Ladataan...
Ihana meri

Olen juuri palannut lyhyeltä sairaslomalta päiväkotiin. Päiväkodissa on aamupala-aika, kuten päiväkodeissa aamuisin on. Sanon hoitajalle, että olen syönyt aamupalan jo kotona, mikä on totta. Olin ollut poissa päiväkodista virtsatieinfektion takia ja saanut siihen lääkekuurin, jonka sivuoireena oli pahoinvointia, joten olo on edelleen heikko ja hiukan huonovointinen.
Hoitaja kuitenkin pakottaa minut ottamaan leivän ja lasin maitoa. Leipä on tavallinen ruisleipä, päällä kinkkua ja kurkkua. Tuijotan sitä, eikä minun tee ollenkaan mieli syödä. Sanon, ettei ole nälkä eikä tee mieli syödä. Hoitaja sanoo, että on syötävä.
Muut lapset alkavat olla valmiita ja saavat luvan lähteä pukemaan ulkovaatteita. Jään yksin pöytään leipäni ja maitolasini kanssa. Alkaa tulla entistä huonompi ja ikävä olo. Sanon uudelleen etten oikeasti pysty syömään. "Sinä istut siinä pöydässä niin kauan kunnes olet syönyt kaiken", hoitaja toteaa hieman ärtyneellä äänellä. Pala nousee kurkkuun ja paino rintaan, yhtäkkiä haluan vain kotiin ja tuntuu taas siltä että olen sairas. Alan itkeä ja sanon että oksennan jos joudun syömään yhtään mitään nyt.
"Sittenhän oksennat ja siivoat muuten itse!", hoitaja sanoo nyt selkeää suuttumusta äänessään. Hän lähtee käymään jossain ja vannottaa minua olemaan poistumatta pöydästä. Toinen hoitaja kuitenkin tulee huoneeseen kuultuaan itkuni ja sanoo, että saan lähteä pöydästä eikä tarvitse syödä.

En muistanut oheista tapahtumaa vuosiin. Sitten eräällä psykiatrikäynnillä se vain pulpahti mieleen, kun psykiatri otti uudelleen esille epämiellyttävät syömiseen liittyvät lapsuuden kokemukset. Aiemmilla kerroilla en ollut osannut mainita mitään.
Tuntui hassulta ja samaan aikaan tavattoman loogiselta, että jollain noin pienellä tapahtumalla saattoi olla niin suuri merkitys. Toisaalta se on myös ymmärrettävää, sillä olin muutenkin huono syömään ja perinteisellä tavalla herkkä jo lapsena. 

Päiväkotitapahtuman jälkeen ruoka-ahdistus palasi ajoittain, esimerkiksi silloin kun ala-asteella ruokavalvoja passitti minut ja erään toisen luokan tytön takaisin pöytään puolityhjien kanakeittolautasten kanssa. Ruokavalvojan mentyä ulos näköpiiristä kiikutimme äkkiä astiamme keittiöön pesuun ja häivyimme ruokalasta. 

Vaikeita olivat joulut ja ravintolaillalliset. Yritin säästellä nälkää ja tehdä hengitysharjoituksia helpottaakseni ahdistusta, mutta näistä ei ollut hyötyä. Nälän säästely johti alhaiseen verensokeriin, joka tunnetusti altistaa ahdistukselle. Hengitysharjoitukset olivat muuten vain yhtä tyhjän kanssa. Parhaaksi keinoksi selvitä tilanteista osoittautui yksinkertaisesti syödä se mitä pystyy ja antaa sitten olla. Tämä tarkoitti usein puolikkaan annoksen jättämistä ravintolassa ja hyvin pienten annosten kokoamista paikoissa joissa se oli mahdollista. Ikään kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi inhottavaa pakottaa itsensä ruokapöytään ja seurustelemaan rennosti muiden kanssa, kuulin usein kommentteja siitä että syön liian vähän, olen liian laiha ja on epäkunnioittavaa olla syömättä kunnolla, kun joku on varta vasten tehnyt ruokaa. Jokaisella kerralla mieleni teki paiskata lautanen päin kommentoijan naamaa. En kuitenkaan jaksanut aloittaa kinaa aiheesta joten keksin kaikennäköisiä syitä täydestä vatsasta orastavaan flunssaan. Syömisongelmiani on muutenkin aina ollut vaikea selittää muille, sillä kyse ei ole mistään tyypillisestä syömishäiriöstä, ahdistusta ei esiinny suinkaan kaikissa ruokailutilanteissa, eikä se liity toisaalta myöskään automaattisesti tiettyihin paikkoihin, ihmisiin tai ruokiin. 

