Kun kehokriiseistä tuli normi ?

Kuntokeskuksen pukuhuoneessa kaksi naista keskusteli vartaloistaan ja siitä, miten itsensä pitäisi nähdä. Muutama lause kolahti ja kovasti, sillä olin kiertänyt viime viikkoina ihan samoilla radoilla itsekin. En muista keskustelua sanatarkasti ja pudotin tarkoituksellisesti pois muutamia tunnistettavissa olevia tekijöitä, mutta näin se pääpiirteissään alkoi:

"Tiedätkö, mulla on usein jopa huono omatunto siitä, että voin sanoa tykkääväni omasta kropastani..."

"Miksi?"

"Emmä oikein tiedä... Ehkä siksi, kun syömisiään pitäisi jotenkin kauhistella ja aina on joku viiden kilon kesäpudotus tai kiinteämmät kesämekkokäsivarret oltava työn alla."

"Muakin vähän hämmentää, että monessa porukassa omissa nahoissaan viihtyvää pidetään jotenkin vajaamielisenä. Että se kehokriiseily on normi ja on jotenkin petturuutta olla ahdistumatta muhkuroista, suonista rypyistä tai makkaroista."

"Jossain on tehty ilmeisen hyvää duunia. Tietäisi vaan missä."

Olen miettinyt tätä pakollisen kropan mollaamisen ja normitetun itseinhon tematiikkaa viime aikoina säännöllisesti. Mitä jos on ainakin 90% ajasta sitä mieltä, että itsellä on oikein kiva, moneen asiaan kykenevä ja hommansa hoitava keho, josta voi olla iloinen ja ylpeä? Jos ei pidä raskausarpia, selluliitteja, sisäreisiläskejä tai töppösääriä olennaisina vaan vilkaisee itseään peilistä lähinnä kokonaisuutena ja varmistaakseen, ettei hameenhelma ole jäänyt vessassa sukkahousujen kauluksen alle. (Jää se silti välillä.)

Onko jotenkin poliittisesti epäkorrektia viihtyä vartalossaan - tai herranjumala julkisesti myöntää pitävänsä vallitsevien kauneusihanteiden ulkopuolelle auttamatta putoavasta vartalostaan? Ajattelisi edes kansanterveydellistä näkökulmaa, senkin vastuuton läski!

Varsinkin, kun toisinaan saa yllätyksenä ja pyytämättä vinkkejä siitä, miten karkin syömisen vähentäminen tai kestävyysurheilun lisääminen voisi olla paikallaan. Kommenteista ei tee muuten yhtään viisaampia, vähemmän typeriä tai sivuuttamisen arvoisia se, että niitä laukovat usein makeisia suurkuluttavat viisikymmenkiloiset, joille viiden kilometrin lenkki koituisi kuulemma kuolemaksi.

Kyllä, koen joidenkin ihmisten seurassa tarpeelliseksi selittää, miksi en koeta ainakaan tällä hetkellä aktiivisesti pudottaa painoani vaan pitää sen pääpiirteissään samoissa lukemissa kuin mihin se lapsen saamisen jälkeen jämähti. Sillä eihän kukaan koko nuoruus- ja aikuisikänsä lievän ylipainon rajan molemmilla puolilla huojunut voi olla itse tyytyväinen tilanteeseensa?

Ilmeisesti pyöreämpi ihminen liikkuukin aina ensisijaisti laihtuakseen tai kiinteytyäkseen eikä pysyäkseen terveenä, vahvana ja onnellisena... Monesti liikunnasta puhuessani keskustelun puolituttu vastapuoli olettaa liikuntani olevan tavoitteellista ja tähtäävän nimenomaan ulkoisiin muutoksiin. Hoikemmille tutuille on puolestaan sanottu, että eihän heidän tarvitsisi liikkua tai ainakaan kovin säännöllisesti, kun he kerran ovat valmiiksi pieniä. Anteeksi mitä?

Kiinnostaisi kuulla, miten koette asian - onko kehokriiseilystä todellakin tullut normaalimpaa kuin vartaloonsa neutraalisti tai ilolla suhtautumisesta?

