Soitin aamulla äidilleni ja toivotin hyvää äitienpäivää. On mennyt jo useampi vuosi että emme ole viettäneet tätä päivää mitenkään sen erikoisemmin.

Kuten äitini sanoi, hänestä oli mukavaa viettää äitenpäivää silloin kun me olimme veljeni kanssa pieniä, ja toimme itse tekemiämme kortteja koulusta ym. Mutta nyt kun olemme aikuisia, on hänelle tärkeämpää se että vietämme aikaa muuten yhdessä perheenä ympäri vuoden, emmekä tee tästä yhdestä päivästä mitään teennäistä ja pakollista juhlaa.

Siksi hän ei "velvoita" minua ajamaan erikseen yhden päivän takia satoja kilometrejä, tai haluaa, että veljeni viettää mieluummin tämän päivän oman perheensä parissa, eikä halua, että veljelläni olisi velvoite raahata koko pesue mummolaan vain siksi että nyt on äitienpäivä. Hän näkee lapsenlapsiaan vuodessa varmasti montaa muuta keskivertomummoa enemmän.

Ja näin minäkin sen haluan nähdä. Minulle jokainen päivä äitini kanssa on äitienpäivä, kun olemme yhdessä. En  tarvi siihen yhtä tiettyä päivää vuodessa että voimme mennä ulos syömään, tai leipoa kakkua.

Minulla ja äidilläni on harvinaisen hyvä äiti-tytär suhde, ja olemme äitini kanssa kuin parhaat ystävät. Hienointa minusta on ollut huomata nyt kun olen aikuinen, että äitini usein kysyy neuvoja minulta, tai haluaa minun mielipiteeni asioihin. Tällöin tulee mukava tunne, että emme ole vain äiti ja tytär, olemme kaksi aikuista, tasavertaista naista jakamassa elämäämme ja kokemuksiamme.

Tämä tapa sopii meidän perheelle. Monet taas pitävät siitä hössötyksestä ja haluavat tehdä päivästä erityisen.

Varmasti päivä on myös jotain todella ihanaa ja erityistä uusille äideille jotka tätä päivää viettävät ensimmäistä kertaa oman perheensä kesken :)

Vaikka minulla on ihan kiva työ, pidän silti silmäni auki, ja olen laittanut hakemuksia tasaiseen tahtiin mielenkiintoiselta vaikuttaviin paikkoihin.

Rekryfirmat ovat tähän asti olleet vierasta minulle, mutta nyt päädyin asioimaan sellaisen kanssa. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Laitoin hakemuksen työhön jota kuvattiin "toimistotyöksi" ja tiedot työnkuvasta olivat hyvin niukat. Jostain syystä kuitenkin päätin laittaa hakemusta ja kokeilla kepillä jäätä. Lähes saman tien sain puhelun jossa pyydettiin haastatteluun, joka oli heti seuraavana päivänä. No, mikäs siinä. Etukäteen hieman jännitti mennä haastatateltavaksi työhön, josta en tiedä yhtään mitään... Valmistautua siihen ei ainakaan voinut kuten "tavalliseen" haastatteluun. 

Seuraava päivä ja haastattelu koitti. Alussa selvisi että yritys jolle työntekijää etsitään, on iso ja vakaa firma. Minua toki alkoi kiinnostaa ajatus sellaiseen pääsemisestä. Joten voi olla että innostuneisuudessani mokasin haastattelun :D Ainakin illalla asiaa läpi käydessäni, valmistautumattomuuteni paistoi läpi, ja antamani vastaukset kuulostivat omaan korvaankin hölmöiltä. Eniten minua suututti, että minä, aikuinen työelämää kokenut nainen jäädyin niin täysin, enkä suoriutunut haastattelutilanteesta parhaalla mahdollisella tavalla. Seuraavana päivänä sain puhelun että en ole jatkossa. Se siitä ja elämä jatkuu. Kunnes sain puhelun että firma on rekrytoimassa lisää väkeä ja olenko vielä kiinnostunut. Tottakai olin. Toivoin että pääsisin suoraan kyseisen firman haastateltavaksi, ja näyttämään siellä kynteni.

Väärin! Sain meiliin "testin" joka minun tuli täyttää. "Testi" oli kaksiosainen. Ensin minun tuli valita noin 50 adjektiivista mitä oletan muiden ajattelevan minusta, toisessa osassa minun piti valita samoista adjektiiveista ne, jotka omasta mielestäni kuvaavat minua. WTF. No, täytin "testin". Seuraavana päivänä sain meilin että en päässyt jatkoon. What a suprise...

