Ladataan...
Ihana meri

Minulla oli kolme vuotta vanhat Cheap Mondayn farkut ja tiukka punainen paita. Reissussa rispaantunut kettureppu. Juoksin paljain jaloin elokuussa Helsingin keskustassa, asfaltti oli polttavan kuuma ja hiki kerääntyi pitkähihaisen paidan kainaloihin. Olin niin innostunut etten osannut pelätä, vaikka kaupunki oli uusi, enkä tiennyt ulkoa edes reittiä lukiooni. 

Rakennus oli vanha kivinen talo Eirassa, aivan meren tuntumassa. Haistoin suolan ilmassa kun istuin läheisen puiston nurmella parin luokkalaiseni kanssa. Jokainen solu minussa kuiski, että tämä on oikea paikka ja hetki ja seura. Istuin paksuilla ikkunalaudoilla, vaelsin Lapissa ja puhuin mahdollisimman paljon kaikille. Oli sellainen olo, ettei tarvitsisi enää koskaan hävetä sitä mitä on. Lukiossa minä en ollut mikään outo kirjahiippari, vaan yhtä hieno ja omanlaisensa tyyppi kuin kaikki muutkin. 

Sinä talvena kaadoin kurkusta alas ensimmäisen kaljani, sain tietää mikä on mochi-kakku ja mistä saa halpaa ja hyvää tofua. Sinä talvena kävelin vielä tuntemattomien ystävien kanssa kolmelta yöllä tyhjillä kaduilla ja annoin tytön kietoa kätensä ympärilleni kun nukuin. Raahustin yöpuku päällä kouluun ja lähdin etuajassa, simahdin junaan ja pääsin nippa-nappa ulos oikealla asemalla. 

Kesällä juoksin mereen krapulassa ja leikimme vesisotaa. Sanoin "voiksä halata mua, ku palelee ihan sikana?". Pyysin kaverit yökylään ja valvoimme viiteen vaikka univelkaa oli kertynyt jo parilta yöltä. Jännityksestä tärisevin käsin lähdin keikoille ja bileisiin ja minne tahansa, koska tärkeintä oli olla messissä. Olin kärsinyt vuosia ahdistuneisuudesta ja univaikeuksista - hiljalleen ne vähenivät, kunnes olivat enää muisto vain. Pidin hirveästi uusiin ihmisiin tutustumisesta ja entisten pelkojen tilalle oli tullut elämännälkä. 

Kuuntelin Jujua ja samaistuin etenkin Onnea-biisiin.

iisii on sille ku itsensä löytää, lakkaa hakkaamast päätään pöytään, henkistä rikkautta, materiaköyhää, lakkaa esittämäst nöyrää, vaan on sitä puusydämellä, aivot on vaan työkalu millä mennään ja sillä mennään kohti valoo, kuinka suurta voi olla elämänjano?

suurta ku ensi-iltafilmi, ei vaan suurta ku maailma lapsen silmin, rakkauden katse ja maailmankaikkeuden kauneus teki musta kiltin, enää ei pahuuden ote musta kaikkea nyhdä kun sain sen konkreettisen kokemuksen että yks on kaikki ja kaikki on yhtä

koska kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vaan onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta vaan

En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.

Tänä keväänä tuosta kaikesta on neljä vuotta. Tässä välissä minulla oli poikaystävä ja lukuisa määrä ihmisiä jotka pistäytyivät elämässäni, tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja poistuivat sitten taka-alalle. Punkkua kului ja kyyneleitä. Kirjoitin hikihatussa esseitä ja sain joistakin jopa kymppejä. Oli ainakin kolme blogia. Oli psykiatreja ja sairaanhoitajia, joista monet eivät tienneet minusta mitään ja kirjoittivat silti papereihinsa kaikenlaista oletetuista sairauksistani ja ongelmistani. Kevät valoineen ja lämpöineen tuli aina ajallaan ja herätti minut harmaasta horroksesta. 

Välillä elämässä oli ihan paskoja aikoja ja sitten taas kivoja. Viime vuosi on kuulunut kansioon "ihan paskat ajat" ja niin kuului tämän viikon maanantaikin. Nukuin pommiin, olin myöhästyä yo-kirjoituksista, sain junassa paniikkikohtauksen ja odotin itku kurkussa kyytiä kotiin keskellä Vantaata. Niinpä valmistumiseni siirtyi puolella vuodella eteenpäin, enkä voikaan hakea yliopistoon vielä tänä keväänä. Minua se ei stressaa. Saanpahan tehdä duunia vuoden ja hakea sitten kaikessa rauhassa ensi keväänä, ilman että yoiden päälle painavat vielä pääsykokeetkin. 

