Mitä sinä odotat oikeasti?

Minulle odottaminen, välitilassa oleminen on aina ollut vaikeinta. Oli sitten kyseessä kaveri, joka oli tulossa ala-asteaikoina yökylään tai risteilylle lähteminen aikuisena puolison kanssa. Pärjään mainiosti lähes H-hetkeen asti: lähtöpäivään tai vieraiden oletettuun saapumishetkeen saakka. Mutta kun kaikki hommat on tehty: tavarat on pakattu, koti siivottu ja ruoka odottaa pöydässä, käyn levottomaksi. 

Eilen olin lähdössä kaverini kanssa lenkille ja istuin eteisen lattialla enkä oikein osannut aloittaa minkään uuden homman tekemistä. Olihan jo pukenut urheiluvaatteet päälle ja siirtynyt ajatuksen tasolla valmistautumaan lenkkiin. Tuntui siltä, ettei aikaa muille hommille kuten pyykkien levittämiselle tai pienille kotiaskareille enää olisi, vaan niihin tarttuessani siirtyisin pois "lenkkitilasta".

Mietin miten aikaisin uskalla lähteä juoksemaan, etten olisi kovin paljon etuajassa paikalla. Varsinkin ennen lapsen saamista olin pääsääntöisesti turhan ajoissa paikalla suhteessa siihen mitä aika oli sovittu - sattuneesta syystä. Nykyään lapsen kanssa liikkeelle lähtemiseen liittyy sentään sen verran kommervenkkejä, että olemme suurin piirtein ajallaan paikalla.

Mies on myös varsin epätäsmällinen ja jo ennen lasta hän saattoi viivästyttää lähtemistä siinä määrin, että olimme paikalla hieman myöhässä. Ei liene vaikea kuvitella että meidän kahdenvälisten tapaamisten ollessa kyseessä, saatoin joskus odottaa kolmisen varttiakin miehen saapumista, ollessani itse etuajassa ja tämän ollessa myöhässä.

Toisinaan hermo on meinannut palaa - ainakin tihkusateessa ja polvia myöten lumikinoksessa seisoessa. Kerran mieheni, silloinen poikaystäväni saapui vanhempieni luokse kolme tuntia myöhemmin kuin olemme sopineet. Se taitaa olla tähänastinen ennätys. Ja toisaalta olen joskus hoputtanut puolisoparkani liikkeelle siten että olemme lopulta odottaneet terminaalissa reilun tunnin.

Yksilöille ominaisessa täsmällisyydessä on eroja, mutta uskoisin odottamisen sietämisen olevan vielä oma lukunsa; Mistä johtuu, että toisten mieli tapaa asettua odottavaan tilaan, jossa on vaikea keskittyä enää muuhun kuin aluillaan tai tuloillaan olevaan asiaan?

Onko se hetkeen heittäytymisen kykyä vai taipumusta jumittua mihin milloinkin? Kenties molempia. Se saattaa olla jopa perinnöllistä, sillä isäni on patistanut meidät odottelemaan etuajassa milloin lentokentälle, juna-asemalle tai laivaterminaaliin niin kauan kuin muistan. Hän tekee myös kovasti lähtöä useamman päivän, jopa viikon.

Eilen, siinä lattialla istuessani, koin vahvan yhteyden kymmenvuotiaaseen itseeni, jonka muistan elävästi seisomassa ruokapöydän tuolilla vanhempieni kotitalossa, katsellen ulos ison autotien puoleisesta pienestä ikkunasta. Kun oma huone oli siivottu, petipaikka laitettu valmiiksi kaverille, sauna lämmitetty ja pizza tehty, en enää, äitini kehotuksista huolimatta, osannut keskittyä lukemiseen, läksyjen tekemiseen tai muuhun puuhasteluun. Päädyin tai jouduin vain odottamaan.

Ehkä me emme pohjimmiltaan muutu kovin paljoa; Huomaan usein joidenkin perimmäisten asioiden säilyvän vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen, kuten tämän taipumukseni haahuilla välitiloissa, tarttua hetkeen, hidastaa ja asettaa mielentilansa sopivaksi kulloinkin odotettavaan asiaan.

