Virtapiikki

On vissiin kevät ja flunssakin ohi, sillä nyt jaksaa taas paremmin. Kuten aikaisemminkin kirjoitin, tunnelin päässä näkyy valoa eikä kyseessä tainnut olla vain hetkellinen kirkastuminen vaan olo kohenee koko ajan. Mies kommentoi taannoista postausta toteamalla että talvi on ollut tutkitusti pimein viiteenkymmeneen vuoteen ja vaimon tiskirättimäinen olemus on hyvinkin voinut johtua siitä.

Opiskeluhommia riittää, kotitöitä kasaantuu pyykkiläjien ja karvapötkylöiden muodostelmiksi sinne tänne, työhakemuksia pitäisi naputtaa ja lenkkipolutkin kutsuvat, kunhan tuo tatuoinnin uusi pala paranee siinä määrin, että uskallan kiskoa juoksuliivit ylleni. Mikään ei kuitenkaan tunnu ylitsepääsemättömän raskaalta tai vaikealta eikä tekemättömien hommien listaaminen saa enää pakenemaan peiton alle nyyhkyttämään. Liikuntaankin tuntuisi taas olevan paukkuja ja haluja ihan eri lailla kuin muutama kuukausi sitten, vaikkei mikään rantakuntoon 2030-projekti olekaan työn alla.

Naureskelin viime yönä erään Facebook-mammaryhmän kommenteille, joissa spekuloitiin että millä ajalla olen oikein mulkoillut lämpimän ehdottomasti suosittelemani Agent Carter-sarjan tähän mennessä ilmestyneet jaksot läpi. Eräs nimeltämainitsematon mutsikollega kysyi

"Mitä pillereitä sä vedät, kun sulla on aikaa about kaikkeen? Mulle kiitos samoja!"

ja toinen totesi

"Sillä on varmaan se joku Netflix teipattu jesarilla ranteeseen ja se tuijottaa sitä samalla ku juoksee."

Ei nyt sentään, vaikka idea onkin hyvä. Mutta tunnustan vastailleeni eilen tatuointituolista käsin blogikommentteihin ja kiskoneeni välipalahedelmäni matkalla juna-asemalle sekä huudelleeni keskellä yötä partioryhmän kanssajohtajiltani apuja vanhemmille suunnatun infokirjeen kasaamiseen. Valon määrän lisääntyessä unentarpeeni vähenee reilusta kahdeksasta tunnista lähemmäs kuutta tuntia. Lisätunteja vuorokauteen - ei kuulkaa ollenkaan huono asia! 

Harmillista kyllä tehokkaimmat kirjoitustuntini tuntuvat siirtyvän samalla enenevässä määrin kohti puoltayötä, mikä johtanee vielä parin kuukauden ajan parisuhteemme hoitoon varattujen iltahetkien jäämiseen vähemmälle, mies kun herää niin aikaisin, ettei tämä jaksa kukkua loputtomiin. Toisaalta talven koomakuukausina tuli tehtyä kaikkea turhaakin turhempaa hommaa sen verran monta tuntia, että parisuhdetunteja kertyi kyllä varastoonkin.

Ihanaa kun on taas energiaa!
 

 

    Kommentoi

    You must have Javascript enabled to use this form.