Ladataan...
Ihana meri

Olen onnistunut nyt kahdesti kirjoittamaan lähes valmiin postauksen ja sulkemaan sivun tallentamatta tekstiä. Google Docsia käyttäessä on niin tottunut siihen että kaikki tallentuu itsestään... Kuten muissakin asioissa, myös tässä saan näköjään oppia läksyni erehdysten kautta.

Olin jo valmistautunut viettämään koti-iltaa punkun ja hyvien dokkareiden parissa (Docventures <3) kun lapsuudenkaverini pyysi kylään. Vaihdoin äkkiä housut mukavampiin ja lähdin. Viime näkemisestä oli varmaan kuukausi tai enemmän, mutta mikään ei koskaan muutu. Tyyppi on varmaan oudoin tuntemani, näyttää brittiläiseltä mallilta, puhuu loistavaa englantia ja kyselee minulta neuvoja niin opiskeluun kuin naisasioihin. Katsoo animea ja hotkii juustohamppareita. Rakastuu lempparisarjaani ja nauraa väärissä kohdissa ilman että ärsyynnyn yhtään. 

Katsoimme Girlsiä, mussutimme poppareita, sipsejä ja karkkia. Puhuimme kaikesta maan ja tähtitaivaan välillä. Oli hyvä olla. Ja jos joskus sanoinkin etten pysty luottamaan miehiin, niin siinäkin on poikkeuksia. Hän on yksi. Kellon jo ylitettyä keskiyön kävelimme kaupungin läpi kotiovelleni miettien oonko ääntä olemassa, jos kukaan ei kuule sitä.

Kaunis ilta ja kaunis sinä.

Jonain päivänä me ollaan aikuisia, meillä on ehkä lapsia, oma talo ja puutarha, tai sitten kerrostaloneliö ja jokaperjantainen saunavuoro. Ehkä mennään matkalle samaan paikkaan, jossa meidän perheet kävi kesäisin kun oltiin lapsia. Tunnettiin toisemme kun mulla oli vielä vaalea tukka, alipainoa ja pelkkiä "poikien" vaatteita. Hänellä kirkkaanoranssi tukka, tulinen sielu ja surkea suuntavaisto. Eksyttiin Pärnuun ja jäätiin jumiin mökkiin, kun mysrky yllätti. Tuskailtiin hotellissa suihkua, joka ei suostunut menemään kiinni vaikka mitä nappeja väänneltiin. Tilattiin kouluenglannilla pizzaa vaikka tarjoilija puhui täydellistä suomea. Tanssittiin laivan diskossa ja oltiin muka naimisissa, "erottiin" joskus ainoan riitamme yhteydessä ja minä heitin hänet ulos kun riehui liikaa. Varastettiin yhdessä uutena vuotena pullo kuohuvaa ja juotiin pimeässä huoneessa. Kuunneltiin olohuoneessa Paul Simonin Gracelandia kun olin juuri eronnut, lupasi hakata jätkän jos näkisi jossain. Ainoa kerta, kun en ole vastustanut väkivaltaa. Juotiin siideriä ja humalluttiin samaan tahtiin. Työnsi minua ostoskärryssä aution kaupan pihassa, kiljuin ilosta. 

Kasvaa vuosien paino

meidät pian alleen musertaa

käy jalkoihin tyly asfaltti

unet ohuiksi kuluttaa

jengi pelaa vaan aikaa

niil on liikaa mistä valita

ei kukaan huomaa

et kaikki on selvää

jos vain osaa katsoa

anna tuulen puhdistaa

nostaa helmoja

heittää hiukset sekaisin

kevätmyrskyn kastella

mekko liimata kiinni vartaloosi

olet kaunis

ja maailma on sun

nosta kasvot ylös sateeseen

katso lintujen lentoa

ne ei kylvä

ei ne satoa korjaa

mut niil on tarpeeks kaikkea

kiivetään kukkulalle

sieltä näkee ohi kaupungin

silloin muistat mistä tullut oot

ja minne palaat takaisin

(Tehosekoitin - Maailma on sun)

Vain pari vuotta vanhempi kuin meidän ystävyys.

