Suorittamisesta ja tasoittamisen vaikeudesta

Kävin opiskelujeni tiimoilta tutustumassa kriisitilanteessa oleville nuorille (ja nuorille aikuisille) lyhytaikaista keskusteluapua tarjoavaan järjestöön. Tutustumiskäynnillä nousi esiin nuorten opiskelijoiden ja jopa yläaste- sekä lukioikäisten, erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten, stressi; Keskusteluapua hakevat muiden tulosyiden (kuten masentuneisuuden, yksinäisyyden ja ihmissuhdeongelmien) ohella suorittajatyypit, joilla kalenteri on täynnä menoja ja tekemistä: tavoiteorientoitunutta koulunkäyntiä, opiskelun ohella töiden paiskimista. kunnianhimoisia harrastuksia, vapaaehtoistoimintaa, ystävien tapaamista ja erilaisia projekteja.

Lähipiiri ei useinkaan ymmärrä nuoren ahdistusta, sillä he kokevat, että ainahan kalenterin voi tyhjentää, pärjätä koulussa himpan verran heikommin tai luopua osasta harrastuksista. Suorittajalle jokainen luopuminen on oman kokemukseni perusteella kuitenkin pienoinen maailmanloppu, epäonnistuminen ja hyvä hetki ruoskia itseään siitä, miten tuotakaan asiaa ei saanut aikaiseksi, vaikka vuorokaudessa olisi ainakin paperilla ollut riittävästi tunteja sen hoitamiseen.

Huomaan toisinaan vähätteleväni toisten kiireen tai ahdistuneisuuden kokemuksia, lähipiiriini kuuluvien tuodessa esille koulu- tai opiskelukiireitään tai arjen muita haasteita. Siitä huolimatta, että tunnistan suorittajatyypin kuvauksesta ja pieleen menneistä kohtaamisista itseni. Osassa kohtaamisista huomaan joidenkin jopa lataavan päälle vertailun omasta stressipotistaan - mistä tarve kilpailla siitä, kellä on kovin kiire tai raskainta tulee? Ja miksi ei vaan voi hyväksyä sitä, että itselle vähäiseltä näyttävä hommien määrä voi olla toiselle lähes ylivoimainen?

Sisäinen suorittajani kuvittelee edelleen toisinaan, että tutkinnon kaapimisesta kasaan ennätysajassa, monipuolisten projektien hoitamisesta kaiken ohella, elämysten tuottamisesta lapselle, väliin jätetyistä yöunista, aamuvarhain kuntosalille raahautumisesta tai useamman työn tahkoamisesta samanaikaisesti ja lomittain saisi jotain lisäpisteitä, kunnollisen kansalaisen rukseja tai edes tunnustusta läheisiltä. Mutta ei se ihan niinkään mene.

En ole kertaakaan lapsen saamisen jälkeen kokenut saaneeni tarpeeksi aikaan. Aina jokin nurkka kotona repsottaa, kirppispussi odottaa viemistään, sähköpostit vaativat vastaamista, opiskeluesseeseen olisi voinut panostaa enemmän, käydä useammin salilla tai tehdä muutaman ylimääräisen vapaaehtoistyövuoron. Puhumattakaan kaikesta kehittävästä ja hauskasta, mitä lapsen kanssa voisi puuhailla. En ihan rehellisesti kertaakaan. Ennen lasta sain sentään joskus mielestäni riittävästi hommia tehtyä.

Olen koettanut opetella hidastamaan, sanomaan itselleni, että näin on ihan hyvä ja muut eivät ehkä näe minua yhtä saamattomana nahjuksena kuin millaiseksi itseni koen. Mutta aina kun joku mainostaa tehneensä kolmea työtä opiskelujen ohella, kirjoittaneensa gradunsa kuukaudessa tai polkaisseensa menestyneen yrityksen kasaan vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen, painun hieman kasaan. 