 

Kommentit

Simple year

Et ole ainoa tyytyväinen. Itse olen urheilullinen ja viihdyn kropassani. Se ei ole ehkä täydellinen monen muun mielestä, mutta itse tykkään itsestäni ja se merkkaa itselle eniten. Siksi toisaalta kunto myös pysyy kohtuullisen hyvänä arjen pyörteissäkin - en ota siitä enää nykyisin stressiä ja oma kroppa on mitä on hyvällä treenillä ja hyvällä safkalla. Luulen että jos yhtä moni suhtautuisi samalla tavalla olisi se "unelmien vartalokin" lähempänä. Tyytyväisyys = ei orjallisia diettejä =vakio hyvä kondis ilman suklaavarastoja ja jäätelökiskaa pakkasessa. =)

phocahispida

Sellainen rento ja kunnioittava suhde omaan kehoon ja se, että se tulee ilmi keskusteluista ja siitä, miten ihminen kantaa itsensä on musta tosi viehättävä piirre ja antaa jotenkin tasapainoiden kuvan koko tyypistä. :)

Ja jotenkin harmittaa niiden puolesta, joilla menee tunteja, päiviä, viikkoja tai vuosia elämästä hukkaan kehokriiseissä, itsellänikin on ollut asian suhteen huonoja kausia. Kun näin jälkiviisaasti se oli juuri sitä - ajan hukkaamista...

Ihana ihana ihana tuo keltainen neule! Mistä?

Omaan kehoon en ole tyytyväinen mutta jotenkin ahdistaa alkaa keskustelemaan ihmisten kanssa omasta kehosta tyyliin: inhoan tätä persettä, olispa pienemmät pohkeet, vatsamakkarat.... jne. En ole siis joka kohtaan kehossani tyytyväinen mutta mässäilen kehoni epäkohdilla itsesäälissä vain yksin tai joskus poikaystävälle kun on huono päivä.

Liikunnan harrastus on minulle pakko. En pidä siitä mutta tehtävä se on koska selkä ei tykkää yhtään jos jätän liikkumatta kovin pitkäksi aikaa. Joskus liikunta on kyllä kivaa, esim uiminen tai keskiviikon jumppa. En ollut katsonut kuka olisi ohjaajana keskiviikon jumpassa, tällä kertaa se oli Piia joka vetää aika rankkoja tunteja tai sitten osaa kannustaa niin että itse haastaa itsensä tekemään enemmän ja kovemmin: tulos kolme päivää kipeät jalat. Mutta kyllä se jumpan jälkeen on hyvä mieli ja tiesin että seuraavana päivänäkin tuntuu. Pieni askelma bussiin noustessa teki aika tiukkaa.

Mutta joskus olen tyytyväinen kehooni, tai opin olemaan tyytyväinen. Onhan tässä aikaa. Ainoa ajatus päässä ei sentään kokoajan ole miltä näytän ja mitä pitäis muuttaa, vähän on tärkeämpiäkin asioita kuten tulevaisuuden unelmaduunin löytäminen, tai edes sen duunin.

 

phocahispida

Se on hommattu Seppälästä vissiin jo ennen Kuutin syntymää eli 3-4 vuotta sitten eli ei varmaan enää löydy. :/

"En ole siis joka kohtaan kehossani tyytyväinen mutta mässäilen kehoni epäkohdilla itsesäälissä vain yksin tai joskus poikaystävälle kun on huono päivä."

Toikin on musta toisaalta tärkeä pointti - että onko siitä oman kehon julkisesti närppimisestä tai kauhistelusta hyötyä vai tuleeko siitä vaan itselle ja muille kurja olo.

Kauhistellaanko kaveripiireissä samalla tavalla sitä, miten yksi ei vaan osaa derivoida ja toinen on täysi idiootti mitä tulee uusien kielten oppimiseen. Säälittäviä luusereita! Ööh ei? Miksi niiden allien ruotiminen on kuitenkin ihan ok? Vaikka siitäkin tulee helposti vaan negatiivinen kehä.

Ja se, että monelle liikunta on pakollista myös sen kannalta, että jaksaa tehdä työtään, pysyä konkreettisesti kasassa ja pyörittää arkielämää, on näkökulma, joka monesti unohtuu liikuntavinkkien ja -keskustelun pyöriessä usein ulkonäön ympärillä. 

Tsemppiä muuten (unelma)duunin etsintään! <3

Asta M.

Kriisi voi myös viedä eteenpäin, toimia silmiä avaavana energiana ja luoda positiivista. Kriisi ei aina ole negatiivinen. Mutta eipä se hyvältä kuulosta jos ottaa kriisiä siitäkin ettei ota kriisiä kropastaan. 

