Elämä säästöliekillä? Eli asiaa rahasta.

Toisilla on rahaa on kuin roskaa – toisilla on vaan lehtiä

Minun on pitänyt kirjoittaa jo pidempään tästä aiheesta, mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle, koska olen pelännyt kirjoitukseni loukkaavan jotakuta tai poikivan vain hedelmättömän keskustelun aiheesta ”joillakin menee vielä huonommin”. Totta kai minä sen tiedän. Emme ole varsinaisesti mitään yhteiskunnan vähäosaisia tai kuulu vähimmällä sinnittelevään porukkaan. Ja osittain tilanne on riippuvainen omista valinnoistani. Itse asiassa aika paljonkin...

Opiskeluni ovat luonteeltaa melko paljon fyysistä läsnäoloa vaativia. On pakollisia luentoja, ryhmätöitä, hanketyöskentelyä sekä kolme vähintään kymmenen viikkoa kestävää harjoittelua. Osa opettajista ilmoittaa kurssien aikataulut hyvin myöhään, mikä yhdessä pakollisten läsnäolojen kanssa tekee opintojen ohella työskeltelystä varsin haastavaa. Opiskelutovereistani moni on sanonut homman olevan melkoista tasapainottelua työnantajan ja opettajien suututtamisen välillä. Muutama onkin irtisanoutunut hommastaan opintojen jäädessä junnaamaan paikalleen.

Kun aloitin opiskelut, sovimme, että saisin opiskella täysipainoisesti ja eläisimme toisen aikuisen tuloilla. Näin rahat riittäisivät pienehkön asunnon lainanlyhennyksiin ja muihin asumismenoihin sekä laskujen maksuun ja ruokaan. Asuntoon ei opintojeni alkamisen jälkeen tehty mitään isompia uudistuksia, matkat ovat olleet lähialueiden matkoja, sukulointia sekä yksi budjettimatka Espanjaan. Mutta opintoni ovat edenneet reipasta tahtia, mikä oli myös tavoitteena.

Tuolloin mietimme, onko tärkeämpää voida reissata, päivittää asuntoa isompaan tai yksinkertaisesti säästää pahan päivän varalle vaiko saada toiselle meistä, sitä kipeämmin tarvitsevalle, tutkinto valmiiksi. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon yhteisymmärryksessä, minkä luulen olleen hyvä pohja sittemmin käydyille keskusteluille liittyen rahankäyttöön.

Ja sitten kuvioon tuli lapsi, puolentoista vuoden äitiysloma-vanhempain-hoitovapaa. Lapsen vieminen puolitoistavuotiaana päiväkotiin tuntui raskaalta ja ajatus ajoittain pitkiksi venyvien koulupäivien jälkeen tai viikonloppuisin työskentelemisestä lähes mahdottomalta. Missä välissä ehtisin viettää aikaa lapseni kanssa? Aviomiehestä, ystävistä, harrastustovereista ja eläimistä puhumattakaan. Tai kirjoittaa opintoihini liittyviä esseitä saati lukea tentteihin?

Myös bloggaaminen liittyy soppaan siinä määrin, että kyllähän kuvien ottamiseen ja karsimiseen sekä muokkaamiseen, kirjoittamiseen, visuaalisten asioiden ja kollaasien kanssa jumppaamiseen ja pidempien asiajuttujen luonnostelemiseen käytetyssä ajassa siivoaisi ilta- ja yöaikaan parit rappukäytävät, jakaisi mainiokset tai tekisi oman alan hanttihommia, olettaen, että joku olisi valmis palkkaamaan oman alan hommiin lähinnä arki-iltaisin ja viikonloppuisin.

Bloggaminen kirjoittamisineen ja kuvaamisineen on minulle rakas harrastus, mutta aina toisinaan mietin, pitäisikö se lopettaa. Ei siksi että kyllästyttäisi, päinvastoin. Jos minulla olisi taloudellinen mahdollisuus siihen, haluaisin kirjoittaa enemmän, pidemmin ja satsata kuvaamiseen vielä enemmän. Olenhan kaikki tai ei mitään-ihminen henkeen ja vereen. Mutta se vaatisi enemmän lukijoita, suuremman näkyvyyden ja sitä kautta myös suuremman korvauksen. Harvahan tätä hommaa työkseen tekee, useimpien korvaukset ovat maitorahoja ja lisäsäästöjä lastenvaatekassaan; Kenties voi ostaa pari kymppiä kalliimman ulkohaalarin tai smoothiekoneen, joka ei hajoa kuukaudessa.