Onko luvallista tyytyä vähempään? Olla pikkasen pläski, istua miehen kanssa tietokoneen ääressä pelaamassa jotain pöhköä, antaa paperinkeräyskassin seisoa eteisen nurkassa viikon, nukkua kunnollisen pituisia yöunia, pitää toisinaan vapaapäivä lapsen kanssa ja käydä kahvilla sekä Helsinki-seikkailuilla, jos opiskelutahti mahdollistaa sen? Ja miten sen naputtavan suorittajansa saisi laitettua pois päältä, uskomaan ettei kukaan muu tuomitse tekemisiäni ja olemisiani sen kovemmin sanoin, armottomammin ja ilkeämmin kuin minä itse?

Kulunut viikko on ollut niin sanotusti tasoittava viikko, loivennus ennen viimeisiä, tiivistahtisempia opiskeluviikkoja ja joululomaa, joka alkaa vauhdikkaasti reissaamisen merkeissä. Aikaa, jolloin luentoja on ollut vähemmän ja sopivia välejä pyykinpesuun enemmän. Monet roinat ovat löytäneet paikkansa, koti saanut muutamia joulukoristeita, lapsen kanssa on vietetty laatuaikaa, tatuointia käyty suunnittelemassa... On ehditty uimahalliin, saunomaan ja pitämään spontaanit Tahdon-juhlakahvittelut kakkuineen. Satsattu partioharrastukseen ja lintsattu liikkumisesta.

Mutta samalla takaraivossa on tykyttänyt ajatus siitä, kuinka paljon olisi ehtinyt urheilla, siivota, koristella tai blogata varastoon, jos olisi jaksanut ottaa tehot irti väljemmin ohjelmoiduista tunneista. Aina joskus toivoisin olevani kissa; Osaavani ottaa elämästä ilon irti ilman itseaiheutettua stressiä, loputtomia vaatimuksia ja ainakin puolittain keksityistä ulkoisista paineista ahdistumista.

 

Share

Kommentit

Lilleri78
Tuttitango

Voi kun tietäisit, miten superihmiseltä sä kuulostat mun korvaan jo tuon tasoitusviikon ohjelman suhteen! :) Sä olet ihan ässä! Ja tiedätkö, Kuutista varmasti nuo rauhallisemmat, kevyemmät viikot ovat juuri niitä tehokkaita, niitä, mitä hän muistelee vielä myöhemminkin :)

phocahispida

Oi mä rakastan tuota sun loppukaneettiasi. :,) Olisi superia, jos se oma höllääminen ja läsnäoloutuminen poikisi hyviä viboja ainakin lapselle!

phocahispida

Musta on jotenkin tosi raskasta se, miten kuvittelen muiden ajattelevan itsestäni. Jos istahdan kylässä alas, mietin, että pitäisikö tässä autella tms., ettei saa pahaa silmää. Ja jos kotona katson illalla tv-ohjelmaa, mietin että laskeeko puoliso tekemisiäni. Että miksen ole levittämässä pyykkejä tai kirjoittamassa koulutöitä. Eikä varmastikaan laske.

Ja auta, kun joku joskus huutelee, että aiotkos vastata tähän mailiin tai onko homma x jo hoidettu. Se tuntuu tosi piinaavalta. Puuuuh.

Mutta kun lapsuudenkodissa on kytätty toisten tekemisiä puolin ja toisin, laskettu ja kinasteltu siitä, kuka on tehnyt mitäkin ja eniten, on jotenkin edelleen silmät selässä ja olettaa, että muita kiinnostaa omien hommiensa lisäksi muidenkin touhujen eteneminen ja se, miten reippaasti hoitaa tonttinsa. Se kyttääminen jää myös päälle. Miehen tekemisiäkin kyttään, joskin koetan viimeiseen asti välttää sitä ja erityisesti hoputtamista sekä kommentoimista.

Luulen, että suorittaminen on osittain persoonallisuuden piirre ja toisaalta opittua. Mulla se on ollut varmaan tapa saada tunnustusta, kun sitä ei ole muuten saanut - ja suorittaakin on pitänyt oikein olan takaa joidenkin kehujen ja kannustuksen rippeiden eteen.

