Miksi ihailen Shriveriä
Ah, viimein sain uusimman Lionel Shriverin romaanin Jonnekin pois (Avain 2011), joka katosi viikoksi postiin, tai jonnekin pois. Poikani Kevin kuuluu mulla niihin top ten -kirjoihin, jotka ovat tehneet vaikutuksen, jonka muistan vuosienkin päästä. Uuden Shriverin aloitus on siis melkein pyhä hetki. Joka palkitaan, ainakin alussa, jo eka lause nostaa lukufiiliksen kattoon: "Mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?" Tämän takia pidän Shriveriä suurena amerikkalaisena kirjailijana: hän kirjoittaa sujuvaa, perusteellista proosaa monien jenkkien tavoin (esim. Irving, Auster), mutta romaaneissa on jotain vinossa. Yleensä ihmiset. Mukana on lauseita, jotka ovat koruttomia, mutta totta, esim: "Glynis oli elegantti nainen, joka kiehtoi Shepiä niin kuin ongelmakimput usein kiehtovat mutkatonta ihmistä." Totta. Pysähdyn miettimään ja totean havainnon enemmän tai vähemmän todeksi. Tässä ei tarvita viiden sivun kuvausta siitä, miten pariskunta pukeutuu tai minkä värisiä sukkahousuja ja poolopaitoja puetaan sunnuntaidinnerille: tässä mennään yhdellä lauseella suoraan heidän suhteensa ytimeen, siihen alitajuntaiseen draiveriin, joka yleensä löytyy jokaisen pariskunnan taustalta, jos sitä uskaltaa tai haluaa lähteä kaiveleman. (Ikävä kyllä sen draiverin näkee usein vasta eron jälkeen, toimivassa suhteessa ydintä on harvemmin tarve kaivella samalla tasolla kuin suhteessa, joka ei toiminut ja joka siksi vaatii vastauksen kysymykseen miksi.) Tai katkeruudesta: " (--) joka on siitä harvinainen tunne, että se kalvaa sekä kokijaansa että kohdettaan." Pidän taas tauon - totta tämäkin. Shriverin kanssa tulee pakkomielle lukea pian lisää, koska jotain poikkeavaa tulee tapahtumaan ja siitä kertoessaan Shriver kertoo jotain olennaista ihmisestä. Ei osoitellen tai yksinkertaistaen, vaan niin, että jokainen tulkitsee oman tarinansa - kävin kollegoiden kanssa pitkän meilikeskustelun siitä, miten Poikani Kevin päättyi ja mitä juonessa tapahtui. Jokaisella oli eri käsitys asiasta. Tämä on kirjallisuutta mun makuun: yhtä mutkikasta kuin elämä yleensä, muttei silti kikkailevaa. Katsotaan, olenko samaa mieltä, kun kirja edistyy.
Kommentit
Minulla tämä odottaa yhä lukuvuoroaan, mutta kiitän Shriveriä pitkälti samoista asioista. Toisaalta pidän kyllä paljon niistä silkkipuseroromaaneista (vai miten se meni, hih), mutta molemmissa tyylilajeissa on ansionsa, ja Shriver oman lajinsa kuningatar.
Terveiset Kirjavasta kammarista.
Sä olet samaa mieltä. Olen varma! Ja odotan innolla seuraavaa Shriver-kirjoitustasi.
Ja niin, kuten tiedät, minäkin ihailen Shriveriä. Yllätys. :)
Ihan samoi ajattelen Poikani Kevinistä ja siksi odotankin suurella innolla ja jännityksellä, millainen lukukokemus on tuon uusimman kanssa luvassa. Ainakin tuo alku jo lupaa niin hyvää, ai jai!
Poikani Kevin on loistava kirja! Ja olis paree tän uudenkin olla, koska mun Shriver-suhteeni joutui pahasti koetukselle niiden kahden edellisen suomennoksen takia. Tenniskirja oli yksinkertaisesti kamala, ja Syntymäpäivän jälkeen olis sallinut reipasta oksimista. Ja ehkä vähän lisää ajatteluakin.
Mutta tuossa se uusin muakin jo odottaa.
mulle tenniskirja oli myös pettymys - oli jollain lailla vähän sovinnainen, vaikka oli oivalluksia parisuhteen kilpailuasetelmista myös. mutta nyt onkin odotukset katossa ja ollaan taas Isojen Teemojen äärellä - blogeissa on ollut jo kiinnostavaa keskustelua ja hyviä arvioita, katotaan onko mulla enää mitään lisättävää, mutta shriveriä ei kyllä voi ignoorata. ;) oon kuitenkin kaikille sanonut, että jos yhden lukee, niin se on Poikani Kevin jo siksi, että se käsittelee niin isoa tabua niin hyytävästi eli voiko lapsi olla paha ja entä jos äiti ei rakasta lastaan? aika hyytävä on muuten myös Jonnekin pois naispäähenkilö jälleen, Shriver ei kainostele esittää naisia julmassakin valossa, mistä pisteet.
Voisitko vähän valottaa miten eri tavoilla sen Poikani Kevinin lopun voi lukea? Kun mun mielestä se juoni oli ihan selvä ;-) Jäiköhän multa jotain välistä?
juonipaljastuksia, varoitus! meillä oli kahta eri näkemystä siitä, kuka oli se varsinainen psykopaatti, jos voi niin sanoa, äiti vai kevin. eli oliko kertoja luotettava vai ei? toisen koulukunnan mielestä ei ole, mikä kallistaa tulkinnan siihen, että lapsi oli alunperin ns normaali ja sairas äiti teki hänestä kouluampujan. toisten mielestä lapsi oli psykopaatti syntyjään ja äiti teki mitä pystyi. kumpi susta oli oikea tulkinta? itse oon edelleen epäluotettavan kertojan kannalla, mutta luulisin, että molemmat tulkinnat voi olla yhtä oikeita ja kertovat enemmän lukijan ajatusmaailmasta. ;)
Hih. Mä olen aivan vakuuttunut lapsen psykopaattiudesta.
valtaosa on, senpä takia aloin miettiä lukeneeni itse kaiken väärin. ;) tai sitten en vaan suostu hyväksymään ajatusta, että kukaan lapsi voisi olla synnynnäisesti niin paha. en tiedä, mutta pidän ansiona sitä, että shriver saa tällaisia pohtimaan.
Ina, sanoit sen täydellisesti: vino. Se on juuri se sana, mikä minustakin luonnehtii tämän kirjailijan kirjoja parhaiten. Mulla on kirja tuossa kassissa odottamassa, en malta että pääsen siihen käsiksi. *hieroo yhteen karvaisia kämmeniään*
Pidin tästä todella! Paljon on näiden kansien sisässä viisautta tiivistettynä. Minuun tämä vaikutti siten, että lukeminen oli hitaampaa. Shriver ei totisesti päästä lukijaansa helpolla. Yksi kirjailijan ehdoton valtti on huumori, jolla hän höystää raskaita aiheitaan. Minulle tulee Shriverin huumorista mieleen Amelié Nothomb, jonka Vaiteliaassa naapurissa on paljon samaan kuin Shriverin kirjoissa: henkilöistä ei oikein voi pitää ja samalla, heihin kiintyy tai ainakin on saatava selville, miten hedän käy.
Terveisin,
Valkoinen kirahvi, joka ei jaksa kirjautua
kyllä, just näin! kirjoitan shriveristä huomenna, oli sen verran hurja lukukokemus, että pitää hetki kypsytellä ja miettiä, mitä mieltä olen. mutta helpolla shriver ei päästä ja ihmisistä on mahdoton pitää.
Kommentoi