Ladataan...

Kävin opiskelujeni tiimoilta tutustumassa kriisitilanteessa oleville nuorille (ja nuorille aikuisille) lyhytaikaista keskusteluapua tarjoavaan järjestöön. Tutustumiskäynnillä nousi esiin nuorten opiskelijoiden ja jopa yläaste- sekä lukioikäisten, erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten, stressi; Keskusteluapua hakevat muiden tulosyiden (kuten masentuneisuuden, yksinäisyyden ja ihmissuhdeongelmien) ohella suorittajatyypit, joilla kalenteri on täynnä menoja ja tekemistä: tavoiteorientoitunutta koulunkäyntiä, opiskelun ohella töiden paiskimista. kunnianhimoisia harrastuksia, vapaaehtoistoimintaa, ystävien tapaamista ja erilaisia projekteja.

Lähipiiri ei useinkaan ymmärrä nuoren ahdistusta, sillä he kokevat, että ainahan kalenterin voi tyhjentää, pärjätä koulussa himpan verran heikommin tai luopua osasta harrastuksista. Suorittajalle jokainen luopuminen on oman kokemukseni perusteella kuitenkin pienoinen maailmanloppu, epäonnistuminen ja hyvä hetki ruoskia itseään siitä, miten tuotakaan asiaa ei saanut aikaiseksi, vaikka vuorokaudessa olisi ainakin paperilla ollut riittävästi tunteja sen hoitamiseen.

Huomaan toisinaan vähätteleväni toisten kiireen tai ahdistuneisuuden kokemuksia, lähipiiriini kuuluvien tuodessa esille koulu- tai opiskelukiireitään tai arjen muita haasteita. Siitä huolimatta, että tunnistan suorittajatyypin kuvauksesta ja pieleen menneistä kohtaamisista itseni. Osassa kohtaamisista huomaan joidenkin jopa lataavan päälle vertailun omasta stressipotistaan - mistä tarve kilpailla siitä, kellä on kovin kiire tai raskainta tulee? Ja miksi ei vaan voi hyväksyä sitä, että itselle vähäiseltä näyttävä hommien määrä voi olla toiselle lähes ylivoimainen?

Sisäinen suorittajani kuvittelee edelleen toisinaan, että tutkinnon kaapimisesta kasaan ennätysajassa, monipuolisten projektien hoitamisesta kaiken ohella, elämysten tuottamisesta lapselle, väliin jätetyistä yöunista, aamuvarhain kuntosalille raahautumisesta tai useamman työn tahkoamisesta samanaikaisesti ja lomittain saisi jotain lisäpisteitä, kunnollisen kansalaisen rukseja tai edes tunnustusta läheisiltä. Mutta ei se ihan niinkään mene.

En ole kertaakaan lapsen saamisen jälkeen kokenut saaneeni tarpeeksi aikaan. Aina jokin nurkka kotona repsottaa, kirppispussi odottaa viemistään, sähköpostit vaativat vastaamista, opiskeluesseeseen olisi voinut panostaa enemmän, käydä useammin salilla tai tehdä muutaman ylimääräisen vapaaehtoistyövuoron. Puhumattakaan kaikesta kehittävästä ja hauskasta, mitä lapsen kanssa voisi puuhailla. En ihan rehellisesti kertaakaan. Ennen lasta sain sentään joskus mielestäni riittävästi hommia tehtyä.

Olen koettanut opetella hidastamaan, sanomaan itselleni, että näin on ihan hyvä ja muut eivät ehkä näe minua yhtä saamattomana nahjuksena kuin millaiseksi itseni koen. Mutta aina kun joku mainostaa tehneensä kolmea työtä opiskelujen ohella, kirjoittaneensa gradunsa kuukaudessa tai polkaisseensa menestyneen yrityksen kasaan vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen, painun hieman kasaan. 

Onko luvallista tyytyä vähempään? Olla pikkasen pläski, istua miehen kanssa tietokoneen ääressä pelaamassa jotain pöhköä, antaa paperinkeräyskassin seisoa eteisen nurkassa viikon, nukkua kunnollisen pituisia yöunia, pitää toisinaan vapaapäivä lapsen kanssa ja käydä kahvilla sekä Helsinki-seikkailuilla, jos opiskelutahti mahdollistaa sen? Ja miten sen naputtavan suorittajansa saisi laitettua pois päältä, uskomaan ettei kukaan muu tuomitse tekemisiäni ja olemisiani sen kovemmin sanoin, armottomammin ja ilkeämmin kuin minä itse?

