Lionel Shriver: Jonnekin pois
Summa summarum: Koska Poikani Kevin kuuluu omiin top ten -kirjoihini, odotukset Jonnekin pois -romaaniin (Avain 2011) olivat pelottavan korkealla. Huoli pois: Jonnekin pois on melkein yhtä hyvä. Se on hieno suoritus. Teemoina tällä kertaa syöpä, perhesuhteet, ihmishengen hinta ja amerikkalaisen yhteiskunnan kritiikki. Ei angstisille.
Arvio: Shriver ei päästä lukijoitaan koskaan helpolla. Tälläkin kertaa on lähes mahdoton pitää kenestäkään kirjan henkilöstä. Syöpään kuoleva nainen Glynis ja kehitysvammainen, mutta älykäs tyttö ovat sietämättömiä tyyppejä: katkeria, itsekkäitä, tyytymättömiä ja ilkeitä. Jotenkin heitä on pakko ihailla - tällaisia ihmiset ovat amerikkalaisten tv-sarjojen ulkopuolella.
Glynisin aviomies taas on onneton ja hyväksikäytetty tossu, joka tuhlaa firmansa myymisestä saadun miljoonan muiden ihmisten ja sukulaisten hyysäämiseen ja lopulta vaimonsa syöpähoitoihin; niin hyveellistä, mutta rasittavaa kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan (jollaista - jälleen kerran - elämä on! ;)
Kiinnostavien ihmissuhteiden lisäksi kirja valotti itselleni viimeinkin jenkkien outoa sairasvakuutusjärjestelmää, joka saa todella kiittämään siitä, että on suomalainen. Pitkittyneellä sairaslomallani ja ekaa kertaa vuosiin julkista terveydenhuoltoa sekä Kelan palveluja käyttäneenä voisin kirjoittaa tästä helposti yhden Kuukausiliitteen verran, mutta jätetään väliin. Pitkästytte. ;) Sanon vain sen, että huonoista resursseista huolimatta henkilökunta (sekä lääkärit että hoitajat) tekevät uskomatonta työtä ja haluan kiittää heitä ihan kaikesta - jatkossa teen äänestysvalintani tätäkin asia silmällä pitäen.
En myöskään halua, että Suomessa aletaan mennä jenkkien malliin, vaikka kuulun siihen porukkaan, jolla on hyvä yksityinen työterveyshuolto ja mahdollisuus maksaa yksityinen hammaslääkäri itse. Toivoisin, että poliitikot lukisivat Shriverin romaanin ja miettisivät julkisen terveydenhuollon tilaa vielä toisen kerran. Pidän tätä teemaa romaanissa erittäin ansiokkaana ja kiinnostavana.
Se, mistä en pidä niin paljon, on raha. Sitä käsitellään kirjassa mielestäni vähän liikaakin: ihmishengen hinta tulisi ilmi vähemmälläkin paasauksella. Pidän yksinkertaisesti rahaa lievästi epäkiinnostavana kirjan aiheena ja välillä siitä jauhaminen tuntuu puuduttavalta.
Rahalla toisaalta ostetaan nykymaailmassa myös unelmia ja niiden tavoittelusta kirjassa puhutaan paljon, etenkin sitä mukaa kuin miljoona katoaa tililtä ja mahdollisuus paeta oravanpyörästä sen mukana. Shriver uskoo pakenemiseen, itse en vielä. Uskon hyvään elämään täällä missä olen, kaikkien rakkaiden ihmisten keskellä. Viiskymppisenä uskon ehkä toisin.
Kirjaa lukiessa olin valtaosan ajasta kiukkuinen. Shriver osaa herättää tunteita ja pakottaa lukemaan. Siksi olin onnellinen siitä, että romaanin loputtua olin melko zen. ;) Jotkut lukijat ovat pitäneet kirjan loppua turhan pliisuna Shriverille, mutta itse olin helpottunut. Lukiessani en ollut varma, pidänkö tästä: luettuani olin sitä mieltä, että kyseessä on merkittävä romaani ja kyllä pidin. Uskallan jopa sanoa, että Shriver on mielestäni merkittävämpi amerikkalainen nykykirjailija kuin esim. Auster tai Hustvedt: hän on vimmainen ja periksiantamaton, sanomassaan tinkimätön. Kirjoja joko vihaa tai rakastaa, mutta ainakin tv-sarjojen siloteltu maailmankuva tai intellektuelli kikkailu puuttuvat.