Rakastan ruokaa, ruoanlaittoa ja syömistä. En ole järin nirso, enkä erityisen pienisyömäinen, enkä ole koskaan yrittänyt laihduttaa vaikka ruoan terveellisyys minua kiinnostaakin. En kammoksu rasvaa, suolaa, sokeria tai mitään muutakaan "epäterveellisenä" pidettyä. Toki pyrin syömään runsaasti kasviksia, hedelmiä ja marjoja, pehmeää rasvaa, täysjyvää, vähäsokerisia jogurtteja ja myslejä ja yleensä vegaanisti, mutta ravintoloissa ja kylässä en ole tarkka. Itsestäni tuntuu myös pahalta, jos välittyy kuva että nirsoilen ja suhtaudun tarjolla olevaan ruokaan ylimielisesti tai muuten huonosti, koska se ei todellakaan ole tarkoitus. 

Miltä ahdistus näissä tilanteissa sitten tuntuu? Se tuntuu huimaukselta, pahoinvoinnilta, kohonneelta sykkeeltä, hikoilulta, tärinältä ja kuumuudelta. Siltä, että on päästävä pois (yleensä ulos ja yksin). Että sekoaa tai kuolee. Pyörtyy, oksentaa (ironista koska juuri oksentaminen on se, mitä eniten kammoksun). Se tuntuu myös häpeälliseltä, pelottavalta ja lapselliselta. Miten mä nyt tälleen.

Ruokailutilanteiden lisäksi ahdistavat :

- lentäminen

- kokonaan uudet tilanteet 

- fyysinen kipu

- verikokeet

- sairaalat

- oksentaminen

- esiintyminen

- gynekologilla käynti

- jättäminen ja jätetyksi tuleminen

 

Ahdistusta lisäävät :

- univelka

- alhainen verensokeri

- liika yksin oleminen

- kiire, stressi

- riidat ja välirikot

- uudet paikat 

- ahtaus, huono ilma

- ympäristöt, joissa yhdistyvät ahtaus, ihmisjoukot ja kovat äänet

 

Ahdistusta helpottavat :

- ulkoilu ja liikunta

- läheisten läsnäolo

- kivojen asioiden ajattelu

- lempeys itseä kohtaan

- asioiden tekeminen sen sijaan että on paikoillaan

- suihku ja sauna

- purkka ja pastillit

- vihreä tee

Aikaisemmin ahdistus oli tavallaan sellainen pelottava mörkö, joka seurasi perässä kaikkialle ja saattoi yhtäkkiä hyökätä kimppuun. Vuosien kuluessa olen oppinut ymmärtämään tuota mörköä ja toisaalta sanomaan sille ei. Välillä se pääsee edelleen niskan päälle, silloin annan itselle luvan hengähtää ja ottaa aikaa, mennä esimerkiksi ulos tai poistua ruokapöydästä. Sanon "ei hätää, tämä menee ennemmin tai myöhemmin ohi kuten muutkin tunteet". Ja se menee, aina se menee. 

