Ladataan...
Ihana meri

kesä 2017

Tik tik tik.

Kuuntele tarkkaan, sillä se on loppuun kuluvan elämäsi ääni.

"Kerro vähän lisää että miksi sä tulit tänne?"

Kerron unettomuudesta, ahdistuksesta joka yllättää välillä ihan missä vain, itkuisuudesta, raivokohtauksista, viiltelystä, sosiaalisen piirin kapenemisesta, erosta, lintsaamisesta, väsymyksestä ja kuukausia kestäneestä hoitosuhteesta sairaanhoitajaan, hoitosuhteesta jonka hyöty on ollut korkeintaan kohtalainen. Kerron turhautumisesta ja vastailen kysymyksiin siitä, puhutaanko meillä kotona asioista, onko alkoholin liikakäyttöä, väkivaltaa, millaiset perhesuhteet.
Hoitaja kysyy myös mitä päihteitä minä käytän tai olen kokeillut.

"Alkoholia ja tupakkaa."

"Entä huumeita?"

"En mitään."

"Siis et ole kokeillut kannabista? Jotkut ei nimittäin laske sitä huumeeksi."

"Ei, olen kyllä liikkunut porukoissa missä sitä käytetään mutten ole koskaan itse kokeillut."

Lopuksi hän kysyy, mitä minä haluaisin tai mitä mielessäni oli kun hakeuduin tänne. Tekisi mieli sanoa, että apua. Haluan apua tähän kuukausia kestäneeseen pimeyden tilaan, jota valaisevat vain satunnaiset tapahtumat ja ne muutamat ystävät joita enää on. Kyse ei ole siitä ettenkö omistaisi kavereita, ympärilläni on suuri joukko ihania ihmisiä. Juuri sellaisia, joiden seurassa on hyvä olla. En vain jaksa nähdä, en lähettää viestiä, en tulla bileisiin. Monesti en jaksa lähteä kouluunkaan. Jään makaamaan sänkyyn tai jumitun katsomaan jotain aivotonta viihdettä telkkarista muistamatta jälkikäteen edes mikä oli ohjelman juoni. Kaikenlaiset ponnistukset kokeisiin luvusta ajotunteihin päättyvät itkuun. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmisenä ja naisena. Olinkin niin huono kumppani että minut täytyi vaihtaa toiseen ja nyt kaiken kukkuraksi en pääse edes yli koko asiasta. Haudon mielessäni kostosuunnitelmia molemmille ja samaan aikaan pelkään mielettömästi, että katseemme kohtaavat jossain. Tiedostan, että pitäisi tehdä mukavia asioita, kehittää itseään ja nauttia elämästä, mutta en pysty pysäyttämään ajatustenjuoksuani; korkeintaan unohdan kaiken hetkeksi. Unilääkkeiden piti olla apu väliaikaiseen ongelmaan, mutta syön niitä yhä, kuusi kuukautta ja 12 päivää myöhemmin. Toisinaan en saa unta, vaikka otankin lääkkeen ja annostuksen nostaminen omatoimisesti on ehdottomasti kielletty.

Teen kaikenlaista ja olo paraneekin ainakin hetkittäin, mutta tumma varjo ei poistu minusta. Alan vältellä isomman luokan sosiaalisia tilanteita. Protuleirisuunnitelmista ja kirjoituskerhosta ei tule mitään, ajatuskin protun iloisesta ilmapiiristä ahdistaa. Kirjoituskerhossa en uskalla lukea mitään tekstejäni ääneen ja lopetan kerhossa käymisen. Muut ovat paaaaaaaljon parempia kirjoittajia kuin minä eikä se rohkaise, vaan lannistaa. Päätän alkaa käydä lenkillä ja käynkin pari kertaa, kunnes en yksinkertaisesti jaksa enää. Annan itselleni luvan jättää lähes kaikki epämieluinen tekemättä, nyt olisi tärkeää saada hieman valoisampi näkökulma elämään - mikään muu ei ole tärkeää.
Poissaoloja on kertynyt keväältä melkein sata.
En uskalla enää viitata luokassa, en halua sanoa mitään ääneen.
"Elämä on aika paskaa", ajattelen juodessani kaljaa eräänä monista illoista.
Juon kaljaa (ja vähän muutakin) myös vappuna. Siivoan vessan lattialta veljeni 15-vuotiaan kaverin oksennusta. Aamulla palatessani äiti ja isä huutavat minkä jaksavat. Äiti sanoo taas että kun olen niin ylimielinen ja itsekäs, voin varmaan muuttaa pois.
Hän sanoo niin myös viikon päästä.
Ja seuraavan.

