Pahimpia on (ne vitun) aamut

Pardon my French, mutta voi helvetti mikä aamu taas! 

Kuutti huusi koko aamun ettei halua päiväkotiin. Piti jutella näin erityisen pitkän viikonlopun jäljiltä tämän ryhmän hoitajien kanssa, olisiko lapsen vastentahtoisuudele jokin syy, kuten uudet, koti-ikävää potevat ja alati itkeskelevät lapset. Pidimme maanantain sairastelupäivää, vaikka kuumetta taisi olla vain sunnuntaina. Tiistaina humppasimme lapsen kanssa Helsingissä - ei vissiin kannata tehdä koskaan mitään kivaa, kun arkeen paluu on Kuutin puolelta kahta enemmän ärseestä sen jälkeen. Että kiitti vaan.

Eipä tullut juteltua kun aamusekoilussa kesti niin kauan, että ehdin hädin tuskin aiottuun junaan. Opiskeluhommissa odotti vajaat parikymmentä päiväkoti-ikäistä lasta liikunnanohjaajaansa, joten pelivara mielipuoliseen säätämiseen yksinkertaisesti loppui tietyssä pisteessä.

Tappelu alkoi jo sisävaatteiden kohdalla. Leijonapaidan vetskari pitää laittaa justiinsa sopivan verran alkuun - ei liikaa tai penskan pelihousut repesivät. Vaatteiden kanssa käydään muutenkin jatkuvaa kissanhännänvetoa ja vanhempia koetetaan vedättää ja kyykytää tanssimaan 2,5-vuotiaan tahtiin vähän väliä.

Mummonmehua piti saada, mutta lasi ei kelvannut vaan mehu olisi pitänyt kaataa juomapulloon. Ilmoitin, että mehu juodaan lasistaan tai ei ollenkaan. Kun menin pakkaamaan konetta ja jumppakamojani laukkuun, lapsi kaatoi mehun pulloon, pöydälle, lattialle ja päälleen. Join pulloon asti päätyneen mehun ja pistin lapsen kuuraamaan lattian ja pöydän.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla kiire ja kehotin Kuuttia pukemaan ulkovaatteensa tai joutuisin pukemaan ne tälle. Lopulta raahasin ulkohousuttoman ja -hanskattoman lapsen kainalossani vastapäisessä talossa sijaitsevaan päiväkotiin. Tämä karjui koko matkan kimeällä äänellä käskyjä palauttaa kengät kaappiinsa, pipon koriinsa ja lapsen kotiinsa pukemaan.

Ilmeisen kuuroille korville kaikuivat muistutukseni siitä, että tälle oli tarjottu peräti puoli tuntia pukeutumisaikaa, joka oli kuitenkin käytetty huutamiseen, kierimiseen sekä mehu- ja vetoketjutaisteluihin.

Joku kysyy, että kannattaako tapella. Hyvä kysymys, mutta vastaukseni on että kannattaa; Näen leikkipuistoissa, töissä ja opiskeluhommissa toistuvasti pikkutyranneja, jotka pompottavat vanhempiaan kaikessa alle kouluikäisestä alkaen; Vanhemmat tarjoavat epätoivoisina neljää eri ruokaa saadakseen lapsen syömään tai poistuvat puistosta säännönmukaisesti siksi, etteivät saa lapseen minkäänlaista kuria.

Enkä jaksa edes aloittaa jauhamista niistä vastuuntunnottomista, tapalaiskoista ja itsekeskeisistä teini-ikäisistä ihmisperseistä, joita riittää takuuvarmasti jokaiselle yläasteluokalle kautta maan havainnollistamaan jatkuvan periksiantamisen ja täysihoidon seurauksia.

Ainahan sanotaan, että kyse on sekä temperamenttierosta että vaiheesta; Toisilla on kovempi pää ja oma tahto koko ikänsä ja uhma- tai tahtoikäkin laantuu joskus, alkaakseen aivojen kehityksen myötä viimeistään murrosiässä kahta kauheampana...

Olkoot vaan vaihe, mutta olen entistä varmempi siitä että tätäkään paskavaihetta en halua ehdoin tahdoin kokea uudestaan. Näillä geeneillä ei nimittäin ole mahdollista saada aikaan säyseänpehmeitä, helppoja ja neuvottelukykyisiä lapsia.

Äiti on ihan perkeleen väsynyt.

Kommentit

Karuselli

Tuo uhmameininki on ihan helvetin rankkaa ja hankaloittaa arkea ärsyttävän paljon. Saarnaan toistuvasti jälkikasvulleni aiheesta: Kannattaako todella heittäytyä hankalaksi näissä arkisissa asioissa, jotka joka tapauksessa täytyy tehdä ja jotka toistuvat samanlaisina päivästä toiseen?!

Ilmeisesti sitten kannattaa. Herääminen, pukeutuminen, peseytyminen, syöminen, siivoaminen, riisuutuminen, nukkumaanmeno ja kymmenet muut seikat. Näistä väännän tällä hetkellä kolmen eri-ikäisen uhmapetterin kanssa. Joka hemmetin päivä samat väännöt. Aamusta iltaan. Olen jatkuvasti sanomassa jollekulle lapsista jo viidettä kertaa, laskemassa kolmeen, ärtymässä, hermostumassa, raivostumassa. Uhkaamassa, toteuttamassa uhkauksen (yksi lapsista menetti viime viikolla yhtenä päivänä kolme tulevaa karkkipäiväänsä), pukemassa väkisin, nostamassa pois pöydästä, käskemässä takaisin omaan huoneeseen, repimässä hiuksiani ja muuttumassa pikkuhiljaa mielipuoleksi itsekin. 

Onneksi välillä pääsee töihin lepäämään.

Mutta eihän se aina tällaista ole. Nyt vain sattuu olemaan niin, että perheen jokaisella lapsella on voimakas yhteistyökyvyttömyyden kausi meneillään. Todistettavasti olemme eläneet myös vaiheita, jolloin kenelläkään heistä ei ole ollut minkäänlaista uhmaa päällä, ja silloin kaikki on ollut tosi erilaista.

phocahispida

"Kannattaako todella heittäytyä hankalaksi näissä arkisissa asioissa, jotka joka tapauksessa täytyy tehdä ja jotka toistuvat samanlaisina päivästä toiseen?!"

Tätä justiinsa on erityisen vaikeaa tajuta; Luuleeko se lapsi vielä sadannella yrittämällä oikeasti, että uhmaamalla ei tarvitsekaan pukea päälle ja lähteä päiväkotiin/ulkoilemaan tms.

Että yhtäkkiä maailma pysähtyy, mutsi lopettaa opiskelut ja jää vaan himaan. Että kunnon ruokaa ei tarvitsekaan syödä vaan jatkossa vedetään jätskiä ja katsotaan miljoona jaksoa Tuomas Veturia putkeen? :D

Kolme uhmapetteriä uuh, ei. Jos itsestään on hyvä löytää myös armoa (on!) niin on hyvä tunnistaa myös omat rajansa ja itsestäni ei olisi tuohon.