Tunnistaako joku itsensä, toinen jalka ovensuussa lähtöä odottavaksi ja henkisiin odotustiloihin monta vuotta vanhoja lehtiä lukemaan unohtuvaksi tyypiksi? Tai mikä teidän vastaava kummallisuutenne on?

 

 

 

 

Share

Kommentit

CougarWoman
CougarWoman

Tunnistan kuvauksesta entisen itseni. Nykyään, lukuunottamatta emännän hermostunutta odotusta, jos on kutsuttu vieraita ("onkokaikkivalmiina" "mitäsjoskukaaneitule" "tykkääköhännetarjoiluista"), yritän - ja siinä onnistunkin - tietoisesti olla turhia hötkyilemättä. Asiat lutviintuvat omalla painollaan, ja vartin myöhästyminen ei ole maailmanloppu. 

Tuo hermoilu odotustilassa nimittäin söi minulta aika paljon energiaa; stressasi suunnattomasti. Minun oli (ja on edelleen) vaikeaa päästää irti, antaa kontrollin höltyä. 

Äitini on muuten samanlainen kuin isäsi :D Kyllähän vanhempien käyttäytymismallit periytyvät, mutta niitä voi tietoisesti yrittää muuttaa, mikäli asia häiritsee. 

phocahispida

Luulen että tuo viime tippaan asioita venyttävä puolisoni voi olla oikeastaan hyvää pakkoterapiaa. Mutta älkää kertoko sille, muuten se voi vielä kuvitella, että voi olla entistäkin enemmän myöhässä. :D

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Olen ihan samanlainen! Ja koska miehenikin on kaltaisemme Odottaja, emme edes tasapainota toisiamme, vaan pyörimme molemmat niissä henkisissä odotushuoneissa. Enää emme kuitenkaan saavu paikkoihin liian etuajassa vaan aika lailla sopivasti. (Sivusin tätä aihetta tässä postauksessani, kun mietiskelin vauvamme "täsmällisyyttä" eri itkuisuusvaiheisiin liittyen.)

Kun olin lapsi, odottaminen oli minulle tosi vaikeaa. En saanut nukuttua, jos tiesin, että jotain hauskaa on luvassa. Kerran sain jopa vatsataudin, kun odotin niin kovasti seuraavan päivän lähtöä jonnekin vesipuistoon...ja kerran lapsena sain partionjohtajamme hermostumaan, kun tarkoitus oli kokoontua hänen luokseen keskustelemaan leiriasioista ja minä saavuin paikalle ennen kuin hän oli herännytkään vielä :D (koska en tiennyt etukäteen, missä partionjohtajamme asui, olin lähtenyt varmuuden vuoksi liikkeelle erittäin hyvissä ajoin, että varmasti löydän ajoissa perille...)

Odottaminen on itse asiassa kyllä todella kuluttavaa nyt kun sitä oikein pysähtyy miettimään.

phocahispida

Odottajatyypit osaa oman kokemukseni mukaan ottaa toisten etuajassa tuppaantumisen rennommin vastaan. Sillain että tule vaan, mutta täällä ei ole kaikki vielä valmista. Kun taas myöhästelijät sihisee kiukkuisina, että ei saa ainakaan koskaan ikinä tulla etuajassa. (Perustuu laajempaan otokseen kuin meidän perheeseen, jossa homma menee juurikin näin.)

Karuselli

Minä olen ennakoija ja etukäteen saapuja. Toimin kernaasti niin, että kaikki, ihan kaikki on hyvissä ajoin valmista. SITTEN voi vaikka istua hetkeksi odottelemaan. Sen osaan kyllä tehdä suhteellisen rennoin mielin. Mutta viimetinka on ihan kamala asia. Voin ihan fyysisesti huonosti, jos tiedossa on, että SAATAN myöhästyä. Isäni on samanlainen kuin minä, tosin en muista hänen lapsuudessamme stressanneen. Hän yksinkertaisesti oli aina ajoissa, ja jos se hänestä riippui, niin me lapset olimme myös. Äiti taas tapasi olla aina vähän myöhässä. Puolisoni toki on juurikin viimetingan ihminen. Tosin sopeutumista on viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtunut...puolin ja toisin. :-)

Välillä pelkään, että siirrän lapsiini tuota ehtimisen stressiä. Olen aika kova naputtamaan siitä, että "nyt on kiire, kohta me myöhästytään". Yritän pitää pään kylmänä ja huolehtia vain kulisseissa siitä, että kaikki lähtövalmistelut ja jo niiden ennakointikin tapahtuvat ajallaan. Mutta kyllähän lapset sen kiireen tunnun aistivat.