Mutta kauhean vaikeaa se yhä on, siis kuunnella itseään ja tehdä tällainen ratkaisu. Pään sisällä huutavat äänet haukkuvat välillä laiskaksi ja saamattomaksi - onneksi ajatukset on vain ajatuksia. 

Lukio on ollut sairas ja sairaan mieletön ajanjakso elämässä. Ensimmäiset kerrat on ripoteltu sarjoina neljän vuoden sisään, tuntuu kauhealta lähteä, aikaa on ollut jotenkin ihan liian vähän, pelottaa mitä seuraavaksi on luvassa ja katsooko kukaan enää samalla viattomalla katseella suoraan syvälle silmiin, onko kukaan niin rehellinen, avoin ja tuttu, että osaa lukea toista pelkästä katseesta? Kerran osasin ja häntä osasin.

Olen miettinyt pääni puhki kuinka pukea sanoiksi tätä kokemusta ja sitä mitä kaikkea olen elämästä oppinut näiden neljän vuoden aikana. Sitten tajusin. Kaikki kiteytyy oikeastaan ajatukseen siitä, että elämän suunnittelu ainakaan kovin tarkasti tai pitkälle on turhaa ja aiheuttaa todennäköisesti enemmän mielipahaa ja pettymyksen tunteita, kuin mitään hyvää. Toinen asia on se, että ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä ja etenkin sellaisia, joiden edessä voi itkeä, oksentaa ja mokata ilman että välit muuttuvat. Syvimmät ja kauneimmat (ja pysyvimmät, väitän) ihmissuhteet eivät perustu siihen mikä on sosiaalisesti korrektia, vaan molemminpuoliseen välittämiseen ja rakkauteen, joka kantaa etäisyyksien ja hankalien asioiden yli. Kauheinta elämässä ei ole kärsiä vaikeuksista, vaan olla yksin. 

Ilo ja kiitollisuus pyrskähtelee sanankäänteissä, kun puhun lukiosta ja lukiolaisuudesta. Tiedän, että on aika mennä ja yksin, ihan yksin tällä kertaa. En tiedä millaista tulevaisuudessa on, mutta aika siistiä, veikkaan. Lämmittää sydäntä palata toivottavasti takaisin samaan rakkaaseen kaupunkiin, Helsinkiin ja tavata ne tyypit, jotka haluaa tienata elantonsa tekemällä samaa juttua kuin minä. Toivottavasti te siellä jossain ootte innostuneita, avoimia ja rohkeita seikkailijoita, jotka haluaa nähdä ja kokea vaikka joskus pelottaakin. Ala-asteen opettajani sanoi kerran, että ensin hoidetaan koulu, sen jälkeen kaikki menee omalla painollaan. Olen eri mieltä. Ensin huolehditaan omasta hyvinvoinnista, sitten koulusta, koska muuten ei ole mahdollista hoitaa yhtään mitään asiaa. Kaikki järjestyy, kunhan antaa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Viimeisen hoitokertomuksen jälkeen hoitoni siirrettiin psykiatriselta sairaanhoitajalta psykologille. Ei ole kauhean mukavaa että pompotellaan ammattilaiselta toiselle (sairaanhoitaja - lääkäri - toinen sairaanhoitaja - psykologi), vaikka toki ymmärrän miksi niinkin joudutaan välillä tekemään. Vaihto sinänsä on ollut positiivinen juttu: psykologi on todella kiva, ymmärtää ja hänelle on helppo puhua. Hän oli vanhan psykiatrini kanssa samoilla linjoilla siitä, että Kelan tukeman terapian hakeminen on hyvä ajatus. Emme kuitenkaan ole lähteneet vielä sen tarkemmin selvittämään asiaa, sillä minulla on tämänhetkisessä elämäntilanteessa tarpeeksi muuttuvia palasia muutenkin. Valmistun lukiosta, haen opiskelemaan, etsin työpaikkaa ja eilen sain vihdoin myös ensimmäisen oman asunnon. Sopiva ajankohta terapian aloitukselle olisi ensi talvi, mikäli pääsen opiskelemaan tai syksy, jos en pääse. Työt eivät niinkään stressaa, mutta uudessa koulussa aloittaminen on aina omalla tavallaan jännittävä ja uusi tilanne. Samoin omilleen muutto ensimmäistä kertaa.