Jaksan kyllä kymmenen lapsen uhmaa, jos lapset eivät ole omia ja tietää, että työpäivä loppuu joskus. Silloin olen yllättävän zen.

Mutta kun yksikin oma lapsi meinaa viedä järjen, kaksi tai useampi uhmaikäistä varmaan oikeasti ajaisi jo anelemaan jotain rauhottavia, mitä tahansa troppia ahdistukseen.

Se oman lapsen herättämä tunnevaste hätäitkuun, iloon tai maailmanlopun raivoon on vaan hyvässä ja pahassa niin paljon voimakkaampi kuin ns. työlasten. Joku asiaan perehtynyt voisi kertoa, miksi... Syytän leväperäisesti biologiaa kun en tarkemmin osaa.

Karuselli

Biologiahan se. Ja kaiketi myös astetta voimakkaampi henkinen kytkös ja kokonaisvaltainen vastuu toisesta.

Kolme uhmapetteriä on välillä todellakin vähän too much. :-) Mutta toisaalta, kun ne on jo vähän isompia, niiden kanssa puljaamiseen on enemmän keinoja ja konsteja.
Ja sit noi on kuitenkin kolme maailman parasta tyyppiä. Yhtäkään en lähtis palauttamaan. ;-)

Meidän lapset on onneksi vähän isommilla ikäeroilla, niin kaikilla on pikkasen erilaiset vaiheet menossa. (Saa itsekin vähän vaihtelua siihen, minkätasoisista asioista kenenkin kanssa vääntää, heh). En osaa edes kuvitella, millaista on niissä lukuisissa perheissä, joissa on esim. useampi taaperouhmaaja tai esiteini samanaikaisesti!

Mun supervoima taitaa olla se, että kestän aika hyvin noi uhmat. Vauva-aikoja sen sijaan en oo oikein jaksanut, ja oon syntisen hyvilläni siitä, ettei niitä ole enää luvassa. :-

Kiitos ja kyllä. Meillä tapellaan myös. Olemme ottaneet johdonmukaisesti sen linjan, että äiti ja isi päättävät, milloin/miten/mitä tehdään. Lapsi on fiksu kuin mikä, joten kyllä hän ihan oikeasti ymmärtää, kun selitetään ja myös kerrotaan etukäteen, mitä tulee tapahtumaan. Ja jos silti alkaa turha perseily, niin siinäpähän karjuu.

Aamut menevät meillä ihan ok (kop kop), mutta tarhasta haku on paha. Silloin natiainen vaatii syliin, taivuttaa itsensä kaarelle kieltäytyen vaunuista jne. Selitän hänelle joka helvetin iltapäivä, että äiti ei voi kantaa sekä penskaa, että käsilaukkua, että läppärilaukkua ja vielä samalla yhdellä kädellä työntää vaunuja. Se ei vain käy. Ja ei, kamojen laittaminen vaunun alaosaan ei auta, koska en aio kuitenkaan kantaa lasta ja työntää vaunuja yhtä aikaa. Prkl.

Kyllä se yleensä sieltä sitten rauhoittuu.

olen vakaasti sitä mieltä, että lapsi ei mene itkemisestä ja raivoamisesta rikki. Toimimme johdonmukaisesti, kerromme mistä milloinkin on kyse ja annamme hänelle aikaa "valmistautua" tuleviin tapahtumiin. Hän saa itse valita satukirjan hyllystä, hän saa valita mieleisen puurokulhon kaapista jne. Sen enempää ei tuon ikäisen tarvitsekaan ottaa kantaa mihinkään. Ja meillä syödään sitä, mitä on tarjolla. Nälkä on paras kokki. Ugh, olen puhunut.

phocahispida

Tässä oli monta hyvää pointtia, mitkä allekirjoitan ihan täysin!

Ensinnäkin se, ettei lapsi kiukkuamisesta hajoa - toki vaatii lapsen tuntemista ja ns. pelisilmää tietää, milloin menee yli ja lapsi tarvitsee aikuisen tukea rauhoittuakseen.

Toisekseen tuon ikäinen ei tarvitse paljon valinnan varaa, yksittäiset pikkuvalinnat riittävät ja skarpit vanhemmat luovat turvaa. 

Kolmannekseen etukäteisselitys ja ns. varoaika siirtymissä auttaa useimmiten paljon!

Tsemppiä teidänkin haastehetkiin!

Elina U.
Lentoaskeleita

Huh, tuollaiset aamut kyllä vetävät energiat nolliin jopa tehokkaammin kuin tenttirupeama tai rääkkijumppa. Meillä oli juuri sellainen noin kolmen viikon uhmasyklimeininki päällä, ettei oikeesti mitään rajaa! Kuulostaa niin tutulta tuo vetoketjun sopivasta alkuasennosta kinaaminen, väärä mehulasi ym. :D Onneksi nämä kaudet tuntuvat menevän jotenkin sykleittäin ainakin meillä, välillä uhma nostaa enemmän päätään ja kai-kes-ta kiukutellaan mitä dramaattisimmin elkein ja välillä taas täällä asuu suukkoja jakeleva kullannuppu. 

Itsekin olen sitä mieltä, että näissä uhma-asioissa on vaan itse pysyttävä lujana. Vaikka välillä pääsisi niin niin paljon helpommalla, kun vain kaataisi sen mehun siitä mukista pulloon, niin pitkällä tähtäimellä siinä tekee lapselle itselleen (ja muille) karhunpalveluksen. 

phocahispida

Ehdin jo toivoa, että se joululoman uhmasykli olisi taannut edes parin kuukauden tauon, mutta eeeeei.

Kun itsellä on sellainen pinna että se kestää jos välillä saa nollattua, on jatkuva taistelu lapsen kanssa tosi kuluttavaa. Vetää tosiaan mehut pahemmin kuin mikään työstressi tai perustauti.

Mies antaa meillä enemmän periksi ja hipsuttelee lapsen ympärillä joissain tilanteissa esim. nukkumaan mennessä myöntyy lapsen oikkuihin.

Ihan säännöllisesti mietin, että pitäisikö oman mukavuuden nimissä vaan mennä sellaiseen Vekkula-hupitalo-LSD-tiloihin ja antaa 2,5v:n päättää, miten täällä eletään. Voisi koittaa jännät, rytmittömät, sotkuiset ja epäterveelliset ajat. :D

Sillypäänts

Sympatiasydän teidän aamutaisteluille. Tutulta kuulostaa ja uskon, että vä-syt-tää. Ei tarvii olla kuin yksi huonosti nukuttu yö (viime yö), yksi 06.10 alkava aamu (tämä aamu) ja vähän väärällä jalalla nousseet naiset, niin ihan kotiaamutkin on sellaisia et omaksi ja lasteni parhaaksi kantaisin molemmat päiväkotiin.

