Ladataan...
Yhteistyössä McDonald's

McDonald'sin muoviset oheislelut lienevät tuttuja kaikille: Disney-figuureja, sata ja yksi erilaista dalmatialaishahmoa, pikkuponeja, supersankareita, suuripäisellä kissalla koristeltuja koulutarvikkeita, rannekelloja - jokainen muistanee törmänneensä joihinkin lastenaterian kylkiäisiin, kenties jopa keränneensä niitä. Harvalle kylkiäislelut kuitenkaan ovat suuria aarteita ja ne päätyvät usein kiertoon: Nähtyäni vuosia sitten aterioiden mukana tulleita leluja pussikaupalla kirpputoreilla, laatikoittain päiväkodeilla ja kasoina kuljeksimassa tuttujen nurkissa, olin ilahtunut kuultuani McDonald'sin kirjakampanjasta.

Syyskuun lopulla alkoi jälleen Happy Meal-kirjakampanja, jossa lastenaterian ostaja saa viikoittain vaihtuvan kirjan kylkiäiseksi. Pohjoismaisissa McDonald's ravintoloissa on jaettu lastenkirjoja jo vuodesta 2011 alkaen. Kirjoja tuottaa Läsrörelsen ja tarkoituksena on tukea lasten lukuharrastusta. Tuloksena onkin ollut jo 15 miljoonaa lastenkirjaa. Entisenä, päivittäin kirjoja kuluttaneena himolukijana ja nykyisenä satunnaisesti lukemiselle aikaa löytävänä ja silloin päivä- ja yökaudet kirjoja läpi kahlaavana tarinoihin uppoutujana tykkään ideasta.

Sain koko kirjakampanjan aikana julkaistavat kirjat selailtavikseni ja löysin niiden kansista monia tuttuja nimiä: Tove Appelgrenin, Jan Lööfin ja Lars Klintingin muutamia mainitakseni. Minulle on luettu lapsena paljon ja monien kuvittajien kädenjälki on jäänyt mieleen lähtemättömästi lukuisten lukukertojen myötä. Lähes kaikki tämän vuoden kirjoista vaikuttivat pienemmällekin kuuntelijalle sopivilta aiheensa ja pituutensa puolesta. Vain Kun on yö-kirja oli sen verran pitkä ja paikoitellen jännittäväkin, että lukisin sitä ehkä vasta hieman vanhemmalle lapselle kuin parivuotiaalle. Sen kuvitus oli toisaalta kaikista herkullisin ja tarina mukaansatempaavin.

Mutta tosiaan, jos käytte hampurilaisilla niin nyt kannattaa ottaa lastenateriaan kylkiäiset, varsinkin jos perheestänne löytyy lukemisen ystäviä!

Saan myös arpoa tutustumispaketin teidän lukijoiden kesken. Pakettiin kuuluvat kaikki kampanjan kahdeksan lastenkirjaaPikku Leena lääkärinä, Riitta ja Krokotiili kalaretkellä, Kalle auttaa ritaria, Julia haluaa lemmikin, Isän leikki-ilta, Kotka joka pelkäsi lentämistä, Nukuhan jo Vesta-Linnea ja Kun on yö.

Voit voittaa kirjapaketin kertomalla oman tai lapsesi suosikki-lastenkirjan kommentissa ja liittämällä mukaan sähköpostiosoitteen, josta voin tavoittaa voittajan. Blogia Lilyssä seuraavat, rekisteröityneet käyttäjät saavat automaattisesti kaksi arpaa arvontaan ja blogin Facebook-sivua seuraavat vielä kolmannen. Huikkaathan kommentissasi siis, jos pysyt Norppalan menossa mukana myös Facebookin avulla.

 


 

Ladataan...

Ladataan...

Juttu on julkaistu alunperin Kideblogeissa 31.7.2013 ja uudemman kerran nyt täällä Lilyssä useamman lukijan toiveesta.

Kannanpa omankin korteni kekoon ja vastaan Mintun heittämään haasteeseen.

Kun kirjoitan nykyhetkessä suhteestani kehooni, viittaan mielelläni taannoiseen tekstiini aiheesta. Ja teen niin nytkin; Jos siis haluaa saada kattavamman käsityksen kasvamisestani nykyisiin mittoihini, liikunta- ja ruokailuhistoriastani tai kehonkuvaan liittyvän ajatusmaailmani kehittymisestä, kannattaa lukaista aiempi kertomukseni.

Eräs keskeinen asia omasta kehonkuvastani ja sen määrittelystä on jäänyt sivuosaan aiemmissa teksteissä. En ole mielestäni tuonut tarpeeksi selvästi esille sitä, miten vahvasti annan vartalolleni arvoa sen mahdollistamien suoritusten perusteella; Ei se ulkonäkö niinkään vaan kaikki mitä keholla voi tehdä.

