Miltä tuntuu kun hiukset lähtevät?

Hiuksia lähtee korikaupalla ja käteen jää vain tuppoja. Entä jos tietää, että jossain vaiheessa lähtevät viimeisetkin haivenet ja edessä on kuukausia kaljuna?

Meidän kampaajallamme Siirillä todettiin viime syksynä imusolmukesyöpä. Nyt viimeisetkin sytostaatit on lusittu ja edessä on kuukausi sädehoitoja. Hiukset alkoivat lähteä toisen sytostaatti-kerran jälkeen, puolivälissä alkoi näkyä päänahka ja nyt päässä on harva vauvatukka. Miltä se tuntuu?

"Ensimmäiset reaktiot, kun tajusin, että tukka tulee lähtemään, olivat ihan kauheita. Että apua, ihan hirveää. Mietin kaikkia niitä vaiheita ja ajattelin, että en halua! En halua lyhyttä tukkaa, se ei ole minun oma valintani.

Kun niitä hiuksia alkoi lähtemään, niin otinkin sen aika hyvin. En itkenyt ollenkaan. Se tapahtui yhtenä iltana, kun haroin hiuksia ja yhtäkkiä niitä vain jäi hirveästi käteen. Aloin vedellä niitä siinä ihan kunnolla ja muistan ajatelleeni, että no nyt näitä sitten lähtee.

Siinä vaiheessa, kun alkoi päänahka lopulta kuultamaan, fiilikseen tuli iso muutos. Se tuntui kauhealta ja vaikutti tosi isosti minäkuvaani. Tuntui todella rankalta, koska ennen niin hyvä itsetuntoni oli yhtäkkiä kadonnut. Koin tuolloin koko prosessin ainoan riivatun hetken - päätin yhtäkkiä leikata itse oman tukkani ja leikkelin niitä peilin edessä ihan holtittomasti, vedin niskankin ihan siiliksi koneella. Jälkeenpäin nauroin poikaystävälleni, että miksei hän estellyt minua?! Tempaukseni oli jotenkin imenyt hänetkin mukaansa.

Pelkän sairauden takia en ole juuri tuntenut itseäni sairaan näköiseksi, kyse on pitkältikin todella niistä hiuksista. Niistä ihmiset näkevät heti, että tuo ihminen sairastaa. Hiustenlähtö muistuttaa sairaudesta koko ajan. Niitä on ihan joka paikassa - sängyssä, suihkussa - ja peiliin katsoessa muistat sen joka kerta. Sieltä katsoo takaisin joku ihan muu ihminen. Huomasin jossain vaiheessa, että olin alkanut kuvailla itseäni, että olen nyt sellainen ja tuollainen, joku jolla on ihan toinen identiteetti.

Vaikka toisaalta tuntuu hölmöltä, sosiaalisista tilanteista on tullut vaikeampia. Tajusin, että hiuksilla onkin valtava vaikutus! Ihan kauppaankin kävellessä sitä miettii, että miltä näytän ja mitä tuo ajattelee. Muistan eräänkin illan, kun olin ystäväni kanssa katsomassa erästä dokkariesitystä. Jossain vaiheessa minulle tuli todella kuuma ja minun oli pakko ottaa pipo pois. Huomasin, että mietin loppuajan sitä, että katsookohan kaikki siellä takana minun kaljuani eikä sitä dokkaria. Jostain tuli myös kynnys mennä joogatunnille, koska ajattelin, että takarivissä joku katsoo ohuita hiuksiani.

Eniten koko hommassa ahdistaa se, että tämä ei ole minun oma valintani. Yhtäkkiä pitää olla päähineihminen, vaikka en ole päähineihminen. Hiustenlähdöllä on ollut lopulta paljon isompi merkitys sairaudessani, kuin mitä alunperin kuvittelin. Onhan se totta, että kyseessä ovat vain hiukset ja niistä valittaminen voi kuulostaa pinnalliselta. Mutta tällainen vertailu ärsyttää, että aina voisi olla joku asia huonommin, voisin kuolla tähän ja pitäisi olla niin kiitollinen koko ajan jostain. Se on ihan hirveää, kun hiukset lähtevät ja jos se tuntuu minusta pahalta, niin kyllä minä saan sen tuntea."

"Kela korvaa peruukin, jonka arvo on 130 euroa. Sillähän ei saa mitään laadukasta. Ensin olin jopa innoissani, että sehän voi olla hauskakin tilannekin, kun voi ottaa jonkun ihan erilaisen tukan. Mutta se sovitustilanne oli masentava ja nöyryyttävä. Valikoima oli niin suppea ja huono, tuntui, kuin olisin ollut jossain Kummeli-puvustamossa. Ajattelin, että jos mukana ollut kaverini nyt nauraa, niin suutun. Että älä vaan nyt naura minulle. Jälkeenpäinhän tälle kyllä naurettiin sitten yhdessä.