Tässä maassa tuhannet, todennäköisesti kymmenet tuhannet, haaveilevat rakkaan harrastuksensa muuttumisesta edes osapäivätyöksi: ompelijat, korujen tekijät, valokuvaajat, pöytälaatikkokirjoittajat, tanssijat, soittajat, laulajat ja verkkopelaajat. Se ei kuitenkaan ole helppoa ja harvalle harrastuksesta koituu rahallisesti muuta kuin kuluja. Muutoin kerrytetty pääoma fyysiseen ja henkiseen terveyteen kytkeytyvine vaikutuksineen onkin täysin oma lukunsa. Olenkin siis tyytyväinen siihen, että saan bloggaamisesta edes pientä korvausta. Kunnianhimoisena ja mieluisissa asioissa kehittymisintoisena tähyilen silti alati uusia mahdollisuuksia ja ideoita.

Bloggaaminen antaa sitä paitsi harrastuksen itsensä lisäksi myös vertaistukea, uusia kavereita ja ystäviä sekä kaikkea mielenkiintoista oheistoimintaa, mitä vastaavan ajan käyttäminen työskentelyyn tuskin toisi mukanaa.

Näillä on siis menty. Olen heittänyt matkatoimistojen esitteet roskiin, perunut lehtitilauksia heti naurettavan edullisten tutustumispätkien päätteeksi, karsinut kampaajakäyntejä ja päällystänyt pilalle tahriintuneen divaanin viltillä. Olen ottanut taloudellista tukea vastaan vanhemmiltani kuntosalijäsenyydestä maksamiseen. Tehnyt hienon, terveellisten ruokien ympärille kasatun uuden ruokalistan kesälle ja todennut ruokien maksavan hurjasti; Karsinut kaikki hyvänmakuiset eli kalliit terveysjutut listalta ja päätynyt toisinaan syömään sipsiä, koska salaatti alkaa maistua puulta.

Kun opintotuesta jää osa omiin menoihin käytettäväksi, menot on pakko pistää arvojärjestykseen; Olen valinnut aina halvemman meikkituotteen, välipalavaihtoehto ja ruokapaikassa annoksen ainakin osittain hinnan perusteella. Miettinyt, haluanko elokuviin oikesti tällä kertaa, istunut terassilla kuivin suin, ja jättänyt juoksutapahtuman väliin hinnan vuoksi.

Juossut saaduilla, vanhoilla lenkkareilla (koska aiemmin ostetut hajottivat polvet), ostanut lapselle kenties ihan hyviä, mutta kuitenkin halpatuotettuja, ja siten myös pilkkahintaisia vaatteita eettinen omatunto kolkuttaen. Haaveillut tehosekottimesta, uudesta päiväpeitosta ja itkenyt katkerasti koiran eläinlääkärin maksettua maltaita. Tosin olen myös syntymäpihi ja hurjalta tuntunut eläinlääkärilasku olisi varmasti hapottanut, vaikka olisin töissäkäyväkin!

On hetkiä, jolloin miettin, mihin oikein olen ryhtynyt. Kun mietin kaverin synttärikutsun saadessani, onko varaa ravintolaruokaan vai pitäisikö jäädä kotiin. Punnitsen, onko varaa ostaa tutulta lapselle koristeltu syntymäpäiväkakku tai lähteä laivareissulle kavereiden kesken. Pahimmillaan huomaa jättävänsä asioita kertomatta, kaunistelevansa niitä tai valehtelevansa. Useimmiten kertovansa puolitotuuksia.

Rahasta puhuminen on helkkarin vaikeaa. Kun toteaa suoraan jonkin asian syyksi sen, ettei ole varaa tai tilin olevan kuun loppua kohden viittä vaille tyhjä, sosiaalinen tilanne jähmettyy hetkeksi täysin, aivan kuin joku olisi hipaissut ajan pysäyttävää sormusta ja hidastanut keskustelun, liikkeen ja eleet silmänräpäykseksi. Rahasta puhumisen kulttuuri on kokemuksieni mukaan Suomessa todella nihkeä. Vaikka syyt siihen, ettei rahaa ole kaikkeen mahdolliseen, olisivat useimpien mielestä ymmärrettävät, tuntuu sen myöntämiseen liittyvän häpeää. Ainakin itseäni hävettää.

Usein tilannetta vähätellään, todetaan että eihän sitä rahaa niin paljoa tarvitsekaan. Mutta kyllä ne puhelinmaksut, vesi ja sähkölaskut, vaaditut vakuutukset ja pienetkin harrastusmenot täytyy jostain maksaa. Ja lapsen päivähoitomaksu, joka on, mielipuolista kyllä, lähes eurolleen samansuuruinen kuin opintotukeni. Toki päivähoito on maailman mittakaavassa edullista ja mahdollistaa opiskeluni: päivähoitomaksusta karsisin menoistamme viimeisten joukossa.

