Ladataan...
Ihana meri
LIFE IS WHAT HAPPENS WHILE YOU'RE MAKING PLANS

luki kerran erään hippibussin kyljessä maalattuna valkoisella värillä, lähellä Hietaniemen uimarantaa. Se oli vielä aikaa jolloin elämä isolla Eellä oli lähinnä haave, kuva jossain kaukana tulevaisuudessa.

Seikkailut ja ihmiset odottivat itseään, minä kävelin hautausmaalla isän kanssa ja palasin aina kotiin syömään. Matka Helsingin keskustan läpi Hietaniemeen oli ahdistava kokemus; värit, autot pakokaasuineen, tuoksut, kirkas valo ja kaupungin likaisuus tuntuivat mahdottomilta kestää. Tsemppasin itseäni lähtemään ja paikan päällä huokaisin helpotuksesta. Selvisin. Kuulostaa absurdilta ja äärimmäisen lapselliselta, itsekkäältäkin, mutta mikään ei ollut itsestäänselvää noihin aikoihin.

Ei edes aamupala. Ei huominen.

Nyt tuntuu kuin tuosta päivästä olisi puoli vuosisataa ja enemmän. Pelko ei ole kadonnut mihinkään, se on siellä yhä taustalla, tuntuu painona vatsan pohjassa, muttei rajoita. Pakotan itseni kohtaamaan sen uudelleen ja uudelleen. Katsomaan silmiin maailmaa. Tuntemaan oman herkkyyteni vasten pahuutta, pimeyttä ja kovuutta. Tässä. Nyt.

Se on kannustin, joka pakottaa pysymään liikkeessä, tekemään asioita, en voi pysähtyä. Onnellisuus ja rakkaus ovat aina ihmisessä itsessään, eivät ikinä missään ulkopuolella. Samoin pelko, viha ja suru.

Elämä on meri, sarja laineita jotka lipuvat lävitsemme. Vaihtamalla asentoa voimme muuttaa niiden vaikutusta itseemme; miltä vesi ja liike meissä tuntuvat.

En sano et senkus päätät ja olet onnellinen, mutta väitän että elämä itsessään ei ole kellekään sen pahempaa tai parempaa (kehittyvät maat poislukien). It's all same.

Kirjoitin näin pari vuotta sitten entiseen blogiini. Yksi mahtava juttu blogin kirjoittamisessa on, että voit milloin tahansa palata tutkimaan mitä puuhasit menneisyydessä, kenen kanssa, mitä pohdiskelit ja miltä näytit. 

Tuosta kirjoituksesta tuntuu olevan ikuisuus. Kaikki oli eri tavalla. Perhetilanne, seurustelutilanne, ystävätilanne, ympäristö... Usein vanhojen postausten lukeminen tuntuu ikävältä, mutta nyt tuli sellainen fiilis että täytyy. Lueskelin juttuja sieltä täältä vuosien varrelta ja tajusin että

olen jo kertaalleen tehnyt sen. Ison elämänmuutoksen, repäissyt itseni irti valheellisesta turvallisuudentunteesta, uskaltanut irrottaa ja ollut helvetin onnellinen. Kehittynyt, kasvanut, antanut elämän tapahtua ja ottanut vastaan sen mitä tulee. Pystyn siihen toisenkin kerran tai viidennen, jos tarvitsee. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa veneen kulkusuuntaa, kääntyä tuulta päin sen sijaan että antaisi sen vain viedä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Noin viikko sitten minulla iski äkillinen kyllästyminen punaiseen tukkaani.

Värjäyshistoriani kulkee yhdestä vaalennuksesta ruskeaan kasviväriin ja sieltä punaiseen hennaan. Oma värini on se perinteinen maantien harmaa, josta en itselläni pidä :D aikoinaan punainen oli luonteva valinta, koska olin aina halunnut punaisen tukan. Lämpimän punaisen vastapariksi jäisen sinisille silmilleni, punaisen kuvaamaan tempperamenttiani ja elävää tunnemaailmaa. Vaaleassa fledassa tunsin olevani väritön ja väsyneen näköinen, punaisessa heti kotona. Minua varoiteltiin hennasta - siitä ettei se lähde koskaan pois ja kampaajat vihaavat kyseistä väriä. En ole kuitenkaan koskaan katunut päätöstä värjätä hennalla, sillä sävy oli alusta asti juuri sellainen kuin halusin. Värjäyksen jälkeen tukka oli ja on kiiltävä sekä väri luonnollinen. Monet koulun terveydenhoitajasta kavereihen ovat luulleet punaisen olevan alkuperäinen värini. Toki henna taittaa aina enemmän tai vähemmän oranssiin ja ainakaan yhdellä värjäyskerralla tuskin saa kylmän kirkkaanpunaista tukkaa, mutta enpä sellaista ole kaivannutkaan. 