Haaveilen kyllä itsekin muutosta ja yksin asumisesta, mutta todellisuudessa ajatus on sula mahdottomuus tällä hetkellä. En pysty olemaan yksin etenkään iltaisin tai öisin.
Yhtenä päivänä ruokalassa käteni tärisevät niin paljon, etten pysty syömään keittoa. Keitto jäähtyy lautaselle ja päässäni jyskyttää ajatus "mitä mulle on tapahtumassa?".
Jotenkin selviän silti kevään loppuun. Suoritan melkein kaikki kurssit kunnialla läpi. Kesä on vasta alussa, mutta kaikki ympärillä on jotenkin väljähtynyttä, kuin auringon kuivattamat lupiinit elokuussa. Tänä kesänä ei tosin aurinkoa pahemmin näy, vesisade on uskollinen ystävämme suuren osan ajasta.
Lääkäri määrää minulle mielialalääkityksen. Päätän aloittaa sen vähän ennen koulun alkua, ettei lääkitys sotke Italian matkaamme tai töitä sen jälkeen. 

syksy 2017

Aloitan lääkkeet. Raivokohtaukset ja itsetuhopuuskat loppuvat kokonaan (tosin ei niitä ennenkään ollut kuin max. kerran kuussa), mielialani on tasaisempi ja olo siten parempi. Ahdistus ei kuitenkaan merkittävästi vähene. Erityisen paljon ärsyttää, ettei lääkitystä tukemassa ole oikeastaan mitään muuta hoitoa, kun oman ymmärrykseni mukaan juuri keskusteluhoito tehoaa lopulta parhaiten ja lääkkeet ovat vain pääasiallisen hoidon tukikeino. Otan kuitenkin mukisematta lääkkeeni, koska ne tehoavat. Kontrollikäynneillä mielenterveysyksikössä en saa koskaan sanottua kaikkea, mitä mielessä alunperin on. Toivoisin myös, että voisin tavata välillä lääkäriä enkä vain sairaanhoitajia joiden koulutus on reilusti suppeampi ja tietomäärä esimerkiksi lääkkeistä ja niiden käytöstä pienempi. Syksy saapuu ja turhauttaa. Minulle tyrkytetään nettiterapiaa, vaikka inhoan asioiden tekemistä tietokoneella (poikkeuksena bloggaaminen jota ei voi tehdä millään muulla kuin tietokoneella, tabletilla tai älyluurilla) ja sanon sen ääneen. Lääkäriä saan tavata yhden kerran, hänen kanssaan on puhetta jonkinlaisesta ahdistusryhmästä johon voisin liittyä. Asia kuitenkin jää, koska unohdan sen miltei heti käynnin jälkeen eikä kukaan muu hoitohenkilökunnasta mainitse ryhmää.

Pakko todeta, että kotikaupunkini mielenterveyshoito ei ole järin onnistunutta. Parempaa hoitoa sain aiemmin kokonaan ilmaisesta "matalan kynnyksen" yksiköstä, josta saa apua ilman lähetettä oman ilmoituksen perusteella. Yksikössä tavataan vain yhtä työntekijää kerrallaan ja hoidossa korostetaan yksilöllisyyttä ja terapeuttista keskusteluhoitoa ennen lääkkeitä. En kiistä lääkkeiden hyötyjä, mutta on tärkeää muistaa että ne poistavat kuitenkin vain oireet, eivät syytä niille. On toki olemassa mielenterveyden häiriöitä ja sairauksia, joissa oireet estävät "tavallisen" elämän lähes kokonaan ja silloin lääkkeitä todella tarvitaan ja ne tukevat kuntoutusta palauttamalla esimerkiksi päivärytmin. Tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia verrattuna yleisimpiin mielenterveysongelmiin, eli masennukseen ja eriasteisiin ahdistustiloihin. Mielestäni jopa oireiden hoitoa tärkeämpää olisi selvittää, miksi alunperinkään masentui/ahdistui ja miten käytös- ja ajatusmalleja voisi muuttaa siihen suuntaan, että niin ei pääsisi enää käymään. Kyse ei nimittäin koskaan ole pelkästään ympäristöstä, vaan myös siitä miten erilaisia tapahtumia ja asioita tulkitsee ja miten niihin reagoi. 

