Ladataan...
iivents

Carolina Chocolate Drops pudotti keskiviikkoon suklaisen herkullisia musiikkipisaroita, joita jäin vielä kotimatkallekin nuolemaan. Tätä pitää saada lisää! Taitavien muusikoiden bluegrass / folk-painotteinen musiikki istui suomalaiseen iltaan kuin hyttynen iholle. Paikoillaan ei voinut olla hetkeäkään, vaan koko ilta tuli taputettua käsiä, jalkoja ja tanssittua "penkkitanssia". Muutama toki tanssahteli lavallakin, mutta Huvila-teltan täpötäysi katsomo istui pääosin paikoillaan hytkyen. 

http://www.youtube.com/watch?v=Da08oMVJ09Y

Rhiannon Giddens tanssahteli itsekin, kuten Dom Flemons, joka pisti kitaransa kirjaimellisesti lentämään - varsinainen ilmakitara! Rhiannon vaikutti varsinaiselta energiapakkaukselta. 4-vuotiaan ja 7-kuukautta vanhan (nuoren) lasten äiti kertoi 4-vuotiaan tyttärensä halunneen koristella äiti kauniiksi keikkaa varten. Ja näin hän oli tehnytkin. Rhiannon käänsi päänsä ja näytti kirjavat pinnit takaraivollaan, nyt äiti on nätti! :)

Tätä maanläheistä ja sympaattista lähestymistä ja yleisön kanssa jutustelua jatkui koko Caroline Chocolate Drops yhtyeen keikan ajan. Saimme kuulla banjon historiasta, aina 1800 luvulle asti. Kuinka se on kuulunut African American historiaan kiinteänä osana. Historian havinaa oli myös 1855-luvulta kopioidun banjon äänessä Rhiannan näppäillessä sitä. Miehet Dom Flemons ja bluesiakin soittanut Hubby Jenkis nakuttelivat bones -nimisillä soittimilla. Nämä luut olivat kuin kastanjetit kalisten rytmikkäästi musiikin tempoa tuomassa. Jos Rhiannon kertoi innostuksestaan Irish-musiikkiperinteisiin, Leyla McCalla kertoi taustastaan Haitilta.

Ohessa illalla kuultu kappale Rose-Marie Leylan laulamana. 

http://www.youtube.com/watch?v=loEGSvr3ZXw

Tähän biisiin Pretty Girl with the Blue Dress On bändi lopetti keikkansa, aijai kun oli letkeä meininki!

http://www.youtube.com/watch?v=gk62UAM7Hpk

Carolina Chocolate Drops

Amerikan folkia aidoimmillaan. Maailmanmusiikki- ja indie-tietoisuuteen vauhdilla singahtanut Carolina Chocolate Drops tekee pienimuotoisesti mutta mantereen kokoisella sydämellä aitoamerikkalaista perinnemusiikkia. Viulun, banjon, laulun ja rytmiikan varaan rakentuva, akustishenkinen poljento on raikas tuulahdus USA:n usein ylituotetun ja –tuotteistetun musiikkibisneksen maisemassa.

Bluegrass, folk sekä syvän etelän melankolia yhdistyvät trion musiikissa niin vakuuttavasti, että yhtyeen jäsenten voisi kuvitella eläneen 1920-luvun Amerikassa. Viitteet bluesiin, jazziin ja hiphopiin tuovat perinteitä kunnioittavan yhtyeen kuitenkin tukevasti tälle vuosituhannelle. Hurjassa nousukiidossa oleva yhtye kuljettaa Huvilaan hilpeää vanhan ajan menoa, kekseliään modernilla kierteellä.

Lähde Juhlaviikkojen sivuilta >>

Videopätkät YouTubesta eri keikoilta.

Share

Ladataan...
iivents

Eilisen Huvila-teltan konsertti oli musiikki-iloittelua veikeiden jutusteluiden höystämänä. 74-vuotias Masekela antoi flyygelitorven kaikua Töölönlahden illassa letkeällä rytmillä. Haluankin jakaa iiventsin ystäville muutamia musapätkiä, tutustukaa tähän maailmanmusiikkiin! Ihan mieletöntä fiilistelyä.

http://www.youtube.com/watch?v=vZUU4iMjqCk

Elävä ja eläväinen legenda, afrojazzin suurmies saapuu pitkän tauon jälkeen Suomeen. Eteläafrikkalainen puhallinsoittaja ja laulaja on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä afrikkalaisista muusikoista. Hänen meriittilistansa on huikea: 1960-luvulla Yhdysvaltoihin maanpakoon lähtenyt Hugh Masekela on julkaissut yli 40 albumia, kivunnut USA:n listaykköseksi, kahminut Grammy-ehdokkuuksia sekä esiintynyt yleisömassoille ympäri maailman. Omien keikkojensa lisäksi Masekela on esiintynyt mm. U2:n ja Paul Simonin kanssa. Hän on myös poliittisesti aktiivinen ja vaikutti aikanaan näkyvästi Etelä-Afrikan apartheidin kukistamiseen.

