Ladataan...
Ihana meri

Minulla oli kolme vuotta vanhat Cheap Mondayn farkut ja tiukka punainen paita. Reissussa rispaantunut kettureppu. Juoksin paljain jaloin elokuussa Helsingin keskustassa, asfaltti oli polttavan kuuma ja hiki kerääntyi pitkähihaisen paidan kainaloihin. Olin niin innostunut etten osannut pelätä, vaikka kaupunki oli uusi, enkä tiennyt ulkoa edes reittiä lukiooni. 

Rakennus oli vanha kivinen talo Eirassa, aivan meren tuntumassa. Haistoin suolan ilmassa kun istuin läheisen puiston nurmella parin luokkalaiseni kanssa. Jokainen solu minussa kuiski, että tämä on oikea paikka ja hetki ja seura. Istuin paksuilla ikkunalaudoilla, vaelsin Lapissa ja puhuin mahdollisimman paljon kaikille. Oli sellainen olo, ettei tarvitsisi enää koskaan hävetä sitä mitä on. Lukiossa minä en ollut mikään outo kirjahiippari, vaan yhtä hieno ja omanlaisensa tyyppi kuin kaikki muutkin. 

Sinä talvena kaadoin kurkusta alas ensimmäisen kaljani, sain tietää mikä on mochi-kakku ja mistä saa halpaa ja hyvää tofua. Sinä talvena kävelin vielä tuntemattomien ystävien kanssa kolmelta yöllä tyhjillä kaduilla ja annoin tytön kietoa kätensä ympärilleni kun nukuin. Raahustin yöpuku päällä kouluun ja lähdin etuajassa, simahdin junaan ja pääsin nippa-nappa ulos oikealla asemalla. 

Kesällä juoksin mereen krapulassa ja leikimme vesisotaa. Sanoin "voiksä halata mua, ku palelee ihan sikana?". Pyysin kaverit yökylään ja valvoimme viiteen vaikka univelkaa oli kertynyt jo parilta yöltä. Jännityksestä tärisevin käsin lähdin keikoille ja bileisiin ja minne tahansa, koska tärkeintä oli olla messissä. Olin kärsinyt vuosia ahdistuneisuudesta ja univaikeuksista - hiljalleen ne vähenivät, kunnes olivat enää muisto vain. Pidin hirveästi uusiin ihmisiin tutustumisesta ja entisten pelkojen tilalle oli tullut elämännälkä. 

Kuuntelin Jujua ja samaistuin etenkin Onnea-biisiin.

iisii on sille ku itsensä löytää, lakkaa hakkaamast päätään pöytään, henkistä rikkautta, materiaköyhää, lakkaa esittämäst nöyrää, vaan on sitä puusydämellä, aivot on vaan työkalu millä mennään ja sillä mennään kohti valoo, kuinka suurta voi olla elämänjano?

suurta ku ensi-iltafilmi, ei vaan suurta ku maailma lapsen silmin, rakkauden katse ja maailmankaikkeuden kauneus teki musta kiltin, enää ei pahuuden ote musta kaikkea nyhdä kun sain sen konkreettisen kokemuksen että yks on kaikki ja kaikki on yhtä

koska kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vaan onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta vaan

En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.

Tänä keväänä tuosta kaikesta on neljä vuotta. Tässä välissä minulla oli poikaystävä ja lukuisa määrä ihmisiä jotka pistäytyivät elämässäni, tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja poistuivat sitten taka-alalle. Punkkua kului ja kyyneleitä. Kirjoitin hikihatussa esseitä ja sain joistakin jopa kymppejä. Oli ainakin kolme blogia. Oli psykiatreja ja sairaanhoitajia, joista monet eivät tienneet minusta mitään ja kirjoittivat silti papereihinsa kaikenlaista oletetuista sairauksistani ja ongelmistani. Kevät valoineen ja lämpöineen tuli aina ajallaan ja herätti minut harmaasta horroksesta. 

Välillä elämässä oli ihan paskoja aikoja ja sitten taas kivoja. Viime vuosi on kuulunut kansioon "ihan paskat ajat" ja niin kuului tämän viikon maanantaikin. Nukuin pommiin, olin myöhästyä yo-kirjoituksista, sain junassa paniikkikohtauksen ja odotin itku kurkussa kyytiä kotiin keskellä Vantaata. Niinpä valmistumiseni siirtyi puolella vuodella eteenpäin, enkä voikaan hakea yliopistoon vielä tänä keväänä. Minua se ei stressaa. Saanpahan tehdä duunia vuoden ja hakea sitten kaikessa rauhassa ensi keväänä, ilman että yoiden päälle painavat vielä pääsykokeetkin. 

