Ladataan...

 

Kolme työhaastattelua muutamassa päivässä on muuten yllättävän kova tikki. Varsinkin jos edellisestä haastattelusta on kulunut taannoisen pidemmän työsuhteen, opiskelujen ja vanhempainvapaiden vuoksi viisi vuotta. Se on kuulkaa viidesosa koko elämästäni ja moisessa ajassa on tapahtunut aika paljon kasvua, lähinnä henkistä sellaista: sekä ihmisenä, vanhempana että ammatillisuuden osalta.

Ensimmäinen haastatteluista tuli vieläpä hieman yllätyksenä, sillä minut soitettiin paikalle haastattelua edeltävänä päivänä. Jouduin kasaamaan menneistä töistä kertyneet todistukset ja suositukset, harjoitteluarvioinnit sekä opintojen aikana tehtyjen projektien ja hankkeiden todistukset valmiiksi ja tietenkin tulostelemaan opintosuoritusotteet varsin vauhdikkaasti. 

Olen loppupeleissä aika luonnonlapsi, mitä tulee asioista kertomiseen, kehonkieleen ja siihen, miten olen tilassa ja tilanteissa läsnä. Tutussa seurassa saatan hyvinkin napsautella kuulakärkikynän terää esiin ja piiloon tökkimällä painonapilla tissiäni tai käpertyä kavereideni viereen sangen estottomasti. Kun sanomisiaan ja tekemisiään joutuu kontrolloimaan erityisen tietoisesti, sekin muodostaa pienen lisäkuormituksensa muutoinkin jännittävään tilanteeseen. Helposti hurjaa vauhtia selittävälle myös puhenopeuden tietoinen hillitseminen on myös haastavaa.

Ja kun keskusteluun pitäisi tuottaa edes jossain määrin asioita omasta työhistoriasta, tulevaisuudensuunnitelmista, vahvuuksista, heikkouksista, kokemuksista, alalla hyödynnettävissä olevasta harrastuneisuudesta ja osoittaa perehtyneensä yksikön toimintaan, arvoihin ja olevansa kiinnostunut työpaikasta - työnhakijan ajatuksia kun ei voi lukea sen paremmin kuin vastapuolenkaan...

Huh, jos ja kun saan jonkin mukavan työpaikan niin eihän oteta tätä työnhakuprosessia ihan heti uudestaan?

Viime päivinä olen käynyt hurjan antoisia keskusteluja ja saanut nähdä erittäin mukavan oloisia työyhteisöjä, mutta haastatteluskarppauksen jälkeen olo on ollut hieman tyhjiinpuserrettu. En tiedä, kuinka kauan työhaastattelujen kuuluisi kestää, mutta yhdenkin puolentoista tunnin rupeaman jälkeen olin niin sanotusti antanut kaikkeni. Jää puolimaratonikin kakkoseksi - tosin sitä en olisi edes yrittänyt juosta tällaisessa flunssassa.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Väsynyt mutta onnellinen.

Se lienee aika yleinen fiilis onnistuneesti sujuneiden lastenkutsujen jälkimainingeissa. Nyt hääräämisen aiheuttamaan väsähdykseen yhdistyy vielä flussa sekä sekoileva Lily, minkä takia tätä postausta naputtaa aika leipiintynyt bloggaaja, joka joutui aloittamaan postauksen kasaamisen aivan nollasta asti uudestaan.

Koristelut saatiin hoidettua kunnialla, mitä nyt saatoin käydä pikkutarkkuudessani hetkittäin perheenjäsenteni hermoille - toisaalta heilläkin on omat sekoilunaiheensa, joten en jaksa vaatia itseltäni täysipäisyytä ihan joka hetkenä. Teemakoristelut keskittyivät pääasiallisina juhlatiloina toimineisiin keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen, jonne ripottelin värikkäitä ilmapalloja, Tuomas Veturi-aiheisen synttärinauhan sekä pinjatan ja koetin saada myös pöytäliinan, paperiastiat ja servetit sopimaan puna-sini-keltaisiin sävyihin.