74-vuotias Masekela on edelleen mahtavassa vedossa. Keikat ovat täynnä energiaa ja viihdyttävyyttä, minkä takeena on valloittava ja elämänmyönteinen legenda itse. Lähde Juhlaviikot >>

Share

Ladataan...
iivents

Helsingin Juhlaviikkojen yksi puhutuimmista tähdistä taitaa olla Yoko Ono. Tästäkin blogikirjoituksesta piti tulla konserttiin keskittynyt postaus. Mutta hämmentyneenä Yokon konsertista poistuessani törmäsin Ridgeen - siis Ronn Mossiin - joten muutama sananen piti Huvila-teltan huminassa vaihtaa hänen kanssaan. Hän oli ihan mieluusti kuvattavana, teltan valotus vain ei iPhonelle ollut oikein paras mahdollinen. Varsinaisesta esityksestä ei kuvia ole, kun kuvaus oli ankarasti kielletty. 

Ronn todella ottaa faninsa, kuten fanit uskollisina jaksavat muistaa kaiken kansan Ridgeä. Hyväntuulinen tähti tepasteli vielä VIP alueeltakin aidan takana huutelevia fanejaan tapaamaan. Ainakin Yoko Onon toivepuun yksi toiveista on voinut täyttyä illan aikana. ;) 

Kuinka kuvailisin konserttia? En halunnut etukäteen katsoa tai kuunnella Yokon tuotantoa. Isäni vanhana Beatles / John Lennon fanina suorastaan tuohtuneena ihmetteli miksi menen ylipäätään kuuntelemaan sitä huutamista. Joten päätin, että menen täysin tyhjin paperein Huvila-teltaan kuulemaan tätä kohistua tähteä. Ja toden totta, tämä konsertti tai performanssi oli yhtä huutoa ja huohotusta. Kirkumista ja määkymistä. Alun videokollaasi Lennonin ja Onon suhteesta oli mieluisa. Pidin kovasti kuvanauhan tunnelmasta. Mutta kun päätähti hyppäsi lavalle ja huusi Why? Will I miss? tauotta alkoi todellakin tuntua, että no way tätäkö tämä on koko ajan. Ja sitä se oli. Metronomimainen nakutus taustalla ulinan säestämänä. Hmm.. taidetta?

Thurston Mooren kitarointi toi rock-vaikutteita esitykseen, josta vanhana rock-heebona pidin eniten. Sonic Youthin laulaja ja kitaristi esiintyi muutenkin hienosti Save Radio Helsinki-paita päällään! Way to go! Myös suomalainen rumpali Tomi Leppänen on kiistatta minun fanituksen kohteena, avantgardismiin kun en oikein pystynyt sukeltamaan. Tai ehkä en vain osannut.

Vanhat videot Yokosta, vaatteiden leikkaamisesta päältä, rintaliivien räpläystä tai kärpäsen vaellus karvakummulle ujeltavan musiikkiesityksen säestämänä menevät vähän yli hilseen, tai siis minun tapauksessani enemmän kuin vähän. Se on totta, että videoiden kautta tuli selväksi sama, mitä jo Lennonin eläessä halusi pariskunta Lennon-Ono viestiä, Make Love not War. Peace. Shokeeraavia kuvia, raflaavaa musiikkia. Moni nousi seisomaan esityksen loputtua, jopa saimme Mooren ja Onon vielä takaisin lavalle ja esittämään rakkauslaulun Helsingille. Laulu ei ollut perinteinen, vaan äänimaailmaa, jota moni hykerrellen poistuessaan kehui. 

Kohauttava ja aikoinaan kohauttanut kasikymppinen stara ainakin sai liikkeelle porukan. Paljon oli iäkkäämpää väkeä liikkeellä nuoruuttaan fiilistelemässä. Näkyipä samalla penkkirivillä Ismo Alankokin. Ties vaikka seuraava Ismon tuotanto saa vaikutteita Yokolta. Tai tanssin puolelta Jorma Uotinen ja Aira Samulin nappaavat jotain taskuunsa esityksestä. Kovasti näytti viimeksi mainituilla olevan juttua tilaisuuden päätyttyä. 

Yoko Onon Wish Tree -teos Huvila-teltalla

Huvila-teltan konserttien yhteydessä yleisö voi osallistua Yoko Onon interaktiivisen tilateoksen Wish Treen tekoon. Vanhaan toivomuspuuperinteeseen perustuvassa teoksessa ihmiset saavat ripustaa toiveitaan puun oksille. Ensimmäiset toivepuut Yoko Ono teki 1981 John Lennonin murhan jälkeen. Sittemmin Wish Tree -puut ovat olleet oleellisessa osassa monissa Onon taidenäyttelyissä ja tapahtumissa ympäri maailman.

Ono kerää kaikki puihin jätetyt toiveet – niitä on kertynyt jo yli miljoona kappaletta. Toiveet toimitetaan edelleen Reykjavikiin, missä ne liitetään osaksi Onon luomaa, John Lennonin muistolle omistettua Imagine Peace Tower -installaatiota (2007). Lähde Juhlaviikkojen sivuilta >>.

Parhaita toiveita, jonka puusta bongasin. Yksi halusi Jopon, toinen isona lääkäriksi, kolmas rakkautta. Harmoniaa elämään toivoo takuulla kaikki.

Share

Pages