Ladataan...
Iidan matkassa

Viime viikot tuntuu menneen hieman negatiivisessa mielentilassa. Vaikken haluaisi negatiivisen kommenttien vaikuttaa, niin vaikuttaahan ne silti. Jokainen varmasti miettii joskus, mitä muut minusta puhuvat. Monet sanovat, että älä välitä, mutta jollain tapaa välittää silti ja surettaa. Surettaa, että joku näkee minut aivan toisin, mitä itse nään ja toisaalta surettaa se, että jollain on niin paha olo, että jaksaa jakaa pahaa oloaan ympärilleen. 

Olen aina ajatellut, että hyvä antaa hyvää. Ja ajattelen niin myös edelleen. Haluan aina itse toimia mahdollisimman oikein ja tavalla, joka olisi minulle ja mahdollisimman monelle minun ympärilläni olevalle hyväksi. Vaikken saisi välittömästi hyvää takaisin, niin uskon hyvän tulevan luokseni jossain muodossa myöhemmin. Mitä annamme, sitä myös saamme. 

Kyllä minäkin saatan ajatella monestakin asiasta kriittsesti, mutten koe tarvetta kommentoida ketään loukkaavasti. En saa siitä mitään hyvää, pidän mielummin ajatukset itselläni. Olen monesti omassa työssänikin huomannut, että positiivisella palutteella ja kannustamisella on suurempi vaikutus. Pätee niin lapsiin, kollegoihin tai ohjauksessani olleisiin opiskelijoihin. 

Emme myöskään koskaan voi tietää mitä kohtaamamme ihminen käy läpi, mikä on hänen tarinansa, mikä on hänen tastelunsa. Sen vuoksi jokainen tulisi kohdata ystävällisesti. Ystävällisyys, hymy ja hyvä kohtelu ovat ilmaisia, ei vaadi meiltä juuri mitään suuria ponnisteluja, mutta vaikutus on todella laaja. Aivan kuten negatiivisuus, positiivisuuskin leviää. Ja kumpaa sitä nyt levittää mielummin? Meillä jokaisella olisi parempi olla, jos voisimme kohdella toisiamme ystävällisesti, armollisesti, empaattisesti ja arvostelematta. Kuka meistä voi oikeasti arvostella ketään? Onko siihen oikeasti kenenlläkään varaa? Aina on hyvä muistaa se, että kohtelemme toista sellaisella tavalla, joka tuntuisi meistä itsestäänkin hyvältä vastaanottaa. 

Omaan elämään voi saada enemmän hyvää ja oma asenne on siinä todella suuri tekijä. Kyllä hyvä ihminen vetää muita hyviä ihmisiä puoleensa, kuten hyviä asioitakin. eikä tämä nyt sitä sulje pois, ettei koskaan olisi huonoa päivää, mutta niistäkin selviää kivuttomammin, jos elämää kohtaan on asenne kunnossa. Tässä muutama oma vinkkini!

Millä positiivista hyvää voi lisätä?

  1. Aloita omasta ajattelusta. Etsi hyviä asioita itsestäsi, tekemistäsi asioista ja kirjoittele niitä ylös. Sano itsellesi hyviä, kauniita asioita.
  2. Tee asioita joista sinulle tulee hyvä olo ja hyvä mieli.
  3. Hymyile, kosketa, halaa ja suutele. Kaikenlainen läheisyys lisää mielihyvää! Ja hymy tarttuu aina.
  4. Kehu, kannusta ja kiitä. Sano joka päivä jokin kiva asia jollekin henkilölle.
  5. Tee asioita, joista tiedät jonkun tulevan hyvilleen, ilman, että odotat mitään vastineeksi. 

Ihanaa päivää sinulle,

-Iida

 

Share

Ladataan...
Iidan matkassa

En ole ainakaan vielä huomannut mitään yksittäistä himoa jotain ruokaa kohtaan. Yleisesti mieleni tekee suolasia ruokia ja kirpeitä karkkeja. Kun näen jonkun syövän jotakin, haluan juuri sitä sitä samaa ja alkaa tehdä mieli juuri sitä näkemääni asiaa. Viikonloppuna näin tämän ohjeen, jonka jälkeen minun alkoi tehdä mieli riisiä ja hapanimeläkastiketta. Mieliteosta ei päässyt mihinkään ennen kuin annos oli edessäni lautasella. Tuntuu, että muutenkin näen ruokaa koko ajan, vaikkapa somessa ja yhtäkkiä sitä alkaa tehdä mieli mitä ihmeellisimpiä asioita.