Toisaalta mulla on vähän ristiriitainenkin olo tämän suhteen. En nimittäin halua kasvattaa lapsista myöhästelijöitä. Haluan, että he oppisivat jo nuorina ymmärtämään, että a) kuuluu asiaan ja hyviin tapoihin olla kaikkialla ajallaan ja b) ajoissa voi olla vain jos ryhtyy valmistautumaan oikeaan aikaan. 

Mutta välillä olen silti huolissani siitä, että ainoa asia, jonka jälkikasvumme muistaa lapsuudestaan, on jatkuva lähtötohina ja salastressaantunut, aavistuksen kireä äiti. Yritän sitten vain pitää äänensävyni mahdollisimman neutraalina ja olla ennemmin rennosti motivoiva kuin hermorauniona paasaava.

Ja sitäkin aina muistuttelen, että KUN on tehnyt kaikki lähtövalmistelut ajoissa, on sitten iloinen asia, kun jääkin aikaa vaikka vielä lueskella / katsoa lastenohjelmaa / leikkiä / pelailla / whatever. (Mutta nyt tajusin tästä bloggauksestasi, että ehkä se ei olekaan kaikille iloinen asia.) Kiire ja myöhässä oleminen taas tuo huonoa fiilistä ja kuka nyt sellaista ehdoin tahdoin haluaa.

Vaikka kyllä tässäkin asiassa on tapahtunut paljon helpotusta, kun lapset ovat kasvaneet. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. He toimivat paremmin ääniohjauksella ja yllättävät toisinaan omatoimisuudellaankin. Kyllä lähdöt ja ajoissa ehtiminen ovat viime aikoina helpottuneet.

Joka tapauksessa, minä olen yleensä aina se yliampuja, joka odottelee rautatieasemalla junaa puoli tuntia ennen sen saapumista. Mutta en ole myöhässä ja siksi sieluni lepää. :-) 

phocahispida

Juuri tuo kiireen tuntu lähtöhetkissä. Siihen liittyvät suurimmat ärsytykset itsessäni vanhempana. Se kun tekisi mieli kivahdella että liiku nyt ja pistä jo ne housut jalkaan tai me ei kohta kyllä ehditä siihen junaan. 

Viimeiseen asti koetan pidätellä sitä hoputtamista ja sen hokemista, että kun on kiire. Ja silloinkin kun se onnistuu, sen varmasti aistii. Sormet ja varpaat ristissä toivon ettei lapsi muista lähtötilanteita pahalla.

Etukäteisvalmistelut ovat kultaa. Jo valmiiksi pakattu laukku ja esille valitut vaatteet nopeuttavat hommaa kummasti. Ja tietystin lasten / lapsen / puolison omatoimisuus asioissa.

Sillypäänts

Minäkin luuhaan henkisissä odotushuoneissa. Viime kesän italianmatkaa varten aloin pakata ja pestä pyykkiä viikko ennen lähtöä. Olin ihan puhki jo ennen kuin edes olimme autossa.

myös muiden odottaminen on tuskallista. Jos joku on myöhässä tapaamisesta tai muusta sovitusta, otan sen usein valitettavasti hyvin henkilökohtaisesti. Ulos, kauppaan, kylään tai mihin tahansa lähteminen miehen kanssa on edelleen hieman haastavaa, kun toinen menee j.o.k.a i.k.i.n.e.n. Kerta vessaan istumaan kun minä vedän jo kenkiä jalkaan.

