Ladataan...
Ihana meri

...aikana jona mikään ei riitä. 

Olin 13 kun koulun käytävällä perääni huudettiin "Hyvä perse!". Olin 14, kun vanhempi poika piti minua kiinni lattiassa ja sanoi lantiotani todella leveäksi. 16-vuotiaana kuulin lauseen "Nää oliki erilaiset", kun makasin sohvalla ja minulta oli juuri riisuttu rintaliivit. "Sulla on länkisääret", kaveri tokaisi kerran ja lisäsi "Mut ne on hienot". Minusta kommentti oli silti tarpeeton. 

Oheista kertomusta olisi voinut jatkaa ainakin sivun verran. Se olisi kuitenkin ollut "turhaa mässäilyä" ja sellaista "huomionhakemista" mitä feministit tekevät, joten jätän väliin. Ehkä noista muutamista lauseista tuli jo selville, että kehoani on kommentoitu ikävään ja mukavaan sävyyn murrosiästä tähän päivään saakka ja varmaan aikaisemminkin - en vain muista. Suurin osa kommentoijista on ollut miehiä, joiden mielipide ei todellakaan kiinnosta. Oikeastaan ylipäänsä jos jollain on jotakin moitittavaa ulkonäössäni, en halua kuulla sitä. Kute Blacksonia lainaten "What other people think about you is none of your business". Minun ei siis tarvitse tietää sitä, se ei kuulu minulle. 

Kuten useimmat tytöt ja naiset, olen minäkin käyttänyt tuntikausia sheivaamiseen ja paljon rahaa erilaisiin karvanpoistovälineisiin. Heti kun karvat alkoivat kasvaa, sheivasin ne pois sen kummempia ajattelematta. Liikuntatunneilla nousi tuskan hiki otsalle, jos muisti ettei ollut poistanut kainalokarvoja. Kesällä oli häpeällistä jos sääret olivat karvaiset. Kaikki tämä vain siksi että kulttuurissamme naisen karvattomuus kaulasta alaspäin on normi. Toistin tuota normia itsessäni monta vuotta, vaikka muuten tein aina omat päätökseni muista välittämättä. 

Kerran istuessamme kesällä Suomenlinnan kallioilla huomasin että ystävälläni oli karvaiset sääret. Kehuin niitä kauniiksi ja ystäväni kertoi ettei halua ajella karvojaan vain koska "niin pitäisi tehdä". Olin samaa mieltä, mutta samalla ajattelin omien säärikarvojeni olevan niin rumat, että ne on pakko poistaa. Todellisuudessa en ollut koskaan nähnytkään kunnolla säärikarvojani, sillä sheivasin ne heti kun pituutta oli siihen riittävästi. 

Ennen kuin päätin vähentää karvojen poistamista ja kiinnittää tarkempaa huomiota sen takana oleviin perimmäisiin syihin, mietin olenko miesten silmissä enää mitään sen jälkeen. Olin sinkku ja tottakai haaveilin parisuhteesta, peläten että ihastun johonkuhun ja sieltä tuleekin tuomio että emmää ku sä oot noin karvanen. Liitin ihokarvat myös jotenkin maskuliinisuuteen vaikka eihän niillä ole mitään tekemistä feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kanssa. Pikkuhiljaa onneksi ympärillä esiin puski feminismi, joka tuki naisten karvaisuutta. Lähipiirini tytöt ja naiset postasivat itsestään kuvia kainalo- ja säärikarvoissa ja uskalsin itsekin kasvattaa molempia. Säärikarvat tosin ajan pois välillä edelleen, koska sileä iho tuntuu niin ihanalta lakanoita vasten.

Karvacaseen verrattuna kehopositiivisuus on paljon monimutkaisempi juttu. Se, pitääkö kehostaan vai ei, vaikuttaa ihan kaikkeen yleisestä habituksesta liikkumiseen ja ryhtiin. Ja koska olen hävennyt alastonta vartaloani enemmän tai vähemmän aina, en ole edelleenkään täysin sinut sen kanssa. Pystyn hyvin käymään uimahallissa ja saunassa ja riisuuntumaan muiden nähden, mutta kaikenlaiset poikkiteloiset kommentit nostavat jälleen panssarin päälle. Opettelen sitä, opettelen rakastamaan tätä paikkaa jossa asun ja olemaan välittämättä urpoista sanoista. 