Mutta kauhean vaikeaa se yhä on, siis kuunnella itseään ja tehdä tällainen ratkaisu. Pään sisällä huutavat äänet haukkuvat välillä laiskaksi ja saamattomaksi - onneksi ajatukset on vain ajatuksia. 

Lukio on ollut sairas ja sairaan mieletön ajanjakso elämässä. Ensimmäiset kerrat on ripoteltu sarjoina neljän vuoden sisään, tuntuu kauhealta lähteä, aikaa on ollut jotenkin ihan liian vähän, pelottaa mitä seuraavaksi on luvassa ja katsooko kukaan enää samalla viattomalla katseella suoraan syvälle silmiin, onko kukaan niin rehellinen, avoin ja tuttu, että osaa lukea toista pelkästä katseesta? Kerran osasin ja häntä osasin.

Olen miettinyt pääni puhki kuinka pukea sanoiksi tätä kokemusta ja sitä mitä kaikkea olen elämästä oppinut näiden neljän vuoden aikana. Sitten tajusin. Kaikki kiteytyy oikeastaan ajatukseen siitä, että elämän suunnittelu ainakaan kovin tarkasti tai pitkälle on turhaa ja aiheuttaa todennäköisesti enemmän mielipahaa ja pettymyksen tunteita, kuin mitään hyvää. Toinen asia on se, että ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä ja etenkin sellaisia, joiden edessä voi itkeä, oksentaa ja mokata ilman että välit muuttuvat. Syvimmät ja kauneimmat (ja pysyvimmät, väitän) ihmissuhteet eivät perustu siihen mikä on sosiaalisesti korrektia, vaan molemminpuoliseen välittämiseen ja rakkauteen, joka kantaa etäisyyksien ja hankalien asioiden yli. Kauheinta elämässä ei ole kärsiä vaikeuksista, vaan olla yksin. 

Ilo ja kiitollisuus pyrskähtelee sanankäänteissä, kun puhun lukiosta ja lukiolaisuudesta. Tiedän, että on aika mennä ja yksin, ihan yksin tällä kertaa. En tiedä millaista tulevaisuudessa on, mutta aika siistiä, veikkaan. Lämmittää sydäntä palata toivottavasti takaisin samaan rakkaaseen kaupunkiin, Helsinkiin ja tavata ne tyypit, jotka haluaa tienata elantonsa tekemällä samaa juttua kuin minä. Toivottavasti te siellä jossain ootte innostuneita, avoimia ja rohkeita seikkailijoita, jotka haluaa nähdä ja kokea vaikka joskus pelottaakin. Ala-asteen opettajani sanoi kerran, että ensin hoidetaan koulu, sen jälkeen kaikki menee omalla painollaan. Olen eri mieltä. Ensin huolehditaan omasta hyvinvoinnista, sitten koulusta, koska muuten ei ole mahdollista hoitaa yhtään mitään asiaa. Kaikki järjestyy, kunhan antaa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Viimeisen hoitokertomuksen jälkeen hoitoni siirrettiin psykiatriselta sairaanhoitajalta psykologille. Ei ole kauhean mukavaa että pompotellaan ammattilaiselta toiselle (sairaanhoitaja - lääkäri - toinen sairaanhoitaja - psykologi), vaikka toki ymmärrän miksi niinkin joudutaan välillä tekemään. Vaihto sinänsä on ollut positiivinen juttu: psykologi on todella kiva, ymmärtää ja hänelle on helppo puhua. Hän oli vanhan psykiatrini kanssa samoilla linjoilla siitä, että Kelan tukeman terapian hakeminen on hyvä ajatus. Emme kuitenkaan ole lähteneet vielä sen tarkemmin selvittämään asiaa, sillä minulla on tämänhetkisessä elämäntilanteessa tarpeeksi muuttuvia palasia muutenkin. Valmistun lukiosta, haen opiskelemaan, etsin työpaikkaa ja eilen sain vihdoin myös ensimmäisen oman asunnon. Sopiva ajankohta terapian aloitukselle olisi ensi talvi, mikäli pääsen opiskelemaan tai syksy, jos en pääse. Työt eivät niinkään stressaa, mutta uudessa koulussa aloittaminen on aina omalla tavallaan jännittävä ja uusi tilanne. Samoin omilleen muutto ensimmäistä kertaa.