Toisaalta, itse vaihdan usein vaatteita vähintään kolme kertaa ennen lähtöä, joten miehen suunnalta on ihan ymmärrettävää, että tämä ei nouse tuolistaan ennen kuin minä olen varmasti valmis :D

CougarWoman
CougarWoman

Meilläkin tapahtuu aina tuota viime tipan vessassaistumista (miehen taholta)! Myös, jos vieraita on tulossa kylään, pitää mennä minuuttia ennen ilmoitettua ajankohtaa vielä "merkkaamaan reviiri" - ja ne istunnot kestävät aina vähintään sen 10 minuuttia.. (TMI!) 

phocahispida

Pahimmillaan mulla on ollut matkalaukku pakattuna pari viikkoa ennen lähtöä. Siis about kaikki paitsi hammasharja ja akuuttimeikkipussi. Tämä siis ennen häämatkaa, jonne lähdimme n. 4kk lapsen kanssa. Epäilin että niissä väsymys-hormoni-tiloissa olisin muuten unohtanut puolet asioista. Toisaalta lähes kuukauden jumppaamisen tuloksena meillä oli kahden aikuisen ja vauvan kamat yhdessä käsimatkakokoisessa laukussa. Vähensin koko ajan tavaraa sieltä pikkuhiljaa. 

Yritän itse olla ottamatta myöhästymiset hlö.koht., mutta on se vaan piru vie vaikeaa. 

Hih, pakollinen vessabreikki ennen lähtöä. Näen sieluni silmin kiukkuisen vaimon, joka kyselee eteisessä, vessan oven läpi, että kestääkö vielä kauan. :D

pelagia
päivät kuin

Naurattaa vieläkin, kun kerran isoäitini hoputti setääni että nyt on kamala kiire, juna lähtee kohta, nyt kyllä myöhästytään. Asemalla maamo oli 5.32 ja juna lähti 8.46.

Itsekin kyllä olen aina liian ajoissa, mutta joku roti sentään :D

phocahispida

Voi maamoa, noin ajoissa en ole koskaan ollut missään. Yleensä ollaan lentokentälläkin oltu lapsuudenperheeni kanssa vaan 2h etuajassa.

Luulen että mielellään aikaisessa olijat menevät vielä tavallista mieluummin paikalle ajoissa, jos tiedossa on jotain erityistä; Jos matkustaa harvoin junalla, sekin riittää, mutta monelle se lentomatka tai konsertti ovat asioita, joita varten on valmiina menemään hyvissä ajoin paikalle.

JonnaH. (Ei varmistettu) http://keyword-love.blogspot.fi

Mä en voi sietää myöhästelyä, musta se on jotenkin noloa, enkä saa sellaisista ihmisistä kovin hyvää kuvaa. Olen itse elämäni aikana myöhästänyt laskujeni mukaan kaksi kertaa ja se oli todella noloa ja koin oloni hyvin kiusaantuneeksi. Olen myös tosi huono odottamaan, ei ole mun juttuni ollenkaan. Onneksi mies on samanlainen aikatauluista kiinnipitäjä muuten ei tulisi mitään. :D

phocahispida

Mulla on viime vuosina tullut toisinaan sellaisia n. 5 min myöhästymisiä, joiden seurauksena tulen paikalle surkeana anteeksianteeksi-mantran kanssa ja muut läsnäolijat eivät joko ole edes huomanneet myöhästymistäni tai ihmettelevät panikointiani. Minkäs sille voi kun on täsmälliseksi opetettu / luonnostaan semmoinen.

JonnaH. (Ei varmistettu) http://keyword-love.blogspot.fi

Samat mantrat ollut täälläkin käytössä ja tosiaan toiset eivät välttämättä ole edes huomanneet, että olen myöhässä.:D

Iksu
Tassuja ja töppösiä

Hah, elämäntapamyöhästelijä täällä moi! Oikeasti kyllä yritän olla ajoissa, ja esim.töistä en (yleensä) myöhästy. Mutta mä en jotenkin osaa alkaa valmistautua paljon etukäteen, tuntuu että silloin se aika menee hukkaan. Mieluummin puuhailen mitä puuhailen, ja lähden vasta sit kun on pakko.