Share

Ladataan...
Ihana meri

Sain tänään vihdoin kiinni tutun psykiatrin, jonka hoidossa olin vuosia sitten ensimmäisten ahdistus-oireiden alkaessa ja joka lupasi silloin laatia minulle lähetteen terapiaan, jos koen sen tarpeelliseksi. Silloin en kokenut, nyt koen. Juttelin kanssaan puolen tunnin puhelun ja ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että joku oikeasti ymmärtää ja kohtelee kuin kaltaistaan ihmistä, eikä vain kuin ketä tahansa masentunuttua teiniä. 

Vastasin aluksi puhelimeen huteralla äänellä, koska en ensinnäkään ollut varma oliko ok, että soitan hänelle vaikkei tyyppi ole hoitanut minua enää vuosiin :D Luonteensa tuntien ajattelin kuitenkin, että voin hyvin soittaa kun en tiedä kenen muun puoleen kääntyä. Ja huh, onneksi soitin! Kyseinen ihminen ymmärtää minua ja asioitani aina puolesta sanasta, eikä ole koskaan puhunut sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin monet muut. (Yksi keskittyi puhumaan melkein koko 45 minuutin ajan biseksuaalisuudestani, joka ei ole missään vaiheessa elämääni ollut mikään the issue eikä liittynyt mitenkään ongelmiini, toisen kanssa keskityimme harjoittelemaan juurien kuvittelua jalkojen alle). 

Sovimme, että psykiatri kirjoittaa tämänhetkiselle lääkärilleni lausunnon, jonka perusteella lääkäri voi laatia terapialähetteen. Psykiatrilla oli myös hyviä neuvoja, mitä lääkärille ja muulle hoitohenkilökunnalle kannattaa sanoa ja miten heidät saa "vakuutettua" terapian tarpeestaan. Lisäksi hän kertoi oman mielipiteensä terapian soveltuvuudesta minulle (soveltuu luultavasti todella hyvin, sillä osaan ja olen halukas analysoimaan itseäni, omaa toimintaani ja muita ongelmiin liittyviä asioita, eikä minulla ole todettu pysyvää mielenterveyden häiriötä tai sairautta > Kelan tukema terapia on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka tarvitsevat sitä toiminta- ja työkykynsä säilymiseksi).

Kaiken kaikkiaan nyt on hyvä fiilis! Ihanaa keskustella vaihteeksi jonkun kanssa, jolla on sama näkemys omista ongelmista ja toimivasta hoidosta kuin itsellä.

En todellakaan halua kritisoida nettiterapiaa tai muuta perinteistä terapiaa herkemmin suositeltavaa hoitoa, mutta koen etteivät ne ole itselleni optimaalisia hoitomuotoja ainakaan tällä hetkellä. Kuten tuttu psykiatrikin totesi, minun ongelmissani toistuu melkolailla samanlainen kaava, vaikka ympäristö ja tilanne ovat erilaisia. Oireeni eivät ole alkaneet yhtäkkiä tyhjästä ja uskon, että ilman kunnollista paneutumista niiden aiheuttajiin saan kärsiä samanlaisista ongelmista vastaisuudessakin. Ja aika monenlaista hoitoahan tässä on jo kokeiltu: lääkkeitä, keskustelukäyntejä, liikuntaa ja muuten terveellisiä elämäntapoja, hidasta altistusta jne. Kun havaitsen ongelman, haluan korjata sen ja yleensä yritän tehdä korjausliikkeen yksin. Haluni terapiaan ei ole syntynyt hetken mielijohteesta, vaan pitkän pohdiskelun tuloksena. Perheessäni on aina vallinnut ilmapiiri, jossa ulkopuolisen avun hankkiminen on ihan normaalia ja jopa suositeltavaa, mutta ei se silti koskaan helppoa ole. Pelko siitä, että joutuu ylenkatsotuksi tai ongelman koko olemassaolo kyseenalaistetaan, on valtava. Tosin jos niin käy, tulee muistaa että silloin ammattilainen tekee työnsä huonosti eikä ole oikeassa. 