Kävin tapaamassa psykologia viimeksi toissapäivänä. Käynti oli tarpeellinen, koska aikaa edellisestä oli hänen sairastuttuaan ehtinyt vierähtää jo muutama kuukausi. Tuntui hyvältä puhua kaikesta mitä on ollut meneillään. Huomaan helposti arjessa puskevani vaikeissakin tilanteissa vain eteenpäin sen kummemmin käsittelemättä asioita, vaikka hankalat jutut olisi tärkeä purkaa rauhassa jonkun kanssa. Meillä on ollut kotona suhteellisen vaikea perhetilanne jo kohta pari vuotta ja kun kaikki ovat väsyneitä, huolestuneita ja keskellä hirveää stressimyrskyä, ei ikävistä asioista tee mieli puhua silloin kun ne eivät ole kirjaimellisesti edessä. Niinpä moni itselle ahdistusta ja surua aiheuttanut tilanne on lakaistu maton alle sellaisenaan. Tajusin tämän oikeastaan vasta toissapäivänä, kun purskahdin yhtäkkiä itkuun kertoessani asioista. Vaikka herkkä ja tunteellinen tyyppi olenkin, voin laskea puolikkaan käden sormilla kerrat kun olen itkenyt jonkun ammattiauttajan luona. Kotona ja ystävien seurassa kyllä paljonkin, mutta se "työ" on aiemmin ollut jo tehty kun sitten olen mennyt mielenterveyskäynnille. Aloitettuani lääkityksen ahdistukseen ja mielialan vaihteluihin, olen huomannut itkeväni harvemmin ja vähemmän. Lääke on tehnyt usein juuri sen mitä siitä sanotaan; katkaissut syvimmiltä tunteilta huiput. En pidä siitä, mutta ajankohta lääkityksen lopettamiselle on väärä, kuten psykologikin sanoi. 

Tapaamisen jälkeen olo oli hutera mutta jotenkin uudella tavalla kirkas. En ollut ahdistunut enkä surullinen. En pelännyt enkä ollut vähääkään ärsyyntynyt. Kotona kuuntelin lempimusiikkiani ja paistoin lounaaksi kalaa perunoiden kera. So simple, so good. Kun vielä illalla varmistui että saan juuri sen asunnon, josta olin haaveillut, fiilis oli superhyvä.

P.S. Ensimmäiset asukuvat ever! Opetin veljeä kuvaamaan, kärsivällisyyttä ei pahemmin löytynyt mut ihan kivoja näistä onneksi tuli ^-^

 

paita - marimekko (kirppari)

housut - vero moda 

kengät - superga

sukat - happy socks

kaulakoru - glitter

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Nappasin kirjahyllystä iltalukemiseksi Catherine Ingramin Intohimoinen läsnäolo (havahtuneen tietoisuuden seitsemän ominaisuutta) -kirjan. Muistin päivän jona ostin opuksen kirjamessuilta. Olin lukenut samana syksynä jonkinlaiseen kulttimaineeseen nousseen Eckhart Tollen Läsnäolon voiman. Läsnäolon voima muutti käsitykseni monesta asiasta. Vaikeuksien kohtaamisesta. Tavoittelun arvoisista asioista, rakkaudesta ja elämästä. Ennen Läsnäolon voimaa en voinut sietää self-helppiä. Vieroksun yhä valmiita teorioita ja sitä että joku muu kertoo minulle miten minun tulisi elää, mutten kategorisoi kaikkea self helpiksi luokiteltavaa huuhaa-lokeroon. 
Ingramin samaista aihetta käsittelevä kirja vaikutti hyvältä. Kassistani se kulki kuitenkin suoraan hyllyyn muiden "tietokirjojen" viereen eikä yöpöydälle, koska oli liian monta teosta vielä kesken. Kirja oli kaunis, rauhoittava violetinsininen sopi hyvin muuten värikkääseen kirjahyllyyni. Välillä ihan vain katselin kirjaa ja tunsin jonkinlaista rauhallisuutta ja tyyneyttä, ehkä tyytyväisyyttä. Kirjan nimi "Intohimoinen läsnäolo" muistutti minua usein niistä oivalluksista, joita tietoinen läsnäolo oli herättänyt. 
 