Samalla toivon hirveästi, ettei kukaan poika enää kysy millaiset tissit minulla on tai pyydä alastonkuvaa tapaamatta, tuntematta. Sellainen on esineellistävää ja loukkaavaa. Minäkään en pyydä keneltäkään moista, en kertakaikkiaan voisi. Ihmiset eivät ole yhtä kuin ulkonäkönsä vaan paaaaaaaaljon enemmän. 

Tissit ja pylly eivät ole olemassa siksi että miehet voisivat ihailla niitä. 

Karvat eivät ole olemassa sheivaamista varten.

Minun tai kenenkään muunkaan keho ei ole julkinen taideteos (vaikka taideteos onkin) jota ihmisten sopii kommentoida. 

Kaikki rinnat ovat hyviä rintoja, kaikki jalat hyviä jalkoja, kaikki vatsat hyviä vatsoja jne., jos ne hoitavat tehtävänsä ja oikeastaan vaikkeivat hoitaisikaan.

Miksi minun kuuluisi olla alhaalta karvaton, jos kumppaninikaan ei ole? Vain koska olen tyttö ja hän poika?

Ovatko muuten täysin toimivat, kivat ja helpot rintani huonot koska ne eivät ole pulleat ja greipin kokoiset? Pitääkö minun mennä tekemään rinnoilleni jotain, että joku mies pitäisi niitä tarpeeksi esteettisinä? 

Ei ja ei. 

Katselin äsken vanhoja kuvia itsestäni ja mietin, etten ole koskaan ollut niin ruma kuin olen ajatellut. Lempeys ja hyväksyntä omaa kehoa kohtaan ovat muuttaaneet ajatteluani lyhyessä ajassa jo tämän verran ja se on paljon se. Ja vaikka tällainen on vielä radikaalia, on se lopulta hyvin luonnollista; ei tarvitse muuta kuin olla mitä on, selkä suorassa ja hyvillä mielin.

Itsevarmuus jos jokin on kaunista.

Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Se on kuulkaas kevät ja se meinaa itselle aina yhtä tiettyä juttua. Nimittäin fiilistä, että olisi tosi kiva seurustella. Jotenkin tänä keväänä asia tuntuu vielä ajankohtaisemmalle, koska olen ollut vuoden sinkku.

Eikä siinä mitään, hauskaa on ollut. Olen plärännyt Tinderiä ja käynyt treffeillä, jutellut diippejä tuntemattomien kanssa. Viettänyt paljon aikaa ystävien kanssa ja pitänyt siitä ihan hulluna. Syksyllä ostin jopa salikortin ja yhdessä vaiheessa harrastin sen myötä liikuntaa jopa 4-5 kertaa viikossa, joka on entiselle liikunnanvihaajalle uutta. Aloin käydä välillä myös uimahallissa aamuisin ja huolehtia terveellisestä syömisestä aiempaa tarkemmin. Vuosi on ollut rankka mutta antoisa, eikä sinänsä mitään ole puuttunut.

Silti eksyin taas jostain syystä pähkäilemään tuon kirotun deittisovelluksen uudelleenlataamista ja tungin yhteystietoni erääseen seuranhakupalveluun. Aivan kuin nyt taikaiskusta elämän rauhoittuessa hiljalleen ja asettuessa uusiin uomiin, olisi nopeasti saatava joku. En halua olla ihminen, joka ei osaa olla yksin tai ei viihdy yksin. Nykyisellään on kuitenkin myönnettävä, että kaipaan ihan hirveästi jotakuta kenen kanssa jakaa oma elämä kokonaisuudessaan. Ehkä janoan osittain myös vaan sitä kokemusta arjen jakamisesta ja rakastumisesta - siitäkin kun on jo aikaa.