Minua jäi vaivaamaan pari asiaa. Mitä tämä tekee niiden ihmisten itsetunnolle jotka ovat hyviä ihmisiä ja hyviä työntekijöitä, mutta joille ei oikeastaan anneta edes mahdollisuutta näyttää kykyjään, ja toiseksi (mikä minua oikeastaan vaivaa eniten) miksi isot firmat maksavat tälläisestä pelleilystä?

Idea kuulostaa hyvälle, toinen firma hoitaa toisen puolesta koko työhönottorumban, eikä palkkaavan firman tarvi käyttää omaa aikaansa ja energiaansa siihen, mutta sitten kun siihen alkaa liittyä tälläisiä höpöhöpö hölmöilyä, tuntuu että palkkaava firma maksaa ihan turhasta... Eikä varmaan ihan pieniä summia.

Oli miten oli, tulihan tästä taas uusi opettava kokemus elämään. Jatkossa en haen näiden firmojen kautta töitä (jos ei pakottavaa tarvetta ilmaannu, ainakin todella paljon toivon niin) vaan pyrin päästä suoraan palkkaavan firman haastateltavaksi, ja vakuuttamaan heidät osaamisestani ja taidoistani.

Sain viikonloppuvierailultamme vanhempien luo mukaani pari laatikkoa vanhoja rojuja, joita olen sinne aikanaan säilönyt lukuisten muuttojeni tieltä. Kaikennäköistä tavaraa löytyi elämäni varrelta, mutta parasta oli ehkä yli 10 vuotta vanha päiväkirja. Ensin meinasin nakata sen menemään, mutta päätin kuitenkin silmäistä että mitäs sitä on sinne kirjoiteltukaan.

Ja voi sitä myötähäpeän määrää! Välillä ei tiennyt uskaltaako lukea eteenpäin kun nolottaa niin paljon...

On se ollut rankkaa olla nuori nainen... Koko kirja on täynnä niin typeriä juttuja, että hyvä että tunnistan siitä itseäni! Siinä mielessä 10 vuotta tuntuu lyhyelle ajalle että olenko minä ja ajatukseni todella voineet muuttua noin paljon!

Päiväkirjan edetessä toivoin aikakonetta jolla voisin matkata ajassa taakse tuon nuoren neidin luo ja käydä hieman ojentamassa tuota nurisevaa maailmannapaa! Kertoa miten hölmöille nuo "huolet" nyt kuulostavat, ja samalla reissulla valaa uskoa tulevaan. Siinä iässä kun kaikki on auki, voi se tuntua hyvälle, tai ahdistavalle, tavalla "mitä minusta tulee, opiskelenko varmasti oikeaa alaa, pääsenkö töihin, löydänkö ikinä rakkautta?" 

Sillä samaisella reissulla kävisin ojentamassa ensirakkauttani, joka päiväkirjamerkinnöistä päätellen on näyttänyt särkeneen sydämeni pirstaleiksi. Täytyy myöntää, että hyvä että nykyään muistan koko kundin olemassaoloa, ja sydämeni on sen jälkeen särkynyt moneen otteeseen.. Että ei se mikään erikoinen poika ollut. Tai erikoinen sydänsärky. Kai se vain ensimmäisellä kerralla on tuntunut niin maailmaa mullistavalle.

Haluaisin kertoa tuolle nuorelle naisenalulle miten ihanaa hänen elämästään lopulta tulee, kun siitä pahimmasta kasvukivusta ja itsensä löytämiskamppailusta pääsee yli. Ja vaikka matkalla tulee olemaan surua ja haasteita, niitä on juuri siksi että osaa olla onnellinen  ja arvostaa niitä hyviä ja tärkeitä asioita elämässään. Terveyttä, rakkautta, perhettä ja ystäviä.

Varmaan moni kolmenkymmenen paremmalle puolelle päässyt nainen on päässyt tikkuun pissaamaan kerran, jos ei useammankin elämänsä aikana. Itse päädyin tähän tilanteeseen eilen.

Kädet täristen avasin pakkausta ja suoritin toimenpiteen. Viisi minuuttia tuntuu ikuisuudelle, jolloin elämä vilahtaa silmien edessä. Olin täysin varma että olen raskaan, olinhan viikon aikana onnistunut kehittämään itselleni jo oireita pahoinvoinnista mielihaluihin. Siksi olo oli lähinnä hölmistynyt kun tikkuun ilmeistyikin vain yksi viiva. Minä olin helpottunut, mies vähän pettyneen oloinen, että eikö meille nyt tulekaan vauvaa.