Terapia on sillä tavalla "kovan luokan" hoitoa, että siihen on sitouduttava yleensä vähintään vuodeksi, eikä terapiaa saisi lopettaa kesken. Se on kuitenkin vaivan arvoista - oikeanlaisen keskustelun voima on ihan mieletön. Kun kemiat terapeutin kanssa synkkaavat, keskustelu sujuu kuin itsestään ja auttaa valtavasti uusien näkökulmien löytämisessä, oppimisessa ja kasvamisessa. Hyvä terapia tarjoaa myös empatiaa ja ymmärrystä sellaisissa asioissa joita läheisten ja muiden ihmisten on vaikea käsittää. Kokemuksen syvällä rintaäänellä - monia mielenterveysongelmia todella on vaikea käsittää ilman kokemusta. Vuosien varrella olen törmännyt kaikenlaisiin tökeröihin ajatuksiin, kuten mielenterveysongelmaisille järjestettävään pakolliseen työleiriin jossa jää ilman ruokaa, mikäli ei työskentele kahdeksaa tuntia päivässä, ajatukseen että masennus on jokaisen oma vika ja itse se pitää myös selättää ja että vahvaa ahdistuneisuutta aiheuttavat pelot voitetaan menemällä väkisin tulta päin. Jep... ajatus on monilla hyvä, mutta pakoilla ja yksin puurtamisella ei mielenterveysongelmia päihitetä. Suomessa masennus on lähes kansantauti nykyään ja se saattaa hyvin johtua esimerkiksi individualistisesta kulttuuristamme ja yhä yleistyvästä yksinäisyydestä. Toivon kovasti, että Birdyn mainiot sanat people help the people toteutuisivat enemmän. Kaksin ei ole aina kaunihimpi, mutta yksin aina on hirmu huonosti. Elämä ei ole tällä hetkellä kauhean helppoa tai edes kivaa (ei sen aina tarvitsekaan!) ja senkin takia olen loputtoman kiitollinen läheisille jotka pysyvät vieressä vaikka olen varmasti viime aikoina ollut ihan muuta kuin sitä hauskaa ja piristävää seuraa. ♥ kiitos beibit.

Soittolista

Idolsin kokelaat

Itä-Hollola Installaatio - kaikki biisut

Share

Ladataan...
Ihana meri

kesä 2017

Tik tik tik.

Kuuntele tarkkaan, sillä se on loppuun kuluvan elämäsi ääni.

"Kerro vähän lisää että miksi sä tulit tänne?"

Kerron unettomuudesta, ahdistuksesta joka yllättää välillä ihan missä vain, itkuisuudesta, raivokohtauksista, viiltelystä, sosiaalisen piirin kapenemisesta, erosta, lintsaamisesta, väsymyksestä ja kuukausia kestäneestä hoitosuhteesta sairaanhoitajaan, hoitosuhteesta jonka hyöty on ollut korkeintaan kohtalainen. Kerron turhautumisesta ja vastailen kysymyksiin siitä, puhutaanko meillä kotona asioista, onko alkoholin liikakäyttöä, väkivaltaa, millaiset perhesuhteet.
Hoitaja kysyy myös mitä päihteitä minä käytän tai olen kokeillut.

"Alkoholia ja tupakkaa."

"Entä huumeita?"

"En mitään."

"Siis et ole kokeillut kannabista? Jotkut ei nimittäin laske sitä huumeeksi."

"Ei, olen kyllä liikkunut porukoissa missä sitä käytetään mutten ole koskaan itse kokeillut."

Lopuksi hän kysyy, mitä minä haluaisin tai mitä mielessäni oli kun hakeuduin tänne. Tekisi mieli sanoa, että apua. Haluan apua tähän kuukausia kestäneeseen pimeyden tilaan, jota valaisevat vain satunnaiset tapahtumat ja ne muutamat ystävät joita enää on. Kyse ei ole siitä ettenkö omistaisi kavereita, ympärilläni on suuri joukko ihania ihmisiä. Juuri sellaisia, joiden seurassa on hyvä olla. En vain jaksa nähdä, en lähettää viestiä, en tulla bileisiin. Monesti en jaksa lähteä kouluunkaan. Jään makaamaan sänkyyn tai jumitun katsomaan jotain aivotonta viihdettä telkkarista muistamatta jälkikäteen edes mikä oli ohjelman juoni. Kaikenlaiset ponnistukset kokeisiin luvusta ajotunteihin päättyvät itkuun. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmisenä ja naisena. Olinkin niin huono kumppani että minut täytyi vaihtaa toiseen ja nyt kaiken kukkuraksi en pääse edes yli koko asiasta. Haudon mielessäni kostosuunnitelmia molemmille ja samaan aikaan pelkään mielettömästi, että katseemme kohtaavat jossain. Tiedostan, että pitäisi tehdä mukavia asioita, kehittää itseään ja nauttia elämästä, mutta en pysty pysäyttämään ajatustenjuoksuani; korkeintaan unohdan kaiken hetkeksi. Unilääkkeiden piti olla apu väliaikaiseen ongelmaan, mutta syön niitä yhä, kuusi kuukautta ja 12 päivää myöhemmin. Toisinaan en saa unta, vaikka otankin lääkkeen ja annostuksen nostaminen omatoimisesti on ehdottomasti kielletty.

