäksi mieheni osaa puhua; niin kotona, televisiossa ja radiossa kuin häntä ei jännittäisi tippaakaan. Ihailen hänen taitoaan. Myös hänen rohkeutensa sanoa asiat niin kuin ne ovat on arvostettavaa. Siinä on minulla opettelemista mutta onneksi paras ope on koko ajan lähelläni. Selvitämme aina kaikki ikävämmät asiat heti etteivät ne jää muhimaan pinnan alle. Tämän olen oppinut yhdessäolomme aikana häneltä ja hänen perheeltään ja se on mielestäni hieno taito jota opettelen joka kerta vieläkin kun sellainen tilanne tulee. Asian käsittely heti, eri tavalla kuin miten olen elämäni aikana tottunut ei tunnu sillä hetkellä helpoimmalta mutta samalla se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta. Olen sitäpaitsi ihminen jonka on pakko puhua kurkkua kuristava tunne ulos jotta voin jatkaa päivää kevyemmin. Rehellisyys on se juttu.

Minusta olemme hyvä esimerkki siitä miten kaksi kulttuuria voi yhdistyä. Emme mekään ole yhdistyneet ilman tärkeitä keskusteluja, väittelyitä ja asioiden sopimista. Harvoin kahden kulttuurin ja sen lisäksi vielä kahden erilaisen ihmisen yhdistyminen sujuu mutkitta. Jokainen suhde vaatii työtä mutta kaksi eri kulttuuria tuo vielä pienen ekstratyön, olen sitä mieltä. Meille ei kuitenkaan tullut mieleenkään luovuttaa missään vaiheessa ja nyt saamme seistä tukevalla alustalla läheistemme kanssa jotka ovat ihan uskomaton tukiverkosto mitä ikinä kukaan päättääkään elämässä tavoitella. Sen voimaa ei voi aliarvioida. 

Tästä voit katsoa perhe Hetemajn dokumenttielokuvan trailerin jossa minäkin vilahdan ja puhun pari sanaa albaniaa (elokuvassa siis). Koko dokumenttielokuvan voit katsoa YLE Areenalta 26.5 klo 18:30 ja YLE 1:ltä 28.6 klo 21:30.

 

 

Ladataan...

Tänä vuonna olen välittänyt vähemmän ja vain positiivisessa mielessä. En ole tehnyt mitään varsinaista päätöstä olla välittämättä vähemmän - siis siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Varmasti itsetutkiskelu yhdistettynä haluun tehdä tästä elämästä juuri minun näköiseni on ollut taustalla. Liian monesti olen miettinyt esimerkiksi blogin kohdalla mitä muut oikein ajattelevat jos kirjoitan omia mielipiteitäni. Tämä kuulostaa hassulta koska blogissahan nimenomaan jaetaan omia mielipiteitä ja ajatuksia.

En ole koskaan jättänyt tekemättä jotain isoa mitä olen halunnut tehdä mutta monessa päätöksessä olen pohtinut mitä muut ovat siitä mieltä. Olen tiedostanut sen ja varmaan sitä kautta muutos on alkanut tapahtumaan. Se muutos on tapahtunut melkein huomaamatta, pikku hiljaa. En ole tosiaankaan siinä pisteessä, että minua ei kiinnostaisi yhtään mitä muut ihmiset ajattelevat jostain tekemisestäni, kirjoituksestani tai sanomisestani. Saa nähdä, olenko koskaan. Minusta ei edes tarvitse olla koska se, että ajattelee mitä muut ajattelevat voi myös olla huomaavaista ja heidän etunsa ajattelemista. Tilanteita on monia. Usein se kuitenkin on sellaista ”apua mitähän musta nyt ajatellaan” voivottelua. En kirjoittaisi tätä postausta jos en olisi huomannut, että minua ei selkeästi kiinnosta enää niin paljon mitä joku ajattelee jostain minuun liittyvästä (ja aika harvoin kukaan varmaan ajattelee mitään kauhean pahaa, sekin minun kannattaa muistaa).

Yksi tärkeimmistä arvoistani on kohteliaisuus ja ystävällisyys. Vähät välittämistä ei pidä yhdistää röyhkeyteen. Se olisi pahin painajaiseni. Se piti tähän väliin sanoa (koska aloin heti pohtimaan mitähän te nyt ajattelette tästä kirjoituksesta). Asiassa kuin asiassa asian huomioiminen, hyväksyminen ja halu muuttua on se mistä on hyvä ponnistaa eteenpäin. Keittiöpsykologi täällä.

Tämä vähemmän välittämisen asenne on näkynyt blogissa. Ei välttämättä teidän silmään koska postaukseni ovat aika neutraaleja, eivät mitään silmäänpistäviä kannanottoja. Mutta koska minä en edes ole sellainen, ainakaan nyt, niin bloginikaan ei ole. Se on tällä hetkellä todella paljon minun näköiseni ja se on minulle tärkeää. Olin liian pitkään asettanut itselleni rajat, että kirjoitan ”joogablogia” ja myöhemmin ”raskaus- ja synnytysblogia”. Tiesin sen jo silloin, että aika pientä osaa ihmisistä kiinnostaa nämä aiheet mutta koska ne olivat ja ovat sydämeni asioita, halusin ja haluan jatkossakin kirjoittaa niistä. Minua kiinnostaa tietysti muutkin asiat ja olen nyt yrittänyt heittää nämä itselleni asettamat rajat roskiin. Jos tänään on fiilis kirjoittaa huulipunasta, niin kirjoitan. Huomenna on ehkä syvällisempi fiilis ja jaan teille jotain sellaista. En tiedä mihin tämä blogi on matkalla tai onko minnekään. Se onkin elämässä ihanaa kun ei tiedä mitä tapahtuu. Joka tapauksessa blogi on ollut alusta lähtien oiva harjoitusalusta jossa uskallan jakaa kirjoituksiani nettiin, vaikka ne eivät olisikaan tulta ja tappuraa.

Yksi hienoimmista asioista on ollut huomata, että voimme muuttua ja kehittyä. Minulla onkin juuri menossa tosi hyvä kirja liittyen tähän aiheeseen ja kirjoitan siitä myöhemmin blogiin.

Yksi kysymys minulla kuitenkin olisi, mitä te haluaisitte lukea? Kirjoittakaa pliis kommenttiboksiin!

 

Pages