Aloin miettiä miten paljon erilaisia tunteita tuo testi aiheuttaa meille naisille, ja miksi ei miehillekin. Toiset odottavat tulosta hartaasti, jotkut suurella pelolla, joillekin tulos aiheuttaa järjetöntä iloa, toisille maailmanlopun. Tai sitten vaan suuren hämmennyksen. Voi sanoa että tuohon pieneen tikkuun sisältyy hyvin laaja kirjo tunteita laidasta laitaa.

Itse tunsin oloni ehkä hieman noloksi että olin niin iloinen negatiivisesta testistä, kun mies olisi kai toivonut enemmän positiivista. Viikon aikana olin jo ehtinyt näkemään kauhuskenaarioita unettomista vuosista, sekaisesta huushollista, kakkavaipoista, mahdottomuudesta yhdistää työ ja koti, omien menojen ja harrastusten loppumisesta, ystävien kaikkoamisesta.

Ja kaikesta muustakin, ihan varmasti yhtä dramaattisen liioitellusti... Toisaalta olin ehkä alkanut jo mielessäni työstää ajatusta että no, jos meille nyt tulee vauva niin sitten pitää vaan tehdä niin ja näin, kaikki järjestyy kyllä... Ja lopulta, yksiviivaista testiä roskikseen tunkiessani, huomasin alkuhelpotukseni alta pienen haikeuden piston hiipivän sydämeeni.

Se viimeinen iso palanen, hääbändi, on vihdoin löytynyt, ja jopa hyvin alle budjetin. JEE!

Tein alkuviikolla Meidän Häät sivulla budjettilaskuria ja meinasin tirauttaa itkut siitä miten budjetti tuntui vaan venyvän ja venyvän... Ahdistuksessani selitin miehelle miten sillä rahalla saisi uuden auton, tai hevosen, tai hemmetin hienon ulkomaanmatkan. Fiksu mieheni käänsi asian minulle niin päin, että minun on nähtävä häät sijoituksena ulkomaanmatkaan, eli häämatkaamme. Pyydämme häälahjaksi rahoitusta häämatkaamme, koska kaksi kolmekymppistä ihmistä ei tarvi enää yhtään pyyhettä tai lakanaa, tai oikeastaan mitään muutakaan kippoa ja kuppia. Viimeisimmän laskutoimituksen mukaan omistamme 35 käsipyyhettä, 17 isoa pyyhettä, 20 pussilakanaa ja 26 tyynyliinaa. Se on aika paljon se, kahden ihmisen käytettäväksi.

Onneksi häämme saavat  myös ulkopuolista rahoitusta vanhemmiltamme. Rahoitusehdotus oli itseasiassa asetettu kiristyksen muotoon  "Joko osallistutte hääkuluihin, tai sitten ei tule häitä ollenkaan".  Minun tapauksessani vanhemmiltani jäisivät lastensa kunnon häät kokematta kokonaan, veljeni kun karkasi vaimonsa kanssa kaikessa hiljaisuudessa maistraattiin hoitamaan homman kotiin. Niinpä vanhempani olivat enemmän kun iloisia "saadessaan" osallistua hääpäivän kuluihin.

Häihin on siis vielä reilu 4kk aikaa, ja nyt on varattu paikka, pitopalvelu, pappi, bändi ja pukukin on ostettuna :) Ihanaa, kaikki isot palaset on kohdillaan. Nyt voi keskittyä kaikkeen pienempään kuten meikkiin, kampaukseen, kukkiin, kutsuihin, koristeluihin ym.

Maistraatti tosin on vielä vahvistamatta, mutta sen ei luulisi olevan suuri ongelma. Häihimme tulee tälläinen pappi/maistraatti erikoijärjestely, koska osa syvästi uskovaisista vieraista ei saa tietää että olemme sulhasen kanssa eronneet kirkosta jo aikapäiviä sitten. Hoidamme virallisen vihkimisosuuden aikaisemmin vain perheen läsnäollessa, ja juhlapaikalle saapuu pappi siunaamaan liittomme.  Kaikkeen sitä ihminen joutuu muita miellyttääkseen... Yritin kyllä sanoa miehelleni että minä voin olla se "huono nainen" ja sanotaan että emme voi mennä naimisiin kirkossa siksi että minä en kuulu kirkkoon, mutta ei käynyt, eli hoidetaan show pidemmän kaavan kautta. Minua alkoi pelottaa että selviääkö siitä papin pitämästä siunauskaavasta että me ollaan jo naimisissa, mutta onneksi se kuulosti ihan samalle kun vihkikaavakin, ja nämä vieraat joille tämä uskonnollinen tapahtuma on tärkeää, ovat jo siinä iässä, että eivät varmaan tajua ihan joka yksityiskohtaa...

Semmoista. Aurinko paistaa ja mielikin on kevyt. Ehkä niistä häistä vielä selvitään.