Onneksi on muumit. Niitä näinä aamuina luukutetaankin sit ihan surutta edes pienten nokkaunien toivossa.

Mut pysytään vahvana ja periksi ei anneta! Voimia ja pitkiä hermoja tuleviin aamuihin <3

phocahispida

Kuule sympatiat sinne! Leviäisi niin pää, jos ei pääsisi pois kotoa ja erityisesti jos olisi vielä joku kekkoskakkonen hoidettavana siinä rinnalla. Uuh, eieiieieieieieieieieieieei...

Mutta onneksi on muumit! :D

Erittäin hyvin sanottu! :D 

Duunissa nimenomaan näkee noita vapaamman kasvatuksen kermaperseitä, jotka saa periksi siinä vetoketjun asennossa kotona. Niiden kanssa on sitten ihana vääntää töissä, että meillä se vetoketju menee just siihen asentoon, kun se on laitettu ja siitä ei keskustella. 

Innolla odotan aikaa, kun typykkä kasvaa ja joudun viemään sitä hoitopaikkaan ja itse menemään töihin. Meillä tulee olemaan melkein km matkaa bussipysäkille, enkä voi luottaa siihen että mahtuisin rattaiden kanssa bussiin, eli joku muu keino on keksittävä saada lapsi kulkemaan tämä km matka. Uhma- aamuja räntäsateessa odottaen. 

Pitää varmaan alkaa bodaamaan. 

phocahispida

Kuten Faabeli tuolla totesi niin ei se lapsi pienestä periksiantamisesta onneksi rikki mene...

Mutta ne tosissaan kaiken mielensä mukaan tehneet / saaneet lapset/nuoret/aikuiset... Arghh. "Vähän" reenattavaa mitä tulee yhteiskuntakelpoisuuteen.

Kyllä se uhmaraivoavan 15kg lisäpainon raahaaminen edes tuohon 100m päähän tarhaan käy treenistä - onneksi on edes vähän habaa!

Karuselli

Usein (mutta ei toki aina) eeppisimmät uhmaepisodit tuntuvat syntyvän just kiireen vuoksi. Kun on pakko lähteä, ei ole aikaa olla kovin rakentava. Siis siinä mielessä, että sovittuun lopputulokseen päästäisikin vähän rennommalla meiningillä. Ei. Koska on kiire, sitä käskyttää lasta, tuskastuu ja muuttuu kireäksi. Tietenkin. Ja lapset aina vaistoavat tämän ja heittäytyvät entistä hankalammiksi. Näin ainakin meillä.
Lomilla ja viikonloppuisin uhmakriisit pystyy handlaamaan jotenkin ihan eri tavalla. Toteaa vaikka temppuilevalle lapselle, että "no, tässä ei nyt hommat etene ennen kuin aamiainen on syöty". Ja sitten ne ei etene ja ehkä joku kiva juttu jää väliin. Arkiaamuisin on pakko edetä, piste

phocahispida

Mäkin heräsin kuitenkin kello 7.00 ja pk:lla piti olla 8.20, että ehtisin vielä liukastella junaan ja siitä koululle. Ei siis syötä aamupalaa tai käytetty koiraa vaan listalla oli 80 minuutin rupeamassa viiden minuutin kävely pk:lle ja tunti ja vartti pukemisiin, kamojen kasaamisiin ja meikkaamisiin. Eikä silti onnistunut. Kuinkahan paljon aikaisemmin tässä pitäisi ruveta heräämään: :D

Mutta toi on ihan totta, että jos voi istuttaa lasta aamupalapöydässä kaksi tuntia surutta, niin kummasti se ruoka löytää vähemmällä ärinällä suuhun!

Mpouta
Poutapilviä

Hyvä kun jaksat taistella!! Oot ihan oikeassa, jos aina antaa periksi ja homma menee palvelun puolelle ei hyvää synny.

Mun vanhemmat yhä "hauskuuttaa" pöytäseuruetta kertomalla mun itsepäisyydestä lapsena. (Tykkäsin esim. riisua kaikki vaatteet pois juuri ennen lähtöä tarhaan :D). Luonteessa on edelleen sen verran itsepäisyyttä, että en edes uskalla ajatella millainen kauhu-aikuispissis olisin ilman kaikkea lapsuusajan vääntöä...

phocahispida

Pitäisi ehkä löytää vielä sitä kuuluisaa tasapainoa siitä, mitkä taistelut ottaa asiakseen.

Ei nuo tarinat omasta lapsuuden temperamentistanikaan ole letkeimmästä päästä ja olen monesti miettinyt että ONNEKSI kanssani on väännetty lähes loputtomiin. Olisin todennäköisesti muuten vielä paljon nykyistä hankalampi tyyppi...

Cpop

Jotenkin helpottavaa välillä lukea tällaisia blogipostauksia, kun usein monissa blogeissa vaan keskitytään siihen positiiviseen (eikä siinä mitään vikaa ole).

Meidän napero veti kunnon kilarit kirjastossa kun mentiin sinne pitkästä aikaa. Ajattelin että se olisi lapsellekkin sellaista kivaa vaihtelua, ja koska itse olin rättiväsynyt jo ilmankin niin aattelin että voisin vähän itse vähän höllätä lukemalla lehteä, kun lapsi koluaisi kirjaston kirjoja. Ei siinä vielä mitään että sinne mentiin ja siellä oltiin mutta huhheijaa kun piti lähteä pois. Ajoissa ilmoitin lähdöstä, varoitin jne. ja ei mitään, ipana huutaa pääpunasena, potkii, luikertelee kuin käärme jne. Sitten se puri minua käsivarteen (mustelma näkyy vieläkin), kun yritin pukea hänet itse ja meinasin suuttua ihan tosissani, vaikka tähän asti olin ollut rauhallinen. Lapsen raivoaminen vaan jatkui ja jatkui, ja sitten sanoi haluavansa vessaan. Mentiin sinne, "en halua vessaan" jne. Riuhtoi ja riehui vaan niin että oli pakko ottaa lapsi syliin ja pitää siinä "väkisin" kun muuten hän olisi satuttanut itsensä tai juossut pois. Kun lapsi vihdoin alkoi rauhoittua ja huutamisen sijasta itkeskeli ja nyyhkytti, meni oma pinna poikki ja aloin itsekkin itkeä. Siinä sitten itkettiin molemmat ja puettiin. Se siitä "kivasta kirjastokäynnistä"... Tekee tosi paljon mieli aina lähteä mihinkään, kun tälläsiä tulee vastaan. Kyllä sitten kun kotiin tultiin niin tiuskaisin miehelle että "En kyllä enää ikinä lähde tuon kanssa mihinkään". Olin todella järkyttynyt koko tilanteesta melkein koko loppupäivän, koska lapsi ei ollut koskaan aiemmin vetänyt yhtä voimakasta "kohtausta", vaikka taistelua on käyty usein ennenkin. Sitten kotona lapsen kanssa juteltiin kunhan rauhotuttiin ja molemmat pyydettiin anteeksi ja halailtiin ja pusuteltiin, ettei hommastai olisi jäänyt ihan kokonaan p*skan maku suuhun.

phocahispida

O-ou mikä kirjastoreissu. Meidän Tukholman risteilyllähän lapsi veti parit raivarit ja oikkuili ruokailuissa yms. kohdissa ja vaati kyllä tosi, tosi tietoista positiivisuusden ylläpitoa, ettei oma reissufiilis olisi ollut juurikin luokkaa paska. Että ajoittain vähemmän antoisia nämä isommat tai pienemmät kivat jutut, mitä yrittää järjestää uhmaikäiselle. Kyllä hieman hirvittää lähteä seuraavan kerran liikkeelle tuollaisen hepulin jälkeen!