 

Soittolista

will.i.am, Justin Bieber - #thatPOWER

All We Are - Feel Safe

The Strumbellas - The Night Will Save Us

The Julie Ruin - I Decide, Be Nice, Just My Kind, Girls Like Us

Bikini Kill - Double Dare Ya

Michael Jackson - Beat It, Smooth Criminal

 

Kuvat yhdestä lemppariruoasta, tortilloista ja siitä mitä perjantaikauppakassista löytyy.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

En ole pitkään aikaan halunnut ketään. En fyysisesti enkä henkisesti. En mitenkään.

Sitten eräänä iltana hän asettaa kätensä päälleni, ei tee mitään, on vain siinä. Iho menee kananlihalle. Haluan ottaa kädestään kiinni, mennä pimeään huoneeseen ja unohtaa keitä olemme. Halaa minua takaapäin, vetää otteeseensa, en halua pois. Laittaa kädet paidan alle, sydämeni jyskyttää samaan tahtiin kuin hänen, kuulen hengityksemme raskaan rytmin, seisotaan kiinni toisissamme kunnes jotain tapahtuu. Olen leikkinyt ajatuksella ainakin sata kertaa. Läheltä ei näe kauas mutta tuntee sitäkin kauemmas ollaan aikuisia lipunryöstö muuttuu öisin toiseksi jos ollaan ihan hiljaa kukaan ei saa tietää ei saa tietää ei saa tietää. Haluan sinut sieraimiini tuoksumaan, haluan sinut ilman vaatteita tänään, haluan ihot ihoina.

Anything.

Let's get out of here.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Kuten #lääppijä, myös #metoo on mielestäni tärkeä ja hyvä kampanja. Seksuaalinen ahdistelu on kamala asia ja edelleen ainakin jonkinlainen tabu. Nyt kerron oman tarinani, 19-vuotiaan suomalaisen päärynävartaloisen opiskelijan tarinan aiheesta ja avaan kysymystä siitä, miksi otsikossa mainitaan mutta.

Pari vuotta sitten somessa kiersi #lääppijä-tunniste, jonka yhteydessä ihmiset kertoivat kokemuksiaan seksuaalisesta ahdistelusta. Olin tottakai tiennyt asian olemassaolosta ennenkin lukemiani tarinoita, mutta nämä tekstit avasivat silmäni sille, kuinka ahdistelijoita eivät olekaan vain turhan innokkaat nuoret baarissa ja kaljanhuuruiset ukkomiehet. Oli hirveää lukea kertomuksia, missä yökylään tullut ystävä halusikin seksiä tai tuntematon mies kouraisi persettä jonossa. Jollain tavalla alitajuisesti mietin kuitenkin, että mulle tuskin koskaan käy mitään tällaista. En tainnut myöskään käsittää, että oikeastaan ihan mikä tahansa epämieluisa kosketus voi olla seksuaalista ahdistelua.

Kunnes se osui omalle kohdalle.

Olimme yökylässä kaverillani isolla porukalla. Saunoimme, valvoimme, herkkutelimme ja juttelimme, kertasimme kuulumisia pitkän tauon jälkeen. Joskus aamuyöstä kävimme vihdoin nukkumaan, menin sohvalle ja viereeni tuli eräs tuttu poika. Olisin mieluummin nukkunut yksin, mutta kaveriporukkamme tyylille oli ja on ominaista nukkua vieretysten, joten en sanonut mitään.
Yöllä nukuin vähän mutta levollisesti. Sohva oli iso ja siihen mahtui hyvin useampi nukkuja. Aamulla havahduin kuitenkin siihen, että tuttu poika vieressäni silitteli päätäni. Olin vielä puoliunessa ja ajattelin jatkaa nukkumista. Nopeasti silittely eteni kuitenkin päästäni selkään, kylkiin ja koko vartalolle. Yritin vaihtaa asentoa, vihjata siten kaverilleni että lopettaisi. Hän ei lopettanut. Lopulta nousin inhon vallassa ylös ja kävelin keittiöön aamiaiselle. Ärsytti ja inhotti, niin paljon etten meinannut saada aamiaista alas ollenkaan. Pyysin isän hakemaan minut kotiin ja autossa purin asian hänen kanssaan. Olin aina ajatellut, kuinka itse ainakin avaisin suuni tuollaisessa tilanteessa, kertoisin kaikille ja lopettaisin toiminnan heti. Tämä ei ollut vielä mitään verrattuna raiskauksiin tai muihin selkeisiin seksuaalirikoksiin, mutta tunsin silti häpeää ja jonkinlaista likaisuutta. Eniten harmitti, etten itse tilanteessa sanonut yhtään mitään, vaan annoin epämieluisan koskettelun jatkua.