Mutta entä ne puolitotuudet? Onko kavereiden näkemisen sijaan kotiin jäämiseen syynä tupakka-allergia, orastava migreeni vai viiden euron saldo tilillä? Jätetäänkö jokin saatu alennus tai etu mainitsematta ystävälle, koska ei jaksa selostaa taloudellista tilannettaan sadatta kertaa – vaikka uskoisikin tämän ymmärtävän? Vedotaanko lomailuehdotukseen vastatessa erilaisiin loman ajankohtiin, vaikka ne voisikin järjestää toisin sen sijaan, että todettaisiin budjetin olevan turhan niukka reissaamiseen? Entä jos jää kiinni tekosyiden keksimisestä, miltä se vaikuttaa?

Ja ennen kaikkea: miten puolitotuuksien kertominen ja rahan vuoksi (ehdotetussa muodossaan) yhdessäolosta kieltäytyminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Onko rahahanoja valvovalla loppuviimeksi myös pihit ja menoissaan nipistävät kaverit? Jaksaako skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen istua henkkamaukan nyppyisessä rätissä röhnöttävän ja silmäpussejaan mukana raahaavan köyhistelijäopiskelikan kanssa halvemmassa kahvipaikassa?

Ainakin omalta osaltani köyhistely, niin paljon kuin se toisinaan päähän ottaakin on myös avannut pohtimaan sosiaalista rahankäyttöä. (Asiaan perehtyneet, korjatkaa mahdolliset virheet termistössä.) Pyydän kavereita paljon kylään kahvilassa istumisen sijaan. Keitän pannullisen kahvia ja teetä sekä leivon piirakan parin kahvikupillisen hinnalla ellen halvemmallakin tai ostan pullon skumppaa parhaimmillaan yhden lasillisen hinnalla. Kysyn surutta sponsoreja blogitapaamisiin ja otan tarjotun leipomus- tai viinipulloavustuksen vastaan isompiin juhlallisuuksiin.

Pyydän kaverit yökylään löhöämään siskonpedissä, katsomaan elokuvaa ja napostelemaan jotain kaupasta ostettua kalliden kylpylälomien sijaan. Suosin taidenäyttelyiden ilmaispäiviä ja huvipuistojen ilmaislaitteita, hyödynnän esittelytarjouksia majoituspaikoissa ja etukorttialennuksia lipuista, yövyn ystävän ja tämän lapsen kanssa perhehinnalla hotellissa, pyydän appivanhemmilta tai sukulaisiltani mökkiä lainaan partioporukan reissuille.

Toivon että ainakin omat kaverini, tuttavani ja ystäväni voivat suoraan sanoa, jos jokin suunnitelma ei sovi heidän senhetkiseen budjettiinsa. Koska minulle tärkeintä on tehdä asioita yhdessä, ei niinkään se mitä tehdään. Tikanheitto pihalla, oman saunavuoron hyödyntäminen, pulkkamäki, pakettijätskin syöminen hiekkalaatikon reunalla tai lähimmälle järvelle uimaan polkeminen kelpaavat mainiosti.

Tallinnan reissulla koin taas konkreettisesti rahasta puhumisen vaikeuden, vaikka kyseisellä naisporukalla olikin enimmäkseen vahva yhteisymmärrys siitä, että euroja ei olla kylvämässä ympäriinsä. Olen kategorisesti sitä mieltä, että luotettavalle kaverille voi antaa lyhyeksi ajaksi pieniä summia lainaan, mutta sen tarjoaminen oli tilanteen tullen todella vaikeaa. En tiedä, olisiko ollut vaikeampaa tarjota vai kysyä. Ja kun toinen rohkeni tehdä aloitteen, ilma puhdistuu. Mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Onko raha kaikille ja kaikkialla tabu, enemmän tai vähemmän?

Mitä ajatuksia teillä herää rahan käyttöön liittyen?
Elääkö vähemmällä rahalla pärjätessään automaattisesta säätöliekillä?
Ovatko paineet kuluttamisesta sosiaalisia vai markkinavoimien luomia?
Onko rahasta puhuminen helppoa ja riippuuko se vastaanottajasta?
Miten pienellä budjetilla selviäminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin?