Mutta tämä sweet & sour-kastike oli superhyvää! Kastikkeeseen tuli kanaa, mutta ajattelin tällä viikolla kokeilla sitä tofun kanssa, kun ystävä tulee syömään. Ostin kastiketta varten litran anasmehun. Jos sitä ei muuten juo, niin hieman menee hukkaan. Yksi hyvä vaihtoehto olisi ostaa ananaspurkkeja ja käyttää niissä olevaa nestettä, myös ananaspalat voisi hyvin heittää kastikkeen joukkoon. 

Sweet & sour-kastike kanalla

4 hengelle

(gluteeniton, maidoton)

 

kastike

2 dl anasmehua

2 rkl omenaviinietikkaa

3 rkl soijakastiketta

2 rkl tomaattipyrettä

1/2 dl kookossokeria

2 rkl maissitärkkelystä

ripaus suolaa

 

muut aineet

1 paprika

1 parsakaali

1 sipuli

350 g broilerin rintafilettä

oliiviöljyä

 

riisiä

Ota kana huoneenlämpöön.

Valmista kastike. Sekoita kaikki kastikkeeseen tulevat aineet yhteen kulhossa ja jätä tekeytymään. 

Laita vesi riisille kiehumaan. Keitä riisiä oman tarpeesi ja henkilömäärän mukaan. Lisää keitinveteen suolaa.

Pilko sipuli silpuksi. Suikaloi paprika ja pilko parsa pieniksi paloiksi. Kaada öljyä pannulle ja kuullota siinä sipulit. Pilko kanan rintafileet joko veitsellä tai saksilla. Toki voit käyttää valmista fileesuikaletta. Minun mielestäni fileestä vain tulee kauniimpaa ja maistuvampaa kuin suikalaeista. Ja saa sen kokosia paloja, kun haluaa. Lisää kanat sipulin joukkoon. Kanan tilalla voi käyttää hyvin myös tofua!

Kun kana on saanut väriä pintaan, lisää paprikat ja parsa. Myös muita kasviksia voi käyttää, parkkana ja siitakesienet sopis tosi hyvin! Ja ne aiemmin mainitsemani ananakset.

Anna kanan ja kasvisten paistua muutama minuutti ja lisää kastike. Kuumenna niin kauan, että kastike alkaa sakeutumaan ja hieman kiinteytyy. Tarjoile valmis kastike riisin kanssa!

 

Share

Ladataan...
Iidan matkassa

Paino on aina ollut minulle ongelma. Joskus todella suuri ongelma ja joskus vähän pienempi ongelma. Paino on ollut tarpeettoman paljon mielessäni elämäni aikana. 

Muistan painon tarkkailun iskostuneen päähäni jo lapsuudesta. Jo kuudennella luokalla sovin ystäväni kanssa, että alamme "laihduttamaan". Ystäväni äiti oli painonvartioissa ja saimme käsimme asiaan kuuluvan materiaalin. Näin ollen pystyimme laskemaan ruoka-aineille pisteitä ja pysymään tietyn pistemäärän sisällä. Seuraavan kerran muistan laihduttaneeni kahdeksannella luokalla, jotta olisin mahdollisimman hoikka rippileirillä ja rippijuhlissa. Yhdessä ystäväni kanssa aloimme sitten käydä kävelylenkeillä, mikä oli ainut positiivinen osa koko prosessia. Aina halusin muokata itseäni, jotta voisin olla jotakin. "Sitten kun" oli ajatukseni moneen asiaan. Sitten kun painan tämän verran, laitan bikinit. Sitten kun painan tämän verran, alan deittailla. Sitten kun ei ole olemassa, siihen voi hukata koko elämänsä pääsemättä koskaan perille. 

Meni aika kauan aikaa, että olen tässä pisteessä missä nyt. Ymmärsin siirtyä painon ajattelusta hyvänolon tavoitteluun, hyvän ruuan ja mukavan liikunnan avulla. Painolla ei ole siinä tekemistä. Mutta aika monet laihdutuskuurit ja muutkin älyttömyydet se vaati.

