Ladataan...
Ihana meri

Olen juuri palannut lyhyeltä sairaslomalta päiväkotiin. Päiväkodissa on aamupala-aika, kuten päiväkodeissa aamuisin on. Sanon hoitajalle, että olen syönyt aamupalan jo kotona, mikä on totta. Olin ollut poissa päiväkodista virtsatieinfektion takia ja saanut siihen lääkekuurin, jonka sivuoireena oli pahoinvointia, joten olo on edelleen heikko ja hiukan huonovointinen.
Hoitaja kuitenkin pakottaa minut ottamaan leivän ja lasin maitoa. Leipä on tavallinen ruisleipä, päällä kinkkua ja kurkkua. Tuijotan sitä, eikä minun tee ollenkaan mieli syödä. Sanon, ettei ole nälkä eikä tee mieli syödä. Hoitaja sanoo, että on syötävä.
Muut lapset alkavat olla valmiita ja saavat luvan lähteä pukemaan ulkovaatteita. Jään yksin pöytään leipäni ja maitolasini kanssa. Alkaa tulla entistä huonompi ja ikävä olo. Sanon uudelleen etten oikeasti pysty syömään. "Sinä istut siinä pöydässä niin kauan kunnes olet syönyt kaiken", hoitaja toteaa hieman ärtyneellä äänellä. Pala nousee kurkkuun ja paino rintaan, yhtäkkiä haluan vain kotiin ja tuntuu taas siltä että olen sairas. Alan itkeä ja sanon että oksennan jos joudun syömään yhtään mitään nyt.
"Sittenhän oksennat ja siivoat muuten itse!", hoitaja sanoo nyt selkeää suuttumusta äänessään. Hän lähtee käymään jossain ja vannottaa minua olemaan poistumatta pöydästä. Toinen hoitaja kuitenkin tulee huoneeseen kuultuaan itkuni ja sanoo, että saan lähteä pöydästä eikä tarvitse syödä.

En muistanut oheista tapahtumaa vuosiin. Sitten eräällä psykiatrikäynnillä se vain pulpahti mieleen, kun psykiatri otti uudelleen esille epämiellyttävät syömiseen liittyvät lapsuuden kokemukset. Aiemmilla kerroilla en ollut osannut mainita mitään.
Tuntui hassulta ja samaan aikaan tavattoman loogiselta, että jollain noin pienellä tapahtumalla saattoi olla niin suuri merkitys. Toisaalta se on myös ymmärrettävää, sillä olin muutenkin huono syömään ja perinteisellä tavalla herkkä jo lapsena. 

Päiväkotitapahtuman jälkeen ruoka-ahdistus palasi ajoittain, esimerkiksi silloin kun ala-asteella ruokavalvoja passitti minut ja erään toisen luokan tytön takaisin pöytään puolityhjien kanakeittolautasten kanssa. Ruokavalvojan mentyä ulos näköpiiristä kiikutimme äkkiä astiamme keittiöön pesuun ja häivyimme ruokalasta. 

Vaikeita olivat joulut ja ravintolaillalliset. Yritin säästellä nälkää ja tehdä hengitysharjoituksia helpottaakseni ahdistusta, mutta näistä ei ollut hyötyä. Nälän säästely johti alhaiseen verensokeriin, joka tunnetusti altistaa ahdistukselle. Hengitysharjoitukset olivat muuten vain yhtä tyhjän kanssa. Parhaaksi keinoksi selvitä tilanteista osoittautui yksinkertaisesti syödä se mitä pystyy ja antaa sitten olla. Tämä tarkoitti usein puolikkaan annoksen jättämistä ravintolassa ja hyvin pienten annosten kokoamista paikoissa joissa se oli mahdollista. Ikään kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi inhottavaa pakottaa itsensä ruokapöytään ja seurustelemaan rennosti muiden kanssa, kuulin usein kommentteja siitä että syön liian vähän, olen liian laiha ja on epäkunnioittavaa olla syömättä kunnolla, kun joku on varta vasten tehnyt ruokaa. Jokaisella kerralla mieleni teki paiskata lautanen päin kommentoijan naamaa. En kuitenkaan jaksanut aloittaa kinaa aiheesta joten keksin kaikennäköisiä syitä täydestä vatsasta orastavaan flunssaan. Syömisongelmiani on muutenkin aina ollut vaikea selittää muille, sillä kyse ei ole mistään tyypillisestä syömishäiriöstä, ahdistusta ei esiinny suinkaan kaikissa ruokailutilanteissa, eikä se liity toisaalta myöskään automaattisesti tiettyihin paikkoihin, ihmisiin tai ruokiin. 