Käytän paljon luonnonkosmetiikkaa ja pelkästään kasvivärejä hiuksissa. Blondaamisen jälkeen seuranani oli kaksi päivää päänsärky ja kuumuuden tunne päänahassa, jonka jälkeen päätin jättää kemikaalivärit kokonaan. Tuttavapiirissäni on useita kemikaaliväreille allergisoituneita, eikä sekään mielestäni hyvä merkki ole ettei väreihin saa koskea paljain käsin ja hius pikemminkin kärsii kuin eheytyy väreistä. Lisäksi itselläni kemikaalivärit tuppasivat kulumaan kokonaan pois nopsaan, mitä taas ei ole kasvivärien kanssa käynyt. Toki kasviväreissä värivalikoima on suppeampi, mutta itse ajattelen asian niin ettei kaikkea voi saada. Valitsen mieluummin luonnonmukaisen ja luultavasti myös turvallisemman vaihtoehdon, enkä toisaalta kaipaakaan vaikkapa pinkkiä tai platinablondia tukkaa. Valintoja valintoja. En sano, ettäkö kemikaalivärit olisivat aina huono, vaarallinen ja epäterveellinen vaihtoehto ja ymmärrän hyvin miksei kaikkia huvita alkaa keittelemään hennavesiä, no hard feelings siis (: en harrasta moralisointia tässä(kään) asiassa.

Takaisin aiheeseen! Aluksi harkitsin jopa mustaa, mutta päädyin sitten ruskeaan ja tuumin voivani jatkaa siitä mustaan mikäli vielä hotsittaa. No, ei hotsita enää XD musta on aivan sairaan ihana niillä keille sopii, minulle luultavasti ei. Ruskeassakin on sulattelua; tunnen näyttäväni vihaiselta ja jotenkin kovalta(?), vaikka tästä väristä tykkäänkin. Värjäsin ennestään tutulla MacUrthin ruskella hennajauheella. Nippa nappa olkapäihin ylettyvään tukkaani upposi hieman yli puoli pussia värijauhetta ja olisi saanut olla enemmänkin, sillä väriä ei riittänyt tarpeeksi ihan kaikkialle. Sekoitin jauheen mustaan teehen haarukkaa (poistaa paakkuja) ja lusikkaa avuksi käyttäen ja levitin jogurttimaisen mössön päähän juurista aloittaen. Ennen kasvivärjäystä tulee pestä hiukset ja mieluiten syväpuhdistavalla shampoolla, jotta kemikaalijäämät ja metalli irtoaisivat hiuksista eivätkä pääsisi vaikuttamaan lopputulokseen. Sekoitin siis shampooseeni teelusikallisen ruokasoodaa ja hieman teepuuöljyä. Epäilin tällaisen diy-syväpuhdistuksen tehokkuutta, mutta pestessä hiuksista tuli selkeä metallinen haju joten varmaankin toimi! Pesun jälkeen tukka tuntui aivan narskuvan puhtaalta ja kiilsi ihanasti. Pyyhekuivasin ja levitin värimössön. Sitten muovinen huppu, pyyhe turbaaniksi ja kaksi pipoa päähän kahdeksi tunniksi, sillä lämpö tehostaa kasvivärjäystä. Tasaisen lopputuloksen takaamiseksi olisi tietysti kannattanut myös harjata yltäpäältä takussa oleva pehkoni ennen levitystä, nyt levittäminen oli takkujen takia paikoin jopa vaikeaa ja se kyllä näkyy. 

Kuten aina kasvivärjäyksen jälkeen, tuntui tukka hyväkuntoiselta ja väri oli vivahteikas sekä luonnollinen. Ensimmäinen reaktioni oli kuitenkin järkytys - onks tää näin kylmä ja tumma!? Aika nopeasti sitä onneksi tottui ja alkoi pitää sävyä jopa kauniina. Lopputulos on hiukan laikukas ja etenkin luonnonvalossa eri vivahteet näkyvät selvästi, muttei se oikeastaan haittaa. Sopii ihan hyvin tähän meikäläisen hippityyliin (: ennenkin MacUrthia käyttäneenä tiedän myös, ettei vika ollut värissä vaan omassa huolimattomuudessa. 