Summa summarum tämänhetkinen tilanne on:

- syön mielialalääkettä minimiannoksella ja käytän nukahtamislääkettä minimiannoksella, jos en saa unta tai epäilen etten saa

- hoitajani ei ole vieläkään soittanut, eikä vastannut puhelimeen

- otin yhteyttä tuttuun psykiatriin, joka on aiemmin luvannut kirjoittaa minulle lähetteen Kelan tukemaan terapiaan ja odottelen nyt hänen soittoaan

- en ole jaksanut raahautua kouluun, muuten olo on tilanteeseen nähden hyvä (tosin epäilen eläväni jonkinlaisessa kuplassa ja kieltäväni alitajuisesti tilanteen vakavuuden)

Kritiikki virallista mielenterveysongelmien hoitoa kohtaan:

- lääkkeiden turhan helppo määrääminen 

- ongelmien hoitaminen pelkästään lääkkeillä

- hoito oirekeskeistä sen sijaan että selvitettäisiin mitä oireiden takana on

- hoitajien hankala tavoitettavuus: aikoja saa lähimmillään parin viikon päähän ja soittaessa takaisinsoittoa saa odotella jopa useita päiviä

- hoidosta vastaa käytännössä pelkästään sairaanhoitaja, joka sitten pyytää tarvittaessa lääkärin suostumuksen asioihin, lääkäri ei siis hoidon aikana tapaa sinua vaan ainoastaan sinua hoitavaa sairaanhoitajaa

- tunnin kestävä keskustelu sairaanhoitajan kanssa kerran parissa viikossa tai vielä harvemmin ei ole riittävän usein, sillä kaikilla ei välttämättä ole ketään muuta jolle kertoa asioista ja puolet tärkeistä käsittelyä vaativista asioista jää pakostakin käsittelemättä ajan ollessa 1h/2-3 viikkoa

- vaikka saisi Kelan tukemaa terapiaa, jää maksettavaksi edelleen tuen jälkeen noin 10-40e/kerta, eli todellakaan kaikilla jotka terapiaa eniten tarvitsisivat, ei tuenkaan jälkeen ole siihen varaa (pitkäaikaisten mielenterveysongelmien hoidossa terapia on todettu tehokkaimmaksi hoitomuodoksi ja se on teoriassa ainoa tapa muuttaa syvälle juurtuneita haitallisia käsityksiä itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta)

Kuvat ovat minusta, mielenterveysongelmista kärsivästä nuoresta ihmisestä ja niillä haluan antaa kasvot näille asioille ja ihmisille, joista puhutaan edelleen lähinnä tilastojen ja tutkimusten yhteydessä. Olen ihan tavallinen ihminen, eikä minun (tai kenenkään muunkaan) tarvitse jäädä kotiin häpeämään ja olla hiljaa vain koska olen masentunut ja ahdistunut. 

Mielipiteet (julkisen puolen) hoidon tasosta ovat omiani ja perustuvat omiin ja lähipiirin kokemuksiin, sekä lukemiini artikkeleihin ja haastatteluihin aiheesta. Jos jossain ja joillakin on paremmin, hyvä niin! 

Share

Ladataan...
Ihana meri

Päivä diagnoosin jälkeen:

herään liian aikaisin. Päätä särkee ja väsyttää, minulla olisi vielä aikaa nukkua mutta nousen ylös. Avustan äitiä joka on juuri palannut pienimuotoisesta leikkauksesta, eikä pysty toimimaan itse. Keitän kahvia ja syön pikapuuroa mehukeitolla, mustikoilla ja hunajalla. Lähden viemään koiraa yöpuku päällä ja lippis päässä, koska tukka on niin likainen. Sataa ja on kauhean harmaata. Edes kirkkaat lehdet eivät poista vallitsevaa maailmanlopun tunnelmaa. 