Teen kaikenlaista ja olo paraneekin ainakin hetkittäin, mutta tumma varjo ei poistu minusta. Alan vältellä isomman luokan sosiaalisia tilanteita. Protuleirisuunnitelmista ja kirjoituskerhosta ei tule mitään, ajatuskin protun iloisesta ilmapiiristä ahdistaa. Kirjoituskerhossa en uskalla lukea mitään tekstejäni ääneen ja lopetan kerhossa käymisen. Muut ovat paaaaaaaljon parempia kirjoittajia kuin minä eikä se rohkaise, vaan lannistaa. Päätän alkaa käydä lenkillä ja käynkin pari kertaa, kunnes en yksinkertaisesti jaksa enää. Annan itselleni luvan jättää lähes kaikki epämieluinen tekemättä, nyt olisi tärkeää saada hieman valoisampi näkökulma elämään - mikään muu ei ole tärkeää.
Poissaoloja on kertynyt keväältä melkein sata.
En uskalla enää viitata luokassa, en halua sanoa mitään ääneen.
"Elämä on aika paskaa", ajattelen juodessani kaljaa eräänä monista illoista.
Juon kaljaa (ja vähän muutakin) myös vappuna. Siivoan vessan lattialta veljeni 15-vuotiaan kaverin oksennusta. Aamulla palatessani äiti ja isä huutavat minkä jaksavat. Äiti sanoo taas että kun olen niin ylimielinen ja itsekäs, voin varmaan muuttaa pois.
Hän sanoo niin myös viikon päästä.
Ja seuraavan.

Haaveilen kyllä itsekin muutosta ja yksin asumisesta, mutta todellisuudessa ajatus on sula mahdottomuus tällä hetkellä. En pysty olemaan yksin etenkään iltaisin tai öisin.
Yhtenä päivänä ruokalassa käteni tärisevät niin paljon, etten pysty syömään keittoa. Keitto jäähtyy lautaselle ja päässäni jyskyttää ajatus "mitä mulle on tapahtumassa?".
Jotenkin selviän silti kevään loppuun. Suoritan melkein kaikki kurssit kunnialla läpi. Kesä on vasta alussa, mutta kaikki ympärillä on jotenkin väljähtynyttä, kuin auringon kuivattamat lupiinit elokuussa. Tänä kesänä ei tosin aurinkoa pahemmin näy, vesisade on uskollinen ystävämme suuren osan ajasta.
Lääkäri määrää minulle mielialalääkityksen. Päätän aloittaa sen vähän ennen koulun alkua, ettei lääkitys sotke Italian matkaamme tai töitä sen jälkeen. 

syksy 2017

Aloitan lääkkeet. Raivokohtaukset ja itsetuhopuuskat loppuvat kokonaan (tosin ei niitä ennenkään ollut kuin max. kerran kuussa), mielialani on tasaisempi ja olo siten parempi. Ahdistus ei kuitenkaan merkittävästi vähene. Erityisen paljon ärsyttää, ettei lääkitystä tukemassa ole oikeastaan mitään muuta hoitoa, kun oman ymmärrykseni mukaan juuri keskusteluhoito tehoaa lopulta parhaiten ja lääkkeet ovat vain pääasiallisen hoidon tukikeino. Otan kuitenkin mukisematta lääkkeeni, koska ne tehoavat. Kontrollikäynneillä mielenterveysyksikössä en saa koskaan sanottua kaikkea, mitä mielessä alunperin on. Toivoisin myös, että voisin tavata välillä lääkäriä enkä vain sairaanhoitajia joiden koulutus on reilusti suppeampi ja tietomäärä esimerkiksi lääkkeistä ja niiden käytöstä pienempi. Syksy saapuu ja turhauttaa. Minulle tyrkytetään nettiterapiaa, vaikka inhoan asioiden tekemistä tietokoneella (poikkeuksena bloggaaminen jota ei voi tehdä millään muulla kuin tietokoneella, tabletilla tai älyluurilla) ja sanon sen ääneen. Lääkäriä saan tavata yhden kerran, hänen kanssaan on puhetta jonkinlaisesta ahdistusryhmästä johon voisin liittyä. Asia kuitenkin jää, koska unohdan sen miltei heti käynnin jälkeen eikä kukaan muu hoitohenkilökunnasta mainitse ryhmää.