En kuitenkaan koskaan lukenut kirjaa edes puoliväliin. Luin pari kappaletta alusta ja siirryin toiseen kirjaan. Kirjailijan kirjoitustapa ei jotenkin iskenyt, vaikka sisältö oli juuri niin hyvää kuin olin ajatellutkin. Tolle-syksynä olin ahminut buddhalaisuuden opeista kertovia kirjoja ja kokenut jonkinlaisen henkisen valaistumisen. Halusin hirveästi olla hippi joka lukee tällaisia kirjoja ja jonka maailmaa hallitsee jokin muu kuin paheksuttu oravanpyörä. Yritin meditoida ja tehdä joka aamu sarjan aurinkotervehdyksiä. Siitä ei tullut mitään. Olin levoton ja kiukkuinen itselleni siitä etten pystynyt omaksumaan näitä hyviä, melkein pyhiä tapoja. Yritin pitkään luoda unirytmiä jossa herään aina viimeistään kahdeksalta. Yritin kirjoittaa ylös uniani ja löytää niistä punaista lankaa. Yritin alkaa käymään lenkillä viisi kertaa viikossa. Yritin alkaa syömään pelkkää vegaaniruokaa. 
 
Mielipaha ja vahva epäonnistumisen olo seurasivat näitä yrityksen tasolle jääneitä muutoksia. Ironista oli että kaiken tämän tarkoitus oli lisätä hyvinvointiani, ei vähentää sitä. Ja juuri niin kuitenkin kävi. 
 

Olen tehnyt elämässäni lukuisia päätöksiä ja lupauksia ja rikkonut melkein kaikki ennemmin tai myöhemmin. Lopulta on ollut pakko myöntää, että minusta vain ei ole ehdottomuuteen. Ei juuri missään asiassa. Ja ne harvat asiat, joissa ehdottomuuteen kykenen...no, niille ei koskaan tarvitse uhrata ainuttakaan ajatusta, koska ne ovat itsestäänselvyyksiä. Olen pyöreiden muotojen ihminen, lempeys ennen kaikkea. 
Asioiden kieltäminen itseltään johtaa usein aivan päinvastaiseen lopputulokseen kuin toivoisi. Yhtäkkiä pienestä asiasta tulee maailman isoin. Et voi lakata ajattelemasta sitä yhtä asiaa, koska se on ainoa asia jota et voi saada. 
 
Tupakoinninlopettamisyritykseni tuhoutui juuri tällä tavalla. En polttanut usein enkä paljon mutta halusin ehdottomasti lopettaa kokonaan. En ollut ikinä kärsinyt vieroitusoireista enkä liiemmin kaivannut tupakkaa silloin kun sitä ei ollut; yhtäkkiä kärsin epämääräisestä päänsärystä ja tupakanhimoni meni kaiken muun edelle. Luovutin, ostin askin ja poltin pari viikkoa päivittäin. Askin loputtua en mennyt hakemaan uutta. Ei tehnyt mieli. Olin muutaman kuukauden polttamatta kunnes jossain juhlissa otin muutaman. Oloni oli loistava enkä kaivannut tupakkaa vähääkään. Itseasiassa se ei edes maistunut enää yhtä hyvältä. Arkena en polttanut enää laisinkaan, juhliessa saatoin ottaa muutaman jos sattui tekemään mieli. Ja tällaisena polttamiseni on pysynyt. Voin huoletta kertoa työpaikalla etten polta ja voin huoletta mennä tupakalle bileissä. Mitä vähemmän murehdin vähäistä tupakointiani, sen vähemmän ajattelen tupakkaa ja sen vähemmän sitä tekee mieli. 
Lähes samalla tavalla kävi sokerin kanssa. Olin ennen herkkuhiiri (erityisesti suklaa-, keksi- ja jäätelöhiiri) ja yritin lopettaa herkkujen mättämisen useaan kertaan. Kun sitten annoin olla ja perehdyin hiukan siihen mitä nuo kuuluisat herkut sisältävät ja mitä niiden ainesosat tekevät kehossa, ei enää tehnytkään mieli. Tajusin myös, että iso osa sokerinhimostani oli puhdasta nälkää ja talttui säännöllisellä ateriarytmillä. Aloin syödä enemmän asioita hevihyllyltä ja aloin suorastaan himoita kasviksia ja hedelmiä - edelleen jos on tullut syötyä raskasta ruokaa/paljon herkkuja, täytyy seuraavana päivänä saada salaattia, smoothie tai mehua. 
Ja mikä parasta: syön aina mitä tekee mieli ja silloin kun tekee mieli. Lautasmalli on hieno keksintö, mutta syön mieluummin yhdellä aterialla yhtä asiaa ja toisella toista, kuin kaikkea sekaisin ympäri päivää. Siitä tulee minulle hyvä olo ja tuntuu, että myös vatsa sulattaa asioita tehokkaammin niin. Voin syödä neljän juuston pizzan ja yhtäältä raakakakkua tai kvinoasalaattia. Joskus on viikkoja, jolloin mätän kaikenlaista vähemmän terveellistä. Syötyäni pari-kolme päivää "paskasti", kyllästyn ja haluan jotain muuta. Ja se ero, mikä oloon tulee kun syö värikästä, ravitsevaa ja herkullista kasvisruokaa, sen kyllä huomaa ja pian.
 