Ulkonäköpaineet ovat kuitenkin todellinen ongelma ja yhä useammin jo lapset ovat niiden keskiössä. Olisi upeaa, ettei niin monen tarvitsisi kulkea vaikeimman kautta. Erilaiset syömiseen liittyvät häiriöt ovat yleistyneet, eikä kyseessä ole vain naiset, vaan yhtälailla miehet. Elämme hyvin ulkonäköä korostavassa yhteiskunnassa ja some määrittelee paljon, mitä milloinkin tavoittelemme. Toisinaan ajattelen, että onneksi minun lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut Instagramia ja Snapchattiä! Vaikeaa oli ilman niitäkin, mitä se olisi ollut niiden kanssa. Nykyään sekin tuntuu pahalta, että netin keskustelupalstoilla puhutaan minun olevan sinkku, koska en pullukan olemukseni takia kelpaa miehille. Aikuisena osaan käsitellä tälläistä, mutta mitä se olisi ollut nuorempana?

Nykyään ajattelen painoa melko vähän. Tai ajattelin ennen raskautta. Nyt painosta on taas tullut ongelma. 

Kuntosalitreenaaminen on kuulunut elämääni jo pitkään. Homma kuitenkin katkesi raskauteen, sillä liikunnan ajatteleminenkin oksetti. Pahoinvointi esti liikkumisen entiseen tapaan. Motivaatiokin siinä katosi, sillä raskaus tuo mukana kiloja ja keho muokkautuu monella tapaa toisenlaiseksi. 

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä minun piti käydä vaa'alla ja painoni kirjattiin neuvolakorttiin. Heti minulle kerrottiin, että painoindeksin mukaan olen ylipainoinen, joten joudun sokerirasituskokeeseen raskausviikolla 28. Seuraavalla neuvolakäynnillä edessä oli taas punnitus. Paino oli tippunut pahoinvoinnin seurauksena ja varmasti myös lihasmassani oli romahtanut, kun kuntosalitreenaaminen ei ollut ollut yhtä säännöllistä. Minua kehotettiin syömään ja pitämään huolta ruokavaliosta. Tajusin, että painoni ei ole enää oma asiani. Se käsitys on myös vahvistunut viime aikoina.

Raskaana ollessa jokaisella on jotain sanottavaa sinun painostasi ja mahastasi. Niiden osalta yksityisyyden voi unohtaa. Siinä missä kukaan ei ennen kehdannut kommentoida ulkonäköäsi mitenkään, niin nykyään se on vähintäänkin velvollisuus. 

Kerroin töissä saaneeni ruokahaluni takaisin. Enää ruoka ei okseta, vaan päinvastoin, on nälkä koko ajan. Kollega suositteli minulle porkkanoiden syömistä ja olemaan tarkkana syömisen kanssa. Sukulaistätini puolestaan kyseli paljonko kiloja olen saanut ja ohjeisti, ettei kannata lihota kuin 12-15 kg, jotta niistä sitten pääsee eroonkin. Todella moni kyselee painoani ja saamiani kiloja sekä antaa opastusta syömiseen. Näiden ohella mahaa kommentoidaan. Jonkun mielestä se on valtavan suuri ja jonkun mielestä järkyttävän pieni näille viikoille. En ole asiasta pahastunut, mutta minusta on ollut hauska huomata ero entiseen. Raskaus on selvästi asia, jolloin kommentointi ja koskettelu on ok. Ja olenhan minä itsekin tehnyt samaa, kommentoinut mahan kokoa ja silitellyt raskausmahaa, kysymättä ollenkaan onko se henkilöstä ollut ollenkaan sopivaa. 

Raskaana tai ei, mahaa tai ei, paino mikä tahansa, jokainen on mielestäni hyväksyttävä. Painolle ei kannata uhrata niin paljon ajatuksistaan! Suurin opetus itselle on ollut itseensä ihastuminen. Sen jälkeen on oikeastaan ihan sama, onko jonkun mielestä pullukka vai ei. Kelpaa itselleen ja se riittää. Itsehän sitä tietää, millainen olo on omassa kehossaan ja vaatiiko se jotain toimenpiteitä. Ei muut sitä voi sinulle kertoa. Itsensä hyväksyminen ja kliseisesti sanottu itsensä rakastaminen on suurin palvelus mitä voit itsellesi ja hyvinvoinnillesi tehdä. Sille kannattaa antaa paljon tilaa ajatuksistasi!

-Iida

 

Share

Pages