Ei ole lähes kympin keskiarvot auttaneet, kouluhan piti hoitaa. Harrastusmaailmassa olisi pitänyt menestyä ja sellaisissa asioissa, joissa ei ole hyvä itkulla, treenillä tai hampaita katkomallakaan. Jotenkin sitä omaa olemassaoloaan on koettanut oikeuttaa tekemällä kaiken viimeisen päälle: opiskelut, kodinhoidon sun muut.

Haluaisin voida sanoa, että ei meillä lasketa. Mutta jos joku laskee tekemisiään ja syyllistyy niin minä. Helpommin siis sanottu kuin jätetty tekemättä.

 

Amma
Why you little!!

On ihan luvallista. Maailma ei oo sen valmiimpi vaikka ite olis tehnyt seitsemäånsataatuhatta hommaa enemmän. Se on huomattu tässä vuosien varrella.

phocahispida

Ei se pöly pyyhkimällä lopu. Paitsi jos kysyy mummiltani, joka on reippaan 80 vuoden kypsässä iässäkin sitä mieltä, että kyllä se lopullinen luuta vielä joskus nämä lattiat lakaisee. 

phocahispida

"Ei pitäisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, että on ottanut aikaa ihan vain paremmalle hyvinvoinnille ja mielekkäämmälle elämälle."

Niinpä! Kun ketään ei oikeasti kiinnosta, onko jonkun toisen lipaston laatikot sotkussa tai johonkin ö-mappiin arkistoidun opiskelutyön kappalejaot.

Ja jos se suorittaminen ei tunnu itsestäkään pohjimmiltaan hyvältä niin miksi sitä tekisi... mutta kun ei se suorittamatta jättäminenkään oikein onnistu. :D

Karuselli

Tää on todella mielenkiintoista. Olen itse juuri parhaillani kirjoittamassa blogiini tekstiä otsikolla "Oodi keskinkertaisuudelle". Suorittajan mielenmaisema kiinnostaa mua todella paljon koska itse olen niin toisenlainen. Ja myös sen vuoksi, että haluaisin todella tietää, mitä reittiä suorittajaksi tullaan. Suorittajatyypit saavat varmasti elämässään usein paljon aikaan ja sitä kautta iloa itselleen (?), mutta olen ymmärtänyt, ettei se piirre kuitenkaan ihmiselle ole kovin kevyt kantaa. Yksi lapsistani on selvästi taipuvainen suorittamaan ja vaatimaan itseltään paljon. Jään siis seuraamaan tätä keskustelua oppiakseni ehkä jotain siitä, voisinko MINÄ tehdä jotain sen eteen, että hänestä kasvaisi itselleen armollinen.

phocahispida

Ihan täysin omakohtaisen kokemuksen perusteella sen ahdistavan suorittamisen karsimiseksi ja omaksi iloksi suorittamisen tukemiseksi (jos on joka tapauksessa suorittajuuteen taipuvaista tyyppiä):

- Kehuja myös olemisesta, kivoista hetkistä, hyvästä käytöksestä, persoonallisuuden piirteistä tms. eikä aina vain saavutuksista

- Ei hommien listaamista, niistä ääneen stressaamista ja niillä hekumointia vaan hoidetaan ne hommat mitä hoidetaan ja ne mitä ei keritä, niin ei messuta niistä dramaattisesti ja pahoiteta muidenkin mieltä

- Omaa arvoa ei määritellä lasten kuullen tehdyillä työtunneilla, nukkumattomilla öillä tai silitetyillä paidoilla vaan jollain ihan muulla

Mutta jos otsikkona on Oodi keskinkertaisuudelle, uskoisin, että teillä on nämä jo aika hyvin balanssissa. :)

Karuselli

Kas niin. Eihän tämän tekstin rustaamisessa mennyt edes kahta kuukautta. ;-) http://www.lily.fi/blogit/karuselli/oodi-keskinkertaisuudelle

Ella F.
Siperian Ella

Mun mielestä touhuamisessa ei ole mitään vikaa, niin kauan kuin se itselleen tuottaa hyvää mieltä, ilman että siitä odottaa sen kummempaa kiitosta. Että sitä touhuaa siis sen välttämättömän lisäksi omaksi ilokseen niin että se tekeminen tuottaa itselle enemmän iloa kuin tekemättä jättäminen. 