Rakastan ruokaa, ruoanlaittoa ja syömistä. En ole järin nirso, enkä erityisen pienisyömäinen, enkä ole koskaan yrittänyt laihduttaa vaikka ruoan terveellisyys minua kiinnostaakin. En kammoksu rasvaa, suolaa, sokeria tai mitään muutakaan "epäterveellisenä" pidettyä. Toki pyrin syömään runsaasti kasviksia, hedelmiä ja marjoja, pehmeää rasvaa, täysjyvää, vähäsokerisia jogurtteja ja myslejä ja yleensä vegaanisti, mutta ravintoloissa ja kylässä en ole tarkka. Itsestäni tuntuu myös pahalta, jos välittyy kuva että nirsoilen ja suhtaudun tarjolla olevaan ruokaan ylimielisesti tai muuten huonosti, koska se ei todellakaan ole tarkoitus. 

Miltä ahdistus näissä tilanteissa sitten tuntuu? Se tuntuu huimaukselta, pahoinvoinnilta, kohonneelta sykkeeltä, hikoilulta, tärinältä ja kuumuudelta. Siltä, että on päästävä pois (yleensä ulos ja yksin). Että sekoaa tai kuolee. Pyörtyy, oksentaa (ironista koska juuri oksentaminen on se, mitä eniten kammoksun). Se tuntuu myös häpeälliseltä, pelottavalta ja lapselliselta. Miten mä nyt tälleen.

Ruokailutilanteiden lisäksi ahdistavat :

- lentäminen

- kokonaan uudet tilanteet 

- fyysinen kipu

- verikokeet

- sairaalat

- oksentaminen

- esiintyminen

- gynekologilla käynti

- jättäminen ja jätetyksi tuleminen

 

Ahdistusta lisäävät :

- univelka

- alhainen verensokeri

- liika yksin oleminen

- kiire, stressi

- riidat ja välirikot

- uudet paikat 

- ahtaus, huono ilma

- ympäristöt, joissa yhdistyvät ahtaus, ihmisjoukot ja kovat äänet

 

Ahdistusta helpottavat :

- ulkoilu ja liikunta

- läheisten läsnäolo

- kivojen asioiden ajattelu

- lempeys itseä kohtaan

- asioiden tekeminen sen sijaan että on paikoillaan

- suihku ja sauna

- purkka ja pastillit

- vihreä tee

Aikaisemmin ahdistus oli tavallaan sellainen pelottava mörkö, joka seurasi perässä kaikkialle ja saattoi yhtäkkiä hyökätä kimppuun. Vuosien kuluessa olen oppinut ymmärtämään tuota mörköä ja toisaalta sanomaan sille ei. Välillä se pääsee edelleen niskan päälle, silloin annan itselle luvan hengähtää ja ottaa aikaa, mennä esimerkiksi ulos tai poistua ruokapöydästä. Sanon "ei hätää, tämä menee ennemmin tai myöhemmin ohi kuten muutkin tunteet". Ja se menee, aina se menee. 

 

Soittolista

will.i.am, Justin Bieber - #thatPOWER

All We Are - Feel Safe

The Strumbellas - The Night Will Save Us

The Julie Ruin - I Decide, Be Nice, Just My Kind, Girls Like Us

Bikini Kill - Double Dare Ya

Michael Jackson - Beat It, Smooth Criminal

 

Kuvat yhdestä lemppariruoasta, tortilloista ja siitä mitä perjantaikauppakassista löytyy.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Eilen (12.11.) oli isänpäivä. En oikeastaan tykkää sellaisista päivistä kuin isän-, äitien- tai ystävänpäivä, mielestäni noiden päivien pitäisi olla tavallaan joka päivä. Todellisuudessa ei tietenkään ole mahdollista muistaa läheisiä ainakaan kovin spesiaalisti joka päivä, mutta koskaan ei ole huono asia sanoa kauniita sanoja tai tehdä toiselle ruokaa. 