Seuraavaksi vuorossa varmaan silti tuttuakin tutumpi punainen, se on vaan kestosuosikki <3

P.S. Kasvivärejä saa luonnontuote- ja ekokaupoista, kuten Lifesta, Ruohonjuuresta ja Ekolosta. Jos kokeileminen itse pelottaa, on olemassa myös ekokampaajia ja kampaamoita joissa voi käydä värjäämässä luonnollisesti. MacUrth ruskea hennajauhe 100g oli muistaakseni noin 9€ paikallisessa ekokaupassa. 

~

Soittolista

Angus and Julia Stone - Chateau

MKTO - Classic

Anna Puu - Kaunis päivä

Lana Del Rey - Lust For Life 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Olen juuri palannut lyhyeltä sairaslomalta päiväkotiin. Päiväkodissa on aamupala-aika, kuten päiväkodeissa aamuisin on. Sanon hoitajalle, että olen syönyt aamupalan jo kotona, mikä on totta. Olin ollut poissa päiväkodista virtsatieinfektion takia ja saanut siihen lääkekuurin, jonka sivuoireena oli pahoinvointia, joten olo on edelleen heikko ja hiukan huonovointinen.
Hoitaja kuitenkin pakottaa minut ottamaan leivän ja lasin maitoa. Leipä on tavallinen ruisleipä, päällä kinkkua ja kurkkua. Tuijotan sitä, eikä minun tee ollenkaan mieli syödä. Sanon, ettei ole nälkä eikä tee mieli syödä. Hoitaja sanoo, että on syötävä.
Muut lapset alkavat olla valmiita ja saavat luvan lähteä pukemaan ulkovaatteita. Jään yksin pöytään leipäni ja maitolasini kanssa. Alkaa tulla entistä huonompi ja ikävä olo. Sanon uudelleen etten oikeasti pysty syömään. "Sinä istut siinä pöydässä niin kauan kunnes olet syönyt kaiken", hoitaja toteaa hieman ärtyneellä äänellä. Pala nousee kurkkuun ja paino rintaan, yhtäkkiä haluan vain kotiin ja tuntuu taas siltä että olen sairas. Alan itkeä ja sanon että oksennan jos joudun syömään yhtään mitään nyt.
"Sittenhän oksennat ja siivoat muuten itse!", hoitaja sanoo nyt selkeää suuttumusta äänessään. Hän lähtee käymään jossain ja vannottaa minua olemaan poistumatta pöydästä. Toinen hoitaja kuitenkin tulee huoneeseen kuultuaan itkuni ja sanoo, että saan lähteä pöydästä eikä tarvitse syödä.

En muistanut oheista tapahtumaa vuosiin. Sitten eräällä psykiatrikäynnillä se vain pulpahti mieleen, kun psykiatri otti uudelleen esille epämiellyttävät syömiseen liittyvät lapsuuden kokemukset. Aiemmilla kerroilla en ollut osannut mainita mitään.
Tuntui hassulta ja samaan aikaan tavattoman loogiselta, että jollain noin pienellä tapahtumalla saattoi olla niin suuri merkitys. Toisaalta se on myös ymmärrettävää, sillä olin muutenkin huono syömään ja perinteisellä tavalla herkkä jo lapsena. 

Päiväkotitapahtuman jälkeen ruoka-ahdistus palasi ajoittain, esimerkiksi silloin kun ala-asteella ruokavalvoja passitti minut ja erään toisen luokan tytön takaisin pöytään puolityhjien kanakeittolautasten kanssa. Ruokavalvojan mentyä ulos näköpiiristä kiikutimme äkkiä astiamme keittiöön pesuun ja häivyimme ruokalasta. 