Share

Kommentit

Heini (Ei varmistettu) http://www.kasvukautemme.blogspot.fi

Älyttömän hyvä teksti! Pystyn samaistumaan tosi hyvin. Meidän perhe eli tän vuoden helmikuuhun asti miehen pienellä palkalla ja mun kotihoidontuella, sitten tuli miehen sairasloma mikä jatkuu edelleen ja se sairaspäiväraha on palkkaakin pienempi. Tiukkaa on ollut aiemminkin, mutta nyt on tosi tiukkaa. Rahat ei aina riitä ja ollaan jouduttu pyytämään sukulaisilta apua. Mihkään yllättävään ei ole rahaa, säästöön ei tasan jää mitään. Tarjoustuotteita ostetaan, autoa ei ole ja vaatteet ynnä muu mahdollinen hankitaan kirppareilta. Ja välillä on joutunut jättämään menoja tai kahvikutsuja väliin ihan just sen takia, että tilillä on vaan muutama euro ja sillä pitäs pärjätä seuraavaan rahojen tuloon. En mä rikas haluisi olla, mutta ois ihan jees jos ei kaupassa tarvitsisi miettiä niin sentilleen, että mihin on varaa. Tai että vois spontaanisti mennä kahvilaan potematta huonoa omatuntoa ja miettimättä, että noniin hyvää on mutta mitäs sit ens viikolla sen puuron lisäksi. Välillä sitä miettii, että miten tähän tilanteeseen on jouduttu, mutta ei elämässä aina kaikkeen voi varautua. Joskus helpottaa, luotan siihen :)

phocahispida

Meillä opiskelen tosiaan vain minä siksi, ettei pk-seudulla oikeasti opintotuilla eläisi ja parempi sitten, että toinen käy kunnolla töissä. Näin se laskeskeltiin. Mutta kyllä silti odotan kovasti töistä saatavaa palkkapussia. Muutama satanenkin nykyisen päälle lisäisi kummasti juuri sellaista vapautta istahtaa teekupilliselle kahvilaan ilman että päässä pyörii laskelmat siitä, mistä täytyy luopua ja raaskisiko ostaa vielä leivän kaveriksi.

Toivotaan että teillä helpottaa mahdollisimman pian!

Mpouta (Ei varmistettu)

Hyvä teksti! Mun tilanne ei tietenkään ihan vertaudu tähän, koska olen kaksinasuja... Eniten pa olin kuitenkin yksin asuessani; silloin muistan hämmästyksekseni suurimman helpotuksen tunteen, kun tilillä ei ollut enää lainkaan rahaa. Eipä tarvinnut miettiä mihin viimeiset eurot sijoittaa, oli suorastaan vapaa olo. Tietysti huolehdittavana oli vain yksi (oma) suu, ja palkkapäivä tiedossa.
Viimeiset pari vuotta oon ollu epävakituisissa työsuhteissa epävakaalla palkalla ja mies saa tarjota aika paljon. Muuten jäisi lomamatkat tekemättä. Hankalaa se vastaanottaminen on edelleen, tuntuu että jään "velkaa", ja pitäisi esim. kotitöitä tehdä enemmän. Vaikka eihän se niin mene, jos toinen tienaa monta kertaa enemmän työelämässä ja haluaa itsekin samoja juttuja. Täytyy kyllä sanoa, että odotan innolla valmistumista ja mahdollista kuukausipalkkaa...

phocahispida

Yksin asuvilla on oikeasti monesti kaikista tiukointa, koska asumiskulut pysyvät lähes samoina ja tulot ovat usein puolet tai alle kaksinasujien tilanteesta. Välillä mietin, että onneksi en sentään ole yksinhuoltaja – muuten varmaan valtaisin vanhempieni kellarista jonkun nurkan ja asuisin siellä niin kauan kuin saisin.

Ja kyllä parisuhteessakin sellaista tiettyä taloudellista tasapainoa ja itsenäisyyttä on ihan luonnollista kaivata, vaikka aika harvassa suhteessa pariskunnan tulot varmaan ihan yksi yhteen ovat.

Eero Hauskamaa (Ei varmistettu)

Ajatuksia herättävä kirjoitus. Hyvä, että olet ottanut puheeksi sen mistä ei yleensä puhuta. Henkilökohtaisesti olen aina edustanut alempia tuloluokkia, joten säästäväisyys on kerinnyt muodostua jo elämäntavaksi. Vaikuttaako raha sosiaaliseen elämään vai ei riippuu kai ihmisestä. Omalla kohdallani sanoisin pienituloisuuden jopa aktivoineen tiettyjä yhteyksiä. Mitä taloudelliseen apuun tulee niin sen vastaanottamisessa ei ole mitään hävettävää, jos tarve vaatii. Olennaisinta on, että perustelut ovat kunnossa ja kaikkien avuntarjoamiseen osallistuvien osapuolten tiedossa.

Eero

phocahispida

Tuo yhteyksien aktivoituminen on hyvä näkökulma, sillä pienituloisuus voi lisätä verkostoitumista, kaveriapua ja sellaisissa piireissä liikkumista, jossa harrastetaan erilaista itse tekemistä, vaikkapa talkootyötä, palstaviljelyä, käsitöitä tai vaihdetaan tuttavapiirin sisällä erilaisia hyödykkeitä.

Säästäväisyys on elämäntapana mielestäni hyvä asia, jos sen vastakohdaksi asettaa holtittoman kuluttamisen ja jopa velaksi elämisen.