Isänpäivän aamuna vein isälle aamiaisen sänkyyn. Joskus olen kirjoittanut runon tai tehnyt kortin, tänä vuonna ei jaksanut. Isä oli onneksi otettu myös ihan vaan pannukakuista ja kahvista :D

Minulla on aina ollut erityinen suhde isään. Lapsena hän vei uimahalliin, telttaretkelle metsään, mökille kahdestaan, taidemuseoon, teatteriin ja eväsretkelle Johanneksenkirkon portaille Helsinkiin. Nuo ovat jääneet mieleen lempparipäivinä - vain isä ja minä ja uusi kiva paikka. Ratikkapysäkillä vieressäni ollut humalainen alkoi yhtäkkiä kusta, isä otti kädestä kiinni ja veti lähemmäs itseään. Kantoi olkapäillä kun en jaksanut kävellä enää. Antoi lääkettä kun vatsa oli niin kipeä etten saanut unta, keitti teetä runsaalla hunajalla kun kärsin yöllä ensimmäisistä paniikkikohtauksista. Olen aina luottanut isään enemmän kuin kehenkään. Edelleenkään hänen seurassaan en pelkää mitään. Isä on periaatteen ja tunteen ihminen, vaikkei se ehkä vähemmän tutuille aina näy. Pitää lupauksensa ja itkee, kun kuulee tai näkee jotain äärimmäisen kaunista tai kamalaa. Isä tekee ruokaa ja pesee pyykkiä, mutta osaa myös korjata ruohonleikkurin ja kaataa puun. Minulle hän on opettanut yhtä jos toista sanomatta koskaan ettei tytöt (tai pojat) voi tehdä jotakin. Erityisen kiitollinen olen häneltä opitusta solidaarisuudesta: siitä, että kaikki otetaan huomioon päätöksiä tehdessä ja niitä autetaan, jotka apua milloinkin tarvitsevat. Kun ystäväperheemme vanhemmat erosivat, perheen äiti pimpotti ovikelloamme, kertoi tilanteestaan ja kysyi saako tulla sisään. "Tottakai", sanoi isä ja tarjosi välitöntä keskusteluapua, eromusiikkia ja empatiaa. 

Joskus se juo aika paljon kaljaa, muttei koskaan niin paljon ettei pystyisi huolehtimaan asioista ja olisi aamulla täydessä toimintavalmiudessa.

Se rauhoittuu luonnossa ja kutsuu kaveritkin mukaan retkelle.

Arvostaa hyviä tyyppejä, olivat ne sitten keski-ikäisiä tai ihan pikkuisia. 

Se soittaa pianoa ja vetää biisit loppuun, vaikka joku yrittäisi häiriköidä.

Pyytää lounaalle kanssaan ja valittaa, jos on minuutinkin myöhässä. 

Se sanoo asiat suoraan ja pyytää tätä myös muilta.

Sen mielestä meikit ja hiusvärit on tyhmiä, mutta se arvostaa sitä että tekee omat valinnat muista välittämättä.

Ottaa kuvia kivoista jutuista ja kysyy, saako tägätä Facebookissa. Innostuu, kun joku kommentoi tai tykkää.

Katsoo joka päivä kympin uutiset mtv:ltä. Nauraa Fingerporeille ja tajuaa ne joka kerta heti.

Meillä ei ole koskaan ollut paljon rahaa, sillä molemmat vanhempani ovat sosiaalialalla. Elämä on mennyt betonilaatikkoa muistuttavassa kerrostalossa ja kotiruokaa syödessä, matkusteltu on vähän ja lähellä, mutta mistään ei ole ollut puutetta. Etenkään siitä tärkeimmästä, rakkaudesta.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Syyslomalla meidän oli määrä lähteä kaveriporukallamme Berliiniin. Olimme ostaneet lennot hyvissä ajoin, varanneet mieleisen huoneiston ja miettineet etukäteen hauskaa tekemistä (baarikierros ja eläintarha, Ramones-museo, shoppailua...). Kaikki oli siis kunnossa. Kaiken piti olla kunnossa. Lähtöpäivä koitti ja noin kolmea tuntia ennen lähtöä "matkanjohtajamme" puhelimeen kilahti viesti, että lentomme on peruuntunut, eikä yhtiöllä ole tarjota toista lentoa. Myöskään rahoja ei ollut mahdollista saada takaisin. Hätäisesti joku meistä selvitti paljonko maksaisi ostaa kokonaan uusi lento. No ihan hirveästi tietenkin näin lyhyellä varoitusajalla, eikä ollut edes varmuutta saisimmeko lennon alkuperäiselle päivälle. Päädyimme siis ottamaan tässä kohtaa takkiin ja muuttamaan suunnitelmia: Berliini vaihtui mökkeilyyn.