Kävin tapaamassa psykologia viimeksi toissapäivänä. Käynti oli tarpeellinen, koska aikaa edellisestä oli hänen sairastuttuaan ehtinyt vierähtää jo muutama kuukausi. Tuntui hyvältä puhua kaikesta mitä on ollut meneillään. Huomaan helposti arjessa puskevani vaikeissakin tilanteissa vain eteenpäin sen kummemmin käsittelemättä asioita, vaikka hankalat jutut olisi tärkeä purkaa rauhassa jonkun kanssa. Meillä on ollut kotona suhteellisen vaikea perhetilanne jo kohta pari vuotta ja kun kaikki ovat väsyneitä, huolestuneita ja keskellä hirveää stressimyrskyä, ei ikävistä asioista tee mieli puhua silloin kun ne eivät ole kirjaimellisesti edessä. Niinpä moni itselle ahdistusta ja surua aiheuttanut tilanne on lakaistu maton alle sellaisenaan. Tajusin tämän oikeastaan vasta toissapäivänä, kun purskahdin yhtäkkiä itkuun kertoessani asioista. Vaikka herkkä ja tunteellinen tyyppi olenkin, voin laskea puolikkaan käden sormilla kerrat kun olen itkenyt jonkun ammattiauttajan luona. Kotona ja ystävien seurassa kyllä paljonkin, mutta se "työ" on aiemmin ollut jo tehty kun sitten olen mennyt mielenterveyskäynnille. Aloitettuani lääkityksen ahdistukseen ja mielialan vaihteluihin, olen huomannut itkeväni harvemmin ja vähemmän. Lääke on tehnyt usein juuri sen mitä siitä sanotaan; katkaissut syvimmiltä tunteilta huiput. En pidä siitä, mutta ajankohta lääkityksen lopettamiselle on väärä, kuten psykologikin sanoi. 

Tapaamisen jälkeen olo oli hutera mutta jotenkin uudella tavalla kirkas. En ollut ahdistunut enkä surullinen. En pelännyt enkä ollut vähääkään ärsyyntynyt. Kotona kuuntelin lempimusiikkiani ja paistoin lounaaksi kalaa perunoiden kera. So simple, so good. Kun vielä illalla varmistui että saan juuri sen asunnon, josta olin haaveillut, fiilis oli superhyvä.

P.S. Ensimmäiset asukuvat ever! Opetin veljeä kuvaamaan, kärsivällisyyttä ei pahemmin löytynyt mut ihan kivoja näistä onneksi tuli ^-^

 

paita - marimekko (kirppari)

housut - vero moda 

kengät - superga

sukat - happy socks

kaulakoru - glitter

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Kun puhutaan kirjallisuudesta, olen yleensä vahvoilla. Kun kirjoittamisesta, tilanne on sama. 
On kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin runous ja tarkemmin runokirjat. Olen lukenut hävettävän vähän runokirjoja ottaen huomioon, että runous on kuitenkin itselle ehkä se kaikkein rakkain laji. Mieleisiä on ollut vaikea löytää (elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen) ja muiden runojen lukeminen on tuntunut välillä jopa henkisesti raskaalta. Runot ovat kuin paloja sielusta; välittömiä ja lähellä, kuin kosketus tai ne yllättävät tilanteet, joihin huomaa äkkiä arjen tiimellyksessä joutuneensa. En ole halunnut lukea sellaista josta tulee vain paha mieli enkä myöskään "liian iloista" runoutta koska se on itselle monesti epäkiinnostavaa. Suoraviivainen menestys ei ole läheskään yhtä kutkuttelevaa kuin säröt ja epätäydellisyys. 
Ja ikään kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, etsin runoudesta tunnetta. Kielellisesti kauniskin runo on paska, jos se ei herätä tunteita tai ajatuksia. 
Runous on vaikea laji ja minä vaativa asiakas. Emme välttämättä aina sovi yhteen, mutta silloin kun sovimme, se on true match. 
 