Ja jos en ole aina kehoni kanssa sinut, se johtuukin selluliitin tai ryppyjen sijaan siitä että olen auttamattoman jähmeä ja kömpelö. Olen ollut niin kauan kuin pystyn muistamaan eli ainakin kaksikymmentä vuotta; En ole koskaan osannut kiivetä liikuntasalin köysiä ylöspäin, seistä käsilläni, tehdä kärrynpyörää tai hyppiä hyppynarua. En muista koreografioita tai askeleita. Kompastun jalkoihini ja hätäännyn. Hukkaan rytmin, putoan, satutan itseni, kaadun ja häpeän. Pitkään liikunnasta puuttuikin kaikki ilo ja syytin siitä kehoani, joka oli, mielessäni, pettänyt minut.

Isohko ja vahva. Niinkin minua on luonnehdittu. (Vuosien koulukiusaamisen ja kehoni läskiksi ja rumaksi pilkkaamisen ohella. Mutta se on jo toinen tarina.) Riuska, täpäkkä emäntä. Tekijäihminen. Suhtautumiseni näihin kommentteihin on ristiriitainen; Toisaalta minusta on hienoa jaksaa kantaa muuttolaatikoita, laukkuja tai rakennustarvikkeita jos tilanne niin vaatii. Ettei minun tarvitse olla koko ajan riippuvainen itseäni vahvempien avusta. En haluaisikaan olla heikko ja avuton. Mutta onko vahvuus ja fyysisyys naiselle tavoiteltavaa? Vai sanooko joku selän takana pian myös ”miesmäinen” ja ”näyttää transulta”. Ei se minua haittaisi, olen mitä olen, mutta tiedän monen muun välittävän toisten sanomisista paljon enemmän.

Entäpä raskauden kehoon tuomat muutokset? (Niistäkin olen kirjoitellut laajemman jutun. Raskausarpien vaalenemisprosessiakin on seurattu.) Raskausarvet eivät ole minulle mitenkään uusi asia, vaikka raskauden mukanaan tuovat arvet kyljissä ja vatsassa olivat aiempia arpia rajumman näköiset; Murrosiässä pyylevä lapsenkehoni levisi kaikkialta muualta kuin vyötäröltä ja pituutta tuli kerralla paljon. Siihen pituuskasvu sitten jäikin. Raskausarpia oli kaikissa kasvukohdissa. Paino nousi, entisillä ruokailu- ja liikuntatottumuksillakin.

Raskaus ja synnytys eivät olleet erityisen voimaannuttavia. Raskaus sujui erinomaisesti, mutta synnytys menikin miten meni. Olin pitkään harmissani siitä, ettei synnytys ottanut onnistuakseen. Sitäkään, mukamas maailman luonnollisinta asiaa, en kyennyt hoitamaan kunnolla. Ja imetykseenkin olen tarvitsin koko ajan rintakumia. Eli ei näillä voi paljoa kehua retostella.

Edellisen jutun valokuvaajalla otatetun kuvan kaltaisen otoksen saisi varmasti uudestaankin. Ammattikuvaajan avulla studiovaloissa ainakin. Nämä kuvat on kuitenkin otettu aamulla olohuoneessamme, miehen toimesta ja varsin ripeästi. Kuvauksen kohteena on edelleen 172 senttiä ja 80 kiloa naista, kaksi kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten.

Haluan olla mahdollisimman terve ja voida hyvin. Siksi koetan hikiliikkua ainakin kolme kertaa viikossa ja kunniottaa kehoani kiinnittämällä huomiota myös ravintoni laatuun. Tekemäni työt ovat opettaneet, miten monella tapaa ihmisen keho voi sairastua, antaa periksi ja rajoittaa elämää. Ja vaikka sairaana tai liikuntarajoitteisenakin voi elää onnellista elämää, haluan jatkossa kiinnittää entistäkin enemmän huomiota kehoni hyvinvointiin, liikkuvuuteen ja terveyteen.

Koska mielestäni keho on elämistä, nauttimista ja tekemistä, ei sen esittelemistä varten.

Ladataan...

Ladataan...

Maanantain kunniaksi blogin Facebook ja myöhemmin vielä vertaistukilätinän hengessä perustettu pienemmän porukan päiväkahviryhmä räjähtivät kitinästäni. Homman laukaisi vähemmän rakkaan opinahjoni tarjoama, rennonletkeä puolen vuorokauden mittainen koulupäivä: aamuluentoa seuraavat seminaarikäynti, pikalounas, luentotehtävän vääntäminen, loppuiltapäivän hankekoulutus ja koko illan mittainen perhetyön koulutus. 

Kaikki oikein mielenkiintoisia, mutta missä välissä se lapsiparka pitäisi noutaa päiväkodista ja hoitaa? Ei ilmeisesti missään. Mitä tästä opimme: Älä lisäänny opiskeluaikana. Tai työelämässä mukana olevien, pienten lasten vanhempien puheiden perusteella milloinkaan muulloinkaan.