Ei muuta kuin auto lainaan, musiikki soimaan ja kaupan kautta mökille. Kärryyn eksyi ruokien lisäksi tietysti hirveät kasat kaljaa - omat pari siideriäni näyttivät ihan orvoilta kaljalavojen juuressa :D Suunnittelimme ruoat niin, että jokaiselle päivälle olisi kaksi lämmintä sapuskaa ja sen lisäksi leipää, jogurttia, hedelmiä ym. välipalaa. Oikeastaan yllätyimme siitä, kuinka vähän rahaa ruokaan lopulta meni, vaikka emme ollenkaan kursailleet kaupassa. Oma osuuteni juomineen (kolme siideriä) oli 41€ / neljä päivää ja ruokaa jäi kotiinkin vietäväksi. 

Heti ajettuamme punaisen mummonmökin pihaan minuun iski ihana rauhallisuus. Päivä oli harmaa ja sateinen, usva viipyili vaaleankeltaisten peltojen yllä, jossain lensi yksinäinen musta lintu, puut olivat jo kuoriutuneet lehdistään ja luonto hiljentynyt odottamaan talvea. Niin kaunista. Kannoimme tavarat sisään ja ryhdyimme lämmittämään torppaa, vaihdoimme kuulumisia ja musiikki soi, kuten aina. Me olemme porukka, jossa on yksi järjestyksenvalvoja, yksi "kirkkonuori" ja kaksi steinerkoululaista, asumme kaikki eri paikoissa ja elämme muutenkin erilaista elämää mutta tulemme äärettömän hyvin toimeen. Tutustuimme eräällä kesäleirillä 2014. Porukka oli aluksi laajempi, tätä nykyä jäljellä ollaan vain me neljä. Meidät yhdistänyt järjestö on nimeltään Prometheus-leirin tuki ry, ja jos leiritoiminta, vapaaehtoistyöt, kivat tyypit ja utelias pohdinta ollenkaan kiinnostaa suosittelen tutustumaan! Toimintaa on eniten nuorille (14-25-vuotiaille) mutta kaikenikäiset ovat toki tervetulleita mukaan.

Äkkiseltään en keksi mitään itselle mieluisampaa, kuin mökkeily oikeassa porukassa. Vaikka muuten laiskuuteen taipuvainen olenkin, ei mökin pikkuaskareet haittaa yhtään. Pikemminkin koen saunan lämmityksen, vesien kannon, tiskaamisen ja ruoanlaiton mökillä terapeuttisina juttuina. Kodista ja kotikaupungista poikkeava ympäristö virittää aivotkin rennompaan tilaan: ei tule mietittyä tekemättömiä hommia ja stressinaiheita. Mökkireissu syyslomalla tuli täysin oikeaan saumaan, sillä olin kärsinyt jatkuvasta väsymyksestä ja mielenkiinnottomuudesta jo tovin. Reissulla mieleen muistui elävästi se kaikki kiva, mitä elämä pitää sisällään edelleen. Ystävät, luonto, oivallukset noin esimerkiksi. 

Oli huippua, kiitos tyypit! <3 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

En ole pitkään aikaan halunnut ketään. En fyysisesti enkä henkisesti. En mitenkään.

Sitten eräänä iltana hän asettaa kätensä päälleni, ei tee mitään, on vain siinä. Iho menee kananlihalle. Haluan ottaa kädestään kiinni, mennä pimeään huoneeseen ja unohtaa keitä olemme. Halaa minua takaapäin, vetää otteeseensa, en halua pois. Laittaa kädet paidan alle, sydämeni jyskyttää samaan tahtiin kuin hänen, kuulen hengityksemme raskaan rytmin, seisotaan kiinni toisissamme kunnes jotain tapahtuu. Olen leikkinyt ajatuksella ainakin sata kertaa. Läheltä ei näe kauas mutta tuntee sitäkin kauemmas ollaan aikuisia lipunryöstö muuttuu öisin toiseksi jos ollaan ihan hiljaa kukaan ei saa tietää ei saa tietää ei saa tietää. Haluan sinut sieraimiini tuoksumaan, haluan sinut ilman vaatteita tänään, haluan ihot ihoina.