Faabeli
#MOMFIE

"Join pulloon asti päätyneen mehun ja pistin lapsen kuuraamaan lattian ja pöydän."

Anteeksi, mutta minun on pakko sanoa tämä: 2,5 vuotias on vielä tosi pieni lapsi ja opettelee vasta omien tunteidensa säätelyä. Hyvinä päivinä osaavat vaikka mitä, huonoina tarvitsevat apua perusasioissa.

Uhmaikäinen voi olla maanvaiva, mutta toivon sinulle kärsivällisyyttä. Ei kenestäkään tule tuon ikäisenä "pikkudiktaattoria" siitä syystä, että vanhemmat tarpeen vaatiessa joustavat.

phocahispida

Kyllä siinä samalla koetin selittää, kuten aika monasti ennenkin, että jos kaatelee menemään niin se pöytä/lattia pyyhkäistään servetillä/rätillä puhkaaksi. (Aika hyvin tuo kaveri kyllä myös kerää lelunsa/vie likavaatteet vessaan/kirjansa hyllyyn pyydettäessä eli perussiisteys on ok.) Mitään maailmanluokan suursiivousta ei siis aloitettu - sukka tarttui laminaattiin vielä iltapäivälläkin.

Mehun olisin ehkä voinut jättää lapselle. Mietin sitä juuri junassa, että mehun rippeiden juominen eikä esim. kaataminen takaisin lasiin taisi mennä äidin kiristyneen pinnan piikkiin.

Itselle on vaan jotenkin vaikeaa antaa about kolmevuotiaalle sellaista etua, jonka tämä on saavuttanut uhmaamalla selkeää kieltoa ja siinä sivussa sotkemalla ympäristön/vaatteensa. Eli tässä tapauksessa ottamalla juomapullon tiskistä ja aloittamalla läträämisen, mistä olin erikseen sanonut, että ei oteta, se on retkikäyttöön JA likainen. Vaikka kyseessä olisikin vain mehu pullosta.

Toisaalta kyllä niitä aikuisia riittää, joilla on ollut oman kokemuksensa mukaan ehkä vähän aikansa keskivertokasvatusta tiukempi meininki himassa ja täyspäisiä tuli niinkin - kuten myös pehmeämmällä linjalla kaitsetuista. :)

 

 

Cpop

En nyt ole varma onko tässä se ongelma tuo mehun juominen vai siivoaminen, vai molemmat yhteisvaikutelmana, mutta haluan mainita että meilläkin lapsi siivoaa omat sotkunsa(etenkin jos ne on aiheutettu samalla tyylillä kun tässä blogipostauksessa).

Aloitin tämän "tekniikan" hänelle joskus 1,5vuoden jälkeen kun rätti kesti kädessä eikä mennyt suuhun ja lapsi itse tuntui kokevan sen enemmän viihdyttävänä kuin "rangaistuksena".
Nyt kun lapsi on muutamaa kuukautta vaille kolme, "kiukkupäiviä" lukuunottamatta, hän siivoaa omia sotkujaan usein jopa erikseen pyytämättä. Jos osaisin, niin lisäisin tähän kuvan meidän naperosta siivoamassa rätillä keittiönpöydältä jauhoja pizzanleivonnan jälkeen:D Hän oli sillon muutamaa kuukautta vaille 2vuotias. Eikä todellakaan odoteta että pöytä/lattia kiiltäisi peilikuvaa sen jälkeen, vaan pääasia on että omista teoista otetaan vastuu ja opitaan se rutiini että sotkut siivotaan.

Vielä kun saisi saman maltillisuuden lelujen siivoamiseen niin olis kiva, se kun tuntuu unohtuvan helpommin ja olevan jotenkin inhottavampaa hommaa.

phocahispida

Meillä lapsi haluaa osallistua siivoamiseen imuroimalla ja pyyhkimällä. Lelut kerätään rutiinilla, mutta se ei ole niin mieluisaa.

Olen seurannut sivusta lähisuvussa aika montaa perhettä, jossa vanhempi, näissä tapauksissa aina äiti, kiroaa, itkee ja marttyyrisoi säännöllisin väliajoin, miten isotkin, jopa teini-ikäiset lapset vaan tahraavat, murustavat ja latistavat heikkoja mennessään. Ei pysy kädessä rätti, imuri tai harja.

Pahimmillaan yksi ihminen siivoaa työpäivän päälle omien sotkujensa lisäksi 3-4 sellaisen ihmisen sotkuja, joilla olisi jo täydet edellytykset osallistua kodinhoitoon. Samaan syssyyn osa toteaa, että olisi vissiin pitänyt aloittaa siisteyskasvatus himaan verran aiemmin.

Ai miten niin siististä kodista ja omasta ajasta (edes joskus) haaveilevalle jaa traumoja näistä jutuista?

Eli omat sotkut siivotaan jatkossakin, päättäkööt tulevat sukupolvet aikanaan, onko se kovin turmiollista. ;)

Karuselli

On totta, että 2,5-vuotias on vielä aika pieni. Ja että lasten uhmakäyttäytymisen kanssa tarvitaan myös joustoa ja armollisuutta. Olen tainnut itsekin joskus kirjoittaa siitä, miten tietynlainen jämäkkyys lasten kasvatuksessa on aina löytynyt mulla luonnostaan...mutta lempeyttä, erityisesti noissa hankalissa tilanteissa, on pitänyt opetella. Olen iloinen, että olen oppinut.

Lasten uhmaiät, jotka tyypillisesti iskevät voimakkaimpina noin 2-3- ja 6-vuotiaina (mutta pääasia, että joskus kuitenkin) ovat kova koettelemus ja harjaantumisen paikka myös vanhemmille. Siinä hommassa joutuu olemaan aika raadollisellakin tavalla kasvokkain oman keskeneräisyytensä kanssa. Ihan joka päivä.

Mutta opettavaista se on. Sitä oppii yleensä jotain rajojen vetämisestä ja kasvatusperiaatteiden juurruttamisesta - mutta monet meistä oppivat yhtälailla itsestään. Ja armosta. Ja hei: uhmakriiseily on myös tosi hyvää harjoitusta lapsen murrosikää ajatellen. Se kuulkaa saapuu sekin ennen kuin arvaattekaan! ;-)

phocahispida

Onhan tämä kärjistetty JA kirjoitettu junassa heti kreisiaamun perään.