Iksu (Ei varmistettu)

Mua eniten omassa tilanteessani ottaa päähän se, että olen aina peeaa vaikka käyn töissä ja saan säännöllistä kuukausipalkkaa. Ei ne pienet tulot, vaan ne pienet menot - niinhän sen kuuluisi mennä. Mutta meillä on ihana asunto, jota rakastan, mutta josta maksetaan kuitenkin melko kirpsakkaa hintaa verrattuna muualle Suomeen. Meillä on vähän liian hieno auto, vaikka pärjättäisi halvemmallakin. Muttaku molemmat rakastuttiin siihen autoon eikä enää haluttu muita. Meillä on tietokone, jonka muotoilusta maksettiin muutama satanen ylimääräistä. Muttaku se on kiva ja täyttää sen tarkoituksen johon se on hommattu - toivottavasti moneksi vuodeksi. Mä maksan joka kuukausi kuntoklubin jäsenmaksua, vaikken ehdi/jaksa siellä käydä kuin harvakseltaan. Muttaku ilman sitä en harrastaisi mitään liikuntaa, koskaan. kotijumpat ei oo mua varten.

Mä ostan paljon luomua ja mahdollisimman "puhdasta" ruokaa,vaikka se maksaa paljon enemmän. Mä ostan mieluummin laadukasta parmesaania kuin tarjousedamia. Mä ostan joskus matkalta takeaway-laten, koska ne vaan on niiiin paljon parempia kuin työpaikan pohjaanpalanut terva. Ja mun viimeisin huulipunaostos oli chanel.

Eli periaatteessa mulla ei oo mitään hätää, mut silti puolet ajasta rahat on ihan loppu. Se tekee siitä noloa, että koska ostan chanelin huulipunia ja ajan kalliilla autolla ja juon skumppaa ulkomailla, mulla ei loppureissusta oo varaa ostaa lapsen 13e maksavaa tuliaista. Jos eläisin pienillä tuilla, se olisi eri asia, mutta aikuiselta työsäkäyvältä aika huonoa taloussuunnittelua.
Tai oikeastaan se oli se kolmenkympin pyllyhame, joka vesitti mun paluubudjetin, mutta työssäkäyvältä korkeakoulutetulta silti aika huonosti.

phocahispida

Useinhan sitä sanotaan, että kahden työssäkäyvän aikuisen palkoilla eläisi herroiksi ja rouviksi, jos eläisi kuten opiskelija: Asuisi pienemmässä asunnossa, matkustaisi julkisilla kulkuvälineillä tai pyörällä ja söisi ruokalaruokaa tai puuroa. Mutta kuinka moni haluaa elää opiskelijaelämää sen kaikkine taloudellisine varjopuolineen ikuisesti? Eiköhän aika moni pohdi, että kunhan tästä valmistuu, voi vähän höllätä kukkaronnyörejä.

Olen vähillä siivouspalkoilla kituuttanut teini-iän ja se teki hyvää. Sillä edelleen olen henkisesti pihistysmodessa suurimman osan kuukaudesta eikä näin ollen jokin hömppä-heräteostos kaada budjettia, vaikka sellainen tulisikin tehtyä. Jos jokin juttu maksaa mielestäni liikaa, en vain yksinkertaisesti pysty ostamaan sitä. Nauratti se sisäinen laihialaiseni taas Tallinnassakin, kun söin 40 senttiä maksaneen berliininmunkin muiden kiskoessa 3€ muffinsseja ja saman hintaisia kahveja kahvilassa. :D

Riina (Ei varmistettu)

Siis todella hyvä teksti. Olin joskus aikoja sitten kun kyselit postausideoita miettiny, et tää ois aihe, josta kirjottaisit varmaan hyvin, mut sit aattelin JUST niinko sääki kirjotit, et enhän mä nyt voi toiselta kysyä RAHASTA. Mahtavaa, että luit mun ajatukset, koska tää oli todella hyvä. Itse en koe eläväni säästöliekillä, vaikka elänkin sielä almmassa tuloluokassa. Kait se tulee köyhästä lapsuudesta (puhun siis leipäjonoköyhyydestä, en siitä ei-varaa-älypuhelimeen-köyhyydestä, joka sekin on köyhyyttä), että kaikki kiva on ekstraa, mutta luksusta ei kaipaa laisinkaan. Tänä kesänä ostin kengät, jotka makso 150e. Olin himoinnut niitä useamman vuoden, ja tehnyt töitä niitten eteen hemmetisti töitä. Kirpas, mutta ostin ne. On mahtavaa olla ei pa, mutten koskaan ota tätä tilannetta, jossa tilille jää rahaa, itsestäänselvyytenä. Se kuka säästää, saa.