Siispä...
 
kun haluat tehdä elämänmuutoksen (pienen tai suuren), anna itsellesi aikaa
 
älä ajoita muutosta sellaiseen kohtaan elämässä, jolloin sinulla on muutenkin kädet täynnä tekemistä 
 
mieti, kuinka kattava muutos on tarpeellinen
 
älä lopeta, jos et onnistu ensiyrittämällä vaan jatka rauhassa matkaasi 
 
pohdi, sopiiko sinulle kerrasta poikki, poisopettaminen vai jokin muu taktiikka
 
opettele tunnistamaan milloin koet tyytyväisyyttä, rauhaa ja onnellisuutta ja milloin taas yrität väkisin kokea niitä tai torjua negatiivisia tunteita (addiktiot ja huonot käytösmallit ovat usein tiedostamattomia tapoja käsitellä vaikeita tunteita)
 
kiitä ja kehu itseäsi; älä ajattele "on pakko" tai "täytyy", vaan että haluat ja haluat sen takia, että voisit paremmin ja olisit onnellisempi
 
se mitä milloinkin teet muutoksen eteen, on aina riittävästi, kaikki muu on ekstraa
 
eikö sittenkään tullut mitään? ei haittaa. ehkä aika oli väärä, ehkä muutos ei edes ollut tarpeellinen tai lähestyit sitä väärästä kulmasta. 
 
ainoa hyvä syy tehdä minkäänlaisia elämänmuutoksia on hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen. kaikki muu tulee itsekseen, kun nämä asiat ovat kunnossa. 
 
+ yksi: älä roiku välitiloissa, se syö energiaa ja antaa ei-mitään. tee tai ole tekemättä. huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan.
 

Ihanaa alkavaa kevättä! (kyllä, mulle kevät alkaa tammikuusta)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri
LIFE IS WHAT HAPPENS WHILE YOU'RE MAKING PLANS

luki kerran erään hippibussin kyljessä maalattuna valkoisella värillä, lähellä Hietaniemen uimarantaa. Se oli vielä aikaa jolloin elämä isolla Eellä oli lähinnä haave, kuva jossain kaukana tulevaisuudessa.

Seikkailut ja ihmiset odottivat itseään, minä kävelin hautausmaalla isän kanssa ja palasin aina kotiin syömään. Matka Helsingin keskustan läpi Hietaniemeen oli ahdistava kokemus; värit, autot pakokaasuineen, tuoksut, kirkas valo ja kaupungin likaisuus tuntuivat mahdottomilta kestää. Tsemppasin itseäni lähtemään ja paikan päällä huokaisin helpotuksesta. Selvisin. Kuulostaa absurdilta ja äärimmäisen lapselliselta, itsekkäältäkin, mutta mikään ei ollut itsestäänselvää noihin aikoihin.

Ei edes aamupala. Ei huominen.

Nyt tuntuu kuin tuosta päivästä olisi puoli vuosisataa ja enemmän. Pelko ei ole kadonnut mihinkään, se on siellä yhä taustalla, tuntuu painona vatsan pohjassa, muttei rajoita. Pakotan itseni kohtaamaan sen uudelleen ja uudelleen. Katsomaan silmiin maailmaa. Tuntemaan oman herkkyyteni vasten pahuutta, pimeyttä ja kovuutta. Tässä. Nyt.

Se on kannustin, joka pakottaa pysymään liikkeessä, tekemään asioita, en voi pysähtyä. Onnellisuus ja rakkaus ovat aina ihmisessä itsessään, eivät ikinä missään ulkopuolella. Samoin pelko, viha ja suru.

Elämä on meri, sarja laineita jotka lipuvat lävitsemme. Vaihtamalla asentoa voimme muuttaa niiden vaikutusta itseemme; miltä vesi ja liike meissä tuntuvat.