Mulla oli tuossa takavuosina kollega, jolle elämä ilman kärsimystä ei ollut elämää. Kukaan muu ei tehnyt yhtä paljon, ei valvonut työasioiden kanssa yhtä pitkään, ei sairastanut aina hiihtolomalla niin pieteetillä kuin hän. Jos vahingossa sattui hänelle kommentoimaan omaa työmääräänsä, sai kyllä kuulla, miten raskasta HÄNELLÄ on, miten paljon HÄNELLÄ on töitä ja miten KUKAAN ei voi tajuta, miten paljon HÄN näkee vaivaa, jotta asiat sujuisivat edes joten kuten. 

On aika selvää, hän söi lounaansa usein seuraa vailla.

Ei hölläämistä voi mun mielestä mitenkään rajata että tästä en stressaa enkä tästä. Stressinaiheet vaihtelevat. Joskus mä teen sellaisen tänään-huomenna-ei koskaan -listoja. Kyllä sinne ei koskaan -osioon tulee aika paljon asiaa. Sitten voi lopettaa niistäkin murehtimisen :)

Mulla on myös hyvä hölläystsemppari täällä kotona. Miestä ei paljoa pienet kaaokset hetkauta, jos ei niin kovasti suuremmatkaan ;)

phocahispida

Ei koskaan-lista kuulostaa aika hyvältä niksipirkkamatskulta tällaiselle elämäntapastressaajalle ja -listaajalle. Hölläystsemppari löytyy jo omasta takaa myös. :D

Mulla on kasapäin hommia, joita ei jaksaisi eikä huvittaisi tehdä, mutta joiden tekemättä jättäminen painaa kuitenkin jossain takaraivossa koko ajan. Että en tiedä, olisiko pienempi paha tehdä ne kuin jättää tekemättä. Jos lösähdän sohvalle, se työlista alkaa itsekseen scrollailemaan itseään edestakaisin päässä. "Katso nyt, olisi mainio väli siivota kirjahylly, levittää pyykit tai tehdä keppivatsoja."

Halutaan työhulluun sivupersoonaan mute-näppäin...

Mpouta
Poutapilviä

Voin kyl tosi helposti kans samaistua! Mua on helpottanut kaksi asiaa:

1) oon alkanut hahmottamaan missä olen "oikeasti hyvä". Tai tarkemmin sanottuna kehityskelpoinen. Usein ne on sellaisia juttuja, joista tykkää ja niihin on helppo ja mielekästä keskittyä. 2) laiska, eimitääntekemisestä nauttiva puoliso & watch 'n' learn -metodi. Tää on näistä kahesta myös vaikeampi... Mutta kun huomaa, että toisen mielestä maailma ei kaadu, jos roskat odottaa viemistä huomiseen ja kesäksi asuntoon tuotu ilmastointipömpeli on edelleen makkarissa, niin ei siinä voi muuta kuin myöntää, että kyllä - maailma ei kaadu.

phocahispida

1) Musta olisi aika siistiä keskittyä niihin asioihin missä olen mielestäni oikeasti hyvä tai kehityskelpoinen, mutta sellaista ammattia ei olekaan että niitä juttuja työkseen tekisi. Ai niin onhan, mutta eipä tällä elä. :DD

No joo, harrastuksiaan voisi toki ruukata enemmän kiva kuin pakko-suuntaan, mutta kun vuosia mietin, että mikä liikunta olisi kivaa ja sitä ei vaan ollut tarjolla sopivalla tasolla / ajoilla niin liikutaan nyt sitten edes terveyden nimissä, vaikkei se aina kovin kivaa olisikaan. 

2) Vitsi että toi meillä asuva toinen aikuinen on sitä boheemimpaa sorttia. Se ei ole ajanut edes viiksiä moneen viikkoon, koska ei jaksa. Kyllä tässä väkisinkin 8 vuodessa on oppinut vähän hölläämään tai olisi tullut hulluksi. :D

Laura T.
Missä olet Laura?