 
Suosittelen kaikille runojen lukemista edes välillä siksi, että ne saavat huomaamaan hetket. Linnunlaulun kotimatkalla, sen miltä vastapesty pyykki tuoksuu, tuntemattoman yrityksen piilottaa hymynsä ja sen, kun kirkas taivas tummenee äkkiä. 
Onko se terveellistä, hyödyllistä, järkevää? En tiedä, mutta nautinnollista ainakin. Palauttaa värit elämään, jos ne ovat hukassa. 
 
Lempparirunokirjani on kautta aikojen ollut Kirsi Kunnaksen Puut kantavat valoa. Se on helppolukuinen. Kevyt, mutta varma. Samaistuttava ja luonnollinen. Koskettava ja lähellä. Nappasin kirjan joskus lähikirjastosta mukaan, en edes tiennyt Kunnaksen kirjoittaneen muuta kuin lastenjuttuja ja sitten hän olikin kirjoittanut loistavasti runoja myös aikuisille. 
 
Tänä talvena löysin kaksi uutta lempparia, joilla on myös yhteistä. Kummassakaan ei käytetä pisteitä, eikä isoja kirjaimia. Molemmissa kirjoitetaan rakkaudesta ja rakastamisesta. Molemmat teokset ovat modernia runoutta ja naisen kirjoittamia. Vloggaaja Mansikan Itke minulle taivas ja Rupi Kaurin Milk and honey. Ensimmäinen on sävyltään tummempi ja rankempi lukukokemus, joskin myös valoa löytyy. Pidän superhyvänä asiana, että nuoret naiset kirjoittavat avoimesti vaikeista hetkistään ja siitä, miltä tuntuu kasvaa kultaisella 2000-luvulla. Herkillä ihmisillä ei ole helppoa tässä maailmassa, jossa tahtonsa saavat läpi ne jotka huutavat kaikkein koviten. Tosin en tiedä, onko helppoa lopulta kellään.
 


 
Milk and honey on vähän niinkuin runoversio sellaisesta, mitä kutsun lässymusiikiksi ja eittämättä rakastan. Lässymusiikki-lokeroon menevät päässäni esimerkiksi: Angus ja Julia StoneEva + ManuShe & Him, Daughter ja Keaton Henson. Näitä kuuntelen, kun ihan kaikki on liikaa ja haluan vain haaveilla jonkun viisaan syliin käpertymisestä. Arjessa sitä joutuu toisinaan laittamaan herkkyytensä hyllylle odottamaan parempaa hetkeä, koska töissä on oltava tehokas ja ylipursuavista tunteista ei ole hyötyä myöskään opiskelun saralla. Silti välillä hautausmaalla töissä ollessani kyykistyin haudan juurelle itkemään - kaunista päivää tai kuolleita ihmisiä. 
Rupi Kaur on tiivistänyt runoihinsa rakkauden ja myös eron paljaimmillaan. Viimeinen osio kirjasta käsittelee toipumista ja kukoistusta, niitä oivalluksia jotka syntyvät kun tuska alkaa vihdoin väistyä. 
 

my heart aches for sisters more than anything

it aches for women helping women

like flowers ache for spring

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Nappasin kirjahyllystä iltalukemiseksi Catherine Ingramin Intohimoinen läsnäolo (havahtuneen tietoisuuden seitsemän ominaisuutta) -kirjan. Muistin päivän jona ostin opuksen kirjamessuilta. Olin lukenut samana syksynä jonkinlaiseen kulttimaineeseen nousseen Eckhart Tollen Läsnäolon voiman. Läsnäolon voima muutti käsitykseni monesta asiasta. Vaikeuksien kohtaamisesta. Tavoittelun arvoisista asioista, rakkaudesta ja elämästä. Ennen Läsnäolon voimaa en voinut sietää self-helppiä. Vieroksun yhä valmiita teorioita ja sitä että joku muu kertoo minulle miten minun tulisi elää, mutten kategorisoi kaikkea self helpiksi luokiteltavaa huuhaa-lokeroon. 
Ingramin samaista aihetta käsittelevä kirja vaikutti hyvältä. Kassistani se kulki kuitenkin suoraan hyllyyn muiden "tietokirjojen" viereen eikä yöpöydälle, koska oli liian monta teosta vielä kesken. Kirja oli kaunis, rauhoittava violetinsininen sopi hyvin muuten värikkääseen kirjahyllyyni. Välillä ihan vain katselin kirjaa ja tunsin jonkinlaista rauhallisuutta ja tyyneyttä, ehkä tyytyväisyyttä. Kirjan nimi "Intohimoinen läsnäolo" muistutti minua usein niistä oivalluksista, joita tietoinen läsnäolo oli herättänyt. 
 