En sano et senkus päätät ja olet onnellinen, mutta väitän että elämä itsessään ei ole kellekään sen pahempaa tai parempaa (kehittyvät maat poislukien). It's all same.

Kirjoitin näin pari vuotta sitten entiseen blogiini. Yksi mahtava juttu blogin kirjoittamisessa on, että voit milloin tahansa palata tutkimaan mitä puuhasit menneisyydessä, kenen kanssa, mitä pohdiskelit ja miltä näytit. 

Tuosta kirjoituksesta tuntuu olevan ikuisuus. Kaikki oli eri tavalla. Perhetilanne, seurustelutilanne, ystävätilanne, ympäristö... Usein vanhojen postausten lukeminen tuntuu ikävältä, mutta nyt tuli sellainen fiilis että täytyy. Lueskelin juttuja sieltä täältä vuosien varrelta ja tajusin että

olen jo kertaalleen tehnyt sen. Ison elämänmuutoksen, repäissyt itseni irti valheellisesta turvallisuudentunteesta, uskaltanut irrottaa ja ollut helvetin onnellinen. Kehittynyt, kasvanut, antanut elämän tapahtua ja ottanut vastaan sen mitä tulee. Pystyn siihen toisenkin kerran tai viidennen, jos tarvitsee. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa veneen kulkusuuntaa, kääntyä tuulta päin sen sijaan että antaisi sen vain viedä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

kesä 2017

Tik tik tik.

Kuuntele tarkkaan, sillä se on loppuun kuluvan elämäsi ääni.

"Kerro vähän lisää että miksi sä tulit tänne?"

Kerron unettomuudesta, ahdistuksesta joka yllättää välillä ihan missä vain, itkuisuudesta, raivokohtauksista, viiltelystä, sosiaalisen piirin kapenemisesta, erosta, lintsaamisesta, väsymyksestä ja kuukausia kestäneestä hoitosuhteesta sairaanhoitajaan, hoitosuhteesta jonka hyöty on ollut korkeintaan kohtalainen. Kerron turhautumisesta ja vastailen kysymyksiin siitä, puhutaanko meillä kotona asioista, onko alkoholin liikakäyttöä, väkivaltaa, millaiset perhesuhteet.
Hoitaja kysyy myös mitä päihteitä minä käytän tai olen kokeillut.

"Alkoholia ja tupakkaa."

"Entä huumeita?"

"En mitään."

"Siis et ole kokeillut kannabista? Jotkut ei nimittäin laske sitä huumeeksi."

"Ei, olen kyllä liikkunut porukoissa missä sitä käytetään mutten ole koskaan itse kokeillut."

Lopuksi hän kysyy, mitä minä haluaisin tai mitä mielessäni oli kun hakeuduin tänne. Tekisi mieli sanoa, että apua. Haluan apua tähän kuukausia kestäneeseen pimeyden tilaan, jota valaisevat vain satunnaiset tapahtumat ja ne muutamat ystävät joita enää on. Kyse ei ole siitä ettenkö omistaisi kavereita, ympärilläni on suuri joukko ihania ihmisiä. Juuri sellaisia, joiden seurassa on hyvä olla. En vain jaksa nähdä, en lähettää viestiä, en tulla bileisiin. Monesti en jaksa lähteä kouluunkaan. Jään makaamaan sänkyyn tai jumitun katsomaan jotain aivotonta viihdettä telkkarista muistamatta jälkikäteen edes mikä oli ohjelman juoni. Kaikenlaiset ponnistukset kokeisiin luvusta ajotunteihin päättyvät itkuun. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmisenä ja naisena. Olinkin niin huono kumppani että minut täytyi vaihtaa toiseen ja nyt kaiken kukkuraksi en pääse edes yli koko asiasta. Haudon mielessäni kostosuunnitelmia molemmille ja samaan aikaan pelkään mielettömästi, että katseemme kohtaavat jossain. Tiedostan, että pitäisi tehdä mukavia asioita, kehittää itseään ja nauttia elämästä, mutta en pysty pysäyttämään ajatustenjuoksuani; korkeintaan unohdan kaiken hetkeksi. Unilääkkeiden piti olla apu väliaikaiseen ongelmaan, mutta syön niitä yhä, kuusi kuukautta ja 12 päivää myöhemmin. Toisinaan en saa unta, vaikka otankin lääkkeen ja annostuksen nostaminen omatoimisesti on ehdottomasti kielletty.