Itsekin olen luonnostelut päässäni juttua keskinkertaisesta elämäsyä, ja hauskaa kyllä, ajatuksissa oli otsikoida täysin samalla tavalla kuin Päähenkilö. Tämä juttu antoi lisää pohdittavaa.

Sain muutama vuosi sitten kiinni ajatuksesta, joka kantaa aina kun mietin valmistumista ja ei-koskaan-valmistuvaa gradua. Kun sitten ehkä joskus istun valmistuneena jossain työpaikassa, tulenko todella taputtamaan selkääni siitä, että valmistuin tietyssä ajassa? Epäilen vahvasti. En ole koskaan kuullut kenenkään saaneen tunnustusta siitä että on valmistunut tavoiteajassa. Ja silti se koetaan niin tärkeäksi. Hassua.

 

 

 

Karuselli

Hauskaa. Linkitä se kirjoitus sitten mun samanlaiseen. (Kunhan ennättäisin nyt naputella omani valmiiksi...)

Mä olen sen aikakauden lapsia (ja semmoisilta laitoksilta valmistunut), että mitä lähemmäs kymmentä vuotta valmistumisessa meni, sitä suurempi sankari oli. Monilla meni paljon kauemminkin... Oi aikoja, oi tapoja! :-)

Karuselli

p.s. Edes se graduni aihe ei ole sittemmin juuri ketään kiinnostanut. Saati sitten opiskeluun käytetyt vuodet, hehheh.

phocahispida

En usko, että se selkääntaputtelu on ainakaan kauhean pitkäkestoinen ilonaihe. Voihan sillä sitten valmistujaisissa vähän retostella, jos on erityisen reippaasti valmistunut, mutta muuten ketään, edes itseä ei varmaan kauheasti kiinnosta - vaikka tavoiteajassa valmistumista silti hypetetään kovastikin.

Odotan keskinkertaisuusjuttujanne innolla - ehkä niistä voisi oppia jotain oikeaan mielentilaan pääsemisestä! :)

Karuselli

Hoi Laura, sain vihdoin keskinkertaisuustekstini räpiköityä valmiiksi. http://www.lily.fi/blogit/karuselli/oodi-keskinkertaisuudelle

Ilana

Totta kai on luvallista, eikä tuo minusta edes ole mitään vähempään tyytymistä, vaan ihan yksinkertaisesti sitä, että osaa nauttia siitä mitä on. Mä olen itsekin tietynlainen suorittaja, mutta täällä ulkomailla asuessa tilanne on se, että viikonloppuisin voin usein ihan hyvin vain maata sohvalla koko päivän, jos niin haluan (sosiaalista elämää ja muita velvollisuuksia on vähemmän kuin Suomessa). Joskus sitten tunnen huonoa omaatuntoa siitä, ettei mulla ole yhtä kiire kuin vaikka perheellisillä ystävilläni, mikä on sekin aika naurettavaa :D

Olen kotini suhteen varmaan monien mielestä vähän natsi, mutta kiireisen työputken aikana yksinkertaisesti suljen silmäni (teen töitä kotitoimistossa) ja vietän vapaahetket liikkuen ja leväten enkä todellakaan siivoten. Priorisointi ja pikkuasioissa höllääminen tekee (minut) onnelliseksi :)

phocahispida

Musta tuntuu että pari sukupolvea myöhemmin näiden ajatusten kanssa, että onko luvallista nauttia elämästä vai ei, painiskellaan paljon vähemmän kuin mitä vaikkapa osa omasta ikäluokastani vielä. Alkaa ne pula-ajan isovanhemmat ja isojen ikäluokkien elämäntapasuorittajat olla vähemmän läsnä siinä opitussa ajatusmaailmassa. Mielenkiinnolla seuraan, miten tämä mutu-ennustukseni toteutuu. ;)

Toi kotoa poissa pysyminen voisi olla hyvä kikka kaaoksen sietämiseen mullekin. Lapsen kanssa vaan kirjastoon / uimahalliin / pihalle / kavereille hengailemaan niin ei ala pölykoirat näykkiä nilkkoja! 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.