Heti alkuun pitää mainita että tämä pohdinta ei ole tehty mitenkään veemäiseen sävyyn, vaan lähinnä nämä asiat ovat minua itseäni hämmentäviä.

Minua on siunattu varmaan todella poikkeuksellisella ruumiinrakenteella. Syön oikeastaan ihan miten sattuu, ja silti omistan aika kivan vartalon, panoindeksikin taitaa olla lukemaa tai kahta päälle niin ettei mene alipainon puolelle. Tosin minulla on useita allergoita, jotka rajoittavat ruokavaliotani niin hyvässä kun pahassa. Hyvässä esimerkiksi niin, että jos en kärsisi pähkinäallergiasta, voisin varmaan elää suklaalla, jäätelöllä ym. Nyt allergia sulkee pois melkein kaikki markkinoilla olevat suklaat ja jäätelöt. Karkeista en vaan tykkää :( Pahassa taas niin, että en myöskään pysty syömään oikeastaan mitään hedelmiä tai vihanneksia kypsentämättä. Välipalana siis omena, banaani, porkkanaraaste tai vastaava ei tule kyseeseenkään. Rasittavaa, mutta paljon pahemminkin asiat voisivat olla, ja tähän on tullut vuosien saatossa onneksi hyvin sopeuduttua. 

Einekset ovat myös olleet ehdoton ei, harvoja poikkeuskertoja lukuunottamatta. Tykkään tehdä ruokani itse ja tietää mitä siinä on. Käytän ruuanvalmistuksessa ja leivonnassa paljon luomua aina kun se on mahdollista. Ai niin, ja punaiseen lihaan en ole koskenut 15 vuoteen :)

Mutta tämä pohjustus siis aiheeseen, että minulla tuottaa paljon vaikeuksia ymmärtää ihmisten laihdutus ja kehonmuokkauskertomuksia, varsinkin ruokailun osalta. On mitä ihmeellisempiä ruokavirityksi jostain kiiviraejuustosalaatista vaikka minkälaisiin mielikuvituksen virityksiin.

Oikeastaan tämä herättää minussa kahdenlaista kysymystä. Ensinnäkin, miksi ne, jotka voisivat syödä ihan mitä vaan ilman rajoituksia, eivät onnistu vaikkapa siinä painonpudotuksessa. Jos voi vapaasti syödä hedelmiä, marjoja, vihanneksia ym. Missä se ongelma piilee... Toinen on se, että onko se kehonmuokkausruokavalio oikeasti niin tärkeää ja onko sillä ruokavaliolla oikeasti niin iso merkitys. Että esim. yhden pullan syöminen on ihan maailman kamalin synti. 

Tämä kysymys pyörii mielessäni siksi, että koska en kiinnitä omaan ruokavaliooni niin suurta merkitystä, ihmettelen miten olen onnistunut saamaan niin kivan vartalon. Liikun toki paljon. Viikossa käyn rastastamassa/salilla/lenkillä/pumpissa/zumbassa ja haahuilen pitkin metsiä koirien kanssa.

Suurta herkkuani taas ovat pizzat, karjalanpiirakat runsaalla voilla ja juustolla, korvapuustit ja suklaavanukkaat :)

Tänä aamuna viimeksi pysähdyin peilin eteen ja ihmettelin että hei! Mullahan näkyy vatsalihakset kauniisti, mutta en minä niiden eteen kyllä tunnu olevan tehnyt mitään :D ainakaan ruokavaliolla :D Eikä ole kauaa kun ystäväni (joka itse treenailee paljon ja syö varmasti terveellisemminkun minä) totesi saunassa että sullehan on tullut selkälihakset kivasti näkyviin. 

Viikonloppuisin varsinkin aamupalaherkkuani on kaurapuuro isolla voisilmällä (kyllä, kunnon voita, ei mitään yököttävää margariinia), tai hyvin voissa paistetut köyhät ritarit hillolla ja tietty niitä korvapuusteja :) Iltaisin pari lasia viiniä, jäätelöä tai jotain muuta hyvää. Viikolla ruokailu on herkkuvapaampaa, mutta karjalanpiirakat kuuluvat melkein jokapäiväiseen ravintoon :D ja arkisin meillä syödään ihan perusruokia kuten vaikkapa soijamakaronilaatikkoa tai kanakeittoa.

Kai sitä pitäisi olla onnellinen että on tälläinen friikki :D Johtuuko se sitten geeneistä vai mistä, en tiedä. Jotenkin tykkään ajatuksesta että niin kauan kun liikun paljon, voin syödä ihan mitä vaan enkä paisu kun pullataikina. Sopii mulle :)