Usein niissä tilanteissa, joihin viitataan "tappelemisena" on jokin periaate taustalla, kuten se, että lapsi opettelee pukemaan itse. Jos heti ensimmäisestä vininästä ryntäisi auttamaan niin sitä oppimista tuskin tapahtuisi kovin nopeasti ainakaan. Mutta loputtomasti ei toki kannata/ehdi vääntää. Kiinnostaisi myös tietää, mikä vaihtoehto valitaan kun lapsi 

A) Raivoaa kun pitäisi pukea itse

B) Raivoaa jos aikuinen koettaa pukea

C) Raivoaa edelleen 15min selitys-/keskustelu-/rauhoitusyritysten jälkeen

Että onko sitä EI tappelemisen vaihtoehtoa aina reaalisesti olemassakaan?

Osalla särähtää korvaan se, että säännöistä pidetään kiinni johdonmukaisesti - vaikka välillä menisi vääntämiseksi, koska siitä meillä vääntämisessä ainakin on kyse, ei lapsen kyykyttämisestä tms. Ja mulla särähtää samalla lailla korvaan se, että päätetään tilanne-/päiväkohtaisesti, milloin yhteisiä sääntöjä noudatetaan - kukin tavallaan.

 

Karuselli

Tuossa kuvaamassasi tilanteessa, kun kaikki ns. rakentavat keinot on jo käytetty, toimin seuraavasti:

Pienen, sanotaan 1-4-vuotiaan lapsen puen rauhallisesti ja määrätietoisesti itse raivoamisesta ja rimpuilemisesta huolimatta. Samalla juttelen lapselle ja selitän, miksi nyt toimitaan näin.

Isommalle lapselle (sillä nää pukeutumisväännöt tuntuu jatkuvan...ja jatkuvan...ja jatkuvan...) latelen sellaisen ukaasin, että vaatteet menevät päälle. Hyviä ja realistisia uhkauksia kyllä piisaa. Samalla selitän, miksi tällaiseen uhkaamistilanteeseen jouduttiin. (Joskus vielä pienet koululaisetkin tarvitsevat vähän selittämistä, jotta ymmärtävät esim. kiireen realiteetit.)

Tuo seurauksilla uhkaamisen taito on kanssa sellainen, jossa vanhemmat yleensä kehittyvät ajan myötä. Tärkeää on, että sanktio on aina oikeasti toteutettavissa ja mielellään, etenkin pienemmän lapsen kanssa, mahdollisimman luonnollinen ja lapsen järkeen käyvä seuraamus siitä, mitä tapahtuu jos ei tee kuten aikuinen sanoo. Isompien kanssa voi sitten heittäytyä vähän korkealentoisemmaksi. :-) Itse olen oppinut kantapään kautta esim. sen, ettei kannata koskaan suutuspäissään perua lapselta koko loppuviikon Pikku kakkosen katsomisoikeutta. Ai että, miten pahasti moinen kolahtaa omaan nilkkaan!

Yllättävän usein meillä toimii noiden isojen kanssa myös ihan rauhallinen kolmeen laskeminen. Laskemista voi ryydittää napakalla sanktion uhalla ("jos et ole pukemassa, kun sanon kolme, lähdet valitettavasti yövaatteissa eskariin"), mutta yleensä noille toimii ihan pelkkä laskeminenkin. Hauskaa! Ehkä se antaa jotenkin sellaisen viimeisen lähtölaskennan lapselle. Että ok, NYT on parasta toimia. Tai ehkä ne ovat oppineet, että liian usein tottelemattomuudesta ON seurannut jotain tylsää. (Meillä uhataan siis harkiten, mutta uhkaukset todellakin toteutetaan, jos lapsi ei määräaikaan mennessä tottele.)

Mutta nuo laskemishommat toimii usein parhaiten sellaiseen passiiviseen vitkutteluvastarintaan, jota nimenomaan isommat lapset harrastaa. Pari-kolmevuotiaiden raivariuhmatilanteissa on yleensä turha laskeskella.

Ymmärrän hyvin, että uhkauksista ja sanktioista puhuminen voi kuulostaa hurjalta sellaisen korvaan, jolla nää tilanteet ei ole vielä ns. päällä. Mutta voin vakuuttaa teille, että löydätte itsenne samasta tilanteesta viimeistään siinä vaiheessa kun a) lapsen ensimmäinen kunnon uhmakausi iskee päälle tai b) yritätte saada arkea rullaamaan useamman vastaan hangoittelevan piltin kanssa. ;-)

phocahispida

Meillä toimii säännöistä muistuttamisen ja käsillä olevan tilanteen selittämisen ohella (bout 3v) uhmaajan kanssa uhkaukset tarvittaessa tehokeinona

- Ennakoivissa tilanteissa, kun alkaa näyttää siltä, että pään hakkaaminen alkaa ihan justiinsa, mutta se älytön raivokohtaus ei ole vielä päällä

- Samankaltaisina toistuvien ongelmatilanteiden ehkäisyssä eli jo ennen tilannetta annettuina ukaaseina

Laskeminen ei toimi vielä - varmasti joskus myöhemmin tosin! Tuo 3v-dude menee laskemisesta (liikaa painetta?) vielä enemmän sekaisin, unohtaa hetkeksi alkuperäisen raivarin syyn ja alkaa kiljua, että ei saa laskea...

On tosiaan vissiin syystä tai toisesta erityisen nihkeältä tuntuva konsti vielä toiselle, laskettiin sitten sormia, jotka tuon ikäiselle ehkä helpompi hahmottaa, tai aikaa.

Uhkauksissa niiden mitoitus ja toteuttamiskelpoisuus on todellakin kaiken a ja å, kymmenien hoitolasten ja yhden oman kersan kokemuksella.

Sillypäänts

Mä oon nyt lähiaikoina muutaman kerran käyttänyt tätä laskemista esim pukemishommissa, että tyttö havahtuu toimimaan, kun välillä unohtuu unelmoimaan omia taapero mietteitään. On varmaan on ollut tehokas tapa, kun tänään päivä unille mennessä tyttö sanoi "äiti laske" ennen kun alkoi pukea yöpukua. Siinä sit mielussään hykerteli kun laskun vieressä :D

Karuselli

Meillä toi nuorimmainenkin, jolle ei siis vielä uhmasta huolimatta laskeskella, osaa jatkaa perässä, kun aloitan isommalle, että "yyyyyksi..." Pieni ääni kuuluu heti jostakin takavasemmalta: "Kaaaaaakkki, kaaaaakki ja puooooi, kooooome.".