Ruokalistalla oli neljää piirakkaa: savulohi-sipuli-, feta-aurinkokuivattu tomaatti-, pesto-kana- ja parsasekoitus-piirakat ja niin ikään neljä kakkua: banaani-mansikka-täytekakku, maidoton persikka-juustokakku, vadelmainen mutakakku sekä mariannerouhe-metsämarja-juustokakku. Lisäksi tarjolla oli sipsejä, karkkeja, mehuja*, limuja ja ceasar-salaattia (ilman anjovista). Ja tietysti kahvia ja teetä - skumppaakin olisi ollut, mutta se unohtui kellariin. Hups.

Ohjelmaa oli aika vähän, mutta mielestäni ihan riittävästi; Lapsille oli järjestetty teemaan sopivasti junarataleikkipiste olohuoneeseen. Veturin muotoisen pinjatan naruista kiskominen sekä sen sisuksista sataneiden karkkien kerääminen sekä mutustaminen kiehtoivat pieniä juhlijoita. Teimme pihalla myös jättiäissaippuakuplia ja hurjan kiinnostava vinttihuone veti lapsia puoleensa kuin magneetti. Aikuisille riitti puuhaksi syöminen ja seurustelu - tai jos joku kaipasi spontaaneja sisätansseja tahi eeppistä tikkakisaa kylmässä kevätsäässä, kukaan ei ainakaan sellaista toivonut.

Juhlien oletettu keskipiste meni tosin hieman sekaisin saatuaan niin mieluisia lahjoja ja tämä täytyi kiskoa useampaan otteeseen eroon huikaisevan hienojen uusien veturiensa parista sanomaan kiitoksia, heippoja ja seurustelemaan vieraiden kanssa. Tämä höpöttää omiaan ja ajelee edelleen omassa huoneessaan upouusilla vetureillaan, silmät onnesta loistaen. Voi toista. Ehkä näitä synttärisankarina toimimisen käytäntöjä ehtii harjoitella vielä tulevinakin vuosina.

Vaikka juhlissa rikottiinkin lähes kaikkia Emmin listaamia "juhlien perisyntejä": oli teemaa ja siihen sopivia koristeita sekä astioita ja jopa pienet matkapussukat lapsille, ei hauskuus ollut niistä kiinni. Kyseisillä mausteilla tai ilman, olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä siitä, että juhlat ovat parasta mitä on.



* Kävin viime viikolla Valion tehtaalla piipahtamassa ja sain uusia Hörppy-mehuja testiin. Ne päätyivätkin luontevasti juhlajuomiksi. En muuten pääse yli noiden tölkkien hedelmien pikkujalkojen söpöydestä. Awww.

 


 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Eilen ja tänään keittiössä on häärinyt tarmokas mies suolaisten piirakoiden parissa, seuraavaksi vuorossa ovat kakut ja huomenna salaatit. 

Tänään yksi matalalla verenpaineella varustettu mutsi on uhmannut huimausta ja kiipeillyt jakkaroille kerta toisensa jälkeen: ripustamaan ilmapalloja, veturiketjuja ja muita koristeita.

Liina pitäisi silittää, kaupasta pitäisi kantaa juomia ja blogiin olisi vaikka mitä kerrottavaa kuluneelta viikolta: uudesta, potentiaalisesta lempikahvilasta, neuvolakuulumisista, tutustumisesta suklaamestarointiin ja mehutehtaaseen, työhaastatteluista ja tarinoihin uppoutumisesta.

Mutta ensin synttärit, sitten kirjoittaminen; Tälle juhlien parissa hääräämisestä nauttivalle norppaemolle teemasynttärit ovat ilo eivätkä rasite tai vaade. Ja aion myös ottaa touhuamisesta kaiken ilon irti!

 

Share
Ladataan...

Pages