Ladataan...

Sunnuntaina syntyi suloinen poika. Ja kaksi vanhempaa.

Kolmas asiakkaani oli mulle ennestään tuttu mutta tutustuin häneen paremmin kun päätimme doulasuhteesta. Keskustellessamme tulevasta synnytyksestä loimme sille luottavaisen pohjan. Synnyttäjä ja puoliso saisivat olla juuri niinkuin he ovat - ei rooleja tai vieraskoreutta. Minä tulisin auttamaan. Kerroin synnyttäjälle, että mulla on yksi ainut työkeikka josta en voi livistää, mutta se tuskin sattuisi synnytyksen kanssa samalle päivälle.

Never say never.

Toiminnan täyteinen, ei nyt kaaos, mutta jotain-sinne-päin-päivä alkoi sillä, että seisoskelin keittiössä vailla mitään tekemistä kun huomasin, että piru vie, miten kello on jo noin paljon?! Oli pakko ottaa taksi töihin joka oli tällä kertaa kuvaus. Mulle ei satu tämmöistä koskaan. Olen aina se, joka on joka paikassa liian ajoissa. Pasmat taisivat mennä sekaisin kun synnyttäjä ilmoitti, ettei ole nukkunut yöllä silmäystäkään ja supistuksia tulee vähän väliä. Piti hengitellä hetkessä ja sanoa itselleen, että sä et voi tälle mitään.

Mieli oli hieman maassa. Olin odottanut, että pääsisin tukemaan asiakastani hänen ensimmäisessä synnytyksessään. Olimme puhuneet niin paljon ja me molemmat odotimme h-hetkeä innokkaina. Taksissa ajattelin joogan sanomaa "tee velvollisuutesi". Nyt tekisin velvollisuuteni ja keskittyisin antamaan kuvauksissa kaikkeni, että tekisin edes sen hyvin minkä voin.

Kuvaukset kestivät aamusta ilta kuuteen. Väliajoilla vilkuilin puhelinta ja lähettelin synnyttäjän puolison kanssa viestejä. Olin varma, että vauva syntyisi ennen kuin ehtisin paikalle. Kannattaisiko edes yrittää? Kuvaukset olivat täynnä pomppimista, tanssimista ja joogisia asentoja. Kasvoilleni oli maalattu punainen kaistale joka peitti silmäni. Näillä tuntomerkeillä juoksin kuvausten päätyttyä taksiin ja käskin laittaa kaiken peliin ja kiiruhtaa juna-asemalle. Sanoin, että vauva syntyy! Juna Tampereelle (kyllä, synnyttäjä oli kaiken lisäksi Tampereella) lähti kuin tilauksesta. Hankasin käsipaperin ja kosteusvoiteen voimin punaisen maskin naamaltani. Hiukset olivat täynnä liimamaista geeliä.

Rukoilin, että ehtisin paikalle. Junamatkalla kroppani oli kauheassa jännityksessä. Ajattelin, ettei tämä hartioiden jännitys ja sydämen kiihtynyt syke vie junaa yhtään nopeammin perille joten hengitä hyvä ihminen. Puolentoista tunnin jälkeen laitoin taas juoksuksi ja hoputin toista taksikuskia ajamaan täysillä TAYSiin! Juoksentelin sairaalassa kuin hullu - en löytänyt oikeaa huonetta ja sanoin synnyttäjän sukunimenkin väärin. Vaikutin aivan tärähtäneeltä. Sitten löysin maagisen huoneen 16. Ja siellä  he olivat, synnyttäjä yhtenä kappaleena sekä hänen puolisonsa. Voi sitä helpotuksen määrää, MÄ EHDIN!

Synnyttäjä parka oli aivan väsynyt. Synnytys oli kestänyt jo lähes vuorokauden. Hän oli ollut hyvän ajan kotona ja sairaalaan tullessa ollut ammeessa sekä kokeillut mm. ilokaasua. Nyt synnyttäjä halusi sänkyyn lepäämään. Hän oli vastaanottanut suurimman osan supistuksista pystysuorassa seisten, sillä se oli ainoa joka auttoi häntä. Tens laite oli myös ollut hitti. Kello oli vähän yli kahdeksan. Synnyttäjä oli saanut ennen tuloani lääkkeellistä kivunlievitystä ja nyt vauvan sydänääniä tarkkailtiin. Me tukihenkilöt huolehdimme, että synnyttäjä saisi juotavaa ja syötävää. Yritin pitää ilmapiirin kevyenä. Heitin vitsejä ja sitten puhuttiin myös siitä, mikä pelotti.

Synnyttäjä oli täysin auki ja me kaikki ilahduimme. Jäimme odottelemaan ponnistamisen tarvetta. Vaikka lääkkeellinen kivunlievitys tepsi hyvin, synnyttäjä tunsi kovan paineen tunteen ja venytyksen supistuksen tullessa. Pian synnyttäjä alkoi ponnistamaan, ensin kevyemmin ja sitten voimakkaammin. Ponnistusvaihe oli voimia vievä, turhauttavakin mutta myöhemmin kuvailtuna helponkin tuntuinen ja sellainen, jossa synnyttäjä koki onnistuneensa. Hän todellakin onnistui, eihän synnytyksessä edes voi epäonnistua. Hän teki upeaa työtä vaikka oli rättiväsynyt.

