Käytiin perjantaina lapsimessuilla. Se oli kaikin puolin niin järkyttävä kokemus, että tajusin jotain hyvin tärkeää: nyt kun raskausajasta ja synnytyksestä on kulunut aikaa ja elämä on normalisoitunut, ei minulla ole aiheesta enää mitään kirjoitettavaa.

Lapsi kasvaa tuossa itsekseen, minä hoidan sitä ja kotia. Sen vähän ajan, mikä joinain päivinä jää kirjoittamiselle, haluan käyttää muuhun kuin bloggaamiseen. 

Ja mitähän tekoa lapsimessuilla on tämän asian kanssa? No, koskaan en ole nähnyt yhden katon alla niin suurta määrää tekaistuja tarpeita ja vanhemmuudella pätemistä. Oikein kuvotti. Ei lapsi eikä vanhempi todellakaan tarvitse 95 % härpäkkeistä ja valinnoista, joita siellä yritettiin kaupitella.

Minulle ei mahdu päähän, miten on ekologista ostaa tavaraa, joka ei ole pakollista, vain siksi että se on ekologisesti tuotettua? Eikö se silti ole ylimääräistä? 

Olen siivonnut omaa omaisuutta yhä pienemmäksi ja hankkinut kiertämään lähteneen tavaran tilalle yhä vähemmän, varsinkaan uutena. Samaa teen lapsen asioiden kanssa. Tyypillä on alle kymmenen kutakin, bodeja ja pöksyjä, kolme tuttipulloa ja sitä rataa. Hyvin on pärjätty. Siitä ei pajon muotiblogia revitä.

En edes jaksa alkaa kirjoittaa ideologisista toripöydistä, joille oli levitettynä imetyksen tukea, liinassa kantamista, luomusoseita ja synnytysammeita, koska mitä nopeammin tämä postaus on tehty, sitä nopeammin pääsen pitämään toivottavasti todella pitkää blogitaukoa.

En halua olla mikään ilkeilijä, mutta tällä hetkellä äitiysblogeissa on valloillaan tasan pari trendiä, eikä minulla ole mitään intressejä kirjoittaa omista valinnoistani tai kirpparilöydöistäni vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin jollain toisella ihmisellä, joka on synnyttänyt maailmaan lapsen. Lyhyesti sanottuna: ketä kiinnostaa.

Päivässä menee niin monta tuntia lapsen sylissä pitämiseen, ruokkimiseen, vaippojen vaihtamiseen ja maidon lämmittämiseen, etten kuolemaksenikaan viitsi enää käyttää loppua aikaa niiden pohtimiseen ja niistä kirjoittamiseen. Sillä loppujen lopuksi pienen vauvan kanssa oleminen on aika yksitoikkoista, varsinkin ulkopuolisille.

Ja sama päätee noihin kirjajuttuihin. En jaksa enää koota ja päteä, en niin millään. Mieluummin luen ja unohdan ja menen tiskaamaan, joten kiitos kaikesta ja adios! Nautitaan elämistämme!

Kuten ehkä muistatte, siitä yhdestäkään kasvatus- ja hoito-oppaasta ei ollut mitään hyötyä. Sen sijaan olen tyytynyt arvioimaan kirjoja lukematta niitä, mikä on osoittautunut erittäin hyväksi taktiikaksi! En nimittäin voinut olla tilaamatta FCDTF:ää ja hyvä niin, kirjahan on aivan loistava! Se on taitavasti kirjoitettu ja paljon asiallisemmin perusteltu kuin uskalsin odottaa. 

Varauksettoman ylistyksen perustan tietenkin sille, että olen näemmä toiminut intuitiivisesti "pariisilaisittain" niiden teemojen osalta, joista minulla on tähän mennessä kokemusta: raskaus, synnytys, imetys, pienen vauvan hoiva. Tämä tarkoittaa, etten ole turhia hössöttänyt tai edes ottanut asioista selvää, varsinkaan lääketieteellisten interventioiden ja korvikemaitojen kanssa. Joku voisi sanoa, että olen edennyt sokkona, mutta itselläni on luottavainen mieli.