Netistä ja jenkeistä löytyisi kyllä hienoja peruukkeja, pastellinvärisiä ja kaikkea luonnollistakin. Miksei niitä ole valikoimassa? Tai miksei sitä Kelan rahaa voisi käyttää päähineisin tai huiveihin? Lopulta päätin, että olen mieluummin kalju, kuin otan sen peruukin. 

Hiuksiahan lähtee tosi kauan ennen kuin sitä oikeasti pystyy näkemään. Moni lohduttaa, etten näytä sairaalta ja että ei hiukset vaikuta siihen, kuinka kaunis olen. Että lyhyet hiukset sopivat minulle ja että ne kasvavat takaisin. Monet tsemppaavat. Vaikka se auttaa ja tuntuu kivalta, niin jotenkin en silti ota niitä sanoja ihan todesta.

Silti mietin usein, että en olisi yksin tähän pystynyt ja läheisten tuki on ollut korvaamatonta. Poikaystäväni sanoo koko ajan, että olen kaunis. Ei minusta tunnu, että hän sanoo sitä vain lohduttaakseen, vaan että hän oikeasti tarkoittaa sitä. Hän yritti jopa jossain vaiheessa rohkaista minua leikkaamaan haiveneni siiliksi, koska se kuulemma näyttäisi minulla vain hyvältä. Kyllä jonkun läheiset voisivat pelästyä pahemminkin.

Nyt kun viimeinen sytostaattihoito on ohi, olen alkanut laskea koska hiukseni alkavat taas kasvamaan. Toivon, että minulla olisi hiukset päässä, kun tulen heinäkuussa takaisin töihin. Että ne eivät näyttäisi enää sairaan ihmisen hiuksilta. Olen jo miettinyt, minkälaisen mallin haluan. Jo ajatus siitä, että päänahka ei kuulla läpi, tuntuu tosi ihanalta! Olen alkanut katsella ihan erilaisia hiuksia nyt ja suurinpiirtein kaikkien vastaantulijoiden perushiuksetkin näyttävät mahtavilta!

Tämä kokemus on todella antanut perspektiiviä. Alan ymmärtää ihmisiä, joilla on koko elämänsä ajan ollut kovia itsetunto-ongelmia. Ymmärrän nyt, miltä se oikeasti tuntuu. Kyllä tämä tuo minuun ihmisenä paljon uutta, sillä koko minäkuvani on muuttunut."

Kiitos rehellisyydestä, Siiri. Olet rohkea!

-Meeri

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ymmärrän niin hyvin. Miehelläni todettiin syöpä ja immunologinen hoito sai hiukset harvenemaan reilusti ja hiuslaadun muuttumaan hauraaksi. Pahinta oli se, että aina häntä katsoessani näin syövän hänessä. Muuten ulkonäköasioilla ei olisi ollut minulle mitään merkitystä.

Kaikkea hyvää Siirille!

merkkari

Toivottavasti teillä on asiat nykyään hyvin! Välitän terveisesi.

Minnea
Minnean muruja

Kaikkea hyvää, Siiri! Kiitos, kun jaoit tarinasi, ja annoit ajattelemisen aihetta!

merkkari

Kiitos! Kerron terkut eteenpäin.

Kiti
Katso tarkemmin

Koskettava postaus! Tsemppiä Siiri! <3

merkkari

Kiitos, tsempit menee perille!

Annel (Ei varmistettu)

Äidilläni lähti hiukset rintasyöpähoitojen seurauksena. Hänellä oli aina pitkä ja paksu tukka, sellainen josta hänet tunnistettiin ja häntä aina kehuttiin. Oli aika rankkaa kun yhtäkkiä se otettiin häneltä pois. Autoin äitiä leikkamaan loputkin haituvat pois, se oli rankka kokemus, silloin tajusin että äitini on oikeasti todella sairas! Muistan kun kävimme kerran kaupungilla ollessamme sovittamassa hänelle peruukkkeja. Yritin olla reipas äidin edessä, mutta kyllä se tuntui pahalta, koska minua pelotti. Onneksi henkilökunta oli osaavaa ja kertoi hienosti eri vaihtoejdoista. Harvoin hän kuitenkaan peruukkia käytti, hoitojen aiheuttamat kumat aallot teki siitä ihan helvettiä. Kun äidin tukka taas alkoi kasvaa, se olikin aivan todella kiharaa! Ennen sytostaattihoitoja hiukset olivat piikkisuorat. Nyt kahden vuoden jälkeenkin äiti rokkaa vähän lyhyempää ja kiharaa hiuskuontaloa ja se näyttää itseasiassa aivan ihanalta! Ihanaa uuden tukan odotusta, kyllä se sieltä vielä kasvaa. &lt;3

merkkari

En voi kuvitellakaan kuinka kova pala hiustenlähtö on silloin, kun hiukset ovat olleet oikein se juttu omassa tyylissä. Onneksi löytyi uusi kotoisalta tuntuva lookki!