Omaa kroppaa saa ja pitää rakastaa. Itselläni meni tämän ymmärtämiseen vuosia aikaa. Kroppani ei ole täydellinen edes omasta mielestänikään mutta ei sen tarvitsekaan olla. Ainakaan se ei ole vihollinen. Keskeneräisyys ei haittaa. Kroppa ja mieli kehittyy koko ajan.

phocahispida

Totta! Jos kriisi on väliaikainen tila esim. ison kehon ulkonäöllisen muutoksen, loukkaantumisen ja toipumisen tai traumaattisen kokemuksen jälkeen, sille on paikkansa ja aikansa ja sitä pitää kunnioittaa.

Mutta jos kriiseillään siksi, että vain marginaalisella osalla tämänkin maan ihmisistä olisi tiettyjen kriteerien perusteella hyvä, saati täydellinen keho, siinä menee paljon sellaista olemisen ja elämisen potentiaalia hukkaan, jonka voisi käyttää rakastaen siinä sivussa itseään ja toisia. 

Kuten sanoit, keho ja mieli kehittyvät koko ajan, mutta mielestäni voisi painottaa monessakin mediassa enemmän sitä, että kehon johonkin muottiin epätoivoisesti pakottamisen sijaan voisi miettiä, tekeekö sitä itsensä vai muiden vuoksi ja olisiko työtä tehtävä sittenkin mielen kehittämiseksi. :)

Amma
Why you little!!

No siis, tää on vaikea asia. Kun periaatteessa mä olen ihan tyytyväinen kroppaani, vaikka siinä olisi pieniä viilauksen paikkojakin. Tässä on kohta 30 vuotta tallattu tätä palloa samalla kropalla, niin sitä on tullut aika armolliseksi itselleen ja sille, mitä sieltä peilistä näkyy. Kun on tällainen amatsoni, ei voi olettaa, että peilistä katsoisi takaisin joku siro ja hento keijukainen. Luut on jo niin isot, ettei musta siroa sais vaikka paino tippuis kakskyt kiloa.

Olin imetyksen lopettaessani ja lapsen ollessa vuoden ikäinen hoikimmillani näin aikuisiässä. Peilistä on silti tuijottanut takaisin ihan samannäköinen tyyppi, mitään käytännön eroa en ole nähnyt. Kevyet mahamakkarat ja ikijenkkikset on ollut silläkin, vaikka painoa on -7kg nykytilanteeseen. Lihaksia ei vaan ollut, eikä jaksamista. Tällä hetkellä harrastan liikuntaa 2-4krt/vko ja kun lihasmassa kasvaa niin painokin nousee. Makkarat edessä ja sivuilla ei näytä edelleenkään lähtevän minnekään. Ne on silinneet vain raskaana, kun maha veti nahan tiukille. Jenkkikset mulla on ollut siitä asti, kun kroppaan on mitään muotoja tullut. Niiden kanssa vaan on oppinut elämään (god bless high waist trousers!!)

Paino heittelee kymmenen kilon sisällä ja vain joistain tiukimmista housuista sen tuntee, ne kun ei sitten mainaa mennä kiinni/jalkaan. Tarpeeksi kun ahtaa, niin kyllä menee, eivät vaan sittn ole mukavat päällä.

Mä toivon, että laihdutus/kriiseily/ahdistuminen oman kropan suhteen ei olis normaalia vaan nimenomaan kohtuudella ja ilolla haluttaisiin vaan mennä eteenpäin ja nauttia elämästä. Itse liikun siksi, että pysyn kasassa ja selkäni ei lopeta yhteistyötä muun kropan kanssa. Tietenkään ylipaino ei ole hyväksi, mutta ennemmin pitäisi luottaa peiliin ja omaan fiilikseen entä vaakaan.

Nimim. arvoin painoni sykemittarille kolme viikkoa sitten, eikä se heittänyt kuin 5kg..

phocahispida

"--vaikka painoa on -7kg nykytilanteeseen. Lihaksia ei vaan ollut, eikä jaksamista."

Mun kokemus on ollut se, että se pari kiloa, mitä aktiivisempi liikunta on tuonut vaa'alla lisää, näkyy kropassa ihan päinvastoin ja olossa se vasta näkyykin. 