Toinen kerta oli, kun olin vastikään lopettanut epämääräisen fwb-kuvion kaverini kanssa. Olimme päässeet sopimukseen siitä, että pysymme kuitenkin kavereina. No, eräänä päivänä olin sitten käymässä tällä kaverillani. En muista teimmekö ruokaa vai katselimmeko leffaa, mutta joka tapauksessa ollessani lähdössä kaverini alkoi laittaa kenkiä jalkaani. Se oli vanha tapa, enkä siis ihmetellyt ollenkaan.
Nopeasti tilanne etenki kuitenkin siihen, että hän alkoi kosketella minua ja vaatia seksiä. Olin loukkaantunut ja vihainen, sillä hän oli vastikään luvannut kunnioittaa päätöstäni pitää suhde täysin platonisella tasolla. En saanut sanottua eitä ennen kuin tyyppi oli jo kääntänyt minut päin eteisen ovea ja suorittanut tarpeensa.
Kotimatkan vuolaat anteeksipyytelyt eivät vieneet oksettavaa oloa pois. Tunsin itseni käyttöesineeksi. Teki mieli itkeä ja huutaa mutta samaan aikaan ajattelin itse olevani syyllinen olooni, koska en sanonut ei. Myöhemmin koitin kääntää tapahtumaa päässäni niin että halusinhan minä. Olin jotenkin niin syvällä elämäntilanteeni sekavuudessa, etten ymmärtänyt kunnolla moniakaan asioita. Jälkikäteen kaikki oli kuitenkin päivänselvää. Se, että tyyppi oli käytännössä raiskannut minut. Se, etten halunnut häntä enää elämääni: en ystävänä enkä minään muunakaan. Hänen haukuttua minua vielä itsekeskeiseksi ja muita hyväksikäyttäväksi ihmiseksi, oli mittani täynnä. Poistin numeronsa, enkä ole katunut ollenkaan. En myöskään ikävöinyt.

Asiat jotka ovat loputtoman tärkeitä jokaisen tietää:

1. älä koske ilman lupaa
2. älä koske ihmiseen, joka on tiedottomassa tilassa, poissaoleva tai ei muuten täysillä messissä
3. ÄLÄ. KOSKE. ILMAN. LUPAA. älä edes halaa, jos et tiedä toisen pitävän siitä. "saako halata/suudella/silittää/ottaa kädestä kiinni?" on kätevä ja helppo tapa selvittää asia ja 100 kertaa varmempi kuin yritys lukea puolitutun, tutun, kaverin tai edes ystävän motiiveja käytöksen tai minkään muunkaan perusteella.
4. seksuaalinen ahdistelu ei rantautunut Suomeen turvapaikanhakijoiden myötä. näin väittäminen on loukkavaa paitsi ahdistelun kohteeksi joutuneita, myös turvapaikanhakijoita kohtaan. lisäksi väite sivuuttaa täysin ne tyypit, jotka ahdistelun takana turvapaikanhakijoita todennäköisemmin ovat: kantasuomalaiset ihmiset
5. naisten tekemä ahdistelu on yhtä vakava ja ikävä ongelma kuin miesten tekemä. naisella ei ole ahdisteluun sen suurempaa oikeutusta kuin kellään muullakaan, ja kyllä, raiskaus voi tapahtumua myös niin päin, että tekijä on nainen ja uhri mies. 