Ja inhottava syksy tämä onkin. Viime keväänä kun erosin 1,5 vuoden suhteen jälkeen (oli ensimmäiseni ja miltei luulin, että viimeinenkin) ja sain tietää, että kumppanini oli pitkän aikaa vehtaillut ystäväni kanssa, ajattelin, että tämä se on. Kaikista kauhein mahdollinen skenaario, suoranainen tuskan ruumiillistuma. Siltä se todella tuntui. Kumppanini ja ihminen, jonka kanssa olin kasvanut, viettänyt koko peruskoulun, tuntenut yli 10 vuotta. Toki erinäisten havaittavien outouksien myötä olin itsekin epäillyt asiaa, mutta työntänyt ajatuksen aina sivuun. "Höpsistä, eihän nyt tietenkään. Älä ole noin tyhmä." Uskoin kuvitelmaani vielä siinäkin vaiheessa kun kaksi parasta ystävääni istuttivat minut penkkiin yhteisen joogatunnin jälkeen ja kertoivat mitä tiesivät. Vajosin mustuuteen kuukausiksi: viikonloppuisin join liikaa, arkisin myöhästelin koulusta, tiuskin läheisilleni, vihasin itseäni ja ennen kaikkea sitä että kaipasin exääni edelleen ja tunsin jonkinlaista kieroa empatiaa häntä kohtaan. Shit happens. Mutta kuinka ollakaan, siitäkin suosta noustiin. Pääosin sen voimalla, että huomenna on paremmin. 

Niin tietysti olikin. En minä häntä enää kaipaa, lähinnä ajattelen lämmöllä yhteistä aikaamme. Joskus luulen näkeväni tyypin kadulla ja vatsasta vihlaisee kovaa, enkä hetkeen saa henkeä, mutta se on vain parikymmentä sekuntia - ei mitään siis. Nyt ovat ongelmat toiset. Väsymys (nukun nykyisin päiväunet joka päivä riippumatta siitä miten paljon tai hyvin nukuin yöllä ja jos en saa päikkäreitä, olen hirveän väsynyt), yleinen epäkiinnostus ja halu vältellä pieniäkään ponnistuksia, äkkiä kohoava sydämen syke, tiheä hengitys, käsien tärinä, tarve paeta ja niin edespäin. Sanoisin kivun olevan yhtä pahaa kuin keväällä, erilaista vain. Hyvä asia on se, että psykologiaa opiskelleena tiedän tällaisen olevan selätettävissä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta toisaalta mikä nyt olisi? Olen valmis näkemään kaiken vaivan ja tekemään tarvittavan työn.

Pesen pyykkiä ja siivoan keittiön. Pakotan veljeni nousemaan sängystä, vien äidille vettä, kahvia, pullaa, vedän tukisukat jalkaan ja ojennan lääkkeen. Pidän seuraa, koska mikään ei ole kauheampaa kuin maata sängyssä tylsistyneenä kykenemättä tekemään mitään. Tutkin Helsingin yliopiston tiedekuntia, enkä jaksa lähteä kouluun. Sosiaali- ja ravitsemustiede kiinnostavat. Yo-kokeiden arvosanat eivät välttämättä heti riitä sisäänpääsyyn, mutta niitä voi aina korottaa. Haluan yliopistoon, koska rakastan lukemista ja opiskelua ja olen myös hyvä siinä. 

Sairaanhoitaja (tai "oma työntekijäni") ei soita tänään, eikä soittanut eilenkään vaikka lupasi. Juteltuaan kanssani 40 minuuttia (oli muuten myös ensitapaamisemme, tällä hetkellä olen käynyt kolmen eri henkilön luona, joilla kaikilla on ollut erilainen näkemys sopivasta hoidosta) hoitaja ehdotti lääkeannoksen nostamista ja nettiterapiaa. Sanoin "joo sopii hyvältä kuulostaa", sinä hetkenä hysteerisen itkukohtauksen jälkeen mikä tahansa ehdotus kuulosti hyvältä. Kotona tulin kuitenkin tulokseen, etten halua nostaa lääkeannosta enkä kokeilla jotain nettiterapiaa kun inhoan muutenkin koneen ääressä istumista. Blogiakin pitäisin mieluusti ihan vain käsin ja paperilla, jos se vain olisi mahdollista :D 

Päätän, että jos soittoa ei huomen aamulla kuulu, soitan itse ja sanon mielipiteeni. Haluan terapiaan, koska vaikka oireet ovatkin nyt vahvempia kuin koskaan aikaisemmin, on niitä aina ollut enemmän tai vähemmän. Tässä ei ole pohjimmiltaan kyse mistään ohimenevästä häiriöstä, vaan minusta ihmisenä. Omaan taipumuksen paitsi ahdistua, myös masentua, enkä oikein osaa estää kumpaakaan tapahtumasta. Voidaan toki leikkiä, että syynä ovat ainaiset huonot elämäntilanteet, lapsuudenperhe tai jokin muu, mutta se nyt vain ei ole totta ainakaan omasta näkökulmastani. Näissä tunteissa ei ole mitään uutta. Ne ovat vain kymmenen kertaa vahvempia kuin aikaisemmin. 