Onneksi emme Suomessa joudu vielä pohtimaan sitä, paljon lähimmäisen henki maksaa. Vielä.
Kenelle: Shriver-faneille. Päättäjille, yhteiskunnasta kiinnostuneille. Niille, jotka kestävät vulgaaria syövän ja sairauden kuvausta. Jos pelkää elämää ja kaipaa viihdettä syystä tai toisesta, saattaa menettää yöunet.
Jälkimaku: Olenpa onnekas suomalainen veronmaksaja, jonka ei sairaalassa tarvitse pohtia, olenko miljoonan arvoinen?
Alkulause: "Mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?"
Starat (1-5): 4,5. Koska Poikani Kevin on 5.
Kommentit
4,5!!! Jopas. Itse olisin antanut korkeintaan 3,5. Mulle kävi juuri siten, että odotukset oli niin korkealla ettei ne täyttyneet (olisikohan mikään täyttänyt?), vaikka kirja olikin hieno, tärkeä, vimmainen ja kaikessa raivostuttavuudessaan nerokas. Arvostan myös hurjasti sitä rohkeutta millä hän tekee henkilöistään niin epämiellyttäviä ja silti monipuolisia ja kinnostavia. Shriver on ehdottomasti loistava kirjailija, ja edelleen yksi suosikeistani.
MUTTA: millään mittapuulla Husvedt ei ole Tärkeä amerikkalainen kirjailija. Kyllä juuri Shriver ja Auster, ja esimerkiksi Jonathan Franzen, Philip Roth ja Richard Ford painivat ihan eri sarjassa.
Itse asiassa muuten Joyce Carol Oates on musta Shriverin tyyppinen tärkeä ja tinkimätön kirjailija myös. Franzen mulla on vasta työn alla, mutta Austeriin mulla on hankala suhde. Tavallaan pidän ja arvostan, mutta sitten kuitenkin... Joku itsetietoinen nyciläisyys siinä vähän vaivaa, sama mikä sekä miellyttää että ärsyttää Woody Allenissa. ;) Hustvedtin suosiosta en pääse perille - yritin taas uutta kirjaa, mutta kyllästyttää jo alkuunsa.
Ymmärrän hyvin, että Keviniin verrattuna voi olla just 3,5:n lukukokemus - kesken kirjan olisin antanut 3,5. Kun luin loppuun, olin jonkunlaisessa hurmiossa ja voi olla, että tällä kertaa teema kolahti muhun kovempaa kuin toisenlaisessa elämäntilanteessa. Sairastumisen ja elämän ja kuoleman pohdintojen kuvaus oli musta harvinaisen osuvaa ja rehdin tuntuista ja se on vaikea laji. Menee helpolla siirapin tai tekosyvällisyyden puolelle; Shriver ei musta sortunut kumpaankaan. Siitä siis näin hyvä arvosana. Voin kuvitella, että herättää ristiriitaisia palautteita ylipäänsä ja sitä Shiver varmaan hakeekin...
Paljon samoja ajatuksia kuin omassa arviossanikin.
Minusta raha taas oli kiinnostava elementti ja nimen omaan siksi, että koin Shriverin voimallisesti sen valtaa kritisoivan, samoin kuin pakounelmien todellisuutta. Kirja ei minusta ollut pakenemisen ylistys vaan nimen omaan vallitsevien olosuhteiden hyväksymisen, pakenemisen vastakohdan vannotus. Se, että ruoho ei ole vihreämpää aida toisella puolella, oli se sanoma, jonka kirjasta luin. Näin lopusta huolimatta. Pois lähteminen oli mahdollista vasta kun nykyhetken kanssa oltiin sinut.