Kiitos vielä blogistasi. En kommentoi kauheasti, koska puhelimella lukeminen, ja pari kertaa kommenttini on kadonnut jonnekin avaruuteen, mutta tää on kyllä ihan mahtava tila.

phocahispida

Kiva että postaus sattui "vastaamaan tilaukseen". :)

Olen miettinyt, että aika vähillä käyttörahoilla pärjääminen, verrattuna useimpiin ala- ja yläastekavereihin on tehnyt itselleni hyvää. Mikään leipäjonoköyhä lapsuuteni ei ole ollut; Harrastuksia on saanut olla, mutteivät nekään koskaan ole olleet kalleimmasta päästä. Mutta jotenkin se rahan arvo on silti tiukemmin mielessä ja selkärangassa kiinni.

Eikä tilillä piileviä rahoja tosiaan ota koskaan itsestäänselvyytenä! Ja ajatus monen tuhannen euron käsilaukusta saa pään pyörimään ja olon hieman pahoinvoivaksi. Että sen tyyppistä luksusta ei kyllä osaa edes kaivata!

Ellie (Ei varmistettu)

Itselleni pienet tulot ovat aika kaukainen asia, jo 2. opiskeluvuonna kävin osa-aikaisesti (oman alan) töissä ja siitä lähtien ei ole rahaa tarvinnut paljon miettiä. Mutta toisaalta olen myös asunut vuoden pk-seudulla ja vuoden keskisuomessa tuloinani ainoastaan opintotuki ja asumislisä (ei lainaa), tämän mahdollisti opiskelijasolussa asuminen ja tarkka talous. Tällä hetkellä meillä on kahden aikuisen tulot (yli palkansaajien keskiarvon per naama) ja yksi lapsi, välillä toinen oli hoitovapaalla, eli elettiin yhden tuloilla (mutta ei sekään erityistä penninvenytystä vaatinut).

Tältä pohjalta en osaa mitään fiksua sanoa rahattomuuden rajoituksesta sosiaaliseen elämään, kun kokemusta ei ole. Itselläni sosiaalisia aktiviteettaja rajoittaa ajan puute (töissä päivät, päivän loput tunnit haluan viettää lapseni kanssa, arjen pyöritys vaatii osansa). Mutta, toisaalta, meidän perheen menot jäävät paljon alle keskimääräisen perheen menojen. Meillä valmistetaan ruoka itse perusraaka-aineista (ja jopa itse metsästä keräten), ei eineksiä tai valmisruokia, meillä ei ole autoa, ei lemmikkejä, lapsen vaatteet ompelen (harrastus, mutta toisaalta ihanuuskankaat ostan aina tarjouksesta) tai ostetaan alennusmyynneistä tai kirpputorilta. Ylipäänsä meillä etsitään lähes aina paras hinta asiassa kuin asiassa. Kun ollaan menossa vaikka Korkeasaareen, niin pikainen nettihaku, että löytyykö alekoodia tai tarjousta. Tällä elämäntavalla meillä jää valtaosa palkastamme säästöön. Välillä mietin, että onko tässä sinällään mitään järkeä (kun kyttään huuto.netissä toppahaalareitaensi talveksi ja varaa olisi ostaa upouutenakin), mutta en silti pysty laittamaan 100 euroa (tai enemmän) yhteen lapsen vaatteeseen.

No joo, ei tässä kommentissa kaipa mitään erityistä pointtia ollut. Meillä "köyhäily" on vapaaehtoista ja silleen tietynlainen (pääosin ekologisella pohjalla oleva) valinta, jolloin tilanne on oikeasti aika erilainen kuin silloin kun rahaa ei oikeasti ole. Meillä lääkärireissu ja kalliit lääkkeet eivät hetkauta budjettia (toki saattaa pänniä kuin pientä oravaa) ja uusi pesukonekin voidaan hankkia heti kun vanha brakaa (15 vuotta tuli täyteen ja still going strong).

phocahispida

Justiinsa tuollaista kuvaamasi kaltaista köyhäilyä oikeasti arvostan!

Kun kyseessä on oma valinta, voisi sanoa jopa piirre tai sisäsyntyisesti mielekkäältä tuntuva juttu, se on mielestäni parasta. Jos ei ole pakko pihistää ja nipistää vaan haluaa hyödyntää tarjoukset, tehdä itse ja hyödyntää luonnon antimia. Ekologisesti ja muutenkin tosi järkevää!

Jotenkin sellainen taloudellinen ahdinko, jossa on aina pakko laskea eikä jonkin haaveen tai toiveen iskiessä voi edes harkita, olisiko se rahan käytön arvoista vaan täytyy vain keskittyä selviämään päivästä toiseen, vie mahdollisesti myös ilon sellaisesta elämäntavasta, joka on toisille valintakysymys. Joten on kiva kuulla, että onnellisia ja vapaaehtoisia köyhäilijöitäkin löytyy!