Marika S. (Ei varmistettu)

Tärkeä aihe. Hieno kirjoitus. Itse seurasin sivusta äitini vastaavaa pohdintaa hiusten menetyksestä. Hän löysi valikoimaperuukkien joukosta mieluisensa, mutta juteltiin siellä samalla juuri sitä, että nuoremmille ihmisille sieltä valikoimasta ei löydy kovin helposti. On hassua, ettei sitä Kelan korvattavaa osuutta voi käyttää edes siten, että sen saisi hyvityksenä jos haluaa itse ostaa kalliimman muusta valikoimasta.

Omasta mielestäni äitini oli tosi kaunis sillä takaisin kasvaneella lyhyellä tukalla. Kun tukka alkoi kasvaa takaisin, äiti suhtautui asiaan odottavan innostuneesti. Äitini oli kuullut, että hiuksista tulee syöpähoitojen jälkeen taipuisat, ehkä jopa kiharat. Hän toivoi saaneensa kestopermiksen hoitojen bonuksena ja oli mukamas pettynyt, kun taipuisuus lähtikin sitten ajan myötä pois. Näin jälkeenpäin moni syöpäkeskustelumme liittyi nimenomaan hiuksiin, niiden lähtöön, peruukin käyttämiseen, päänahan punoitukseen ja tuntemuksiin, hiusten takaisin kasvamiseen, miltä näyttää, mitä hattua voisi käyttää ym. Joskus hiuksista puhuminen tuntui olevan äidilleni helpompaa, kuin vaikkapa puhua luukivuista tai muista tuntemuksista, jotka eivät näy ulospäin.

Tsemppiä Siirille ja kiitos koskettavasta kirjoituksesta! &lt;3

merkkari

Oon kans kuullut, että monelle kasvaa ihan kihara tukka! Sitä jopa vähän toivotaan :) on ihanaa, kun pystyy löytämään positiivisia puolia tästäkin asiasta.

Marikka (Ei varmistettu)

Äitini sai yllättävän hyvän ja omalta hiusmallilta näyttäneen peruukin syöpähoitojen takia. Kahviautomaatilla työkaveri oli tullut kehumaan, että äitini oli käynyt kampaajalla. Siltä se näytti, samalta vanhalta tukalta, mutta hieman uudessa mallissa. Äitini luuli, että sana syövästä oli kiirinyt ympäri työpaikan ja nosti peruukkinsa tukasta näyttäen, että tämähän on peruukki. Työkaveri ei ollut kuullut asiasta ja pelästyi hirmuisesti. Äiti suhtautui peruukkeihin huumorilla.

Äitini myös bongaili peruukkeja saatuaan omansa. Silloinha sitä asiaan kiinnittää huomiota, kun itse on samassa tilanteessa. Kuulemma yllättävän monella kadun kulkijalla on peruukki.

merkkari

Joo, tätini löysi kanssa ihan kivan, oman mallin näköisen peruukin. Ne taitaa olla juuri ne nuorten luonnollisesti laskeutuvat mallit, joita on tosi vaikea löytää. Myös hiusrajat on usein tönkköjä ja vähän ns. liian täydellisiä, ellei halua otsiksella olevaa mallia.

Autoimmuunisairaus (Ei varmistettu)

Tytttäreni sairastui alopecia totalikseen ollessaan n,12vuotias. Kaikki hiukset lähti viikossa! Apuvälinehuollosta saatiin avoin maksusitoumus, jolla haettiin peruukkiliikkeestä hänelle mieluinen ja nuorten hiustyylin mukainen peruukki. Kaikki hoito-ja pesuaineet piti maksaa itse (niihin ei satku riittänyt).
Peruukki meni huonoksi puoessa vodessa, mutta uuden sai vain kerran vuodessa. Eikä meillä ollut mahdollisttuua ostaa yli 500e maksavaa tukkaa. Niinpä kampaajani leikkasi huonoksi menneet osat pois.- tuli polkkatukka!
Muutaman vuoden kuluttua maksusitoumus muuttui 250e: n arvoiseksi. Eihän sillä saanut, kuin rouvas-rouva-mallisia! Joten soitin apuvälinehuoltoon ja kerroin asiasta, saatin kuin saatiinkin 500e:n maksusitoumus. Muutaman kympin jouduin vielä maksamaan itse, jotta tyttö sain mieleisensä hiukset. Mutta seuraavana vuonna enempää ei herunut. Mutta onneksi hiuksia oli alkanut jo kasvaa takaisn, että pärjäsi huivilla.