Pakko todeta, että kotikaupunkini mielenterveyshoito ei ole järin onnistunutta. Parempaa hoitoa sain aiemmin kokonaan ilmaisesta "matalan kynnyksen" yksiköstä, josta saa apua ilman lähetettä oman ilmoituksen perusteella. Yksikössä tavataan vain yhtä työntekijää kerrallaan ja hoidossa korostetaan yksilöllisyyttä ja terapeuttista keskusteluhoitoa ennen lääkkeitä. En kiistä lääkkeiden hyötyjä, mutta on tärkeää muistaa että ne poistavat kuitenkin vain oireet, eivät syytä niille. On toki olemassa mielenterveyden häiriöitä ja sairauksia, joissa oireet estävät "tavallisen" elämän lähes kokonaan ja silloin lääkkeitä todella tarvitaan ja ne tukevat kuntoutusta palauttamalla esimerkiksi päivärytmin. Tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia verrattuna yleisimpiin mielenterveysongelmiin, eli masennukseen ja eriasteisiin ahdistustiloihin. Mielestäni jopa oireiden hoitoa tärkeämpää olisi selvittää, miksi alunperinkään masentui/ahdistui ja miten käytös- ja ajatusmalleja voisi muuttaa siihen suuntaan, että niin ei pääsisi enää käymään. Kyse ei nimittäin koskaan ole pelkästään ympäristöstä, vaan myös siitä miten erilaisia tapahtumia ja asioita tulkitsee ja miten niihin reagoi. 

Summa summarum tämänhetkinen tilanne on:

- syön mielialalääkettä minimiannoksella ja käytän nukahtamislääkettä minimiannoksella, jos en saa unta tai epäilen etten saa

- hoitajani ei ole vieläkään soittanut, eikä vastannut puhelimeen

- otin yhteyttä tuttuun psykiatriin, joka on aiemmin luvannut kirjoittaa minulle lähetteen Kelan tukemaan terapiaan ja odottelen nyt hänen soittoaan

- en ole jaksanut raahautua kouluun, muuten olo on tilanteeseen nähden hyvä (tosin epäilen eläväni jonkinlaisessa kuplassa ja kieltäväni alitajuisesti tilanteen vakavuuden)

Kritiikki virallista mielenterveysongelmien hoitoa kohtaan:

- lääkkeiden turhan helppo määrääminen 

- ongelmien hoitaminen pelkästään lääkkeillä

- hoito oirekeskeistä sen sijaan että selvitettäisiin mitä oireiden takana on

- hoitajien hankala tavoitettavuus: aikoja saa lähimmillään parin viikon päähän ja soittaessa takaisinsoittoa saa odotella jopa useita päiviä

- hoidosta vastaa käytännössä pelkästään sairaanhoitaja, joka sitten pyytää tarvittaessa lääkärin suostumuksen asioihin, lääkäri ei siis hoidon aikana tapaa sinua vaan ainoastaan sinua hoitavaa sairaanhoitajaa

- tunnin kestävä keskustelu sairaanhoitajan kanssa kerran parissa viikossa tai vielä harvemmin ei ole riittävän usein, sillä kaikilla ei välttämättä ole ketään muuta jolle kertoa asioista ja puolet tärkeistä käsittelyä vaativista asioista jää pakostakin käsittelemättä ajan ollessa 1h/2-3 viikkoa

- vaikka saisi Kelan tukemaa terapiaa, jää maksettavaksi edelleen tuen jälkeen noin 10-40e/kerta, eli todellakaan kaikilla jotka terapiaa eniten tarvitsisivat, ei tuenkaan jälkeen ole siihen varaa (pitkäaikaisten mielenterveysongelmien hoidossa terapia on todettu tehokkaimmaksi hoitomuodoksi ja se on teoriassa ainoa tapa muuttaa syvälle juurtuneita haitallisia käsityksiä itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta)

Kuvat ovat minusta, mielenterveysongelmista kärsivästä nuoresta ihmisestä ja niillä haluan antaa kasvot näille asioille ja ihmisille, joista puhutaan edelleen lähinnä tilastojen ja tutkimusten yhteydessä. Olen ihan tavallinen ihminen, eikä minun (tai kenenkään muunkaan) tarvitse jäädä kotiin häpeämään ja olla hiljaa vain koska olen masentunut ja ahdistunut. 