Vahvasti tuli myös sellainen tunne, että kirjalija on perehtynyt siihen, mitä on elää parantumattoman sairauden kanssa. Se oli tämän kirjan vahvuus ja se, mikä ainakin minua lukijana kosketti.
terveisin,
Valkoinen kirahvi, Opusolosta
Hih ;) Siis Opuscolosta - voit tätä naputtelijan virheistöä...
nämä ovat kiinnostavia kommentteja, koska paljastavat sen, miten monta puolta kirjassa on - ja monta tulkintaa, kuten Shriverillä aina. Ei ole simppeliä ei, ja tykkään siitä!
hyvä pointti tämä ajatus pakenemisesta: oot oikeassa, sehän tosiaan toimii vasta, kun nykyhetki on käsitelty. en hoksannut tältä kannalta - luin niin vahvasti sen vikan lauseen, jota ei voi paljastaa, jos on niitä, jotka aikovat lukea...
En viitsinyt lukea tätä vielä kauhean tarkkaan, sillä aion lukea kirjan pian. Arvostan Shriveriä todella paljon. Annoin äskettäin hänen kolmesta lukemastani kirjasta heikoimmalle, Kaksoisvirheelle, blogissa pisteitä 4,25/5, mikä saattoi olla vähän yläkanttiin. Syntymäpäivän jälkeen saisi ainakin 4,5 ja Poikani Kevin varmasti 4,75 ellei 5. :)
Ja täytyy nyt täälläkin nurista sitä, että pidin todella paljon Poikani Kevinin Eva-kertojasta, vaikka tuntuu, että kaikki muut ovat pitäneet häntä hirviönä. No, pidin kyllä Syntymäpäivän jälkeen -Irinastakin, mutten ihan yhtä paljon. Kaksoisvirheen Willysta taas en, mutta pakko kai näitä Shriverin epämiellyttävimpiäkin (realistisimpia?) tyyppejä täytyy yrittää ymmärtää.
Onpa mainioita havaintoja täällä! Olen malttamattomana odottanut tätä uutuutta. Kirja odottaa mulla lukemista yöpöydällä; taidankin tarttua siihen juuri nyt :)
Hihii, luettu myös!
Ja mikä helpotus. Ei Kevinin tasoa (mikä nyt olisi?), mutta vihdoin, vihdoin, vihdoin taas laadukasta Shriveriä! Taitaa olla niin, että kirjailijan vimmainen tyyli ja terävät hampaat sopivat vain isoihin aiheisiin? Jokin parisuhdeniiskutus tai "jos eläisin yhden minuutin toisin, niin mitä sitten" -pohdinta on kerta kaikkiaan vain liian pieniä aiheita tälle kirjoittajalle. Siksi ehkä Syntymäpäivän jälkeen ja etenkin Kaksoisvirhe on niin karmeita.
Kun kaikki ei mahtunut juttuun mukaan, niin jätin Shriverin naiskuvan pois, mutta siitä vois tehdä oman postauksen. Nehän on kyllä aika karuja tapauksia kaikki (tai siis yksi tällainen löytyy aina): melko kylmiä, itsekeskeisiä, epä-äidillisiä ja älykkäitä. Nyt sanon jotain ihan anteeksiantamatonta: tulee mieleen, paljonko näissä naistyypeissä on Shriveriä itseään, kun ne toistuvat aina? Kirjailijaa ja kirjan henkilöitähän ei saisi ikinä koskaan milloinkaan rinnastaa, mutta kun Shriver ei osaa suomea niin pakko todeta tämäkin. ;)
Myös Glynisin äiti on kirjassa aika karmea eikä perhesuhteissa ylipäänsä tunnu olevan paljonkaan lämpöä tai aitoja tunteita puolisoita lukuunottamatta. Kirjassa heikoimmat henkilöt ovat musta Glynisin lapset - he ovat ihan rekvisiittaa ja jopa vähän epäaidosti kuvattuja; kuin pakollisia pahvikulisseja.
Joku voisi tehdä gradun Shriverin rakkaus-käsityksestä ja naiskuvasta. ;)
vierailija: samaa mieltä. Shriver tarvitsee Isot aiheet!