Hei kohta pääsette johonkin ennätystenkirjaan tuon tiskikoneen kanssa, varokaa vaan! :D

Elina (Ei varmistettu)

No meillä on vähän vastaava tilanne kuin kommentoijalla ylempänä. Tullaan aika säästäväisistä taustoista, opintoajat yliopistossa elettiin pelkällä opintotuella kumpikin. Se oli aika yleistä 1990-luvun lopulla, että opiskelijat kävivät vain kesällä töissä, ei lukukausien aikana. Ei ollut kännykkälaskuja (lankapuhelimet, internet-yhteys yliopiston atk-luokassa!) eikä todellakaan joka opiskelijalla telkkariakaan (tai tietokonetta). Eikä se ollut mikään häpeä, että vähällä piti pärjätä. Niin oli kaikilla muillakin. Pikemminkin oli noloa myöntää, jos jollekulle onnekkaalle vanhemmat maksoivat asunnon tms. isompaa.

Totuttiin tiukkaan rahankäyttöön ja ympäristöystävälliseen elämänpaan jo opiskeluaikana - ja se on jatkunut. Aina marjastetaan talven varalle, vertaillaan hinnat ennen ostamista ja lapsille ostetaan paljon käytettynä. Huonekaluista ei ole monta uutena talouteen tullut, autokin on aina ollut maltillinen järkivalinta. Työmatkat pyöräillään kelissä kuin kelissä. Itselleni ostan sellaisia vaatteita, jotka on tarkoitettu käyttöön vähintään kymmeneksi vuodeksi. Juuri olin lasten synttäreillä yo-mekossani vuodelta 1996. Se on edelleen ihan nätti ja siisti. Ja on noilla omillakin lapsilla käytössä vaatteita 1970- ja 1980-luvuilta!

Tällä elämäntavalla on aina ollut säästöjä tilillä pahanpäivän varalle, ja se kyllä helpottaa taloudenpitoa, kun ei tule sitten mitään paniikkitilanteita, jos pesukone hajoaa tai tulee jotain muuta yllättävää. Tosin valitaan aina kestäviä kodinkoneita, vaikka ne olisivatkin ostohetkellä kalliimpia. Uutta ei meille osteta, ennen kuin vanha hajoaa. Niinpä telkkari on vuodelta 1993. Olishan joku taulutelkkari varmaan kiva, mutta ostetaan se sitten, kun oikeasti tarvitaan. Ei meidän omanarvontunne ole kiinni siitä, onko jotain digivempeleitä viimeistä huutoa nurkissa vai ei. Ei ole koskaan eletty niin, että ylimääräinen raha tilillä olisi pakottanut ostamaan jotain tai matkustamaan tms.

Ei ole koskaan tuntunut, että jostain jäisi pois, jos ei kylvä rahoja alkoholiin, kahviloihin, ulkomaanmatkoihin, meikkeihin tai muotivaatteisiin. Vissiin on meidän kaveritkin samanhenkisiä. Luomuruokaa meille ostetaan kyllä, mutta se ei ole budjettia kaatanut. Arvovalintoja tuo rahankäyttö.

phocahispida

Mahtuappa kymmenen vuotta vanhoihin vaatteisiin! :) Kroppa muuttui aika paljon raskausaikana, ihan sellaisia painosta riippumattomia muutoksiakin osa. Mutta kyllä osa kengistä, laukuista yms. on itsellänikin kymmenen vuotta vanhoja, joskin 15-vuotiaan ja 25-vuotiaan maku ei ehkä ole enää ihan sama.

Kodinkoneiden ja tietotekniikan tms. kanssa olen kyllä myös sillä linjalla, että käytetään loppuun ennen kuin vaihdetaan, tosin joskus jotain on tullut saatua lahjaksi ja annettua sitten vanhempi malli uutta laitetta kaipailevalle kiertoon.

Samanhenkiset ja samankaltaiseen elämäntapaan sitoutuneet kaverit ovat monessa asiassa sikäli kivoja, ettei paineita suuntaan tai toiseen tule toisten valintoja seuratessa!

Sonja (Ei varmistettu)

Itse olen aika erilaisessa elämäntilanteessa ja ikäeroakin löytyy, enkä ole vielä kunnon opiskelijaelämää rahallisesti päässyt elämään. Asun vielä kotona, mutta töissä olen käynyt lukion ohella reilu pari vuotta jo.

