Partioviikon kuvapäiväkirja ja pari sanaa kuvaamisesta

Välillä tekee mieli kirjoittaa pitkästi ja toisinaan taas herää halu tallentaa sekä jakaa arkeaan ja ajatuksiaan kuvin. En ole hääppöinen kuvaaja ja kadehdin jatkuvasti itseäni taitavampien kuvaajien otoksia. Mutta ei niitä itselle tärkeitä hetkiä tulee kukaan muukaan ikuistamaan - tai ainakan kovin usein.

Kevätkoivujen liloja latvoja, lapsen ihmetystä, viistoa valoa ja kukkia keittiön pöydällä, koiran onnea kesäisessä varvikossa, rasvatyyntä meren pintaa tai miehen aamutukkaa. Isovanhempien kasvoissa syveneviä uurteita, lapsuudesta tuttua kukkaketoa, jonne minulla ei kenties ole enää kauan mitään asiaa, vohvelien päälle sulavaa kermavaahtoa tai ymmärtävää katsetta sydänystävän kasvoilla.

Kuvissa on kuitenkin pohjimmiltaan ja parhaimmillaan enemmän kuin valkotasapaino, aukkokoko, pikselien määrä, tarkennuspisteet tai asettelu. Kuvat ja kuvasarjat kertovat kameran takaa katsojasta: tämän kiinnostuksenkohteista, kauneudentajusta, tavasta nähdä ympäristöä tietoisesti...

Ala-asteikäisenä filmikamerani rullalta löytyi leirikoulun jäljiltä niin monta kuvaa eräästä pojasta hyppäämässä volttimonttuun, lyömässä pesäpalloa, rakentamassa hiekkalinnaa ja jopa syömässä pinaattikeittoa, että hävetti kehityttää kuvia vanhempieni laskuun ja siten myös heidän valvovien silmiensä alla. He eivät kuitenkaan maininneet asiasta mitään ja hyvä niin. 

Kun päiväkotilapsille annettiin kullekin kamera päiväksi käyttöön, vahvasti sosiaalisten suhteiden kautta iloa saava ja niihin satsaava lapsi kuvasi lukemattomia otoksia kavereistaan. Tarkka, maailmaa hiljaisemmin havainnoiva ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävä lapsi puolestaan oli kuvannut elinympäristöään uusista kuvakulmista: patterin termostaatin mitta-asteikkoa, ystävän kimallelangoista punottuja kengännauhoja, pöydän alapintaan piirrettyä pientä hahmoa ja lastentarhanopettajan naurunryppyjä.

Aika usein kuulee sanottavan, etteivät järkkäriräpsyt bloggaajaa tee ja että teksti voittaa aina kuvat. Ettei kuvien kautta pääse samalla tavoin ihmisen iholle kuin sanojen vältityksellä. Luen myös sellaisia blogeja, joissa kuvat ovat pääosassa ja teksti sivuroolissa. Siitä huolimatta olen näiden blogien pitäjiä tavatessani ajatellut heidän olevan jollain tavalla tuttuja. Koska tiedän, millaisia onnen pilkahduksia, elinympäristön kauneutta, kohtaamisen hetkiä ja haalenevan syvyn sävyjä he ovat tahtoneet tallentaa ja antaa itsestään.

Joten silloin kun tahdon kuvata: pöhköä, kipeällä tavalla rakasta, ohikiitävää, kuplivaa tai yllättävää rauhaa tuovaa, mitä vain, jaan sen kanssanne pyytelemättä anteeksi.

Norppaemon ikuisti M. Rantala

Kommentit

phocahispida

Kiitos! Kuvaaminen on näistä tosin se, jossa harjoittelu olisi paikallaan! :)

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Samaa meinasin sanoa kuin edellinenkin. Ja teknisiin taitoihin sen kummemmin pysähtymättä, sun kuvissa on aina ihanaa tunnelmaa. Niistä todella näkee niitä sulle tärkeitä asioita. Mä itse tykkään kovastikin selata toisten kuvia ja hyvällä tavalla kadehtia toisten taitoa tuoda omaa itseään tekstin joukkoon kuvien avulla.

phocahispida

Hei kauniisti sanottu, kiitos - välillä miettii, että näkeekö ne itselle merkitykselliset hetket kuvista niin vahvasti, ettei osaa arvioida, näkevätkö muutkin ne samoista kuvista. :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.