Nyt seuraa paljastus: kirja sai minut tuntemaan valtavaa huojennusta ja mielenrauhaa siitä, että olen ihan normaali äiti vaikken ole asuinalueelleni tyypillisiä (kärjistys, tiedän) tapoja noudattanut oikeastaan lainkaan, vaan mennyt sen mukaan mikä parhaalta on tuntunut ja mitä muualla maailmalla asuessani olen nähnyt yhtä toimivaksi. Hui.

Luetaan yhdessä tämä kirja ja Jean-Jacques Rousseaun Èmile, haluaisin keskustella jo muustakin kuin kestovaipoista (paitsi että oikea ranskatar ei ilmeisestikään puhu näin henkilökohtaisista asioista vaan elää eläämänsä ja antaa lapsensa elää omaansa)!

Vive la revolution!

Tänään Paloma hymyili iloisesti, jutteli kovasti, ojenteli kohti uutta helistintään, painoi neljä ja puoli kiloa ja oli viisikymmentäkuusi senttimetriä pitkä. Heräsi yleensä vain kerran yössä ja nukkui yhdet tosi pitkä päiväunet. Kuunteli espanjankielisiä lastenlauluja rapsutteli mielellään sohvan selkämystä.

Paloma sai Amerikankamulta tämän nimikkolaudan koristamaan haman tulevaisuuden lastenhuonetta. Kirahvit on pop, ainakin äidin ja isin mielestä.

Juoni: Ihan oikean tieteellisen toisinajattelijan, William Nylanderin fiktiivisiä, tinkimättömiä päiväkirjamerkintöjä 1800-luvun lopun poliittisten, tieteellisten ja teollisten murrosten Pariisista.

Ajatuksia: Kristina Carlson on Suomen ranskalaisin kirjailija! Niin sivistynyt, niin varautuneen hauska, niin tiivis! Vaikka aihevalinta on oma ja tyylikeinot ainutlaatuiset, tulevat mieleen Françoise Sagan ja Irène Némirovsky. Jos mahdollista, jopa vielä parempi kuin edeltäjänsä Herra Darwinin puutarhuri, joka oli viime vuoden paras lukemani kirja.

Tekstinäyte: 15.2.1898 Pro memoria: Nuorempana olin kiinnostunut fennomaniasta, mutta se oli niitä virheitä, joita ihminen nuorena tekee, sillä nyt ajattelen, että Suomen kielen tulee ehdottomasti olla ruotsi, jonka kautta me liitymme muihin skandinaaveihin. Suomen kieli on kehittymätön ja keinotekoinen, tieteisiin kelpaamaton (esimerkiksi sana Polkupyörörata osakeyhtiö!)

Meidät kutsuttiin terveyskeskuksen perhevalmennukseen esimerkkiperheeksi, kertomaan kokemuksiamme odottaville pariskunnille synnytyksestä ja ensimmäisestä parista kuukaudesta. Sinne raahauduimme tänä aamuna, kaikki kolme enemmän tai vähemmän flunssaisina ja väsyneinä.

Kieltäydyin perumasta sairastapauksen johdosta, koska (jos joku ei vielä ole huomannut) agendani on puhua siitä, että pikkuvauva-aika ei välttämättä ole yhtään hullumpaa. Kokemuksia on yhtä monta kuin äitejä ja perheitä, mutta mutulla väitän, että negatiiviset kauhukokemukset saavat paljon enemmän palstatilaa blogeissa, perhelehdissä ja yleisessäkin mediassa.

On tärkeää puhua odotukseen, synnytykseen, lapsenhoitoon ja vanhemmuuteen liittyvistä kielteisistä asioista (Luoja tietää, meillä kaikilla niitä on!), mutta se ei saa tapahtua hyvän kustannuksella. Omaa äitiäni lukuun ottamatta kukaan ei kertonut minulle raskausaikana, että ensimmäisen parin viikon jälkeen elämä normalisoituu ja sillä hyvä.

Senkin uhalla, että kuulostan ylimieliseltä, tahdon sanoa: suurimmalla osalla lapsista ei ole koliikkia, refluksia, allergioita, korvakierteitä tai edes vaippaihottumaa. Tämä ei ole asennekysymys, ihmiselämässä kärsimys ja huoli on vakio. Kaikilla se vain ei osu juuri lapsen saamisen kanssa yksiin, ja joillekin juuri se on voimavara, joka auttaa jaksamaan kaiken muun.