Syyllistäminen ja tuomitseminen eivät ole ratkaisuja tähän ongelmaan. Puhuminen on. Joten puhutaan; puhutaan omista kokemuksistamme, tunteistamme, ajatuksistamme, siitä missä raja kulkee ja siitä mikä on itselle ok. Vaikka itse olisimme mestareita tilanteiden ja ihmisten tulkinnassa, kaikki eivät ole, joten olkaamme ymmärtäväisiä myös siihen suuntaan. Ei voi oppia virheistään, jos ei tiedä tehneensä virhettä.

Kuten jotkut äärifeministit ovat väittäneet, #metoo ja #lääppijä -kampanjat eivät ole pelkästään naisia varten. Toistan, myös naiset ahdistelevat miehiä ja se on yhtä vakava ja ikävä asia kuin miesten naisia kohtaan tekemä ahdistelu. Myös muilla kuin naiseksi itsensä luokittelevilla on oikeus "tulla kaapista ulos" asiaan liittyen. On epäreilua sivuuttaa keskustelussa esimerkiksi transihmisten kokema seksuaalinen ahdistelu ja suoranainen väkivalta. Ei myöskään ole millään tapaa intersektionaalisen feminismin mukaista, että jokin selvästi useita sukupuolia ja niiden edustajia koskeva kampanja ikään kuin varataan vain yhdelle ryhmälle. Hiukan monipuolisuutta, kiitos. Muuten kyseessä ihan loistavat kamppikset ja asia todella on helvetin tärkeä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Olen onnistunut nyt kahdesti kirjoittamaan lähes valmiin postauksen ja sulkemaan sivun tallentamatta tekstiä. Google Docsia käyttäessä on niin tottunut siihen että kaikki tallentuu itsestään... Kuten muissakin asioissa, myös tässä saan näköjään oppia läksyni erehdysten kautta.

Olin jo valmistautunut viettämään koti-iltaa punkun ja hyvien dokkareiden parissa (Docventures <3) kun lapsuudenkaverini pyysi kylään. Vaihdoin äkkiä housut mukavampiin ja lähdin. Viime näkemisestä oli varmaan kuukausi tai enemmän, mutta mikään ei koskaan muutu. Tyyppi on varmaan oudoin tuntemani, näyttää brittiläiseltä mallilta, puhuu loistavaa englantia ja kyselee minulta neuvoja niin opiskeluun kuin naisasioihin. Katsoo animea ja hotkii juustohamppareita. Rakastuu lempparisarjaani ja nauraa väärissä kohdissa ilman että ärsyynnyn yhtään. 

Katsoimme Girlsiä, mussutimme poppareita, sipsejä ja karkkia. Puhuimme kaikesta maan ja tähtitaivaan välillä. Oli hyvä olla. Ja jos joskus sanoinkin etten pysty luottamaan miehiin, niin siinäkin on poikkeuksia. Hän on yksi. Kellon jo ylitettyä keskiyön kävelimme kaupungin läpi kotiovelleni miettien oonko ääntä olemassa, jos kukaan ei kuule sitä.

Kaunis ilta ja kaunis sinä.

Jonain päivänä me ollaan aikuisia, meillä on ehkä lapsia, oma talo ja puutarha, tai sitten kerrostaloneliö ja jokaperjantainen saunavuoro. Ehkä mennään matkalle samaan paikkaan, jossa meidän perheet kävi kesäisin kun oltiin lapsia. Tunnettiin toisemme kun mulla oli vielä vaalea tukka, alipainoa ja pelkkiä "poikien" vaatteita. Hänellä kirkkaanoranssi tukka, tulinen sielu ja surkea suuntavaisto. Eksyttiin Pärnuun ja jäätiin jumiin mökkiin, kun mysrky yllätti. Tuskailtiin hotellissa suihkua, joka ei suostunut menemään kiinni vaikka mitä nappeja väänneltiin. Tilattiin kouluenglannilla pizzaa vaikka tarjoilija puhui täydellistä suomea. Tanssittiin laivan diskossa ja oltiin muka naimisissa, "erottiin" joskus ainoan riitamme yhteydessä ja minä heitin hänet ulos kun riehui liikaa. Varastettiin yhdessä uutena vuotena pullo kuohuvaa ja juotiin pimeässä huoneessa. Kuunneltiin olohuoneessa Paul Simonin Gracelandia kun olin juuri eronnut, lupasi hakata jätkän jos näkisi jossain. Ainoa kerta, kun en ole vastustanut väkivaltaa. Juotiin siideriä ja humalluttiin samaan tahtiin. Työnsi minua ostoskärryssä aution kaupan pihassa, kiljuin ilosta. 