Kiitos rohkeasta kirjoituksesta rahasta! Pidän avoimuutta raha-asioissa tärkeänä. Vanhemmillani on ollut joskus vaikea sanoa "Juuri nyt ei voida ostaa tätä" " Palkkapäivä on vasta tulossa" Vanhemmat käy kyllä "perustöissä" , mutta välillä on tiukempaa rahan kanssa. Rahan vähäisyyden tunnustaminen lapsille on ollut hankalaa tai siitä on saanut kuulla jälkikäteen, että varaa ei olisi ollut. Rehellisyys on mielestäni hyvä asia tässä, ei tietenkään pelko/raha-asioiden jättäminen lapsen taakaksi.

Pakko jakaa toinen ääripää, mitä kuulin pari päivää sitten pikaruokapaikassa alakouluikäisen pojan kavereilleen kehuskelevan "Äiti osti firman ja meillä on kunnolla rahaa, ollaan oikeeen porvareita" ja "Arvatkaa kenen haluisin kuolevan..No mummu ja papa, niin saatais niiden vuokrakämpästä tulevat rahat. Kelatkaa tyylii tonni kuussa!?" Siinä vaiheessa jäin kyllä tuijottaan haavi auki..

phocahispida

Aloitin itse työnteon koulun ohella yläasteikäisenä siivoamalla ja jatkoin lukioajan lastenvahtikeikkaa tehden. Lukulomalla ja välivuoden teinkin ylipitkää työviikkoa säännönmukaisesti. Ja silloin rahaa olikin ihan kivasti! Varsinkin vanhempien luona asuessa rahaa jäi, ymmärrettävästi, ihan eri lailla säästöön.

Ohoh, no siinä on lapsi oppinut kotoaan niin sanotusti omanlaisensa prioriteetit elämään ja suhtautumisen rahaan...

Ehkä se rehellisyys raha-asioissa, rahan arvon ymmärtäminen ja sen kulutuksen pohtiminen on pitkälti kotoa opittua ja toisaalta sellaista, mitä on näin vanhempana ja kuluttajana hyvä pysähtyä aina välillä pohtimaan.

VJK (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus. Ollaan tässä kesä oltu aika tiukilla, minulla 80% työaika ja tulot , miehellä yritys ja nollatulot sekä tuplamenot vuokrissa (Asunto ja Työhuone). On tullut karulla tavalla opittua että yrittäjyys ei kannata, tai ei saa sairastua tai mitä jos työtä ei ole. Itse olen tässä palkansaajana ja ay-liikkeen jäsenenä jopa kermaperseasetelmasssa.

Itse olen sanonut niille kelle kehtaan että rahaa ei ole, mutta kyllähän se hiukan hassulta tuntuu ihastella naapurin monen sadan euron sisustus- ja vaateostoksia ja itse laskea Lidlin kassalla että mitä kaikkea sillä kympin päiväbudjetilla saa: vaippoja on pakko ostaa joten jätetään tänään sitten jotain muuta ostamatta. Käydään vaan isovanhemmilla kylässä - saadaanpa siinä samalla iltapalaa lapsille. Tai kun naapuri ihmettelee auton kyydissä lukemaa 25 mittaristossa, joo se on se bensa mitä tässä autossa on nyt käytettävissä (rahaa ei ole muuhun).

On jäänyt ostamatta macat, hienot erikoissamppoot ja muut mitä ehkä halutti ostaa. Kirpparilla olen käynyt tilipäivänä, mutta miettinyt sielläkin , että tarvinko mä tätä oikeasti. Loppukuusta ei ole taas varaa kirpparille. Koira on joutunut vaihtamaan raakaruuasta vähän köyhempiravintoiseen ruokaan mutta hei, se saa joka päivä silti ruokaa ja on vielä elossa. Onneksi on syksy ja kotimaiset juurekset on kohta tarjouksessa, jotain saumaa köyhäillessäkin syödä terveellisesti, niin ja metsästä saa sieniä.

On myös tullut mietittyä että joskus trendikästä ollut downshiftaaminenkin on trendikästä vain jos se tehdään vapaaehtoisesti. Kenenkään mielestä ei ole hienoa jos opiskelija, työtön, eläkeläinen tai muuten vaan pienituloinen koittaa kitkutella vähillä tuloillaan.
Sama asia sekin on.

phocahispida

Meillä on asunut jonkin aikaa myös yrittäjä. Itse en uskaltaisi ehkä ryhtyä yrittäjäksi ollenkaan, koska tyhjän päälle putoaminen ja mahdolliset velat hirvittävät liiaksi. Sympatiat ja ajatukset ovatkin usein yrittäjien puolella.

Et olisi voinut tiivistää viimeaikaisia pyörittelyjäni paremmin kuin toteamalla tuon tosiasian downshiftaamisesta. Se on hienoa niin kauan kuin se on valinta, mutta pakkorakoon putoamisessa ei ole mitään trendikästä ja tuskinpa kukaan sitä tavoitteleekaan.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.