 

Laskemisessa on myös sellainen hauska juttu - nyt kun se on ollut meillä jo pitkään käytössä ja lapset ottavat sen tosissaan - että jos olemme ihmisten ilmoilla, enkä jaksa ruveta tekemään lapsen tottelemattomuudesta numeroa, tai olen niin kaukana, että ääntä pitäisi korottaa tosi paljon, haen vain lapseen katsekontaktin ja alan nostella sormia yksi kerrallaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksi ja puoli sormea on ylhäällä, alkaa tapahtua!

 

Tämä on tietenkin näitä isojen lasten kanssa toimimisen etuja taas. He tietävät tasan tarkkaan, mitä heiltä odotetaan. Pienillä, pari-kolmevuotiailla ei luonnollisestikaan ole vielä valmiuksia ymmärtää näin hienovaraista toimintaa. Eikä pidäkään olla. Ikävaihe kerrallaan!

phocahispida

Ai sitä tyytyväisyyttä, kun jokin kikka toimii omalla / lapsen kohdalla! Se on aika herkkua! :)

Karuselli

Niinpä. Koska ei ole itsestään selvää, että yhtään mikään toimii. Kyllä mulle ainakin tulee yhä vaan, kaikkien vuosien jälkeen aina pieni voittajaolo, kun onnistuu luovimaan jostakin potentiaalisesta megauhmakriisitilanteesta smoothisti läpi, eikä tilanne eskaloidukaan ihan kamalaksi. :-)

 

Ja ihan jokaiseen päivään mahtuu kymmeniä pieniä voittoja: Kun juniori ei alakaan tapella hulluna vastaan potalle mentäessä ja heittäydy lattialle karjumaan. Kun keskimmäinen pukeekin vaatteet päälle jo kolmannella pyynnöllä ja on valmiina ulko-ovella sen sijaan että istuisi yhä olihuoneen lattialla pelkkä yksi sukka jalassaan. Kun esikoinen ottaa mukisematta kuulokkeet päästään ja menee tekemään läksyjä eikä paisko ovia tai tuhahtele ivallisesti keskimmäiselle koko iltana.

 

Aina ne tottelevaisuuden puuskat yllättää yhtä paljon ja aina niistä ilahtuu yhtä vilpittömästi. Sen verran paljon meillä on ihan päinvastaistakin menoa, että yleensä kehaisen ja kiitän lapsia tuommoisesta reippaasta ja kivasta toiminnasta. Moni varmaan ajattelee, ettei normaalista tottelemisesta tarvitse lasta kehua. Mutta on vaiheita, jolloin lähtökohtaisesti kaikesta väännetään koko ajan, ja silloin musta on ihan paikallaan antaa lapselle alituisen negan ohessa myös myönteistä palautetta aivan tavallisista asioista.

murina (ei jaksa kirjautua) (Ei varmistettu)

Mun täytyy sanoa, että mun mielestä tärkeintä on osata valita taistelunsa. Eli joka asiasta ei ole mitään järkeä alkaa vääntää, mutta silloin kun aloittaa on tärkeä pysyä kannassaan, eli johdonmukaisuuden puolesta liputan. Mutta jos joka (vitun) erimielisyydestä tekee elämää suuremman taistelun, niin mun mielestä se silloin on aikuinen, kenellä on se uhmaikä. Sen enempää ottamatta kantaa just tähän tapaukseen, ihan vaan yleisesti tuli mieleen aiheeseen liittyen.

Karuselli

Joo, samaa mieltä tuosta taisteluiden valitsemisesta, liittymättä nyt mitenkään tähän kirjoitukseen. Ja siihen valkkaamiseenkin harjaantuu. Sitä oppii huomaamaan, milloin kannattaa alittaa rima niin, että hommat vaan ylipäänsä etenee...ja milloin kannattaa jäädä vääntämään. Kyllä sille vääntämisellekin paikkansa on, ja se on ihan tärkeää.

Silloin kun mennään sieltä, missä aita on matalin, on mulla etenkin isompien lasten kanssa tapana todeta jotain tyyliin: "Kuule, nyt tehdään tällä kertaa näin ja näin. Mutta vain sen vuoksi, että muuten me myöhästytään. Ymmärrät ja muistat varmasti, että oikeasti näissä tilanteissa sun pitää toimia näin ja näin, eiks niin."

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Olenko oikeasti maailman ainoa äiti joka ei todellakaan rupea hullussa kiireessä aamulla selittämään lapselle jokaikistä juttua auki? Siis juuri tällä ""Kuule, nyt tehdään tällä kertaa näin ja näin. Mutta vain sen vuoksi, että muuten me myöhästytään. Ymmärrät ja muistat varmasti, että oikeasti näissä tilanteissa sun pitää toimia näin ja näin, eiks niin."- tyylillä. Tai edes siis "sinua nyt väsyttää ja äitiä väsyttää ja siksi nyt molempia kiukuttaa, se on ihan okei". Vaan siis mennään ääntä korottaen, uhkauksia jaellen - eikä aina edes niitä toteuttaen, vaan juurikin niin että "nyt jos et tottele niin laitan sut yökkärissä autoon" ja en tasan varmasti laita -25 asteessa lasta yökkärissä autoon vaikka pukemiseen menis koko aamu - ja hermot totaalisesti palaen.

Joo no tää paskaäiti siirtyy takavasemmalle :D

Karuselli

Mä ajattelen asian niin, että etenkin isommalle lapselle kannattaa selittää, jos toimii "epäjohdonmukaisesti". Koska joskus vaan joutuu toimimaan, mutta on ihan hyvä kertoa lapselle, mistä se johtuu. Ainakin meillä nuo neropatit myös nokkelina kysyvät heti, että "äiti, miksi sä silloin kerran annoit mun tehdä niin tai näin".

Joskus joutuu tekemään poikkeuksia tai joustamaan jonkun kiireisemmän tavoitteen savuttamiseksi, mutta silloin minusta lapsenkin on tärkeää ymmärtää, miksi toimittiin nyt näin.

Pienille lapsille taas tuo tunteiden, tilanteiden ja fiilisten sanoittaminen on kaiketi ihan hyödyllistä. Sehän ei muuta sitä tosiasiaa, että hommat etenee just niin kuin äiti tai isi sanoo. Joko vapaaehtoisesti tai auttamalla. Tarvittaessa sitten myös väkisin. Mutta itse ainakin koen luontevaksi tuon sanoittamisen siinä kaiken tiimellyksen lomassa. Jotainhan siinä haalaria taistelevan taaperon päälle kiskoessa tulee joka tapauksessa puhuttua. Miksei sitten vaikka yrittäisi tehdä tilannetta lapselle vähän ymmärrettävämmäksi.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Joo tottakai tunteiden sanoittaminen on hyvä ja teen sitä itsekin, en sitä tarkoittanut. Vaan sitä, etten vaan tosiaankaan jaksa sitä (aamulla) kiireessä. Olen todella temperamenttinen ja räjähdysherkkä tyyppi, tunteet vetelee nollasta sataan sekunneissa ja ääntä tulee korotettua sekä miehelle että lapselle. Aamuisin ja kiireessä keskitän siis oman energiani siihen etten karju lapselle pää punaisena että nyt se sukka jalakaan niinko ois jo - ja joskus karjun silti. Siinä ei enää repeä selittään että äiskää vähän harmittaa nyt kun et pue niin reippaasti kuin osaisit :)

Tiedän että monet paheksuu. Paheksuu ne sitäkin ettei me esim. miehen kanssa vältellä riitelyä lapsen kuullen vaan annetaan tulla täydeltä laidalta silloin kun on semmonen olo. Silloin se räjähdys ja vitutus tulee käsiteltyä samantien eikä sitä padota. Saman haluan opettaa lapsellekin - kun ärsyttää, sen saa sanoa isoonkin ääneen. Sit pyydetään anteeksi jos sanottiin pahasti ja elämä jatkuu.