Kasvaa vuosien paino

meidät pian alleen musertaa

käy jalkoihin tyly asfaltti

unet ohuiksi kuluttaa

jengi pelaa vaan aikaa

niil on liikaa mistä valita

ei kukaan huomaa

et kaikki on selvää

jos vain osaa katsoa

anna tuulen puhdistaa

nostaa helmoja

heittää hiukset sekaisin

kevätmyrskyn kastella

mekko liimata kiinni vartaloosi

olet kaunis

ja maailma on sun

nosta kasvot ylös sateeseen

katso lintujen lentoa

ne ei kylvä

ei ne satoa korjaa

mut niil on tarpeeks kaikkea

kiivetään kukkulalle

sieltä näkee ohi kaupungin

silloin muistat mistä tullut oot

ja minne palaat takaisin

(Tehosekoitin - Maailma on sun)

Vain pari vuotta vanhempi kuin meidän ystävyys.

Share

Ladataan...
Ihana meri

Sain tänään vihdoin kiinni tutun psykiatrin, jonka hoidossa olin vuosia sitten ensimmäisten ahdistus-oireiden alkaessa ja joka lupasi silloin laatia minulle lähetteen terapiaan, jos koen sen tarpeelliseksi. Silloin en kokenut, nyt koen. Juttelin kanssaan puolen tunnin puhelun ja ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että joku oikeasti ymmärtää ja kohtelee kuin kaltaistaan ihmistä, eikä vain kuin ketä tahansa masentunuttua teiniä. 

Vastasin aluksi puhelimeen huteralla äänellä, koska en ensinnäkään ollut varma oliko ok, että soitan hänelle vaikkei tyyppi ole hoitanut minua enää vuosiin :D Luonteensa tuntien ajattelin kuitenkin, että voin hyvin soittaa kun en tiedä kenen muun puoleen kääntyä. Ja huh, onneksi soitin! Kyseinen ihminen ymmärtää minua ja asioitani aina puolesta sanasta, eikä ole koskaan puhunut sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin monet muut. (Yksi keskittyi puhumaan melkein koko 45 minuutin ajan biseksuaalisuudestani, joka ei ole missään vaiheessa elämääni ollut mikään the issue eikä liittynyt mitenkään ongelmiini, toisen kanssa keskityimme harjoittelemaan juurien kuvittelua jalkojen alle). 

Sovimme, että psykiatri kirjoittaa tämänhetkiselle lääkärilleni lausunnon, jonka perusteella lääkäri voi laatia terapialähetteen. Psykiatrilla oli myös hyviä neuvoja, mitä lääkärille ja muulle hoitohenkilökunnalle kannattaa sanoa ja miten heidät saa "vakuutettua" terapian tarpeestaan. Lisäksi hän kertoi oman mielipiteensä terapian soveltuvuudesta minulle (soveltuu luultavasti todella hyvin, sillä osaan ja olen halukas analysoimaan itseäni, omaa toimintaani ja muita ongelmiin liittyviä asioita, eikä minulla ole todettu pysyvää mielenterveyden häiriötä tai sairautta > Kelan tukema terapia on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka tarvitsevat sitä toiminta- ja työkykynsä säilymiseksi).