Mielipiteet (julkisen puolen) hoidon tasosta ovat omiani ja perustuvat omiin ja lähipiirin kokemuksiin, sekä lukemiini artikkeleihin ja haastatteluihin aiheesta. Jos jossain ja joillakin on paremmin, hyvä niin! 

Share

Ladataan...
Ihana meri

Keksiviikon kunniaksi pari kivaa asiaa!

Smoothie. Veljeni sai joskus kummitädiltäni lahjaksi smoothiekoneen, joka tekee smuudin kätevästi suoraan pulloon. Koneen lojuttua puoli vuotta veljeni kaapissa, hain sen itselleni ja kone on kyllä aivan ihana vaikkei esimerkiksi kovia pähkinöitä pystykään työstämään. Koitan huolehtia joka päivä riittävästä hedelmien, marjojen ja vihannesten saannista ja juotavassa muodossa uppoavat nämä kaikki kyllä helpoiten. Tänään sörsseliin päätyi porkkana, banaani, tyrnejä, mustaherukkaa, riisimaitoa ja pinaattia. 

Lapset! Käyn kaksi kertaa viikossa pitämässä judoseuran lapsille lapsiparkkia huoltajiensa ollessa treeneissä. Ryhmässä on pari (tai okei, aika monta :D) rasavilliä tapausta ja siinä saa kyllä käyttää luovuuttaan kun miettii miten melutasoa saisi hieman pienemmäksi... lapset ovat kuitenkin myös todella fiksuja ja heidän suustaan kuulee monesti sellaisia sanoja, jotka tekisi mieli äänittää koko maailmalle. Lasten kanssa voi myös turvallisesti taantua itse ja pelleillä menemään. Pelkkää lovee, jos ei vielä tullut selväksi niin rakastan lapsia <3

Löysin uuden suomalaisen bändin. Itä-Hollola Installaatio. Ehtaa suomimusaa, kuulostaa siltä että on alettu rämpyttää vähän kitaraa frendin ullakolla ja vetäisty sanat omasta päiväkirjasta. Eli just hyvältä.

Syksyn väriloisto.

Tyrnihauduke. Meillä on mökillä pari tyrnipensasta ja suvun epävirallisena terveysintoilijana saan muilta sukulaisilta juurikin tyrnin lehtien kaltaisia lähetyksiä.

Ystävän tarjoama maitosuklaa pimeässä kaupan pihassa. Maitosuklaa, jogurttitäytteellä, mikä syntinen nautinto.

Päivän viisas:

muistat varmaan 

kun näit vain eri sävyjä harmaan

sanoit pian on liian pimeetä 

tuu auta mut pois täältä

ja nyt kun mä oon siinä samassa kuopassa

toteet etten tarpeeks syvällä

mut sä oot onnellinen ja sul on kaikki hyvin

ei mitään hätää, ei tarvii edes yrittää

ymmärtää ihmistä

(Itä-Hollola Installaatio - Mut sä oot onnellinen)

Share

Ladataan...
Ihana meri

Kosmetiikan käyttäjänä olen laiska ja mukavuudenhaluinen, sekä minimalisti. Meikkaamaan olen oppinut vasta ihan viime vuosina ja muutamia päiviä lukuunottamatta suosin luonnollista lookia. Pääosassa on kasvojen iho, joka on rasvoittuva ja näppyläinen - sen haluan piiloon ja siihen panostan. Kulmiin sudin nestemäistä väriä ja ripset taivutan katsetta kirkastamaan. Siinä se.