Vaikeita olivat joulut ja ravintolaillalliset. Yritin säästellä nälkää ja tehdä hengitysharjoituksia helpottaakseni ahdistusta, mutta näistä ei ollut hyötyä. Nälän säästely johti alhaiseen verensokeriin, joka tunnetusti altistaa ahdistukselle. Hengitysharjoitukset olivat muuten vain yhtä tyhjän kanssa. Parhaaksi keinoksi selvitä tilanteista osoittautui yksinkertaisesti syödä se mitä pystyy ja antaa sitten olla. Tämä tarkoitti usein puolikkaan annoksen jättämistä ravintolassa ja hyvin pienten annosten kokoamista paikoissa joissa se oli mahdollista. Ikään kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi inhottavaa pakottaa itsensä ruokapöytään ja seurustelemaan rennosti muiden kanssa, kuulin usein kommentteja siitä että syön liian vähän, olen liian laiha ja on epäkunnioittavaa olla syömättä kunnolla, kun joku on varta vasten tehnyt ruokaa. Jokaisella kerralla mieleni teki paiskata lautanen päin kommentoijan naamaa. En kuitenkaan jaksanut aloittaa kinaa aiheesta joten keksin kaikennäköisiä syitä täydestä vatsasta orastavaan flunssaan. Syömisongelmiani on muutenkin aina ollut vaikea selittää muille, sillä kyse ei ole mistään tyypillisestä syömishäiriöstä, ahdistusta ei esiinny suinkaan kaikissa ruokailutilanteissa, eikä se liity toisaalta myöskään automaattisesti tiettyihin paikkoihin, ihmisiin tai ruokiin. 

Rakastan ruokaa, ruoanlaittoa ja syömistä. En ole järin nirso, enkä erityisen pienisyömäinen, enkä ole koskaan yrittänyt laihduttaa vaikka ruoan terveellisyys minua kiinnostaakin. En kammoksu rasvaa, suolaa, sokeria tai mitään muutakaan "epäterveellisenä" pidettyä. Toki pyrin syömään runsaasti kasviksia, hedelmiä ja marjoja, pehmeää rasvaa, täysjyvää, vähäsokerisia jogurtteja ja myslejä ja yleensä vegaanisti, mutta ravintoloissa ja kylässä en ole tarkka. Itsestäni tuntuu myös pahalta, jos välittyy kuva että nirsoilen ja suhtaudun tarjolla olevaan ruokaan ylimielisesti tai muuten huonosti, koska se ei todellakaan ole tarkoitus. 

Miltä ahdistus näissä tilanteissa sitten tuntuu? Se tuntuu huimaukselta, pahoinvoinnilta, kohonneelta sykkeeltä, hikoilulta, tärinältä ja kuumuudelta. Siltä, että on päästävä pois (yleensä ulos ja yksin). Että sekoaa tai kuolee. Pyörtyy, oksentaa (ironista koska juuri oksentaminen on se, mitä eniten kammoksun). Se tuntuu myös häpeälliseltä, pelottavalta ja lapselliselta. Miten mä nyt tälleen.

Ruokailutilanteiden lisäksi ahdistavat :

- lentäminen

- kokonaan uudet tilanteet 

- fyysinen kipu

- verikokeet

- sairaalat

- oksentaminen

- esiintyminen

- gynekologilla käynti

- jättäminen ja jätetyksi tuleminen

 

Ahdistusta lisäävät :

- univelka

- alhainen verensokeri

- liika yksin oleminen

- kiire, stressi

- riidat ja välirikot

- uudet paikat 

- ahtaus, huono ilma

- ympäristöt, joissa yhdistyvät ahtaus, ihmisjoukot ja kovat äänet

 

Ahdistusta helpottavat :

- ulkoilu ja liikunta

- läheisten läsnäolo

- kivojen asioiden ajattelu

- lempeys itseä kohtaan

- asioiden tekeminen sen sijaan että on paikoillaan

- suihku ja sauna

- purkka ja pastillit

- vihreä tee

Aikaisemmin ahdistus oli tavallaan sellainen pelottava mörkö, joka seurasi perässä kaikkialle ja saattoi yhtäkkiä hyökätä kimppuun. Vuosien kuluessa olen oppinut ymmärtämään tuota mörköä ja toisaalta sanomaan sille ei. Välillä se pääsee edelleen niskan päälle, silloin annan itselle luvan hengähtää ja ottaa aikaa, mennä esimerkiksi ulos tai poistua ruokapöydästä. Sanon "ei hätää, tämä menee ennemmin tai myöhemmin ohi kuten muutkin tunteet". Ja se menee, aina se menee. 