Veli ja äiti riitelevät kun lähden toisen kerran viemään koiraa vesisateeseen. Koira ei diggaille söpöä sadetakkiaan enkä minä diggaile kävellä sateessa. Laitan Max Juryn soimaan Spotifystä, uusi lemppariartistini johon törmäsin Flow-festareilla. Sopii tähän hetkeen kuin nenä päähän.

I just wanna say, wanna say baby what I mean

but you and I both know it's not that easy

you could have it all, have it all 

if you wanted to

but you stuck yourself in a world that doesn't care for you

(Max Jury - Grace)

Katulamppujen valo on tummankeltaista, koira haluaa kävellä yhä vain pidemmälle, kuvittelen päässäni autoilijat lämpimissä kulkuneuvoissaan, maa on lehdistä vihreänruskeanruosteenpunainen, tämä loppuu nyt, päätän. Olen ollut 13 vuotta ysin tyttö, se joka aina jaksaa, jolle opettajakin on todennut että sulla ei ole koskaan huono päivä. En jaksa sellaista enää. En jaksa yrittää täyttää kaikkia kymmeniä odotuksia, en jaksa enää yhtäkään "Hei, voisitsä...?" ja huutoa, kun sanon "Ei, en nyt voi". En ole niinkään perinteinen täydellisyyttä itseltään vaativa suorittaja, vaan huolehtija jolle muiden asiat ovat aina tärkeämpiä kuin omat. R a k a s t a n ihmisiä ympärilläni koko keholla ja mielellä ja hoivaan heitä mielellään kuin lempikasvejani puutarhassa. Tiedättehän; herään kuudelta aamulla, kastelen, ruokin, kitken ja nypin. Yhä edelleen, vaikka hiki valuu jo otsalla ja selkää särkee. Se tulee aivan luonnostaan, on aina tullut. Oikeastaan vasta nyt tiedostan, etten saa "uhrata" itseäni kokonaan toisille. Tyhjä kannu ei kastele mitään. Ja nytkin, vaikka tämän jo tiedän, on se kauhean vaikea sisäistää ja todella toimia toisin. Ehkä vielä opin...

Soittolista

Ufo Mustonen - Sinuna olisin hiljaa

Radiohead - High And Dry

Norah Jones - Sunrise

Samuli Putro - Mitäpä jos, Elämä on juhla, Tuhkaa korulippaassa

Share

Ladataan...
Ihana meri

Tänään pyöräilin lääkäristä kotiin jalat täristen ja itku silmässä. Keskivaikea masennus ja vaikea ahdistuneisuus. Toki tiesin ongelmistani ennenkin käyntiä, mutta jotenkin mielsin että tämä nyt on tällaista pientä, ihan normaalia. No, eipä ole. Toisaalta olo on myös helpottunut: kaikki pahaolo ja mustuus sisällä ei ollutkaan vain kuvitelmaa ja on ihan ymmärrettävää, etten ole sitä pystynyt selättämään "kotikonstein". Viimeisen puolen vuoden aikana elämääni ovat rytmittäneet murehtiminen, itkuisuus, pelot, unettomuus, kaikenlaisten haasteiden välttely ja yritykset selviytyä vaikeista tilanteista väkisin. Olen pitänyt suoranaisena kunnia-asiana, että hommat (opiskelu, työt) kyllä hoidetaan vaikka mikä olisi. Tänä syksynä jouduin kuitenkin lähettämään opettajalle viestiä, jossa kerroin rehellisesti miksen ole käynyt tunneillansa. Opettaja reagoi todella mukavasti ja ymmärtäväisesti, mutta jäin silti miettimään mitä hän mahtoi asiasta todella ajatella. Häpeä ja syyllisyys ovat todella tulleet tutuiksi siinä missä "entisessä elämässäni" en niitä juurikaan tuntenut. Lisäksi en voi olla miettimättä, että ajankohta tällaiselle on ihan superhuono: käyn nimittäin parhaillaan abiluokkaa lukiossa.

Lääkärin jälkeen tutkailin nettiterapiaan liittyviä juttuja ja päätin hetken mielijohteesta tehdä blogin seuratakseni ulospääsyä mielenterveysongelmien syövereistä. Haluan kirjoittaa siitä mitä ei aiheesta sanota. Vaikeiden asioiden rinnalla haluan kertoa kaikesta hyvästä, siitä elämästä jota tämä tyttönen elää.