En kuitenkaan koskaan lukenut kirjaa edes puoliväliin. Luin pari kappaletta alusta ja siirryin toiseen kirjaan. Kirjailijan kirjoitustapa ei jotenkin iskenyt, vaikka sisältö oli juuri niin hyvää kuin olin ajatellutkin. Tolle-syksynä olin ahminut buddhalaisuuden opeista kertovia kirjoja ja kokenut jonkinlaisen henkisen valaistumisen. Halusin hirveästi olla hippi joka lukee tällaisia kirjoja ja jonka maailmaa hallitsee jokin muu kuin paheksuttu oravanpyörä. Yritin meditoida ja tehdä joka aamu sarjan aurinkotervehdyksiä. Siitä ei tullut mitään. Olin levoton ja kiukkuinen itselleni siitä etten pystynyt omaksumaan näitä hyviä, melkein pyhiä tapoja. Yritin pitkään luoda unirytmiä jossa herään aina viimeistään kahdeksalta. Yritin kirjoittaa ylös uniani ja löytää niistä punaista lankaa. Yritin alkaa käymään lenkillä viisi kertaa viikossa. Yritin alkaa syömään pelkkää vegaaniruokaa. 
 
Mielipaha ja vahva epäonnistumisen olo seurasivat näitä yrityksen tasolle jääneitä muutoksia. Ironista oli että kaiken tämän tarkoitus oli lisätä hyvinvointiani, ei vähentää sitä. Ja juuri niin kuitenkin kävi. 
 

Olen tehnyt elämässäni lukuisia päätöksiä ja lupauksia ja rikkonut melkein kaikki ennemmin tai myöhemmin. Lopulta on ollut pakko myöntää, että minusta vain ei ole ehdottomuuteen. Ei juuri missään asiassa. Ja ne harvat asiat, joissa ehdottomuuteen kykenen...no, niille ei koskaan tarvitse uhrata ainuttakaan ajatusta, koska ne ovat itsestäänselvyyksiä. Olen pyöreiden muotojen ihminen, lempeys ennen kaikkea. 
Asioiden kieltäminen itseltään johtaa usein aivan päinvastaiseen lopputulokseen kuin toivoisi. Yhtäkkiä pienestä asiasta tulee maailman isoin. Et voi lakata ajattelemasta sitä yhtä asiaa, koska se on ainoa asia jota et voi saada. 
 
Tupakoinninlopettamisyritykseni tuhoutui juuri tällä tavalla. En polttanut usein enkä paljon mutta halusin ehdottomasti lopettaa kokonaan. En ollut ikinä kärsinyt vieroitusoireista enkä liiemmin kaivannut tupakkaa silloin kun sitä ei ollut; yhtäkkiä kärsin epämääräisestä päänsärystä ja tupakanhimoni meni kaiken muun edelle. Luovutin, ostin askin ja poltin pari viikkoa päivittäin. Askin loputtua en mennyt hakemaan uutta. Ei tehnyt mieli. Olin muutaman kuukauden polttamatta kunnes jossain juhlissa otin muutaman. Oloni oli loistava enkä kaivannut tupakkaa vähääkään. Itseasiassa se ei edes maistunut enää yhtä hyvältä. Arkena en polttanut enää laisinkaan, juhliessa saatoin ottaa muutaman jos sattui tekemään mieli. Ja tällaisena polttamiseni on pysynyt. Voin huoletta kertoa työpaikalla etten polta ja voin huoletta mennä tupakalle bileissä. Mitä vähemmän murehdin vähäistä tupakointiani, sen vähemmän ajattelen tupakkaa ja sen vähemmän sitä tekee mieli. 
Lähes samalla tavalla kävi sokerin kanssa. Olin ennen herkkuhiiri (erityisesti suklaa-, keksi- ja jäätelöhiiri) ja yritin lopettaa herkkujen mättämisen useaan kertaan. Kun sitten annoin olla ja perehdyin hiukan siihen mitä nuo kuuluisat herkut sisältävät ja mitä niiden ainesosat tekevät kehossa, ei enää tehnytkään mieli. Tajusin myös, että iso osa sokerinhimostani oli puhdasta nälkää ja talttui säännöllisellä ateriarytmillä. Aloin syödä enemmän asioita hevihyllyltä ja aloin suorastaan himoita kasviksia ja hedelmiä - edelleen jos on tullut syötyä raskasta ruokaa/paljon herkkuja, täytyy seuraavana päivänä saada salaattia, smoothie tai mehua. 
Ja mikä parasta: syön aina mitä tekee mieli ja silloin kun tekee mieli. Lautasmalli on hieno keksintö, mutta syön mieluummin yhdellä aterialla yhtä asiaa ja toisella toista, kuin kaikkea sekaisin ympäri päivää. Siitä tulee minulle hyvä olo ja tuntuu, että myös vatsa sulattaa asioita tehokkaammin niin. Voin syödä neljän juuston pizzan ja yhtäältä raakakakkua tai kvinoasalaattia. Joskus on viikkoja, jolloin mätän kaikenlaista vähemmän terveellistä. Syötyäni pari-kolme päivää "paskasti", kyllästyn ja haluan jotain muuta. Ja se ero, mikä oloon tulee kun syö värikästä, ravitsevaa ja herkullista kasvisruokaa, sen kyllä huomaa ja pian.
 

