Ladataan...

En tiennyt synnytyksestä mitään kunnes vasta ensimmäisen raskauden loppupuolella. Ainoat ajatukseni koostuivat elokuvista ja sarjoista nähdyistä synnytyksistä joissa synnytettiin aina puoli-istuvassa asennossa huutaen. Jossain välissä synnyttäjää kärrättiin joko pyörätuolissa tai sängyssä synnytyssaliin ja synnyttäjät ponnistivat aina leuka rinnassa, karjuen ja hengitystä pidätellen. Olin myös kuullut jostain, että joku epiduraali olisi otettava, muuten ei lähdettäisi minnekään.

Neuvolan synnytysvalmennuksessa katsoimme synnytysvideon. Siinä videossa oli nainen joka ei huutanut, josta hädin tuskin edes kuului ääntä. Hän hengitteli ja huokaili. Nojaili johonkin. Siinä kaikki. Hän ponnisti vauvan maailmaan varsin rauhallisen oloisena. Me naureskelimme, että ”niin just, noinhan se menee”.

Kuulin tai luin jostain, ettei ole olemassakaan ihmistä joka ei jännittäisi synnytystä. Samaan aikaan minä en jännittänyt. En yhtään. Ihan ajattelin, että onpa jännä juttu. Koska minusta olisi vähintäänkin hyvin luonnollista jännittää. Aloin odottamaan synnytystä innolla. Löysin netistä lukemattomia kirjoituksia raskausajasta ja synnytyksestä sekä synnytyskertomuksia joita rohmusin. Tasaisin väliajoin eksyin myös Suomi24 palstalle (ei aina niin hyvä juttu).

Minulle aukesi ihan uusi maailma kun ymmärsin, että synnytyksessä olisi valittavana kasa erilaisia lääkkeettömiä- ja lääkkeellisiä kivunlievitysmenetelmiä. Luin, että niillä kaikilla oli omat hyödyt ja osalla mahdolliset sivuvaikutukset. Minulle selvisi, että synnytyksessä on avautumis-, ponnistus- ja jälkeisvaihe. Luin toimenpiteistä, synnytyshormoneista ja siitä, mikä IHME on limatulppa. Pian olin jo istuutumassa alas kynän ja paperin kanssa ja laatimassa listaa synnytystoiveistani.

 

Kuva Helen Hawi

Ladataan...

Mahan kasvamista sai odottaa ensimmäisessä raskaudessa kun taas toisessa se pamahti esiin heti. Pidin raskausmahastani paljon. Odotin, että se kasvaisi tosi isoksi. Oikeastaan minulla on ollut kaikista kaunein olo isolla raskausmahalla. Aina kun näen raskaana olevan ajattelen samaa, että onpa kaunista.

Esikoistamme odottaessani muistan kuulleeni, että mahaa kannattaa rasvata, ettei tule raskausarpia. En ole vakuuttunut, että pelkällä rasvauksella voisi estää kaikki arvet. Minua arvet eivät stressanneet. Rasvasin mahaa silloin tällöin, sillä iho tuntui kaipaavan rasvaa kun se kiristyi. Ja ajattelin, että ei tästä ainakaan haittaa ole. Käytin suurimmaksi osaksi luomuöljyjä ja välttelin hajuvesien ja hajustettujen voiteiden käyttöä. Tuntui hyvältä käyttää puhtaita luonnontuotteita kun sisälläni oli vauva. En kuitenkaan ollut tässä orjallisen tarkka, enhän ole ihmisenä muutenkaan. No tuliko niitä arpia? Ensimmäisestä ei, toisesta vähän. Napani pullotti kuopuksen Florianin odotuksessa siihen malliin, etten ihmettele yhtään.