 

Soittolista

will.i.am, Justin Bieber - #thatPOWER

All We Are - Feel Safe

The Strumbellas - The Night Will Save Us

The Julie Ruin - I Decide, Be Nice, Just My Kind, Girls Like Us

Bikini Kill - Double Dare Ya

Michael Jackson - Beat It, Smooth Criminal

 

Kuvat yhdestä lemppariruoasta, tortilloista ja siitä mitä perjantaikauppakassista löytyy.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Eilen (12.11.) oli isänpäivä. En oikeastaan tykkää sellaisista päivistä kuin isän-, äitien- tai ystävänpäivä, mielestäni noiden päivien pitäisi olla tavallaan joka päivä. Todellisuudessa ei tietenkään ole mahdollista muistaa läheisiä ainakaan kovin spesiaalisti joka päivä, mutta koskaan ei ole huono asia sanoa kauniita sanoja tai tehdä toiselle ruokaa. 

Isänpäivän aamuna vein isälle aamiaisen sänkyyn. Joskus olen kirjoittanut runon tai tehnyt kortin, tänä vuonna ei jaksanut. Isä oli onneksi otettu myös ihan vaan pannukakuista ja kahvista :D

Minulla on aina ollut erityinen suhde isään. Lapsena hän vei uimahalliin, telttaretkelle metsään, mökille kahdestaan, taidemuseoon, teatteriin ja eväsretkelle Johanneksenkirkon portaille Helsinkiin. Nuo ovat jääneet mieleen lempparipäivinä - vain isä ja minä ja uusi kiva paikka. Ratikkapysäkillä vieressäni ollut humalainen alkoi yhtäkkiä kusta, isä otti kädestä kiinni ja veti lähemmäs itseään. Kantoi olkapäillä kun en jaksanut kävellä enää. Antoi lääkettä kun vatsa oli niin kipeä etten saanut unta, keitti teetä runsaalla hunajalla kun kärsin yöllä ensimmäisistä paniikkikohtauksista. Olen aina luottanut isään enemmän kuin kehenkään. Edelleenkään hänen seurassaan en pelkää mitään. Isä on periaatteen ja tunteen ihminen, vaikkei se ehkä vähemmän tutuille aina näy. Pitää lupauksensa ja itkee, kun kuulee tai näkee jotain äärimmäisen kaunista tai kamalaa. Isä tekee ruokaa ja pesee pyykkiä, mutta osaa myös korjata ruohonleikkurin ja kaataa puun. Minulle hän on opettanut yhtä jos toista sanomatta koskaan ettei tytöt (tai pojat) voi tehdä jotakin. Erityisen kiitollinen olen häneltä opitusta solidaarisuudesta: siitä, että kaikki otetaan huomioon päätöksiä tehdessä ja niitä autetaan, jotka apua milloinkin tarvitsevat. Kun ystäväperheemme vanhemmat erosivat, perheen äiti pimpotti ovikelloamme, kertoi tilanteestaan ja kysyi saako tulla sisään. "Tottakai", sanoi isä ja tarjosi välitöntä keskusteluapua, eromusiikkia ja empatiaa. 

Joskus se juo aika paljon kaljaa, muttei koskaan niin paljon ettei pystyisi huolehtimaan asioista ja olisi aamulla täydessä toimintavalmiudessa.

Se rauhoittuu luonnossa ja kutsuu kaveritkin mukaan retkelle.

Arvostaa hyviä tyyppejä, olivat ne sitten keski-ikäisiä tai ihan pikkuisia. 

Se soittaa pianoa ja vetää biisit loppuun, vaikka joku yrittäisi häiriköidä.

Pyytää lounaalle kanssaan ja valittaa, jos on minuutinkin myöhässä. 

Se sanoo asiat suoraan ja pyytää tätä myös muilta.

Sen mielestä meikit ja hiusvärit on tyhmiä, mutta se arvostaa sitä että tekee omat valinnat muista välittämättä.

Ottaa kuvia kivoista jutuista ja kysyy, saako tägätä Facebookissa. Innostuu, kun joku kommentoi tai tykkää.

Katsoo joka päivä kympin uutiset mtv:ltä. Nauraa Fingerporeille ja tajuaa ne joka kerta heti.