Karuselli

Joo, todellakin saa.

Kyllä meilläkin huudetaan ja rähjätään, sekä lapset että aikuiset. Oli aika, jolloin sitä huutoa ja rähjäämistä oli noissa arjen vaikeissa paikoissa selvästi enemmän kuin rakentavampaa ja rauhallisempaa toimintaa. (Koska vaikeat ajat ja väsyneet vanhemmat.) Nyt sitten taas on ehkä toisin päin.

Tunteiden ja tilanteiden sanoittaminen sopii musta oikein hyvin myös räjähdysherkkiin perheisiin. :-) On ihan ookoo huutaa, jos tilanne sitä vaatii. Olitpa sitten lapsi tai aikuinen. Huutamisen jälkeen on kuitenkin musta tärkeää jutella se tilanne läpi ja tarvittaessa pyytää puolin ja toisin anteeksi. Myös kiireessä.

Karuselli

En siis kuulu ollenkaan siihen koululuntaan, jonka mielestä huutaminen on aina lähtökohtaisesti haitallista. Mutta itse olen yrittänyt opetella huutamaan vähän vähemmän, koska jos huutaa lapsilleen kovin paljon, niin sillä ei enää saada mitään hyvää aikaan. Huomattu on.

Sitten taas toisaalta noiden lasten kanssa meillä on käyty keskusteluja silläkin tasolla, että "jos sua harmittaa ja kiukuttaa, niin sen saa sanoa - ja saat vaikka huutaakin - mutta LYÖDÄ ei saa. Eikä purra eikä potkia eikä heitellä tavaroita jne". Huoh.

Rakentava suhtautuminen ja keskustelu on parempi juttu kuin huutaminen. Huutaminen ja raivoaminen on parempi juttu kuin väkivalta ihmisiä ja esineitä kohtaan. Voi elämä!

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Jep, lyömiselle ja tavaroiden viskomiselle on nollatoleranssi, ihan kaikille perheenjäsenille.

phocahispida

Olen aika tunteikas ja kuten Nii totesikin, ihan aina ei jaksa sanoittaa asioita/tunteita, mutta yritän tehdä sitä mahd. paljon. Koska se auttaa jollain tavalla myös itseäni.

Kun sanoo ääneen, että nyt meitä molempia väsyttää/nälättää tms. ja on kurja olo, osa siitä ärsytyksestä tulee ikään kuin ulos ja lapsikin ehkä oppii siinä sivussa, että sama homma on ihan erilaista hoitaa ns. optimitilanteessa ja huonoissa tiloissa, oli sitten 30v tai 3v.

Pakko kyllä sanoa tähän, että meillä esikoiselle kamalinta ikinä oli uhkaus lähteä ulos ilman ulkovaatteita, ja kyseinen tapaus oli siis todellinen ongelmapukeutuja silloin noin 2vuotiaana. Mutta joo, en mäkään sellaista uhkailua tai lahjontaa harrasta, mitä en pysty toteuttamaan. Onneksi jokainen tuntee itse parhaiten sen oman lapsen ja tietää, että mikä siihen toimii tai mikä ei ainakaan toimi. 

Karuselli

Jossain vaiheessa se yövaatteissa lähteminen ALKAA olla niin nolo ja kamala ajatus, että uhkaus todellakin alkaa toimia. :-)

 

Noi 2-3-vuotiaat on usein uhmaraivareidensa aikana niin "tiloissaan" että heihin ei päde ollenkaan samat konstit kuin vähän isompiin. Riippui tietty lapsestakin. Meillä on ollut yksi, joka ei kyennyt mihinkään järkevään vuorovaikutukseen uhmakohtausten aikana. En kuitenkaan muista, miten hänen kanssaan silloin meneteltiin, koska valitettavasti juuri ne vuodet ovat multa täysin väsymyssumun peitossa. Jotenkin vissiin rämmittiin. Epäilemättä huusin aika paljon.

 

Mut sitten taas yksi lapsista oli tuommoisena pikkuisena hyvinkin rakentava ja yhteistyökykyinen. Hänen kanssaan pystyi oikeasti jo parin vuoden iässä argumentoimaan ja hän ymmärsi "oman parhaansa", kun aikuinen sen hänelle selitti. (Se OIKEA uhma iski sitten eskari-iässä.)

 

Kolmas lapsi käynnistelee parhaillaan ensimmäistä kunnon uhmakauttaan. Lupaan raportoida myöhemmin, että miten hänen kanssaan pärjäillään. :-)

 

 

phocahispida

Ihan totta tuo taisteluiden valitseminen ja eiköhän niitä jokainen rajaa arjessa. Tänäänkin pk:lla lapsi halusi pukea takin ensin, vaikka ulkohousut onkin vaikea vetää ylös ja kiristää kun takki on jo päällä. Päätin että tästä ei kyllä väännetä, haluan huudoitta kotiin ja kiskottiin sitten housuja kaksin käsin ja ähisten sinne takin helman alle. 

Mutta esim. kodin sotkeminen on taas itselleni sellainen asia, että sen minkä sotkee, siivoaa ja piste. Toisilla ei siivoa aikuisetkaan niin ei ole lastenkaan kanssa niin tarkkaa. :D 

