Ladataan...
Huiputtaja

Yksi suurista intohimoistani on lumilautailu. En ole siinä erityisen hyvä, mutta rakastan laskemista. Vauhdissa, valkoisessa lumessa ja kauniissa maisemissa on yksinkertaisesti jotain taianomaista. Aloitin lumilautailun vasta aikuisiällä noin viisi vuotta sitten. Olin haaveillut siitä pidempään, mutta pelkäsin olevani liian vanha oppimaan suksilta laudalle. Ja oikeassa olin ainakin osaksi - se opettelu ei ollut suinkaan helppoa. Mutta päättäväisyydellä ja muutaman haaverin kautta vanha kissa oppi lopulta uuden tempun. Nyt haluaisin kehittyä lajissa paremmaksi ja saada lisää itsevarmuutta.

Koska Jyväskylässä ei ollut joulunaikaan vielä lunta, jouduin lähtemään hieman pohjoisempaan. Rukalta löytyi onneksi hyväkuntoisia rinteitä, joten pääsin avaamaan laskukauden. Kokeilin samalla ensimmäistä kertaa laskea kypärän ja repun kanssa. Molemman sujuivat odotettua paremmin. Kypärä ei tuntunut lainkaan hankalalta tai raskaalta, vaan päin vastoin en edes huomannut sitä päässäni. Kolme päivää kypärän kanssa laskettuani en uskaltaisi enää lähteä rinteeseen ilman sitä. Reppua taas testasin, koska olen suuntaamassa maaliskuussa Alpeille ja halusin totutella siihen etukäteen. Repussa kulkee kätevästi mukana kamat vesipullosta kameraan. Ainakin oma mallini on päällä oikein miellyttävä, eikä vaikuttanut laskemiseen tai tasapainoon millään tavalla. Ainoa miinus oli, että tuolihississä istuminen on repun kanssa hitusen epämukavaa. Mutta onneksi pidemmällä hissimatkalla sen sai riisuttua ja pystyin samalla tarjoamaan laskukavereille vesihörppyjä ja napsimaan heistä kuvia. Say cheese bitches!

Share

Ladataan...
Huiputtaja

Tänään oli kauden ensimmäinen talvilenkkini. Helsinkiin on vihdoin satanut kevyt lumiharso, pakkasta on aika mukavasti -7°C ja tiet ovat liukkaat. Lenkki sujui kuin lentäen.

Vielä kaksi vuotta sitten en juossut talvella ollenkaan. Kävin kyllä lenkillä muina vuodenaikoina, mutta heti maan jäädyttyä siirryin kuntosalin juoksumatolle. Sitten viime talvena maratontreeni pakotti minut ulos juoksemaan. Yli kahden tunnin lenkkien jumputtaminen matolla ei vaan tuntunut järkevältä. En tiedä, mitä pelkäsin eniten talvella juoksemisessa. Ehkä se oli maan liukkaus tai sitten ajatus siitä, että kylmä ilma salpaa hengityksen. Kaikki ennakkokäsitykseni olivat kuitenkin ihan hatusta vedettyjä. En ole kertaakaan meinannut talvilenkillä liukastua, vaikka juoksen ihan samoissa kengissä kuin kesälläkin. Ja rapsakka pakkanen on itse asiassa ihan mukava lenkkikaveri, kun osaa pukeutua oikein. Viime talvena kävin iloisesti reilun tunnin lenkillä, vaikka pakkasta oli suunnilleen -20°C.

Talvilenkkeillessä kannattaa kerrospukeutua, sillä paksut talvivaatteet ovat juoksutouhuun yleensä liian lämpöisiä. Itse vedän jalkaan kelien kylmetessä himpun verran tavallista paksummat Asicsin talvitrikoot. Niiden lisäksi vaihdan ohuen aluspaidan tuhdimpaan tekniseen paitaan, jossa on korkea kaulus. Päälle tietenkin vuorellinen juoksutakki, päähän panta ja käteen ohuet juoksuhanskat. Nilkat saattavat paleltua helposti, joten kannattaa panostaa lämpöisiin sukkiin. Ne ovat erityisen tärkeät, jos juokset hyvin ilmastoiduissa kesäkengissä.