Eli juurikin ilolla eteenpäin ja elämästä nauttien - ja jos vielä se kroppa malttaisi pysyä terveenä ja jopa keksisi jonkin urheilulajin / työn, jossa kroppa pääsisi toimimaan niin, että siitä tulisi hyvä fiilis niin aina parempi!
 

Amma
Why you little!!

Tuli muuten tuosta työstä mieleen, että olenhan mä tehnyt fyysisesti raskastakin työtä. Seisomista koko päivän, sen lisäksi kymmenien kilojen taakkojen siirtelyä yms. ja mitä mä muistan siltä ajalta? Mulla oli ihan koko ajan jumalaton nälkä. Kai mä olin jossain semihyvässä kondiksessa, että jaksoin (kävin toki myös salilla ja lenkillä koiran kanssa), mutta en muista taas senkään näkyneen kropassa mitenkään poikkeavasti.. Mutta nälkä oli mieletön.

Semmonen kevyt seisoma/istumatyö, jossa vastuksetonta liikkumista, niin kroppa varmasti tykkäis kaikkein eniten. Nyt tää 7h istuminen ja öbaut puolen tunnin kävely/seisominen ei taas ole selälle ollenkaan hyväksi.

Spf (Ei varmistettu)

Mäkin olen perustyytyväinen vartalooni, enkä voi edes ihan kauheasti sanoa sitä ylipäänsä noin ulkonäöllisellä tasolla miettiväni. Paino on jo usean vuoden vakiintunut siihen normaalipainon ylärajalle enkä näe mitään syytä että sen pitäisi alempi ollakaan. Urheilen paljon ja sitä myötä suhde vartaloonkin on muuttunut vielä tyytyväisemmäksi. Tiedän että jaksan paljon ja että kehollani on hyvä olla. En myöskään harrasta liikuntaa kalorinkuvat silmissä vilkkuen vaan ihan vain liikkumisen ilosta. Toki tällainen tasapaino lienee iästäkin kiinni, vaikka en koskaan muista mitään suurta kriisiä kroppani suhteen kokeneenikaan. Ehkä tärkeintä itsensä hyväksymisessä on sisäistää se, mihin on pyrkimässä. Tällaiselle perustavikselle, jonka työ ei ole mitenkään ulkonäöstä riippuvaista, riittää sellainen ihan tavallinen, arjen haasteista hyvin selviävä vartalo. En mä tarvitse mallin tai fitnessammattilaisen kroppaa mihinkään, joten miksi käyttäisin sen hankkimiseen tai oman kehoni puutteista murehtimiseen tolkuttomasti aikaa?

phocahispida

"Ehkä tärkeintä itsensä hyväksymisessä on sisäistää se, mihin on pyrkimässä. Tällaiselle perustavikselle, jonka työ ei ole mitenkään ulkonäöstä riippuvaista, riittää sellainen ihan tavallinen, arjen haasteista hyvin selviävä vartalo"

Juurikin näin. <3

Toki joku voi ei-kehoon liittyvän duuninkin ulkopuolella kehittää kroppaansa siinä missä joku treenaa harrastuksenaan vaikka viulunsoittoa, mutta olisi jotenkin pöhköä olettaa, että jokainen sairaanhoitaja, kaupan kassa, insinööri, opettaja tai maanmittaaja olisivat hullussa tikissä ihan siinä sivussa. 

Kanelibasilika

Heii oon usein miettinyt samaa! Miksi ihmeessä!? Sinäpä sen taas kirjoitit hienosti auki :)

phocahispida

Hyvä jos sain pyörittelyt jotenkin järkevään muotoon. :)

Jenniii
Pupulandia

Hyvä keskustelun avaus! Olen ollut huomaavinani, että julkisessa keskustelussa on rinta rinnan kaksi trendiä: se, että kroppaan suhtaudutaan vaikeiden vuosien jälkeen lempeän armollisesti (julkkisnaiset vuoron perään lehtien kansissa) tai sitten kroppa nähdään projektina, jonka päämääränä on muovata kehosta mahdollisimman täydellinen. Kehokriiseilyä ei juuri näy, paitsi sellaisesta toipuneiden tai toipuvien puheenvuoroissa eli juuri niissä, jotka ovat joko lempeästi oppineet hyväksymään vartalonsa tai vaihtoehtoisesti tehneet siitä projektin ja pusertaneet itsensä bikini fitness -kuntoon.