Mietin myös, että ne karmeat naiset on herkullisesti karmeita siksi, että esimerkiksi se äiti on kuvattu tasan tarkkaan yhdestä näkövinkkelistä, Glynisin. Jos Shriver tarttuisi seuraavaksi vaikka tämän Hettyn elämään, sieltä voisi tulla kiehtovia ominaisuuksia hänellekin. Kun nuo näkemyksethän ovat niin totta. Sitä raamittaa omat sisaruksensa ja vanhempansa helposti yhden ominaisuuden hahmoiksi :). Tosin se Beryl oli kyllä melkoisen kokonaisen karmea!
Minä pohdinkin vähän tässä Kaksoisvirhe-postauksessani tuota, että kuinka paljon Willyssa (ja miksei siis muissakin Shriverin samantyylisissä naishenkilöissä) on kirjailijaa. Tabu, joo, mutta minun on rehellisesti sanottuna vaikea nähdä, miten kukaan voisi kirjoittaa kertojaa, joka ei olisi osittain hän itse. Etenkin nämä samanlaiset naiset vähän siinä suhteessa haiskahtaa.
Olen ymmärtänyt, että kun Shriverin tapaa niin jonkunlainen yhtäläisyys on havaittavissa. ;) hän on ainakin tinkimätön uranainen, joka ei pidä lapsista (Poikani Kevin muistaakseni jopa osin syntyi perusteluna siihen jankkaukseen, että kaikkien naisten ei tarvitse haluta lapsia ja se on ihan ok). Ilmeisesti myös aika perfektionisti. Itse en ole harmikseni tavannut, mutta sen oon tosiaan kuullut (ja kai se on ihan ok kertoa täällä, toivon! ;) että hän on ihmisenä vaikuttava, eikä ihan helpoin mahdollinen - niinhän suuret taiteilijat tuppaa olemaan.
Meni juoruilun puolelle, hyi mua.
Minusta tässä kirjassa on Glynisin hahmo se keskeisin naishahmo, jossa on kylmää metallia, taipumatonta timanttia ja älyä. Sillä, mistä tämä naiskuva tulee, ei mielestäni ole niinkään merkitystä kuin sillä, miten taidokkaasti Shriver loihtii näitä erilaisia naisia. Ne ovat uskottavia, olemassaolevia, inhimillisiä ja epäihmisiä samanaikaisesti.
Minusta tässä oli kuitenkin sellainen jännä poikkeus, että toisin kuin olisi voinut luulla ja psykologisesti olisi ollut ajateltavissa, Glynisin suhde omaan tyttäreensä on poikkeuksellisen lämmin. Tytär on ainoa ihminen tässä kirjassa, johon metallisen ilkeä Glynis suhtautuu lämmöllä ja ymmärtäväisesti. Se oli minusta kiinnostavaa. Miksi näin? Kun Glynisin suhde äitiinsä on jyrkän tuomitseva ja ristiriitainen, ja toisaalta tytär lähestulkoon hylkää sairasvuoteella olevan äitinsä. Ajattelin ensin, että onpa epäuskottava juttu, mutta nyt olen sillä kannalla, että tämä on täysin tarkoitushakuista. Jäätävissä naishahmoissa on akilleen kantapää.
Valkoinen Kirahvi, Opuscolosta
Todella hyvä kirja ja rinnastaisin myöskin kirjailijan Fordiin sekä Franzeniin, ovat jotenkin kovin samanhenkisiä kirjailijoita. Poikani Kevin oli aivan järisyttävä kirja jo pelkästään sisällön vuoksi, jonka vuoksi kyselen oletteko lukeneet Doris Lessingin Viides lapsi? On samanlainen äidin kertomus pojastaan.. hyisevän kamala,mutta suosittelen lämpimästi!
Kiva että täältä löytyy samanlaisten kirjojen lukijoita kuin itse olen!! Jeee.........
Itse asiassa en ole, kiitos vinkistä! Lessingiä oon ajatellut lukea taas uudestaan, joten sitä voisi kokeilla, kunhan kestän taas hormonien puolesta kamalia äiti-tarinoita. ;)
Kommentoi