Meillä ei ole koskaan ollut paljon rahaa, sillä molemmat vanhempani ovat sosiaalialalla. Elämä on mennyt betonilaatikkoa muistuttavassa kerrostalossa ja kotiruokaa syödessä, matkusteltu on vähän ja lähellä, mutta mistään ei ole ollut puutetta. Etenkään siitä tärkeimmästä, rakkaudesta.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Syyslomalla meidän oli määrä lähteä kaveriporukallamme Berliiniin. Olimme ostaneet lennot hyvissä ajoin, varanneet mieleisen huoneiston ja miettineet etukäteen hauskaa tekemistä (baarikierros ja eläintarha, Ramones-museo, shoppailua...). Kaikki oli siis kunnossa. Kaiken piti olla kunnossa. Lähtöpäivä koitti ja noin kolmea tuntia ennen lähtöä "matkanjohtajamme" puhelimeen kilahti viesti, että lentomme on peruuntunut, eikä yhtiöllä ole tarjota toista lentoa. Myöskään rahoja ei ollut mahdollista saada takaisin. Hätäisesti joku meistä selvitti paljonko maksaisi ostaa kokonaan uusi lento. No ihan hirveästi tietenkin näin lyhyellä varoitusajalla, eikä ollut edes varmuutta saisimmeko lennon alkuperäiselle päivälle. Päädyimme siis ottamaan tässä kohtaa takkiin ja muuttamaan suunnitelmia: Berliini vaihtui mökkeilyyn.

Ei muuta kuin auto lainaan, musiikki soimaan ja kaupan kautta mökille. Kärryyn eksyi ruokien lisäksi tietysti hirveät kasat kaljaa - omat pari siideriäni näyttivät ihan orvoilta kaljalavojen juuressa :D Suunnittelimme ruoat niin, että jokaiselle päivälle olisi kaksi lämmintä sapuskaa ja sen lisäksi leipää, jogurttia, hedelmiä ym. välipalaa. Oikeastaan yllätyimme siitä, kuinka vähän rahaa ruokaan lopulta meni, vaikka emme ollenkaan kursailleet kaupassa. Oma osuuteni juomineen (kolme siideriä) oli 41€ / neljä päivää ja ruokaa jäi kotiinkin vietäväksi. 

Heti ajettuamme punaisen mummonmökin pihaan minuun iski ihana rauhallisuus. Päivä oli harmaa ja sateinen, usva viipyili vaaleankeltaisten peltojen yllä, jossain lensi yksinäinen musta lintu, puut olivat jo kuoriutuneet lehdistään ja luonto hiljentynyt odottamaan talvea. Niin kaunista. Kannoimme tavarat sisään ja ryhdyimme lämmittämään torppaa, vaihdoimme kuulumisia ja musiikki soi, kuten aina. Me olemme porukka, jossa on yksi järjestyksenvalvoja, yksi "kirkkonuori" ja kaksi steinerkoululaista, asumme kaikki eri paikoissa ja elämme muutenkin erilaista elämää mutta tulemme äärettömän hyvin toimeen. Tutustuimme eräällä kesäleirillä 2014. Porukka oli aluksi laajempi, tätä nykyä jäljellä ollaan vain me neljä. Meidät yhdistänyt järjestö on nimeltään Prometheus-leirin tuki ry, ja jos leiritoiminta, vapaaehtoistyöt, kivat tyypit ja utelias pohdinta ollenkaan kiinnostaa suosittelen tutustumaan! Toimintaa on eniten nuorille (14-25-vuotiaille) mutta kaikenikäiset ovat toki tervetulleita mukaan.

Äkkiseltään en keksi mitään itselle mieluisampaa, kuin mökkeily oikeassa porukassa. Vaikka muuten laiskuuteen taipuvainen olenkin, ei mökin pikkuaskareet haittaa yhtään. Pikemminkin koen saunan lämmityksen, vesien kannon, tiskaamisen ja ruoanlaiton mökillä terapeuttisina juttuina. Kodista ja kotikaupungista poikkeava ympäristö virittää aivotkin rennompaan tilaan: ei tule mietittyä tekemättömiä hommia ja stressinaiheita. Mökkireissu syyslomalla tuli täysin oikeaan saumaan, sillä olin kärsinyt jatkuvasta väsymyksestä ja mielenkiinnottomuudesta jo tovin. Reissulla mieleen muistui elävästi se kaikki kiva, mitä elämä pitää sisällään edelleen. Ystävät, luonto, oivallukset noin esimerkiksi. 

Oli huippua, kiitos tyypit! <3 

Share
Ladataan...

Pages