Kaiken kaikkiaan nyt on hyvä fiilis! Ihanaa keskustella vaihteeksi jonkun kanssa, jolla on sama näkemys omista ongelmista ja toimivasta hoidosta kuin itsellä.

En todellakaan halua kritisoida nettiterapiaa tai muuta perinteistä terapiaa herkemmin suositeltavaa hoitoa, mutta koen etteivät ne ole itselleni optimaalisia hoitomuotoja ainakaan tällä hetkellä. Kuten tuttu psykiatrikin totesi, minun ongelmissani toistuu melkolailla samanlainen kaava, vaikka ympäristö ja tilanne ovat erilaisia. Oireeni eivät ole alkaneet yhtäkkiä tyhjästä ja uskon, että ilman kunnollista paneutumista niiden aiheuttajiin saan kärsiä samanlaisista ongelmista vastaisuudessakin. Ja aika monenlaista hoitoahan tässä on jo kokeiltu: lääkkeitä, keskustelukäyntejä, liikuntaa ja muuten terveellisiä elämäntapoja, hidasta altistusta jne. Kun havaitsen ongelman, haluan korjata sen ja yleensä yritän tehdä korjausliikkeen yksin. Haluni terapiaan ei ole syntynyt hetken mielijohteesta, vaan pitkän pohdiskelun tuloksena. Perheessäni on aina vallinnut ilmapiiri, jossa ulkopuolisen avun hankkiminen on ihan normaalia ja jopa suositeltavaa, mutta ei se silti koskaan helppoa ole. Pelko siitä, että joutuu ylenkatsotuksi tai ongelman koko olemassaolo kyseenalaistetaan, on valtava. Tosin jos niin käy, tulee muistaa että silloin ammattilainen tekee työnsä huonosti eikä ole oikeassa. 

Terapia on sillä tavalla "kovan luokan" hoitoa, että siihen on sitouduttava yleensä vähintään vuodeksi, eikä terapiaa saisi lopettaa kesken. Se on kuitenkin vaivan arvoista - oikeanlaisen keskustelun voima on ihan mieletön. Kun kemiat terapeutin kanssa synkkaavat, keskustelu sujuu kuin itsestään ja auttaa valtavasti uusien näkökulmien löytämisessä, oppimisessa ja kasvamisessa. Hyvä terapia tarjoaa myös empatiaa ja ymmärrystä sellaisissa asioissa joita läheisten ja muiden ihmisten on vaikea käsittää. Kokemuksen syvällä rintaäänellä - monia mielenterveysongelmia todella on vaikea käsittää ilman kokemusta. Vuosien varrella olen törmännyt kaikenlaisiin tökeröihin ajatuksiin, kuten mielenterveysongelmaisille järjestettävään pakolliseen työleiriin jossa jää ilman ruokaa, mikäli ei työskentele kahdeksaa tuntia päivässä, ajatukseen että masennus on jokaisen oma vika ja itse se pitää myös selättää ja että vahvaa ahdistuneisuutta aiheuttavat pelot voitetaan menemällä väkisin tulta päin. Jep... ajatus on monilla hyvä, mutta pakoilla ja yksin puurtamisella ei mielenterveysongelmia päihitetä. Suomessa masennus on lähes kansantauti nykyään ja se saattaa hyvin johtua esimerkiksi individualistisesta kulttuuristamme ja yhä yleistyvästä yksinäisyydestä. Toivon kovasti, että Birdyn mainiot sanat people help the people toteutuisivat enemmän. Kaksin ei ole aina kaunihimpi, mutta yksin aina on hirmu huonosti. Elämä ei ole tällä hetkellä kauhean helppoa tai edes kivaa (ei sen aina tarvitsekaan!) ja senkin takia olen loputtoman kiitollinen läheisille jotka pysyvät vieressä vaikka olen varmasti viime aikoina ollut ihan muuta kuin sitä hauskaa ja piristävää seuraa. ♥ kiitos beibit.

Soittolista

Idolsin kokelaat

Itä-Hollola Installaatio - kaikki biisut

Share

Pages