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Ihanaa että muillakin mennään sisähousuissa päiväkotiin kun mikään ei vaan toimi. E on ihan järkyttävä temppuilija pukemisen kanssa ja graaaaaaaaaah. Vaikka oltais menossa mihin, vaikka miten oltais selitetty etukäteen mihin mennään ja mitä tehdään, vaikka kaikki olis lapsen mielestä kivaa siihen sekuntiin saakka kun pitäisi laittaa eka villasukka jalkaan, niin aina aina ttu A I N A sama taistelu odottaa. Lapsi osaa pukea itse haalarin hihoja ja vetskaria lukuunottamatta kaiken, saa jopa hanskat oikeisiin käsiin ja kengät jalkaan niin halutessaan. Siksi tuntuu urpolta pukea, vaikka se olisi helpointa ja siitä selviäisi yleensä pelkällä "mä en haluuuuuuuuu lähteeeeeeee"- nurinalla. Siispä lapsi pukee itse ja äiti puree hammasta kun ei vaan hermo kestä joka-helvetin-kerta sitä samaa "laita sukka jalkaan, laita se sukka nyt jalkaan, ota sukka ja laita jalkaan, laittaisitko nyt sen sukan jalkaan, osaat kyllä, olet taitava, laita sukka jalkaan, HIENOSTI HYVÄ JES MAHTAVAA OLET IHANA noniin laita toinen sukka jalkaan, ota sukka, mihin laitoit, otatko sen sukan nyt, laita jalkaan se, ota nyt se sukka ja laita jalkaan se, osasit toisenkin, ota sukka, laita jalkaan, laita jalkaan nyt se, IHANAA MAHTAVAA HYVÄ RAKAS! Joo otas sitten se pipo, ota pipo, laita päähän, laitappa pipo nyt päähän" JA NIIN EDELLEEN JA NIIN EDELLEEN kunnes pukemiseen on mennyt vähintään vartti ja yleensä paljon kauemmin. Höystettynä sitten "en osaa olen vauva en osaa olen vauva äitiiiiiii pue äitiiiiiiiiiiiii en halua äiti haluan syliiiiiiiiin äiti en ossaaa itteeeeeeee"-kitinällä ja "jos et nyt ole saanut sitä sukkaa jalkaan kun lasken viiteen, menet ilman vaatteita pakkaseen"- uhkailulla. Arghargharghaargh.

Nyt on tosin pakko myöntää että eilen hoidossa ulosmennessä E puki reippaasti itse. WOHOO. Seuraavaa kertaa odotellaan varmaan juhannukselle.

Karuselli

Hahaa, tuli tosta pukemisen kannustamisesta sukka kerrallaan elävästi mieleen ne ajat, kun esikoinen oli pieni. Nykyään ehdin harmillisen harvoin paneutua noin huolella. Huutelen vaan komentoja eri puolilta taloa samalla kun toimitan kymmentä muuta asiaa... Kamalaa! :-)

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Juu pakko on olla vieressä jäpättämässä, kun muuten ei tapahdu _mitään_. Siis mitään. Oikeesti ihan mitään. Ei auta toiselta puolen taloa huudella kun ei siellä eteisessä värähdä eväkään jos en ole puolen metrin päässä.

phocahispida

Mikähän siinä pukemisessa lapsia ketuttaa niin maar penteleesti? En itsekään tykkää pukeutua, mutta luulisi että useammassa vuodessa jo tyytyisi kohtaloonsa.

Melkein aina kun perheet hakeutuvat lapsen käytösongelmien eli usein perheen kommunikaatio-ongelmien vuoksi jonkin avun piiriin, pukemistilanteet nousevat kokemuksieni perusteella esiin. 

Että vaikeaa on, itse kullakin. :D

Vau mikä vauva!

Huh, nämä on näitä ihania päiviä. Just esim toi kommenteissa mainittu, että mitäpä siinä tehdä, jos on pakko lähteä johonkin ja lapsi tappelee vastaan sekä pukemiselle ite, aikuisen pukemiselle että vielä pyjamassakin lähtemiselle. Aika pitkään siinä parhaimmillaan saa neuvotella ja keskustella, jos ei vaan väkisin tee.

Mut toisaalta "valitse taistelusi" on myös niin kullanarvoinen ohje, se vaan pitää osata ennakoida. Esim mulle tollaset pullosta juomiset ei oo mitenkään big deal vaikka pullo oiskin likanen tms, koitan vaan muistaa sen ajoissa. Eli siis jo lähtökohtasesti en kiellä pullosta juomista vaan sillä perusteella että "mehu kuuluu juoda lasista", sen kun antaa mennä jos/kun sillä saa sen aamuhetken luistaan. Sen sijaan jos ensin sen kieltää, sit vielä kieltää, sit edelleen kieltää ja sit huokasten antaa huudolle periks, tulee olo että meniköhän tää nyt niinkun piti. Joskus niinkin kuitenkin käy, enkä jaksa uskoa että ne satunnaiset, pikkuasioissa tapahtuvat kerrat on lopullisesti katastrofaalisia. (Ja sit viel rautalankana, esim tää pullokeissi ei nyt oo mikään yksittäinen asia jonka minä teen aina oikein ja näin se pitäisi kaikkien tehdä, lähinnä yleistä pohdintaa siitä miten se itellä ihannetapauksessa menee/menis :) kyllä räjähtelee täälläkin eikä lopulta aina tiedä kumpi kiukuttelee lapsellisemmin, äiti vai tytär.)

phocahispida

Mulla se suurin oppimisen paikka on ollut juuri tuo, etten sanoisi kaikkiin lapsen oikkuihin aina ensimmäisenä vastauksena että EI. Koska jos sanon, niin sittenhän siitä pidetään hampaat irvessä kiinni ja vaikka väkisin. :D

Pitäisi ottaa sellainen pikainen mietintätako, jossa punnittaisiin ne halutut kasvatustavoitteet: sosiaaliset taidot, omatoimisuus, terveellisyys ja ekologisuus vaikka esimerkkeinä - ja jos asia, kuten vaikka ylimääräinen välipalapäärynä ei ole kovin big deal suhteessa niihin, niin menkööt. 

Karuselli

Just toi sama on ollut mulle suuri oppimisen paikka. Ein sanominen ja pettymysten tuottaminen lapsille ei ole ollut mulle koskaan mitenkään hankalaa. Enemmän aikaa on mennyt sen opetteluun, miten joustetaan. Ihan hyvä taito sekin on.

Veema (Ei varmistettu)

Ihanan rehellinen kirjoitus ja myös hyvä keskustelu. Et tiedä, miten terapeuttista tällaista on lukea. Mulla on jatkuva paska vanhempi olo, kun juuri tämän saman asian opettelu on ollut mulle tosi vaikeaa. Siis, että joihinkin oikkuihin opettelee sanoon kyllä, eikä aina kiellä. Ja myös tuota eräässä kommentissa mainittua lempeyttä uhmatilanteissa, sitä on oppinut ja jatkuvasti opettelee lisää.
Itsellä tätä tuskaa siis lisää se, että tuo ihana, rakas 5-vuotias on minun sosiaalinen lapseni, ei biologinen. Siis miehen lapsi, joka asuu meillä kokoaikaisesti. Joka on kuin oma lapsi nykyään, asuttuaan kanssani yli 3 vuotta. Mutta meillä on kovin erilainen temperamentti (vaikka tosin itsepäisyys yhdistää). Uskon ja luotan silti, että lapsi saa multa enemmän rakkautta kuin huutoa, mutta silti ne uhmatilanteet usein jää kaihertamaan. Ja aina sitä miettii osaisiko paremmin, jos lapsi olisi biologisesti oma. Mutta ehkä tämä tosissaan on tällaista kasvamista vanhemmuuten, kaikilla.

Pages

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.