Teen kaikenlaista ja olo paraneekin ainakin hetkittäin, mutta tumma varjo ei poistu minusta. Alan vältellä isomman luokan sosiaalisia tilanteita. Protuleirisuunnitelmista ja kirjoituskerhosta ei tule mitään, ajatuskin protun iloisesta ilmapiiristä ahdistaa. Kirjoituskerhossa en uskalla lukea mitään tekstejäni ääneen ja lopetan kerhossa käymisen. Muut ovat paaaaaaaljon parempia kirjoittajia kuin minä eikä se rohkaise, vaan lannistaa. Päätän alkaa käydä lenkillä ja käynkin pari kertaa, kunnes en yksinkertaisesti jaksa enää. Annan itselleni luvan jättää lähes kaikki epämieluinen tekemättä, nyt olisi tärkeää saada hieman valoisampi näkökulma elämään - mikään muu ei ole tärkeää.
Poissaoloja on kertynyt keväältä melkein sata.
En uskalla enää viitata luokassa, en halua sanoa mitään ääneen.
"Elämä on aika paskaa", ajattelen juodessani kaljaa eräänä monista illoista.
Juon kaljaa (ja vähän muutakin) myös vappuna. Siivoan vessan lattialta veljeni 15-vuotiaan kaverin oksennusta. Aamulla palatessani äiti ja isä huutavat minkä jaksavat. Äiti sanoo taas että kun olen niin ylimielinen ja itsekäs, voin varmaan muuttaa pois.
Hän sanoo niin myös viikon päästä.
Ja seuraavan.

Haaveilen kyllä itsekin muutosta ja yksin asumisesta, mutta todellisuudessa ajatus on sula mahdottomuus tällä hetkellä. En pysty olemaan yksin etenkään iltaisin tai öisin.
Yhtenä päivänä ruokalassa käteni tärisevät niin paljon, etten pysty syömään keittoa. Keitto jäähtyy lautaselle ja päässäni jyskyttää ajatus "mitä mulle on tapahtumassa?".
Jotenkin selviän silti kevään loppuun. Suoritan melkein kaikki kurssit kunnialla läpi. Kesä on vasta alussa, mutta kaikki ympärillä on jotenkin väljähtynyttä, kuin auringon kuivattamat lupiinit elokuussa. Tänä kesänä ei tosin aurinkoa pahemmin näy, vesisade on uskollinen ystävämme suuren osan ajasta.
Lääkäri määrää minulle mielialalääkityksen. Päätän aloittaa sen vähän ennen koulun alkua, ettei lääkitys sotke Italian matkaamme tai töitä sen jälkeen. 

syksy 2017

Aloitan lääkkeet. Raivokohtaukset ja itsetuhopuuskat loppuvat kokonaan (tosin ei niitä ennenkään ollut kuin max. kerran kuussa), mielialani on tasaisempi ja olo siten parempi. Ahdistus ei kuitenkaan merkittävästi vähene. Erityisen paljon ärsyttää, ettei lääkitystä tukemassa ole oikeastaan mitään muuta hoitoa, kun oman ymmärrykseni mukaan juuri keskusteluhoito tehoaa lopulta parhaiten ja lääkkeet ovat vain pääasiallisen hoidon tukikeino. Otan kuitenkin mukisematta lääkkeeni, koska ne tehoavat. Kontrollikäynneillä mielenterveysyksikössä en saa koskaan sanottua kaikkea, mitä mielessä alunperin on. Toivoisin myös, että voisin tavata välillä lääkäriä enkä vain sairaanhoitajia joiden koulutus on reilusti suppeampi ja tietomäärä esimerkiksi lääkkeistä ja niiden käytöstä pienempi. Syksy saapuu ja turhauttaa. Minulle tyrkytetään nettiterapiaa, vaikka inhoan asioiden tekemistä tietokoneella (poikkeuksena bloggaaminen jota ei voi tehdä millään muulla kuin tietokoneella, tabletilla tai älyluurilla) ja sanon sen ääneen. Lääkäriä saan tavata yhden kerran, hänen kanssaan on puhetta jonkinlaisesta ahdistusryhmästä johon voisin liittyä. Asia kuitenkin jää, koska unohdan sen miltei heti käynnin jälkeen eikä kukaan muu hoitohenkilökunnasta mainitse ryhmää.