Masentunut. Ahdistunut. Noita kahta sanaa on hirveän vaikea sovittaa siihen tyyppään, joka mielestäni olen. Olen se iloinen hippityttö, jolta kysytään junassa että eikö sulla oikeasti ole kenkiä. Olen se luokan kirjoittaja, joka saa esseistä kymppejä, vähän ujo tyyppi, keskitason opiskelija. Olen se tyyppi, joka juhli isossa porukassa kansalaistorilla Helsingissä sinä päivänä, kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi. Olen sienimetsässä ja mökillä, mutta myös bileissä pikkutunneille viihtyvä lukiolainen. Tykkään tanssia ja laulaa, vaikken osaa kumpaakaan. Yhtenä kesänä luin kaikki Harry Potterit, seuraavana Twilightit. Olin kymmenen vanha ja luin melkein koko kesän. Aloitin aamulla ja lopetin illalla. Joku olisi voinut todeta, että yksinäistä puuhaa ja olihan se. Mutta kivaa yhtäkaikki. Vanhempana lukeminen ei ole ollut enää yhtä antoisaa, tai ainakaan intensiivistä. Kirjoihin ei uppoudu päiväkausiksi, vaan niitä lukee muun elämän ohessa. Välillä tekee mieli kiljua riemusta, jos tarina on nerokas ja henkilöt moniulotteisia, kuin oikeita ihmisiä. Sitten sitä on kuitenkin vain hiljaa, pitää sen kauneuden päässään tallessa.

 

Lukemisen lisäksi rakastan kokkaamista, musiikkia, taidetta (oikeastaan kaikenlaista), pyöräilyä ja ihmisiä. Muun muassa :D Kokkaaminen ja ruoka ovat meikäläiselle todellisia sielun asioita, niin tärkeitä ja ihania. Musiikkia olen kuunnellut valtavasti ihan pikkuisesta taaperosta tähän ikään - melkein-aikuisuuteen. Lempibändejä ja -artisteja on sellainen lista, etten viitsi sitä tähän kirjoittaa (listasin joskus huvikseen kaikki mitkä mieleeni sillä hetkellä tuli ja listaan päätyi melkein 50 nimeä). Oikeastaan kaikki metallista jazziin, souliin, purkkapoppiin ja hiphoppiin menevät mukisematta alas. Elokuvien suhteen olen hitusen valikoivampi, mutta sanottakoon että vanhat ovat se juttu. Ja romantiikka, sille on aina paikkansa ja aikansa. Taiteessa taas kiinnostaa erityisesti yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja performanssitaide, sekä teatteri.

Tällä hetkellä minä...

...opiskelen lukion neljännellä, tarkoitus valmistua keväällä 2018

...luen Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä ja Alejandro Jungerin Puhdasta suolistoa

...mietin, ostaisinko uuden kasvoveden Mossalta vai Madaralta, joka on vähän kalliimpi

...harjoittelen maalaamaan öljyväreillä ja herättelen vanhaa kuvataideintoani

...harkitsen vakavasti kuntokeskus-jäsenyyttä

...aprikoin, mitä voi kokata parista herkkusienestä, tomaateista, paprikasta, yrteistä ja juustoista

...suunnittelen vuoden mittaista vaatteidenostolakkoa

...kirjoitan joka päivä

...en jaksa lakata kynsiäni, vaan annan niiden olla rumat ja syödyt

...opettelen tasaamaan kehon stressilevelejä hengityksellä

...sopeudun, muutun ja kasvan

...kuuntelen Lady Gagan uusinta levyä, koska Five foot two säväytti suuresti

Tervetuloa elämääni & pääni sisään! Kuten joku joskus sanoi: tämä on suuri seikkailu.

Soittolista

Lady Gaga - Joanne, Hey Girl, Pokerface

Red Hot Chili Peppers - C'mon Girl

The Shins - New Slang

Prince - Purple Rain

Yeasauer - 2080

 

P.S. Blogin nimi on Ihana meri, koska meri on valtava ja ihmeellinen, jopa pelottava ja silti mielettömän kaunis. Meri edustaa samaan aikaan kaipuuta ja kotia, syntymistä ja kuolemista. Kuten ahdistus ja masennus, myös meri on sisimmältään hyvä ja puolellasi, kun vain tutustut siihen.

Share