Melkein ällöttävän arkista ja rauhallista

Meillä on ollut tähän mennessä oikein huipputavallinen viikonloppu, sellainen leppoisatempoinen ja niin arkinen, että siitä on vaikea keksiä mitään ihmeempää sanottavaa. Ei suuria tunteita - toisin kuin perjantaina päiväkodille lähtiessä, jolloin kannoin väärällä jalalla sängystä nousseen lapsen lopulta hoitoon kainalossani, ensimmäistä kertaa ikinä... Ohjelmallisestikin kalenteri on näyttänyt iloisesti tyhjää.

Olen pitänyt tällä viikolla vahingossa ja laiskuuttani taukoviikon treeneistä ja koettanut edes syödä joulukauden napostelujen jäljiltä kevyemmin. Lasken kuitenkin melkeinpä liikunnalliseksi saavutukseksi sen, että sain kuluneella viikolla pistettyä pystyyn Facebook-ryhmän, jossa kotikaupunkini asukkaat voivat etsiä omalta asuinalueeltaan samantasoisia ja samoihin aikoihin lenkille kykeneviä juoksukavereita. Juoksukaverin löytäminen vapaalle illalle tai viikonlopulle kun voi parantaa lenkille selviytymiseni todennäköisyyttä jatkossa.

Lenkkeilyn tai salilla puhisemisen sijaan olen leiponut mustikkapiirakkaa. Mies teki eilen kuivattuja omenalastuja ja tänään papupihvejä, kastiketta ja kotiranskalaisia öljyllä ja suolalla. Uuni onkin ollut päällä perjantai-illasta alkaen lähes koko ajan, ellei nukkumiseen käytettyjä tunteja lasketa.

Leipomisen ohella olen askarrellut sekä lapsen kanssa että ilman lasta, saaden nuo aktiviteettikortit valmiiksi asti. Mies laminoi kortit ja kaivoin niille varastoistani säilytysrasian. Aika rumiahan osasta tuli, mutta nopeasti tehdyiksi kuitenkin kohtuullisen informatiivisia, sillä lapsi ymmärsi yllättävän hyvin, mihin tekemiseen kunkin kortin kuvat viittasivat.

Viikonloppuun ovat liittyneet myös kissat, sillä lapsi on juoksennellut tähänastisesta viikonlopusta valtaosan Netflixin lähettämissä kissakorvissa - kaveri jopa nukkui ne päässään! Itse innostuin tuhertamaan nenäni ja poskeni kissakuosiin kasvomaalikynillä sekä rapsimaan asunnossamme säntäilevästä Saapasjalkakissasta pikakuvat Instagramiin, osallituakseni aiheeseen liittyvään kilpailuun. 

Saappailta on tarvinnut myös pihalla, jonne lykkäsin äsken miehen ja lapsen, todettuani kymmensenttisellä lätäköllä kuorrutetulla umpijäisellä pihalla mäyräkoiran kaverina liukastellessani, että tuonne en enää aio lähteä. Lumi- ja vesikelin kanssa tulen toimeen, joskin mieluummin ulkoilisin kuivalla ja lämpimällä. Mutta näiden pääkallokelien aikaan lenkillekin hirvittää lähteä ja aivotärähdys vain odottaa tapahtumistaan. Olisi edes kylmä, niin voisi pitää Soreleita, mutta ne ovat näillä lämpimillä talvikeleillä liian kuumat, vaikka pito olisikin huippuluokkaa. Hento toive säänhaltijoiden suuntaan: Joko kunnon talvikelit tai ei ollenkaan, jookosta?

Eiköhän pian saada säpinää tähänkin huusholliin, kun Kuutti saa yökylävieraan ja huomiselle on sovittu kaverikahvittelut. Ai miten niin hieman kammottaa tällainen henkinen keski-ikäistyminen? Ee-ei suinkaan.

Kenties pohjalla oleva kotijumituspainotteinen joululoman loppuosa saa aikaan yleistä levottomuutta; On kunnon imukuppigekko-olo. Alan kohta kiipeillä pitkin seiniä, jos mitään ei tapahdu... Nyt äkkiä jotain säpinää!

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.