Deittailu on siitä hauskaa, että pääsee tapaamaan uusia ihmisiä ja yleensä myös sellaisia, jotka ovat kiinnostuneita juuri sinusta. Huomio tuntuu hyvältä ja miellyttävältä, muttei ole lähelläkään sitä tunnetta kun on henkisesti ja fyysisesti alasti toisen ihmisen edessä ja tulee hyväksytyksi sellaisenaan. Deittailu on vittumaista arpapeliä, jossa toinen ihminen voi olla paras tai idiootti tai ei yhtään mitään omissa silmissä. Lisäksi riskinä on aina pettymys, mikä voi olla suurikin, jos itse halusi kovasti mennä eteenpäin toisen kanssa. Omalla kohdalla tiedän ja tunnen selkeästi kun ihastun, enkä koskaan ihastu vain osittain. Se on kaikki tai ei mitään ja saatan jäädä miettimään piiiiiitkäksi ajaksi sitä spessua tyyppiä, joka sai varpaat kipristelemään. Ja harvat saavat.

On hyödytöntä yrittää täsmädeittailua laatimalla pitkä lista ominaisuuksia joita toiselta toivoo. Paitsi että juuri kukaan ei voi täyttää kaikkia toiveita, ei sitä kuitenkaan ihastu järjellä ja helposti nimettävillä toivomuksilla. Oikeastaan etenkin rakastumiseen liittyy aina pieni mysteeri, eikä toisaalta kukaan ihminen ole vain ominaisuuksiensa summa. Siksi on mahdollista pitää ärsyttävistä tyypeistä ja sellaisista, joiden profiiliin vaikkapa siellä somessa ei tavallisesti kiinnittäisi mitään huomiota. Nettideittailu rajaa ikävästi ihmisiä jolloin ohi saattaa mennä paljonkin kivoja ja wörttejä tyyppejä.

Herää kuitenkin kysymys missä niitä uusia ihmisiä sitten tapaisi ellei Tinderissä ja muissa sen kaltaisissa? En minä ainakaan oikein missään ja sekös harmittaa. En liiemmin käy baareissa (tai ainakaan viihdy niissä), tunnen jo kaverieni kaverit enkä ole ihan niin smooth että sujuisi helposti keskustelun aloittaminen vaikkapa museossa. Ulkomailla kyllä, mutta ehei Suomessa missä ilmapiiri on jäykkä ja individualistinen.

Kai tämä minun deittailuelämäni on vähän umpikujassa. Yhden illan jutut ovat no-no ja tuntuu ylipäänsä aivan helvetin tyhmältä lähteä tapaamaan jotakuta vain sillä periaatteella että olisikohan tuo uusi kumppani. Siinä menee usein ihan alusta lähtien metsään, koska tutustuminen tai mikään muukaan ei tapahdu luonnollisesti ja itsestään. Kyllä kai monet ovat sieltä toisen ihmisen vierelleen löytäneet mutten itse pidä sitä kovin todennäköisenä.

Olen muutenkin vähän old school näissä asioissa. Odotan sitä oikeaa jne. Ei oo kiire (vaikka siltä tuntuu ja näyttää).


 
Soittolista
 
Scandinavian Music Group - Valmis
Bring Me the Horizon - That's the Spirit 
Yona - Matka
Heli Kajo - Elämäsi suloisin virhe

Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri
LIFE IS WHAT HAPPENS WHILE YOU'RE MAKING PLANS

luki kerran erään hippibussin kyljessä maalattuna valkoisella värillä, lähellä Hietaniemen uimarantaa. Se oli vielä aikaa jolloin elämä isolla Eellä oli lähinnä haave, kuva jossain kaukana tulevaisuudessa.