Kulunut viikko on ollut niin sanotusti tasoittava viikko, loivennus ennen viimeisiä, tiivistahtisempia opiskeluviikkoja ja joululomaa, joka alkaa vauhdikkaasti reissaamisen merkeissä. Aikaa, jolloin luentoja on ollut vähemmän ja sopivia välejä pyykinpesuun enemmän. Monet roinat ovat löytäneet paikkansa, koti saanut muutamia joulukoristeita, lapsen kanssa on vietetty laatuaikaa, tatuointia käyty suunnittelemassa... On ehditty uimahalliin, saunomaan ja pitämään spontaanit Tahdon-juhlakahvittelut kakkuineen. Satsattu partioharrastukseen ja lintsattu liikkumisesta.

Mutta samalla takaraivossa on tykyttänyt ajatus siitä, kuinka paljon olisi ehtinyt urheilla, siivota, koristella tai blogata varastoon, jos olisi jaksanut ottaa tehot irti väljemmin ohjelmoiduista tunneista. Aina joskus toivoisin olevani kissa; Osaavani ottaa elämästä ilon irti ilman itseaiheutettua stressiä, loputtomia vaatimuksia ja ainakin puolittain keksityistä ulkoisista paineista ahdistumista.

 

Ladataan...

Ladataan...

Paikallinen Noshin lastenvaatteiden myyjä laittoi kotimyyntiverkostosta Facebook-sivulle muutaman kuvan ja linkin iltana eräänä. Kello oli aika paljon mutta kun silmäni osuivat vinkurasalmiakkiin, sahraminkeltaiseen, leikkisiin ilveksiin ja pakkaspäivän savunharmaaseen, oli pakko naputella tilaus tupsulätsästä menemään.

Eräs tuttavapiiriin kuuluva ehtikin jo naureskella, että nyt on Kuutilla sitten jo kolmas Noshin lätsä. No niinpä taitaa olla, mutta on niitä pidettykin läpi kevään, kesän ja syksyn, pesty koneessa sekä reissattu niiden kanssa pitkin Suomea: autolla, rattailla, polkupyörällä, junalla ja veneellä. Pysyy päässä, suojaa edes vähän häikäisyltä, lapsi saa itse puettua sekä tykkää pehmeästä materiaalista. Ollaan pidetty! (Suomenkielen molemmissa merkityksissä.) 

Helpostihan tuollaisen surauttaisi itsekin - semminkin kun noita Noshin kankaita saisi ostettua haluamansa määrän ja kaavankin ovat julkaisseet. Paitsi kun ei surauttaisi sittenkään; Olen käyttänyt ompelukonetta viimeksi vuonna 1998, joten taidot ovat lievästi sanottuna umpiruosteessa.

Voin siis hyvin maksaa luomupuuvillaisesta, valvotuissa oloissa ommellusta ja hyväksi todetusta lätsästä sen 15-20 euroa, semminkin kun tuo ottamani koko L mahtuu sekä itselleni (tosin juuri ja juuri) että pojalle. Käyttöikää saattaa näin ollen tulla lopulta useampi vuosi. 

Mitäs pidätte tästä Special edition mallistosta?

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Sormenpäät ovat jääkylmät, ajatus ei kulje. Raivosiivoan asuntoa. Jos paikalla olisi keskustelukumppaneita, puhuisin varmasti ihan sekavia.

Koetan kirjoittaa joululoman jälkeen palautettavien hommien alkua, mutta ei tule mitään, joten pyykkään. Istun takaisin koneelle, otan kaapista tyhjän Taika-kupin ja yökkäilen siihen, vaikka tiedän ettei mitään tule. Vatsassa kiertää, tuntuu siltä, että keuhkot eivät ota kunnolla happea.

Päätä särkee, pulssi tuntuu kaulalla ja ranteissa. Tärisen koko ajan hieman. Koneelta pyörii vuorotellen Areena ja Eduskunnan sivut, kumpikin pätkii tai kaatuu vuorotellen. Facebookin ryhmistä kilahtelee koko ajan viestejä ja kommentteja. 

Luvut napsahtavat ruudulle, salissa halaillaan. Kansalaistorilla soi Finlandia.

Ja sitten tulee itku. Helpotus. Ilo. Kiitollisuus.

 

Ladataan...

Pages