Minusta on hyvin harmillista, että ajattelemme, että arvet ovat rumia ja kaikki muutokset kehossa ovat pahasta. Ihan kuin niin ei kuuluisi olla vaikka kasvattaa ihmistä sisällään ja tuo sen itsensä läpi maailmaan. Aika harvalla kroppa pysyy täysin samanlaisena raskauden ja synnytyksen jälkeen vaikka tekisi mitä. Tai oikeastaan kenelläkään ei pysy ihan samanlaisena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että raskaus ja synnytys olisi yhtä kuin ”huonompi” vartalo loppuelämän.  Ei missään nimessä. Kropasta voi tehdä vahvemman, notkeamman, jäntevämmän. Siitä voi tulla paremmin tietoiseksi.

Arvet, veltto iho tai jotakin muuta on ainakin minulle muisto siitä, mitä on viime kuukaudet tehnyt: kantanut, kasvanut, venynyt äärirajoille ja synnyttänyt. Sen jälkeen alkaa toisenlainen vaihe ja vartalo on taas ihan erilainen, jopa hetken tuntemattoman oloinen. Minusta muovimaiselta näyttävä Barbie kuvan muokkauksineen (ja mutruhuulineen) on epärealistisuutensa jälkeen tylsää ja vähän noloa.

On ihmeellistä, miten monta erilaista kehoa ehtii näkemään ja kokemaan yhdeksässä kuukaudessa sekä sen jälkeen! Minusta myös juuri synnyttänyt keho on upea. Mahaa on vielä jäljellä, maito nousee. On kuin muotoaan muuttanut Pokémon! Se on vaan niin mahtavaa. Olisi hienoa nähdä enemmän aitoja kuvia siitä, millaisia naiset ovat. Ehkä se olisi pieni askel siihen suuntaan, että uskaltaisimme paremmin olla sellaisia kuin olemme, häpeilemättä yhtäkään kohtaa.

Onneksi maha tuli ikuistettua. Tähän voisi todeta, #mahaikävä. Kuva Ville Paasimaa

24h ennen synnytystä.

Ladataan...

Ensimäinen neuvola-aika Suomessa oli varattu. iPhoneen oli asennettu ”What To Expect” sovellus. Olin myös katsonut elokuvan ”What to expect when you’re expecting”. Sanoisin, että ihan huikea valmistautuminen tulevaan.

Kännykkäsovellus näytti raskauden keston ja hedelmän, jonka kokoinen vauva oli. En malttanut odottaa viikon vaihtumista, jotta hedelmä vaihtuisi suurempaan! Luin sovelluksen vinkit ja katsoin ihmeelliset videot siitä, miten vauvalle muodostuu korvat, kynnet ja mitkä milloinkin.

Ystäväni kertoi minulle, että esimerkiksi Lontoossa suurella osalla vanhemmista on Bugaboot. ”Buga-mikä?” Siis vaunut. Hän kertoi, että yhtälailla kun sitä miettii mitä päällensä laittaa, tulevat äidit miettivät millaiset vaunut ostavat vauvalleen. Että se on myös sellainen tyylijuttu. Ajattelin, että ostan mitkä tahansa.

Okei! Herranjumala minkä hintaisia! Enemmän kuin kuukauden vuokrani aikoinaan! Tämähän on ihan uusi maailma! No, ei mennyt aikaakaan, kun olin jo googlettamassa näitä ihmeellisiä Bugaboo vaunuja ja jäämässä niihin koukkuun. Selvisi myös, että lisävarustelista oli loputon. Oli mukitelineitä, hyttysverkkoja, kesäkuomuja, lämpöpusseja, seisomalautoja! En edes ymmärtänyt, mitä kaikki tarkoitti.

Kiitos hyvän haltijattaren, nehän ne meille lopulta päätyivät. Uljas musta ratsumme, Bugaboo Buffalo. Odotin kuumeisesti, että pääsisin työntelemään vaunuja. Niin sulavasti ne liikkuivat kun tein testiajon kotona. Näillä vaunuilla on nyt tullut kuljettua ainakin tuhat ja yksi matkaa eikä loppu häämötä. Ja ovat siis ihan parhaat, mitä voin yhden vaunun kokemuksella kertoa. En osaa enää edes kävellä ilman vaunuja! Minne sitä kätensä laittaisi?

 

Pages