Seikkailut ja ihmiset odottivat itseään, minä kävelin hautausmaalla isän kanssa ja palasin aina kotiin syömään. Matka Helsingin keskustan läpi Hietaniemeen oli ahdistava kokemus; värit, autot pakokaasuineen, tuoksut, kirkas valo ja kaupungin likaisuus tuntuivat mahdottomilta kestää. Tsemppasin itseäni lähtemään ja paikan päällä huokaisin helpotuksesta. Selvisin. Kuulostaa absurdilta ja äärimmäisen lapselliselta, itsekkäältäkin, mutta mikään ei ollut itsestäänselvää noihin aikoihin.

Ei edes aamupala. Ei huominen.

Nyt tuntuu kuin tuosta päivästä olisi puoli vuosisataa ja enemmän. Pelko ei ole kadonnut mihinkään, se on siellä yhä taustalla, tuntuu painona vatsan pohjassa, muttei rajoita. Pakotan itseni kohtaamaan sen uudelleen ja uudelleen. Katsomaan silmiin maailmaa. Tuntemaan oman herkkyyteni vasten pahuutta, pimeyttä ja kovuutta. Tässä. Nyt.

Se on kannustin, joka pakottaa pysymään liikkeessä, tekemään asioita, en voi pysähtyä. Onnellisuus ja rakkaus ovat aina ihmisessä itsessään, eivät ikinä missään ulkopuolella. Samoin pelko, viha ja suru.

Elämä on meri, sarja laineita jotka lipuvat lävitsemme. Vaihtamalla asentoa voimme muuttaa niiden vaikutusta itseemme; miltä vesi ja liike meissä tuntuvat.

En sano et senkus päätät ja olet onnellinen, mutta väitän että elämä itsessään ei ole kellekään sen pahempaa tai parempaa (kehittyvät maat poislukien). It's all same.

Kirjoitin näin pari vuotta sitten entiseen blogiini. Yksi mahtava juttu blogin kirjoittamisessa on, että voit milloin tahansa palata tutkimaan mitä puuhasit menneisyydessä, kenen kanssa, mitä pohdiskelit ja miltä näytit. 

Tuosta kirjoituksesta tuntuu olevan ikuisuus. Kaikki oli eri tavalla. Perhetilanne, seurustelutilanne, ystävätilanne, ympäristö... Usein vanhojen postausten lukeminen tuntuu ikävältä, mutta nyt tuli sellainen fiilis että täytyy. Lueskelin juttuja sieltä täältä vuosien varrelta ja tajusin että

olen jo kertaalleen tehnyt sen. Ison elämänmuutoksen, repäissyt itseni irti valheellisesta turvallisuudentunteesta, uskaltanut irrottaa ja ollut helvetin onnellinen. Kehittynyt, kasvanut, antanut elämän tapahtua ja ottanut vastaan sen mitä tulee. Pystyn siihen toisenkin kerran tai viidennen, jos tarvitsee. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa veneen kulkusuuntaa, kääntyä tuulta päin sen sijaan että antaisi sen vain viedä.

Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

Olen juuri palannut lyhyeltä sairaslomalta päiväkotiin. Päiväkodissa on aamupala-aika, kuten päiväkodeissa aamuisin on. Sanon hoitajalle, että olen syönyt aamupalan jo kotona, mikä on totta. Olin ollut poissa päiväkodista virtsatieinfektion takia ja saanut siihen lääkekuurin, jonka sivuoireena oli pahoinvointia, joten olo on edelleen heikko ja hiukan huonovointinen.
Hoitaja kuitenkin pakottaa minut ottamaan leivän ja lasin maitoa. Leipä on tavallinen ruisleipä, päällä kinkkua ja kurkkua. Tuijotan sitä, eikä minun tee ollenkaan mieli syödä. Sanon, ettei ole nälkä eikä tee mieli syödä. Hoitaja sanoo, että on syötävä.
Muut lapset alkavat olla valmiita ja saavat luvan lähteä pukemaan ulkovaatteita. Jään yksin pöytään leipäni ja maitolasini kanssa. Alkaa tulla entistä huonompi ja ikävä olo. Sanon uudelleen etten oikeasti pysty syömään. "Sinä istut siinä pöydässä niin kauan kunnes olet syönyt kaiken", hoitaja toteaa hieman ärtyneellä äänellä. Pala nousee kurkkuun ja paino rintaan, yhtäkkiä haluan vain kotiin ja tuntuu taas siltä että olen sairas. Alan itkeä ja sanon että oksennan jos joudun syömään yhtään mitään nyt.
"Sittenhän oksennat ja siivoat muuten itse!", hoitaja sanoo nyt selkeää suuttumusta äänessään. Hän lähtee käymään jossain ja vannottaa minua olemaan poistumatta pöydästä. Toinen hoitaja kuitenkin tulee huoneeseen kuultuaan itkuni ja sanoo, että saan lähteä pöydästä eikä tarvitse syödä.