Tämä tyytymättömyyden ilmapiiri on kyllä kumma juttu. Vartaloonsa ei saa olla avoimesti tyytyväinen, jos se ei ole nykyihanteiden valossa "täydellinen", mutta eipä sitä tyytyväisyyttä oikein tunnuta sulattavan niiltäkään, joiden keho monien silmissä on ihannemitoissa. Ainakaan sitä ei saisi ilmaista ääneen tai antaa itsestään itserakkaan ja ylimielisen mielikuvan. Jos taas ei itse älyä hävetä ja kaivella epäkohtia, niin joku muu kyllä huolehtii kritiikistä puolestasi. Olenkohan muuttunut nettikeskusteluja lukiessani liian kyyniseksi? :P

Tykkään aina näissä kroppakeskusteluissa viitata siihen jo vuosia sitten julkaistuun valokuvasarjaan, johon on koottu arvokisoissa kilpailevien urheilijoiden kuvia. Ihmiset yrittävät survoa itseään ja toisiaan johonkin käsittämättömän kapeaan muottiin, vaikka todellisuudessa jopa ammattiurheilijat ovat lajistaan sekä omista henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippuen hyvin monen kokoisia ja muotoisia. Nuo kuvat ovat todellakin ilahduttavan silmiä avaava elämys. Se, miltä kroppa näyttää päällepäin ei välttämättä kerro vielä mitään siitä, miten se toimii ja mihin se pystyy - ja sehän tässä elämässä on huomattavan paljon tärkeämpää.

phocahispida

Kaipa kehoasiassa elää sellainen "tervetuloa Suomeen"-mentaliteetti eli kehua retostella saa, vaikka olisi aihettakin eikä edes silloinkaan. Koska rumat ne vaatteilla koreilee ja leuhkat lemuaa. Ööh.. Tai sitten kehonsa kanssa hukassa oleville voisi olla hyvä nähdä ja kuulla, että sellaiset aika tavallisen näköiset, kokoiset ja oloisetkin viihtyisivät omissa nahoissaan? :)

Toi urheilijoiden kuvasarja on edelleen ihan huikea - muistuttaa siitä, miten monenlainen keho voi olla juuri se paras keho johonkin asiaan ja että se "standardikeho" ei välttämättä ole paras tai hyvä vaikkapa lentopalloon, metsurin hommiin, ompelemiseen, pianonsoittoon tai painonnostoon vaan sen tarkoituksena on olla... esillä?

seasonsofmari

Mulla on varmaan jotenkin keskivertoa itsetyytyväisempiä ihmisiä ympärillä, mutta hirveen harvalla tuntuu olevan mitään oikeeta ongelmaa kroppansa kanssa. Tai siis et varmaanhan jokaisella on sellasia kohtia, joita vois muuttaa, mut ei nekään sit häiritse sen vertaa, ettäkö asialle oikeasti jotain vaivautuisi tekemään. Ja pääasiassa on kuitenkin tyytyväinen. 

Mä(kin) oon ollut itseeni tyytyväinen jo pidemmän aikaa, ja jo sikskin yllätti kovasti mun oma reaktio tissiliivittömyyteen. :D Jätin siis joku 2-3 kuukautta takaperin tissiliivien käytön kokonaan. Ei mitään isompaa syytä, en vaan oo koskaan oikeen viihtynyt rintsikat päällä ja nyt kun oon lähinnä kotiduunissakin ja meni useampi viikko ennen kuin edes huomasin, etten ole moisia käyttänyt, päätin sitten ihan tietoisesti jättää ne pois jatkossakin. Tuntui jotenkin paremmalta. Vapaammalta. Pysty hengittää eri tavalla :D (no ei oikeasti, mut tiedättehän sen eron alastomuuden ja vaatteiden välillä. Alasti vaan on kivempaa!). 
Eka kuukauden jälkeen rupesin jo kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavalla mä katson kroppaani. Miten vähän tissit kiinnostaa. Että tossa ne nyt on ja ne on aina vaan tollaset. Kun ei niille voi mitään tehdä niin ei niille suo oikein ajatuksiakaan. Mietin, että ehkä se on rintsikoiden ongelma. Kun niitä on monenlaisia, on eri muotoista ja mallista ja isoa ja pientä ja push-upia ja kaarituettomia ja joka päivä kun miettii, et minkäslaiset tissit sitä tänään haluais, millaset rintsikat sopii just tän paidan kanssa, laitetaanko ehkä pyöreempää vai vähän pystympää, sitä kai tulee miettineeks itteään liikaa. Jotenki tuijottaneeks itteensä niin kauan, et lopulta se normi rupee näyttää jotenkin väärältä. Ehkä me tehään sitä kaikkien vaatteiden kanssa. Etitään sopivia vaatteita - niin siis niitä, jotka muokkaa meidän kroppaa omaan mieleen parhaiten sopivaks. Ja tuijotetaan ja pohditaan ja muokataan. 

