Yo-juhlat ja potentiaalinen ikäkriisin paikka

Istuimme toissapäivänä saunassa ja mies sanoi, että hänen on jotenkin vaihea sopeutua ajatukseen että vanhempi pikkuveljistäni viettää nyt ylioppilasjuhliaan. Kuulemma siitä syystä, että meillä kahdella, minulla ja veljelläni, on keskenämme niin suuri ikäero. Totesin puoliksi tosissani tämän olevan klassinen merkki orastavasta ikäkriisistä ja muistutin miehen lähipiirissä häämöttävän seuraavien ylioppilasjuhlien...

Pysähdyin myös miettimään, herättääkö tämä kyseinen juhlistus itsessäni erityisiä nostalgian väristyksiä tai kylmäävää kalman kosketuksen tuntua. Ja totesin että näin muutamaa kuukautta vaille 25-vuotiaana en pode minkäänsorttista ikäkriisiä. Olen naimisissa, minulla on lapsi, asumme omistusasunnossa ja valmistun ensi keväänä, ulkoiset puitteet ovat siis ihan hyvissä kantimissa.

Mutta ennen kaikkea olen tyytyväisempi itseeni, jokaisella tasolla, kuin koskaan aikaisemmin. En tarkoita, ettenkö haluaisi kehittyä ihmisenä, oppia uusia asioita, pistää kehoani ajoittain äärirajoille ja työntää sitäkin uusien haasteiden äärelle. Oman kehon syynääminen tai omissa epätäydellisyyksissä kieriskeleminen ei kuitenkaan haukkaa suurta osaa kaikesta käytettävissä olevasta tarmosta - toisin kuin joskus teini-iässä.

Itse juhlista selvisimme lähes stresseittä, varmasti paljolti siksi, etten enää asu vanhempieni luona. Hässäkkä ennen juhlia lienee nimittäin ollut melkoinen. Meidän tehtäväksemme lankesi vain kolmen salaatin ja kahden juustokakun valmistus, jotka mies pyöräytti - sekä juhla-aamun järjestelyhommia, joita teimme Kuutin kanssa juhlapaikalla.

Useampaa annosta salaatteja, kalaa, kakkuja, lusikkaleipiä ja muutamaa kuohuviinilasillista myöhemmin olo oli yhtä aikaa raskas ja kevyt. Sukulaisia ja entisiä naapureita sai jututettua ja syynättyä kummankin veljen todistukset läpi. Kyllä päättäjäiset, valmistujaiset sekä rippi- ja ylioppilasjuhlat vain kuuluvat loppukevääseen. Nyt kesä on virallisesti täällä!

Toisille hyvät arvosanat lankeavat eteen vähemmällä vaivalla ja toisilla niiden saavuttaminen vaatii ahkeraa puurtamista, loppumattomalta tuntuvaa laskemista ja lähisuvun valjastamista apujoukoiksi tekstitaidon vastauksien tekemiseen tai matematiikasta aidosti jyvälle pääsemiseen. Tuntuu hyvältä juhlistaa saavutusta, jonka takana olevan työmäärän on osittain päässyt näkemään.

Onnea siis vielä kerran, uusi ylioppilas. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, että terveisin ylpeä isosiskosi, mutta sanottakoon se kuitenkin.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.