Anything.

Let's get out of here.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Kuten #lääppijä, myös #metoo on mielestäni tärkeä ja hyvä kampanja. Seksuaalinen ahdistelu on kamala asia ja edelleen ainakin jonkinlainen tabu. Nyt kerron oman tarinani, 19-vuotiaan suomalaisen päärynävartaloisen opiskelijan tarinan aiheesta ja avaan kysymystä siitä, miksi otsikossa mainitaan mutta.

Pari vuotta sitten somessa kiersi #lääppijä-tunniste, jonka yhteydessä ihmiset kertoivat kokemuksiaan seksuaalisesta ahdistelusta. Olin tottakai tiennyt asian olemassaolosta ennenkin lukemiani tarinoita, mutta nämä tekstit avasivat silmäni sille, kuinka ahdistelijoita eivät olekaan vain turhan innokkaat nuoret baarissa ja kaljanhuuruiset ukkomiehet. Oli hirveää lukea kertomuksia, missä yökylään tullut ystävä halusikin seksiä tai tuntematon mies kouraisi persettä jonossa. Jollain tavalla alitajuisesti mietin kuitenkin, että mulle tuskin koskaan käy mitään tällaista. En tainnut myöskään käsittää, että oikeastaan ihan mikä tahansa epämieluisa kosketus voi olla seksuaalista ahdistelua.

Kunnes se osui omalle kohdalle.

Olimme yökylässä kaverillani isolla porukalla. Saunoimme, valvoimme, herkkutelimme ja juttelimme, kertasimme kuulumisia pitkän tauon jälkeen. Joskus aamuyöstä kävimme vihdoin nukkumaan, menin sohvalle ja viereeni tuli eräs tuttu poika. Olisin mieluummin nukkunut yksin, mutta kaveriporukkamme tyylille oli ja on ominaista nukkua vieretysten, joten en sanonut mitään.
Yöllä nukuin vähän mutta levollisesti. Sohva oli iso ja siihen mahtui hyvin useampi nukkuja. Aamulla havahduin kuitenkin siihen, että tuttu poika vieressäni silitteli päätäni. Olin vielä puoliunessa ja ajattelin jatkaa nukkumista. Nopeasti silittely eteni kuitenkin päästäni selkään, kylkiin ja koko vartalolle. Yritin vaihtaa asentoa, vihjata siten kaverilleni että lopettaisi. Hän ei lopettanut. Lopulta nousin inhon vallassa ylös ja kävelin keittiöön aamiaiselle. Ärsytti ja inhotti, niin paljon etten meinannut saada aamiaista alas ollenkaan. Pyysin isän hakemaan minut kotiin ja autossa purin asian hänen kanssaan. Olin aina ajatellut, kuinka itse ainakin avaisin suuni tuollaisessa tilanteessa, kertoisin kaikille ja lopettaisin toiminnan heti. Tämä ei ollut vielä mitään verrattuna raiskauksiin tai muihin selkeisiin seksuaalirikoksiin, mutta tunsin silti häpeää ja jonkinlaista likaisuutta. Eniten harmitti, etten itse tilanteessa sanonut yhtään mitään, vaan annoin epämieluisan koskettelun jatkua.