En muistanut oheista tapahtumaa vuosiin. Sitten eräällä psykiatrikäynnillä se vain pulpahti mieleen, kun psykiatri otti uudelleen esille epämiellyttävät syömiseen liittyvät lapsuuden kokemukset. Aiemmilla kerroilla en ollut osannut mainita mitään.
Tuntui hassulta ja samaan aikaan tavattoman loogiselta, että jollain noin pienellä tapahtumalla saattoi olla niin suuri merkitys. Toisaalta se on myös ymmärrettävää, sillä olin muutenkin huono syömään ja perinteisellä tavalla herkkä jo lapsena. 

Päiväkotitapahtuman jälkeen ruoka-ahdistus palasi ajoittain, esimerkiksi silloin kun ala-asteella ruokavalvoja passitti minut ja erään toisen luokan tytön takaisin pöytään puolityhjien kanakeittolautasten kanssa. Ruokavalvojan mentyä ulos näköpiiristä kiikutimme äkkiä astiamme keittiöön pesuun ja häivyimme ruokalasta. 

Vaikeita olivat joulut ja ravintolaillalliset. Yritin säästellä nälkää ja tehdä hengitysharjoituksia helpottaakseni ahdistusta, mutta näistä ei ollut hyötyä. Nälän säästely johti alhaiseen verensokeriin, joka tunnetusti altistaa ahdistukselle. Hengitysharjoitukset olivat muuten vain yhtä tyhjän kanssa. Parhaaksi keinoksi selvitä tilanteista osoittautui yksinkertaisesti syödä se mitä pystyy ja antaa sitten olla. Tämä tarkoitti usein puolikkaan annoksen jättämistä ravintolassa ja hyvin pienten annosten kokoamista paikoissa joissa se oli mahdollista. Ikään kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi inhottavaa pakottaa itsensä ruokapöytään ja seurustelemaan rennosti muiden kanssa, kuulin usein kommentteja siitä että syön liian vähän, olen liian laiha ja on epäkunnioittavaa olla syömättä kunnolla, kun joku on varta vasten tehnyt ruokaa. Jokaisella kerralla mieleni teki paiskata lautanen päin kommentoijan naamaa. En kuitenkaan jaksanut aloittaa kinaa aiheesta joten keksin kaikennäköisiä syitä täydestä vatsasta orastavaan flunssaan. Syömisongelmiani on muutenkin aina ollut vaikea selittää muille, sillä kyse ei ole mistään tyypillisestä syömishäiriöstä, ahdistusta ei esiinny suinkaan kaikissa ruokailutilanteissa, eikä se liity toisaalta myöskään automaattisesti tiettyihin paikkoihin, ihmisiin tai ruokiin. 

Rakastan ruokaa, ruoanlaittoa ja syömistä. En ole järin nirso, enkä erityisen pienisyömäinen, enkä ole koskaan yrittänyt laihduttaa vaikka ruoan terveellisyys minua kiinnostaakin. En kammoksu rasvaa, suolaa, sokeria tai mitään muutakaan "epäterveellisenä" pidettyä. Toki pyrin syömään runsaasti kasviksia, hedelmiä ja marjoja, pehmeää rasvaa, täysjyvää, vähäsokerisia jogurtteja ja myslejä ja yleensä vegaanisti, mutta ravintoloissa ja kylässä en ole tarkka. Itsestäni tuntuu myös pahalta, jos välittyy kuva että nirsoilen ja suhtaudun tarjolla olevaan ruokaan ylimielisesti tai muuten huonosti, koska se ei todellakaan ole tarkoitus. 