Hah, ollaan kaikki alasti vaan. Ei tarvii miettii itteensä, ja vielä vähemmän ongelmakohtiaan haha! 

phocahispida

Kyllä ne vaatteet varmasti vaikuttaa, tai no ainakin itselläni - kun tosi harvoin löytyy ns. kuin päälle tehtyjä vaatteita vaan lahkeet on liian pitkiä/lyhyitä, lantio liian leveä/kapea, tisseille ei ole tilaa jne. 

Saisikin olla alasti, edes kesällä. :D

EllaE
Ella Elers

Yes ja halleluja :)

 

Miten ois semmonen normi että se että on ylipäätään keho jolla voi tehdä ihan mitä lystää, niin se on vaan niin sikasiisti juttu? Miten olis että sen sijaan että rutistaan siitä että kaikkien pitäs näyttää tietyltä koska media ja paineet, niin päätettäiskin olla ihan sitä mitä ite halutaan ja hittoon media ja paineet? 

 

phocahispida

Musta tuntuu, että sellaisten ihmisten parissa työskentely, joilla on vakavia ja pitkäaikaisia sairauksia opetti tosissaan arvostamaan sitä, että oma keho, rajoituksineenkin on loppupeleissä tosi terve ja kykenevä. Tuntuisi pöhköltä rutista siitä, että on sikäli etuoikeutetussa asemassa, ettei joudu kamppailemaan sairauksien tai rajoitteiden kanssa... Kun voi tosiaan ihan itse päättää, mitä haluaa tai ei halua. :)

Ipa_ (Ei varmistettu)

Arvostan ihmisiä jotka eivät stressaa tälläisistä asioista. Pikkuhiljaa sitä alkaa itsekin hölläämään. Koko ikäni olen stressannut painostani, välillä enemmän ja välillä vähemmän mutta aina se on ollut mielessä. Itse tämän tiedostaneena asia ei ole mennyt överiksi esim en ole koskaan laihduttanut tai ollut dieeteillä mutta silti olen ollut tyytymätön kehooni kauan. Kymmenen vuotta!
Kun olin ammattikoulussa ja painoin 52 kiloa tunsin itseni isoksi. Ajattelin että jos painan joskus yli 60 kiloa niin alan heti laihduttaa. Siitä pari kolme vuotta painoin 58 ja silloin edelleen takaraivossa inhotti ku paino oli niin suuri. Piti käydä salilla vain siksi etten lihoisi enempää. Nyt monia vuosia paino on ollut 65 kilon kieppeillä. Sitä vaan että ei se numero vaan tyytyväisyys kehion. Ja nyt kun mietin noita epätoivoisia mietteitä joskus, mietin miksi olen tuhlannut aikaani moiseen. Olin niin epävarma kehosta ja kaikesta. Kyllä se itsevarmuus ja onnellisuus on se juttu. Kun sä oot onnellinen niin oot tyytyväinen itseesi, juuri sellaisena kun olet! Urheilusta saan energiaa ja voin hyvin mutta nykyään teen vaan sitä mikä tuntuu hyvältä. Jos kroppa on väsynyt niin mieluummin sitä lepäilee korona. Urheilla ehtii koko lopun ikää!

phocahispida

Juuri tuo ajan tuhlaaminen kehon nipistelyyn ja mittaamiseen ja sen pyörittelemiseen on hyvä pointti. Kymmenen vuotta on aika pitkä aika olla tyytymätön yhtään mihinkään.

Entä jos tajuaa vaikka 15-vuotiaana, ettei pidä kehostaan ja on vielä 35-vuotiaana hukassa sen kanssa. Olisiko 20v elämästään voinut käyttää muutenkin kuin painoa tai muita kehon mittoja harmitellen? (Toki samalla tekee muutakin, mutta silti.)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.