Siispä...
 
kun haluat tehdä elämänmuutoksen (pienen tai suuren), anna itsellesi aikaa
 
älä ajoita muutosta sellaiseen kohtaan elämässä, jolloin sinulla on muutenkin kädet täynnä tekemistä 
 
mieti, kuinka kattava muutos on tarpeellinen
 
älä lopeta, jos et onnistu ensiyrittämällä vaan jatka rauhassa matkaasi 
 
pohdi, sopiiko sinulle kerrasta poikki, poisopettaminen vai jokin muu taktiikka
 
opettele tunnistamaan milloin koet tyytyväisyyttä, rauhaa ja onnellisuutta ja milloin taas yrität väkisin kokea niitä tai torjua negatiivisia tunteita (addiktiot ja huonot käytösmallit ovat usein tiedostamattomia tapoja käsitellä vaikeita tunteita)
 
kiitä ja kehu itseäsi; älä ajattele "on pakko" tai "täytyy", vaan että haluat ja haluat sen takia, että voisit paremmin ja olisit onnellisempi
 
se mitä milloinkin teet muutoksen eteen, on aina riittävästi, kaikki muu on ekstraa
 
eikö sittenkään tullut mitään? ei haittaa. ehkä aika oli väärä, ehkä muutos ei edes ollut tarpeellinen tai lähestyit sitä väärästä kulmasta. 
 
ainoa hyvä syy tehdä minkäänlaisia elämänmuutoksia on hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen. kaikki muu tulee itsekseen, kun nämä asiat ovat kunnossa. 
 
+ yksi: älä roiku välitiloissa, se syö energiaa ja antaa ei-mitään. tee tai ole tekemättä. huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan.
 

Ihanaa alkavaa kevättä! (kyllä, mulle kevät alkaa tammikuusta)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Siinäpä se tulikin, tuo suuri tunnustus. Lapsena sitä vielä jotenkin odotti joulua ja itse päivään liittyi mystinen, harras ja rauhallinen tunnelma. Isovanhempien pöytä notkui herkkuja eikä kenelläkään ollut paha mieli. Leikittiin piilosta, laulettiin joitain tarkasti valittuja kauniita biisejä pianon säestyksellä ja kotiin palatessa odotti lämmin koristellun kuusen hehku. Joulupyhät maattiin sängyssä lukemassa lahjaksi saatuja kirjoja suklaata ja pipareita syöden. 
 