Opintoni ovat paperilla päiväopintoja. Sanon paperilla, koska touhu ei aina ihan vaikuta siltä. Tälläkin hetkellä kahden kurssin pakolliset hankkeet sijoittuvat ilta-, yö- ja viikonloppuaikaan. Toinen hanke pitää sisällään yhden viikonloppuyön, jolloin pitäisi keikkua opiskeluviikon päätteeksi hereillä koko yö ja toinen hanke muodostuu kolmesta iltakahdeksaan asti kestävästä koulutuspäivästä ja kahdeksasta yövuorosta. 

Ei siinä sitten mitään, ilta- ja yövuorot sopivat minulle ihan mainiosti, jos niiden jälkeen saa ottaa torkut. Mutta tässä tapauksessa luennoilla pitäisi istua napottaa silmät kirkkaina ja kynä terävänä heti aamusta alkaen, ihan sama, onko yöllä valvonut nuorten hyvinvointia. Sanoisin rumasti, ellei rumia sanoja olisi tullut kuluneena kuukautena, tämän vuoden opiskelumeininkien selvittyä, syydettyä joka ilmansuuntaan jo riittämiin.

Normaalistihan tällaiset epätavallisen pitkät opiskelupäivät koulutuksineen ja tentteineen järjestyvät lastenhoidon osalta näppärästi ihan sillä, että mies noutaa lapsen päiväkodista ja puuhaa tämän kanssa illalla jotain mukavaa. Kun sitä vaihtoehtoa ei ainakaan pariin viikkoon ole, järjestin lapsen illaksi hoitoon isovanhemmilleen.

Lapsesta poikkeuksellinen päiväkodista hakija on mainitsemisen arvoinen ja hauska asia, josta kerrottiin heti aamupalapöydässä tohkeissaan kavereille. Isovanhempien luona on mukavaa, kun meno ei ole yhtä tiukkaa kuin kotona ja kivojen ihmisten kanssa pääsee metsään, pihahommiin ja saunanlämmitykseen. Itse tirautin kaikesta huolimatta pari turhautumisesta kitkerää kyyneltä pakatessani lapsen päiväkotireppuun yöpukua ja unilelua. 

Emmi sen hyvin sanoi, että pienet lapset varsinkaan eivät edes tiedä muusta, joten eivät he vanhemmiltaan odota sen kummempaa kuin mihin ovat tottuneet; Vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille epäsäännöllisempi arki on normaalia ja yksinhuoltajan lapsi ei oireile toisen vanhemman puuttumista, ellei tilanne ole tuore.

Ja aina voi panostaa yhdessäoloon niinä hetkinä kun se pitkien työ- tai opiskelupäivien vastapainoksi on mahdollista. Itsekin olen tässä yhden aikuisen poikkeusarjessa koettanut erityisesti pysähtyä lueskelemaan, leikkimään ja juttelemaan niiksi muutamaksi tunniksi, jotka lapsi on hereillä päiväkotipäivän jälkeen. Toki kotitöitä on pakko tehdä, mutta niitäkin puuhastelemme pitkälti yhdessä.

Jossain hiljattain lukemassani ammattikirjallisuudessa sanottiin, että lapsen ja vanhemman hyvän vuorovaikutussuhteen säilymisen kannalta 15-20 minuuttia niin sanotusti täysipainoista, läsnäolevaa vuorovaikutusta riittäisi päivittäiseksi annokseksi.

Vaikka arki olisi hetkistä ja lapsen hoidon ohella puuhailtaisiin parheen askareita, tulisi tuossa lyhyessäkin, lapselle omistetussa hetkessä kartutettua kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen sekä yhdessä jaettujen ilojen kokemuksia. Aikaisempien sukupolvien aikuisilta kysyttäessä monet lapsuutensa hyväksi ja suhteen vanhempaan positiiviseksi kokeneet ovat sanoneet, ettei vaikkapa maatalon arjessa se vanhempi ole ollut mikään viihdekeskus vaan tämä on pysähtynyt hommien lomassa aina toisinaan lapsen seuraksi. Ja se on riittänyt.

Noh, aina voi rationalisoida ja koettaa oikeuttaa asioita. Koettaa sanoa itselleen, ettei se lapsi mene muutamista poikkeuspäivistä rikki tai sekaisin. Ettei tämä välttämättä muistele äitiään kylmänä ja lapsensa hylänneenä ihmishirviönä. Toisinaan iskevä äkillinen syyllisyyden puuska on silti aika lamaannuttava. Kertokaa siis tekin, toisinaan pitkää päivää opiskelujen tai töiden takia tekevät: Miten tästä paskamutsi-fiiliksestä pääsee eroon tai edes selviää? 

Ladataan...

Pages