Mun mies on melko samanlainen viimetippaan lähtijä, mutta kyllä me on aina ehditty sinne minne pitääkin. Mun äitini on liioittelematta maailman hitain ihminen, ja mun isäpuoleni ihan älyttömän kärsimätön persoona. Kumpikaan ei ole lähentynyt toisen aikakäsitettä yhtään, enkä tajua miten he ovat pystyneet elämään yhdessä jo yli 20 vuotta :D

Karuselli

Mä tavallaan ymmärrän myöhässäolijoiden mielenmaisemaa, koska olen elänyt niin kiinteästi sellaisten kanssa. Mutta itselleni myöhässä oleminen ei vain ole luontevaa, se on jopa mahdotonta.

No, toki lasten myötä on ollut pakko tottua siihen, että usein tulee...kaikenlaista. Ja sitten sitä vaan ollaan viimetingassa hirveässä kiireessä liikkeellä. Ja välillä jopa myöhässäkin. Selviän niistä tilanteista. Mutta yhtä paljon ahdistaa yleensä joka kerta.

phocahispida

Tämä, nimenomaan. Että myöhässä voi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta joskus olla, muttei koskaan kevyin mielin - saati puoliksi tarkoituksella

phocahispida

Mieti miten kivaa olisi asua vaikka mun kanssa, kun ahdistuisin oman myöhästymiseni lisäksi sun menemisistä ja kävisin vähän väliä kurkkamassa mitä teet ja kurmottamassa, että hei 20 min päästä lähtö, olitsää menossa sinne suihkuun, kaisämuistat että mä en kävele yhtä nopeasti sinne asemalle, me ei oikeesti ehditä myöhemmällä junalla, minkä paidan sä meinaat laittaa. :DD

Mä oon luopunut toivosta, että saisin ton miehen lähtemään yhtään aiemmin liikkeelle, mutta ehkä joustan sitten itse. Palataan astialle seuraavan 10 vuoden päästä. :D

#MOMFIE

Mä en kestä odottelua ja samaan syssyyn en osaa olla odottamatta mitään. Iltatyövuorot on vaikeita, kun mukamas kohta pitäis kuitenkin olla lähdössä, ahdistaa. Mutta sitten toisaalta mäkin sitten puuhastelen odotusajan, josta seuraa usein myöhästyminen taikka keittiöhommissa pohjaanpalaminen (kaukana menneisyydessä mun kotitalousopettajani perusteli "vain ysin" -arvosanan sillä, että uunin kyttäämisen sijaan mä järjestelin ruokailuvälineitä uuteen uskoon). Mutta tosiaan mä kaipaan myös sitä, että elämässä on jotain odotettavaa, joku tavote tms. tyyppiä: vuoden vaihteessa valmistuminen, parin kk päästä äityslomalle, syksyllä takasin töihin. Ja juuri tällä hetkellä mä en kestä kun ei ole mitään odotettavaa (pakko kai ladata odotuksen jouluun)!!!

phocahispida

This!

Mulla pitää olla jotain odotettavaa tulevaisuudessa: matka, pikkujoulut (!), joulu - ihan mitä tahansa spesiaalia. Tai sitten jokin tavoite kuten keväällä valmistuminen. 

Ja tunnistan tuon "jätänpä keiton porisemaan ja menen levittämään pyykit"-tilanteen. Krhm. Pari kattilaa on päätynyt roskiin asti. :D

annam_
anna k.

Munkin on jotenkin tosi vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin odottamiseen, jos täytyy lähteä jonnekin tai jos joku on tulossa käymään. Lopputulos on se, että odotteluajan hyödyntämisen sijaan kävelen suunnilleen edestakaisin enkä saa mitään tehtyä. Lisäksi olen toki lähes poikkeuksetta ajoissa kaikkialla, ja mun on vaikea ymmärtää, miten jotkut ystävänikin lähtevät juoksemaan bussille, junalle tai mihin tanhansa vain minuutteja ennen sen lähtöä. Onhan se toki ollut myös opettavaista huomata, että vaikka lähtisi aika viime tipassa niin ehtii silti, ainakin yleensä ;).

phocahispida

Todella piinaavaa muuten se odotuspyöriminen, kun voisi oikeasti vaikka lukea lehteä tai tehdä ihan mitä tahansa sen aikaa... mutta kun pää ei vain asetu enää minkään asian äärelle!

Kommentoi