Pieni poika syntyi ilta yhdentoista jälkeen. On ainutlaatuista nähdä sekä tuoreen äidin että isän ilmeet juuri sillä hetkellä kun vauva syntyy. Se on se hetki kun aika tuntuu pysähtyvän. Tuore äiti ei voinut uskoa, että hän oli juuri synnyttänyt. Se varmasti tuntui epätodelliselta. Myöhemmin sanoin, että "kato, mihin sun maha katosi!" Hän sanoi, "ainiin, oho!"

Istuin synnyttäjän vieressä ja pidin häntä kädestä kiinni. Vauva oli väsynyt pitkästä synnytyksestä ja hänet tarkastettiin, joten olimme hetken kahdestaan. Se oli varmasti jännittävä hetki. Olihan vauva juuri syntynyt muttei hän ollut vielä paidan alla. Sanoin, että kaikki olisi varmasti hyvin ja pian pikkuinen tuhisisi vieressä. Pian vauva olikin sekä äidin, että isän kanssa ihokontaktissa tyytyväisenä. Synnytyksestä oli jäljellä sekä tuntemukset kehossa että muistot mielessä. Synnyttäjä kuvaili synnytyksensä pitkäksi ja vaikeaksi. Onneksi ajalla on tapana kullata muistot. Jo parin päivän jälkeen synnyttäjä kuvaili synnytystään positiivisesti. 

Jokainen doulasuhde on varmasti erityinen. Niin oli tämäkin. Se vei mukanaan. Laitoin peliin kaiken minkä pystyin antamaan. Olen niin kiitollinen, että ehdin mukaan.

Tähän voisi vielä laittaa kiitokset (hehe): kiitos ihanille taksikuskeille jotka uskoitte minuun ja kurvasitte varmasti ylinopeutta jotta ehdin sairaalaan! Kiitos VR:lle siitä, että junanne lähti juuri kreivin aikaan eikä jäänyt jumittamaan! Kiitos ihanalle synnyttäjälle ja puolisolle luottamuksesta ja että sain jakaa tämän kanssanne! Ja kiitos maailmankaikkeuden voimalle että kaikki meni hyvin ja juuri niin kuin pitikin. <3

 

Ladataan...

Lukiosta valmistunut, ei pahemmin opiskelusta kiinnostunut Wilma päätti lähteä Turkkiin kokeilemaan, millaista mallin työ olisi siellä. En ollut ollut ennen ulkomailla yksin ja nyt menisin asumaan tuntemattomien ihmisten kanssa ja alalle, josta minulla oli vain kokemusta Suomesta. Istanbulin kentältä minut nouti tuntematon mies. Hyppäsin hänen autoonsa ja ajelimme "kotiini", joka oli samalla mallitoimistoni. Olin odottanut asuntoa, jossa olisi monta huonetta ja mallia. Minun kodissani oli vain yksi pieni makuuhuone vanhalla kerrossängyllä johon minun piti majoittautua toisen mallin kanssa. Häntä ei koskaan kuulunut.

Päivät kuluivat castingeissa. Olin onnekas, koska minulla oli autokuski joka vei minua paikasta toiseen. Meistä tuli loppujen lopuksi kavereita, tosin hän taisi ihastua minuun. Kerran lensimme toiseen kaupunkiin töihin ja matkustimme minibussilla asuttamattomien paikkojen läpi. Äiti oli kauhuissaan ja päivitteli, mihin minua vietiin... Ensimmäisenä yönä kotiini soitettiin (tyhmä Wilma vastasi) ja puhelimessa oleva mies halusi tavata minut. Hän kertoi tietävänsä missä asun. Yksi kotini seinistä oli lasia eikä siinä ollut verhoja. Kiva aloitus tälle reissulle. Töitä oli vähän mutta kaunis Istanbul vei sydämeni. Rakastin kaupungin vilinää, paistettujen kastanjoiden tuoksua ja rukouskutsuja. Aamuisin ostin vehnärinkelin pienestä pyörään kiinnitetystä kojusta joka ajeli asuntoni ohi joka aamu. Viivyin Istanbulissa kuukauden kunnes sain potkut. Kerroin klubilla eräälle naiselle, etten ole viisi-kuusikymppisen pomoni tyttöystävä. Se oli isku pomoni ylpeydelle. Menin muutamaksi yöksi hotelliin, shoppailin itselleni mojovat maksut matkalaukun ylipainosta ja palasin Suomeen.