Toinen kerta oli, kun olin vastikään lopettanut epämääräisen fwb-kuvion kaverini kanssa. Olimme päässeet sopimukseen siitä, että pysymme kuitenkin kavereina. No, eräänä päivänä olin sitten käymässä tällä kaverillani. En muista teimmekö ruokaa vai katselimmeko leffaa, mutta joka tapauksessa ollessani lähdössä kaverini alkoi laittaa kenkiä jalkaani. Se oli vanha tapa, enkä siis ihmetellyt ollenkaan.
Nopeasti tilanne etenki kuitenkin siihen, että hän alkoi kosketella minua ja vaatia seksiä. Olin loukkaantunut ja vihainen, sillä hän oli vastikään luvannut kunnioittaa päätöstäni pitää suhde täysin platonisella tasolla. En saanut sanottua eitä ennen kuin tyyppi oli jo kääntänyt minut päin eteisen ovea ja suorittanut tarpeensa.
Kotimatkan vuolaat anteeksipyytelyt eivät vieneet oksettavaa oloa pois. Tunsin itseni käyttöesineeksi. Teki mieli itkeä ja huutaa mutta samaan aikaan ajattelin itse olevani syyllinen olooni, koska en sanonut ei. Myöhemmin koitin kääntää tapahtumaa päässäni niin että halusinhan minä. Olin jotenkin niin syvällä elämäntilanteeni sekavuudessa, etten ymmärtänyt kunnolla moniakaan asioita. Jälkikäteen kaikki oli kuitenkin päivänselvää. Se, että tyyppi oli käytännössä raiskannut minut. Se, etten halunnut häntä enää elämääni: en ystävänä enkä minään muunakaan. Hänen haukuttua minua vielä itsekeskeiseksi ja muita hyväksikäyttäväksi ihmiseksi, oli mittani täynnä. Poistin numeronsa, enkä ole katunut ollenkaan. En myöskään ikävöinyt.

Asiat jotka ovat loputtoman tärkeitä jokaisen tietää:

1. älä koske ilman lupaa
2. älä koske ihmiseen, joka on tiedottomassa tilassa, poissaoleva tai ei muuten täysillä messissä
3. ÄLÄ. KOSKE. ILMAN. LUPAA. älä edes halaa, jos et tiedä toisen pitävän siitä. "saako halata/suudella/silittää/ottaa kädestä kiinni?" on kätevä ja helppo tapa selvittää asia ja 100 kertaa varmempi kuin yritys lukea puolitutun, tutun, kaverin tai edes ystävän motiiveja käytöksen tai minkään muunkaan perusteella.
4. seksuaalinen ahdistelu ei rantautunut Suomeen turvapaikanhakijoiden myötä. näin väittäminen on loukkavaa paitsi ahdistelun kohteeksi joutuneita, myös turvapaikanhakijoita kohtaan. lisäksi väite sivuuttaa täysin ne tyypit, jotka ahdistelun takana turvapaikanhakijoita todennäköisemmin ovat: kantasuomalaiset ihmiset
5. naisten tekemä ahdistelu on yhtä vakava ja ikävä ongelma kuin miesten tekemä. naisella ei ole ahdisteluun sen suurempaa oikeutusta kuin kellään muullakaan, ja kyllä, raiskaus voi tapahtumua myös niin päin, että tekijä on nainen ja uhri mies. 

Syyllistäminen ja tuomitseminen eivät ole ratkaisuja tähän ongelmaan. Puhuminen on. Joten puhutaan; puhutaan omista kokemuksistamme, tunteistamme, ajatuksistamme, siitä missä raja kulkee ja siitä mikä on itselle ok. Vaikka itse olisimme mestareita tilanteiden ja ihmisten tulkinnassa, kaikki eivät ole, joten olkaamme ymmärtäväisiä myös siihen suuntaan. Ei voi oppia virheistään, jos ei tiedä tehneensä virhettä.

Kuten jotkut äärifeministit ovat väittäneet, #metoo ja #lääppijä -kampanjat eivät ole pelkästään naisia varten. Toistan, myös naiset ahdistelevat miehiä ja se on yhtä vakava ja ikävä asia kuin miesten naisia kohtaan tekemä ahdistelu. Myös muilla kuin naiseksi itsensä luokittelevilla on oikeus "tulla kaapista ulos" asiaan liittyen. On epäreilua sivuuttaa keskustelussa esimerkiksi transihmisten kokema seksuaalinen ahdistelu ja suoranainen väkivalta. Ei myöskään ole millään tapaa intersektionaalisen feminismin mukaista, että jokin selvästi useita sukupuolia ja niiden edustajia koskeva kampanja ikään kuin varataan vain yhdelle ryhmälle. Hiukan monipuolisuutta, kiitos. Muuten kyseessä ihan loistavat kamppikset ja asia todella on helvetin tärkeä.

Share
Ladataan...

Pages