Aiemmin sitä kuuluisaa joulumieltä siis olikin. Enää en välitä jouluruoista. En pipareista enkä järin ylettömästä suklaan syönnistä. Suklaa on hyvää kun sitä on välillä tarjolla. Joulun jälkeen on aina sellainen olo, ettei halua enää ikinä nähdäkään suklaata. 
Joululaulut ovat varmaan kamalinta musiikkia mitä tiedän. Ok, myönnän, on pari hyvää. Walking in the Air, Poguesin Fairytale of New York, Chris Rean Driving Home for Christmas. Siinä se. 
Kinkun paistosta tulee hirveä haju koko asuntoon. En tavallisesti mitenkään ällöksy lihan hajua mutta kinkku on poikkeus. Riisipuuroa voin syödä, mutta vähän koska puuro on jotenkin todella kermaista ja täyttävää. Ei vaan uppoa.
Tortut menettelee. Glögi on hyvää, joskin yleensä makuuni ihan liian makeaa. Kaloista (kylmäsavu, graavi, lämminsavu) kyllä pidän ja niitä syön mielelläni, etenkin mummin tekeminä, vaikkei joulu olisikaan. Tässä kohtaa myös etiikka tekee poikkeuksen tai jonkinlaisen mutkan; olen syönyt niin hyvää kalaa koko elämäni ja seurannut isovanhempien kalastusta vierestä, etten näe kohtuullista kalastusta samanlaisena ekologisena ongelmana kuin vaikkapa maidon- tai lihantuotantoa. Tosin tuskinpa se minkäänlainen ongelma siellä onkaan, missä isovanhempani kalastavat. Maailman meret ovatkin sitten kokonaan toinen juttu.
 

Lahjojen ostamiseen liittyvä kulutushurmio on yhtä vastenmielinen ilmiö kuin muutkin vastaavat. Onneksi nykyään on mahdollista sijoittaa lahjarahat vaikka hyväntekeväisyyteen tai ostaa läheiselle lahjakortti mieluiseen ravintolaan, hierontaan tms. Ja tietysti huolella valitut herkut ja tee tai kahvi ilahduttavat varmaan ketä tahansa. En ole joululahjojen ostamista vastaan vaan turhien asioiden ostamista vastaan. Ja monilla - yllättävän monilla, on nykyisin jo kaikkea. 
 
Joulussa ja joulun ajassa häiritsee myös tietty pysähtyneisyys. Kaupat ovat kiinni ja ihmiset perheineen kotona. Ei ketään tai mitään missään. En ole järin kotikissa, alkaa nopeasti ahdistaa etenkin jos olosuhteet ovat ikään kuin pakottaneet kotoiluun. Alkaa tuntua että seinät kaatuvat päälle. Pakko alkaa hätäpäissään siivota kun ei enää jaksa tuijottaa töllöä. Märkä ja pimeä ulkona laskevat jo muutenkin matalaa mielialaa. Yöllä on vaikea nukkua kun päivän aktiivisuussaldo rajoittuu lyhyeen kävelyyn ulkona. 
 

Joulu on kuitenkin siitä kiva, että tietää pimeän vuodenajan alkavan väistyä pikkuhiljaa. Jos on ollut huono vuosi, tietää että se on kohta ohi. Itsellä joulua seuraa aina pienoinen helpotus: nyt se on ohi eikä tule ainakaan heti takaisin. Lanttulaatikolle ja rosollille voi taas sanoa heipat vuodeksi. Sekä tietenkin hirveille lauluille, punaisille lakeille ja tuttujen jouluhössötykselle.
 

Kymmenen joulukliseetä:
 

  1. päivän pitää olla paras, täydellinen: siksi kaikki stressaavat ja päivä on kaikkea muuta kuin paras
  2. joku syö niin paljon, että on mentävä pitkäkseen sohvalle ja otettava närästyslääke
  3. pöydässä vaari sanoo "Otahan kinkkua" vaikka olen jättänyt kinkun väliin viimeiset viisi vuotta
  4. ainakin yksi lapsi on pettynyt lahjoihinsa
  5. ruokaa on niin montaa eri sorttia, että jokin laji unohtuu aina pöydästä ja jää jääkaappiin (esimerkiksi sitruunasilakka, silli tai valkohomejuusto) ja mummi voivottelee unohdustaan pitkään
  6. kirkot tursuvat jengiä vaikka muuten siellä ei käydä koskaan
  7. kaupassa joulun alla käydessä vähintään yksi vihaisen näköinen ihminen tönäisee sinua korillaan tai kärryllään
  8. aattoiltana (24.) juodaan liikaa punkkua ja riidellään 
  9. pöydässä joku tokaisee ruoan olevan vielä parempaa kuin edellisinä vuosina
  10. työpaikan pikkujouluissa vähintään yksi vetää hirveät perskännit ja menee iskemään tsiigaamansa työkaveria huonoin tuloksin
Share
Ladataan...

Pages