merkkari

Tämä on varmasti yksi niistä kamalimmista asioista äidille katsoa vierestä, kun nuori lapsi kokee tällaista. Eikä siinä voi oikein muuten auttaa, kuin tsempata, rukoilla ja auttaa rahallisesti. Onneksi teillä tilanne päättyi hyvin.

Kiitos myös vinkistä, välillä ihan suora kysyminen saattaa jelpata!

naked truth

Voi Siiri-muru <3 Tuli itku. Tiedän hyvin, miltä hiustenlähtö tuntuu. Minulta on kahdesti lähtenyt tukka ja joka kerta se on ollut yhtä kamala kokemus. Kyllä se vaan vaikuttaa älyttömän paljon identiteettiin ja itsetuntoon. Kyllä sen ymmärtää, ettei hiukset ole kaikki kaikessa ja että on tärkeämpiäkin asioita, mutta kun se tukka lähtee niin on meilläkin oikeus valittaa näinkin ''turhasta'' asiasta. Se on iso osa minäkuvaa. On todella pelottavaa katsoa peiliin ja ihmetellä kuka tuo kalju ja oudon näköinen tyyppi oikein on?! 

Tsemppiä Siirille <3 Onneksi sain kunnian tutustua häneen. :)

merkkari

Huh, kävit homman läpi kahdesti! Kaikki kunnioitus sinne, hyvin tsempattu!!

hodgkin_siili (Ei varmistettu)

Onneksi hoidot ovat jo voiton puolella, tsemppiä vielä viimeisille metreille!
Itse koin imusolmukesyövän ja hiustenlähdön muutama vuosi sitten, ja kirjoitus kuvaa melko hyvin omia kokemuksiani. Lääkäri oli alkuun vakuutellut, ettei hiukset mihinkään lähde, hoidot eivät olleet niin rajut. Muistan kuitenkin kun toisen syto-kerran jälkeen hiuksia suihkun jälkeen harjatessa katsoin epäuskoisena harjaa ja siihen jäänyttä valtavaa hiustukkoa. Viikon verran jaksoin katsella hiusten lähtöä, mutta sitten saunan jälkeen en enää jaksanut tapella tukkaa auki ja ajoin tukan sängeksi.
Minulla oli koko elämäni ollut pitkät hiukset siihen saakka ja kaljuus ei houkuttanut tippaakaan. Mutta ympäriinsä varisevat pitkät hiukset, ja päivän jälkeen irronneista hiuksista niskaan muodostuneet isot takut, tekivät siiliin siirtymisestä lopulta melko helpottavankin kokemuksen. Käytin peruukkia sitten loppuhoitojen ajan, löysin ihan nuorekkaan lyhyen pixie-mallisen, jota ei olisi peruukiksi arvannut ellei tiennyt.
Hiusten menettäminen oli lopulta itselle yllättävänkin pieni asia. Ja kun hiukset leikkasi pois, ennen kuin päänahka alkoi pilkottaa hiusten lomasta, en missään vaiheessa kokenut hiusteni näyttävän sairaan ihmisen hiuksilta. Hiusten hiljalleen kasvaessa sitä on kokenut enemmänkin tuskastuttavia hetkiä, kun välimittaiset hiukset eivät ole tahtoneet asettua mitenkään. Nyt onneksi hiukset ovat jo melko pitkät, ja voin tyynesti todeta, ettei lyhyet hiukset ole minua varten ollenkaan.

merkkari

Hyvä kuulla, että rohkea veto heti alussa voi myös toimia. Ja ennen kaikkea onnea syövän selättämisestä!

Annel (Ei varmistettu)

Minun hiukset kasvat tuskin ikinä takaisin. 24 vuotta hiuksettomuutta takana. Onneksi minulla on "vain" alopecia. Itse olen jo tottunut tähän, mutta tuo alkuaikojen vähättely toisten taholta ärsytti suunnattomasti.

Aiss (Ei varmistettu)

Rapunzelilla on luonnollisen näköisiä peruukkeja, erityisesti jos tyvi värjätään :)

Kommentoi