Miltä ahdistus näissä tilanteissa sitten tuntuu? Se tuntuu huimaukselta, pahoinvoinnilta, kohonneelta sykkeeltä, hikoilulta, tärinältä ja kuumuudelta. Siltä, että on päästävä pois (yleensä ulos ja yksin). Että sekoaa tai kuolee. Pyörtyy, oksentaa (ironista koska juuri oksentaminen on se, mitä eniten kammoksun). Se tuntuu myös häpeälliseltä, pelottavalta ja lapselliselta. Miten mä nyt tälleen.

Ruokailutilanteiden lisäksi ahdistavat :

- lentäminen

- kokonaan uudet tilanteet 

- fyysinen kipu

- verikokeet

- sairaalat

- oksentaminen

- esiintyminen

- gynekologilla käynti

- jättäminen ja jätetyksi tuleminen

 

Ahdistusta lisäävät :

- univelka

- alhainen verensokeri

- liika yksin oleminen

- kiire, stressi

- riidat ja välirikot

- uudet paikat 

- ahtaus, huono ilma

- ympäristöt, joissa yhdistyvät ahtaus, ihmisjoukot ja kovat äänet

 

Ahdistusta helpottavat :

- ulkoilu ja liikunta

- läheisten läsnäolo

- kivojen asioiden ajattelu

- lempeys itseä kohtaan

- asioiden tekeminen sen sijaan että on paikoillaan

- suihku ja sauna

- purkka ja pastillit

- vihreä tee

Aikaisemmin ahdistus oli tavallaan sellainen pelottava mörkö, joka seurasi perässä kaikkialle ja saattoi yhtäkkiä hyökätä kimppuun. Vuosien kuluessa olen oppinut ymmärtämään tuota mörköä ja toisaalta sanomaan sille ei. Välillä se pääsee edelleen niskan päälle, silloin annan itselle luvan hengähtää ja ottaa aikaa, mennä esimerkiksi ulos tai poistua ruokapöydästä. Sanon "ei hätää, tämä menee ennemmin tai myöhemmin ohi kuten muutkin tunteet". Ja se menee, aina se menee. 

 

Soittolista

will.i.am, Justin Bieber - #thatPOWER

All We Are - Feel Safe

The Strumbellas - The Night Will Save Us

The Julie Ruin - I Decide, Be Nice, Just My Kind, Girls Like Us

Bikini Kill - Double Dare Ya

Michael Jackson - Beat It, Smooth Criminal

 

Kuvat yhdestä lemppariruoasta, tortilloista ja siitä mitä perjantaikauppakassista löytyy.

Ladataan...

Ladataan...
Ihana meri

En ole pitkään aikaan halunnut ketään. En fyysisesti enkä henkisesti. En mitenkään.

Sitten eräänä iltana hän asettaa kätensä päälleni, ei tee mitään, on vain siinä. Iho menee kananlihalle. Haluan ottaa kädestään kiinni, mennä pimeään huoneeseen ja unohtaa keitä olemme. Halaa minua takaapäin, vetää otteeseensa, en halua pois. Laittaa kädet paidan alle, sydämeni jyskyttää samaan tahtiin kuin hänen, kuulen hengityksemme raskaan rytmin, seisotaan kiinni toisissamme kunnes jotain tapahtuu. Olen leikkinyt ajatuksella ainakin sata kertaa. Läheltä ei näe kauas mutta tuntee sitäkin kauemmas ollaan aikuisia lipunryöstö muuttuu öisin toiseksi jos ollaan ihan hiljaa kukaan ei saa tietää ei saa tietää ei saa tietää. Haluan sinut sieraimiini tuoksumaan, haluan sinut ilman vaatteita tänään, haluan ihot ihoina.

Anything.

Let's get out of here.

Ladataan...

Pages