Minulla oli aika, jolloin tuhlasin järkyttäviä summia kosmetiikkaan. Mielsin sen tavallaan välttämättömyydeksi, koska olin mielestäni niin ruma :D Kerran innostuin (onneksi) laskemaan kaikki käytössä olevat tuotteet hintoineen ja turha kosmetiikkashoppailu sai jäädä. Eikä siinä mitään, vaikka ostaisikin kalliita tuotteita, jos ne myös käyttää loppuun ennen roskiinheittoa. Itselläni homma tuppasi kuitenkin menemään niin, että omistin kerrallaan ainakin viisi meikkivoidetta joista käytin ehkä yhtä tai kahta. Nykyään mietin hyvin tarkkaan, mitä ostan ja käytän kyseisen tuotteen loppuun vaikka se ei olisikaan aivan toivotunlainen. Hutejakin tietysti sattuu, mutta paljooooon vähemmän. Ja onpa myönnettävä, että juuri pari viikkoa sitten ostin kasvoveden joka osoittautui surkeaksi. Iho kiilsi ja näppylät lisääntyivät, joten lopulta päädyin heittämään veden menemään. Aknen kanssa eläminen on vähän sellaista, ettei koskaan tiedä mikä sopii ja mikä ei. Muussa kosmetikaassa pyrin suosimaan ekoa ja luonnonmukaista, mutta ihonhoidossa apteekkikamat pitävät kutinsa. Luonnonkosmetiikan puoleltakin on kyllä löytynyt hyviä juttuja: kookos- ja teepuuöljy, sekä Lushin tuoreputsarit, kun vain uskaltaa kokeilla.

Tässä viime aikojen kosmetiikkalemppareita. 

Organic Shop on tosi tervetullut uutuus luonnonkosmetiikkahyllyyn. Olen toistaiseksi kokeillut vain tätä Organic Lemongarass & Sugar -vartalokuorintaa ja se on ainakin hyvä! Ajaa asiansa ja tuoksuu ihanan raikkaalta. Plussaa siitä, ettei ärsytä ihoaa vaan on hellävarainen mutta tehokas. Hinta oli muistaakseni 6€ / 250ml, varsin kohtuullinen siis etenkin kun mömmö on riittoisaa.

Kaverini ovat käyttäneet pitkään Garnierin skin active Micellar Cleansing -vettä meikinpoistoon, niinpä alkaessani itse meikata enemmän, ostin suoraan samaa. Ennen pesin meikit ja muun naaman samalla putsarilla, mutta meikki ei yleensä lähtenyt kokonaan ja hysteerisenä kasvojen hinkkaajana tämä oli tietysti ongelma :D Micellar Cleansing Water in Oil irrottaa meikin kirjaimellisesti yhdellä pyyhkäisyllä ja sopii öljystään huolimatta ilmeisen hyvin myös akneiholle. Puhdistan tällä nassun lisäksi huulet ja silmät, toimii niihinkin. Hinta oli vähän alle 7€ / 400ml ja purnukka kestää päivittäisessä käytössä noin kaksi kuukautta.

Faith In Naturen kookosshampoon ostin Lushin Fairly Traded Honeyn loputtua, joka on siis kaikkien aikojen lempishampooni. Hunajaa ja pellavansiemenlimaa sisältävä shampoo on superhyvä kiharalle ja kuivalle, sekä hentoiselle tukalleni ja sitä varmaan aina ostaisinkin, ellei jo pikkuinen 110 gramman purkki maksaisi niin paljon (13,95€). Faith In Naturen shampoo on onneksi osoittautunut lähes yhtä mahtavaksi - pesee tehokkaasti poistaen kaiken rasvaisuuden, eikä kuitenkaan kuivata latvoja. Kookos tuoksuu miedosti, ei ollenkaan liikaa makuuni. 6/5, tykkään. Hinta täkäläisessä ekokaupassa oli 6-7€ / 250ml.

Shea Moisturen Fruit Fusion Coconut Water Weightless Creme Rinse w/ Imbe Oil & Aloe -hoitoaineen (tsiisus mikä nimi) ystäväni toi kesällä tuliaisena New Yorkista. Hoitsikka lupaa kosteuttaa ja pehmentää ja sen myös tekee. Kuiville, mutta tyvestä rasvaisille, kiharoille ja kuitenkin hennoille hiuksille on todella vaikeaa löytää sopivaa hoitoainetta. Tässä on yksi. Koostumus on kevyt, eikä latista tukkaa vaikka lotraankin tätä aina hirveän määrän kosteutta janoaviin latvoihin. Kaiken lisäksi tuoksuu aivan ihanalta ja on puhdasta luonnonkosmetiikkaa. Ihan paras tuote siis, tilaan tätä varmaan jenkeistä lisää kun loppuu :D Lookfantastic-nettikaupassa näyttäisi maksavan 16€ / 384ml, ei paha näin hyvästä tuotteesta. 

Share

Pages