Kun pakkanen osuu kympin pintaan, vedän talvijuoksutrikoiden päälle vielä ohuet windbraker-pöksyt, jotka pitävät hyvin tuulta. Paidan alle lisään lyhythihaisen aluspaidan ja kaulaan kaulurin suojaamaan leukaa. Napakoilla paukkupakkasilla vaihdan juoksutakin lämpöiseen fleeceen ja pannan pipoon. Tarvittaessa kerrostan kahdet juoksutrikoot päällekäin.

Monet hankkivat talveksi erilliset juoksukengät, joissa on pienet nastat pohjassa. Itse en ole huomannut niille mitään tarvetta, vaikka olenkin normaalisti melkoinen liukastelija. Jostain syystä juostessa on vaan helpompi pysyä pystyssä. Onko teillä kokemuksia talvijuoksukengistä?  

 

Share

Ladataan...
Huiputtaja

Aloitin seinäkiipeilyn reilu vuosi sitten Suomen Alppikerhon alkeiskurssilla. En ole mikään hurjapää ja jännitän korkeita paikkoja siinä missä muutkin täysipäiset ihmiset. Kiipeilyssä minua kiehtoo kuitenkin nimenomaan se vaaran tunne. Nautin kyllä fyysisistä haasteista (tuskin olisin muuten maratoonariksi ryhtynyt), mutta henkiset haasteet ja pelkojen voittaminen on vielä kivempaa. Kiipeilyssä pelkoja on useampia. Pitää pystyä luottamaan omaan kiipeilypariin ihan varauksetta, sillä hän on se joka pitää köyden päästä kiinni ja estää sinua tippumasta. Kiipeilyparin lisäksi olet välineiden armoilla. Myös niihin pitää uskaltaa luottaa ja samalla uskoa siihen, että osaat käyttää niitä oikein. Itse mietin joskus korkealla kiikkuessani, että mitenköhän nuo valjaat minua kantavat ja ovatkohan ne nyt tarpeeksi tiukalla. Viimeinen on tietysti se korkean paikan kammo. Vaikka kuinka tuntisit olosi kotoisaksi maailmanpyörässä, niin korkealla seinällä saattavat silti alkaa kädet tutisemaan. Paras fiilis on se, kun näistä haasteista huolimatta kiipeää kattoon asti ja tekisi mieli päästä vieläkin korkeammalle.

Kävin hiljattain siskoni ja hänen kaverinsa Eevan kanssa tutustumassa Salmisaaren  Kiipeilyareenaan. Tytöt olivat kiipeilemässä ensimmäistä kertaa, joten hyödynsimme Kiipeilyareenan itsevarmistavia laitteita. Itsevarmistavat laitteet ovat helppo tapa kokeilla kiipeilyä ennen alkeiskurssia. Muita kiipeilijöitä saa nimittäin varmistaa vasta, kun taidot ovat hallussa. Itsevarmistava laite eroaa aika lailla normaalista yläköysikiipeilystä. Ensinnäkin siinä ollaan vaijerin, eikä köyden varassa. Vaijeri pysyy koko ajan melko kireällä ja alkaa laskea kiipeilijää alas heti, kun sen varaan laittaa vähänkin painoa. Tämä tarkoittaa, että seinällä ei voi pitää tuumailutaukoja vaan se on kerralla ylös tai ei mitään. Ja jos ote lipsahtaa, niin pitää aloittaa alusta asti uudestaan. Laitteessa kiipeily oli ihan kiva vaihtoehto, jos ei ole varmistustaitoista kaveria mukana, mutta ei se normaalia kiipeilyä mielestäni korvaa. Kaipasin etenkin sitä vuorovaikutusta parin kanssa. Vein lopuksi tytöt vielä kokeilemaan kiipeilemistä köyden kanssa ja hekin olivat sitä mieltä, että se on kivempaa. Kuten kuvasta näkyy. 

Kuvat: Eeva Mäkinen

Share

Pages