Pakko todeta, että kotikaupunkini mielenterveyshoito ei ole järin onnistunutta. Parempaa hoitoa sain aiemmin kokonaan ilmaisesta "matalan kynnyksen" yksiköstä, josta saa apua ilman lähetettä oman ilmoituksen perusteella. Yksikössä tavataan vain yhtä työntekijää kerrallaan ja hoidossa korostetaan yksilöllisyyttä ja terapeuttista keskusteluhoitoa ennen lääkkeitä. En kiistä lääkkeiden hyötyjä, mutta on tärkeää muistaa että ne poistavat kuitenkin vain oireet, eivät syytä niille. On toki olemassa mielenterveyden häiriöitä ja sairauksia, joissa oireet estävät "tavallisen" elämän lähes kokonaan ja silloin lääkkeitä todella tarvitaan ja ne tukevat kuntoutusta palauttamalla esimerkiksi päivärytmin. Tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia verrattuna yleisimpiin mielenterveysongelmiin, eli masennukseen ja eriasteisiin ahdistustiloihin. Mielestäni jopa oireiden hoitoa tärkeämpää olisi selvittää, miksi alunperinkään masentui/ahdistui ja miten käytös- ja ajatusmalleja voisi muuttaa siihen suuntaan, että niin ei pääsisi enää käymään. Kyse ei nimittäin koskaan ole pelkästään ympäristöstä, vaan myös siitä miten erilaisia tapahtumia ja asioita tulkitsee ja miten niihin reagoi. 

Summa summarum tämänhetkinen tilanne on:

- syön mielialalääkettä minimiannoksella ja käytän nukahtamislääkettä minimiannoksella, jos en saa unta tai epäilen etten saa

- hoitajani ei ole vieläkään soittanut, eikä vastannut puhelimeen

- otin yhteyttä tuttuun psykiatriin, joka on aiemmin luvannut kirjoittaa minulle lähetteen Kelan tukemaan terapiaan ja odottelen nyt hänen soittoaan

- en ole jaksanut raahautua kouluun, muuten olo on tilanteeseen nähden hyvä (tosin epäilen eläväni jonkinlaisessa kuplassa ja kieltäväni alitajuisesti tilanteen vakavuuden)

Kritiikki virallista mielenterveysongelmien hoitoa kohtaan:

- lääkkeiden turhan helppo määrääminen 

- ongelmien hoitaminen pelkästään lääkkeillä

- hoito oirekeskeistä sen sijaan että selvitettäisiin mitä oireiden takana on

- hoitajien hankala tavoitettavuus: aikoja saa lähimmillään parin viikon päähän ja soittaessa takaisinsoittoa saa odotella jopa useita päiviä

- hoidosta vastaa käytännössä pelkästään sairaanhoitaja, joka sitten pyytää tarvittaessa lääkärin suostumuksen asioihin, lääkäri ei siis hoidon aikana tapaa sinua vaan ainoastaan sinua hoitavaa sairaanhoitajaa

- tunnin kestävä keskustelu sairaanhoitajan kanssa kerran parissa viikossa tai vielä harvemmin ei ole riittävän usein, sillä kaikilla ei välttämättä ole ketään muuta jolle kertoa asioista ja puolet tärkeistä käsittelyä vaativista asioista jää pakostakin käsittelemättä ajan ollessa 1h/2-3 viikkoa

- vaikka saisi Kelan tukemaa terapiaa, jää maksettavaksi edelleen tuen jälkeen noin 10-40e/kerta, eli todellakaan kaikilla jotka terapiaa eniten tarvitsisivat, ei tuenkaan jälkeen ole siihen varaa (pitkäaikaisten mielenterveysongelmien hoidossa terapia on todettu tehokkaimmaksi hoitomuodoksi ja se on teoriassa ainoa tapa muuttaa syvälle juurtuneita haitallisia käsityksiä itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta)

Kuvat ovat minusta, mielenterveysongelmista kärsivästä nuoresta ihmisestä ja niillä haluan antaa kasvot näille asioille ja ihmisille, joista puhutaan edelleen lähinnä tilastojen ja tutkimusten yhteydessä. Olen ihan tavallinen ihminen, eikä minun (tai kenenkään muunkaan) tarvitse jäädä kotiin häpeämään ja olla hiljaa vain koska olen masentunut ja ahdistunut. 

Mielipiteet (julkisen puolen) hoidon tasosta ovat omiani ja perustuvat omiin ja lähipiirin kokemuksiin, sekä lukemiini artikkeleihin ja haastatteluihin aiheesta. Jos jossain ja joillakin on paremmin, hyvä niin! 

Share

Pages