Teinpä vielä toisenkin reissun samaan paikkaan vuosi-pari tämän jälkeen. Menin kuitenkin eri toimistoon. Toimistossa asui monia muita malleja. Meillä oli kuitenkin aivan eri käsitys elämästä joten syvällisiä suhteita ei solmittu. En halunnut lirkutella vanhoille miehille enkä ymmärtänyt, miksi hädin tuskin täysi-ikäinen mallikämppikseni seurusteli vanhan, luultavasti hänen isääkin vanhemman miehen kanssa. Tai siis ymmärsinhän minä, valitettavasti. Matkustimme minibussilla kämppisteni kanssa castingista toiseen. Tunsin olevani ulkopuolinen. Ainoa, kuka tuntui ajattelevan minun kanssa samoin oli amerikkalainen malli. Hänen kanssaan nauroimme kaikille älyttömyyksille ja poltimme kahviloissa shishaa. Nautin Istanbulista - se on yksi lempipaikoistani - mutta laskin päiviä milloin pääsisin kotiin. Toimistossani oli älytön sääntö: emme saaneet poistua kotoa noin iltakahdeksan jälkeen. Kuin olisimme olleet pieniä lapsia. Matka päättyi jälleen Wilman suututtaessaan pomonsa. En suostunut jäämään yli sovitun ajan, jolloin mulla olisi ollut töitä. Sanoin, että lähden nyt ja se on sillä selvä. Mistähän sekin jämptiys tuli.

Kolmas ja viimeinen mallimatkani oli oikeastaan muu kuin mallimatka, mutta muuttui mallimatkaksi - enhän siellä muuta tehnyt. Italian Milano. Nyt olin vanhempi ja viisaampi. Ja vanhalta tuntuikin 18-vuotiaiden mallinmitat hyvinkin täyttävien tyttöjen keskellä. Kotimme oli noin puolen tunnin matkan päässä Milanosta johon matkustin joka aamu junalla. Laukussani oli "kirjani" eli kansioni, sekä Eckhart Tollen "Läsnäolon voima" kirja tuomassa tasapainoa päiviini. Ostin matkakortin ja ajelin ratikalla, metrolla, junalla ja bussilla Milanon joka kolkkaan. Töitä ei ollut paljon mutta onneksi edes vähän. Sain aikani kulumaan ja maailmani avartui lisää. Kuitenkin koin taas olevani tuon maailman ulkopuolella. Kaikki tuntui liian pinnalliselta. Sovitut kuvaukset eivät pitäneet paikkaansa ja kotiin tullessani minusta ei tuntunut, että olisin tänään tehnyt jotain merkityksellistä tai itselleni tärkeää. Olin kiitollinen siitä, että uuteen maahan muuttaessamme minulla oli jotakin "omaa". Se oma ei vain ollut jotain mihin haluaisin uhrata vartaloni ja aikani. Sen sijaan nautin pizzasta ja lasillisesta viiniä. Mähän olin Italiassa!

Mallikuviot päättyivät pitsisiin alusvaatteisiin. Minun oli tarkoitus sovittaa niitä mahdollista kuvausta varten mutta olin juuri tajunnut olevani raskaana. Vaikka se ei näkynyt ulospäin, minulle ei tullut mieleenkään ahtautua pitsiunelmiin. Jätin ne jollekin ei-raskaana olevalle.

Olen kyllä-nainen. Vastaan useimmiten kaikkeen kyllä, sillä olen valmis uusiin seikkailuihin. En halua, että jään harmittelemaan tekemättömiä asioita. Nyt pienen lapsen äitinä ei kylläkään tulisi mieleenkään lähteä vastaavanlaiselle matkalle, se on minulle itsestäänselvää. Jokainen elämänvaihe kerrallaan. Mukavaa kuitenkin, että näitäkin matkoja voi nyt muistella.

Valitettavasti Istanbulin kuvat ovat jonkin vanhan koneen tai kameran muistissa. Niihin aikoihin ei ollut vielä Instagramiakaan, onpas siitä aikaa!

Ladataan...

Otettiin viime viikolla Luanista 1v kuvia. Tai siis Henna otti. Henna on ihana ja tosi taitava. Siis mahtava yhdistelmä, kuvaajan kanssa luotu tunnelma kun välittyy kuviin. Kun Hennan näkee, tulee heti tosi rento olo. Reilu vuosi sitten tallennettiin Hennan kanssa mun iso vatsa ja nyt sen ex asukas pääsi loistamaan! Kosovolais-Suomalainen, fudishullu taapero kuumeni välillä nollasta sataan, tunki risuja suuhun ja välillä muisti myös vilauttaa upeaa hammasriviään. Haastetta kerrakseen. 

Suosittelen Hennaa lämpimästi oli sitten kyse vatsan taltioinnista, lapsikuvauksista tai häistä. Arvostan luonnollista tyyliä, en tekemällä tehtyä. Sanoinkin Hennalle, että haluan että me näytetään kuvissa sellaisilta kuin me oikeasti ollaankin (parhaina päivinä). Liika pynttäys ja poseeraus, mitä tulee perhekuviin, ei iske. Henna tajusi homman, antoi kameran räpsyä ja lopputulos on näin ihana...

http://www.hennakoponen.fi