Ladataan...
Inkerin vikaa

PMS eli pienien murheiden sunnuntai.

 

1. Eilisellä brunssilla en kehdannut pyytää munakokkeliin suolaa, koska naapuripöydissä ruokaa vain kehuttiin vuolaasti. Miten nynny sitä voi ihminen olla? Tuskin tarjoilija olisi mitään verisuonitautiluentoa kuitenkaan pitänyt, tai kokki tullut kiukkuisena pöydän viereen mesoamaan makuaistittomista turjakkeista. (Täysin merkityksettömänä kostona tein iltapalaksi itselleni kunnollisen kokkelin, jossa ei makua säästelty.)

2. Kansakuntaamme on iskotettu vahva ajatus siitä, että kaikkialla muualla jatkuvasti muodostetaan meistä mielipiteitä. Jopa yleisurheilun MM-kisojen toimittajat koettavat kaivaa voittajista esille edes hentoista Suomi-viittausta. Ruotsalainen mitalisti kuulemma osaa suomea, joten voisiko hän kertoa miksi pitää Rautavaarasta, suomeksi? Ei voi, hän on juuri huomannut olevansa maailman paras siinä mitä tekee.

3. Huomasin (taas) valuneeni lasteni vanhemmuudessa projektipäälliköksi, joka koittaa pitää kaikki langat, aikataulut, delegoinnin ja tulosseurannan käsissään. On hankala jättää asioita toisen huoleksi, joskus pitäisi osata ihan ääneen pyytääkin. Ärsyynnyin niin, että ränttäsin aiheesta talouteni toiselle aikuiselle, vaikka syytön hän siihen on.

4. En aina käytä typeriä massamaneereja, mutta kun käytän, valitsen tämän. Onko tämä joku kesän 2017 virallinen somekuvatekstimalli?! Raivostuttava.

5. Jakomielitautinen ja jatkuvasti turhia odotuksia nostattava kesäsää. No ei siitä sen enempää.

6. Kylläpä sittenkin! Kaikkialla kauhisteltiin ja kaunisteltiin eilisiltaista myrskyä, huikeita salamoita ja Helsingin hipsterit hajottanutta rajuilmaa. Täällä Tampereella saatiin vain vähän isompi sade. Sade! Siis vettä, pisaroina. Missä elämykset, jännitys ja adrenaliini?

7. Silmäleikkauksessa käynyt mies jättää silmätippojaan kaikkialle. Kaikkialle! Niitä on lavuaarin reunalla, ikkunalaudoilla, pöydillä ja jopa pesukoneessa. Meinasin jo älähtää, että niitä saamarin tippapipettejä löytyy jo minunkin paitani taskusta, kunnes muistin että olin lainannut miehen paitaa ja asia oli siinä mielessä ihan ok.

8. Olin taatusti tänään ärsyyntynyt vielä jostain muustakin, mutta olen nykyään niin hemmetin huonomuistinen, etten keksi enää mitä ne asiat olivat. 

9. Huomenna on taas maanantai.

 

 

Nämä ärsyttivät tänään. Lähtisivätköhän lenkillä? Tai sitten pitää vaan odotella, että naisruhoa ja mieltä maagisesti heittelevät hormonit tekevät minusta taas tyynen ja tyytyväisen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Esikoiseni, hän joka teki minusta emon, muuttui keskikesällä seitsemänvuotiaaksi. Tällä viikolla hänestä tuli ihan oikea koululainen.

 

 

Syntymäpäivää juhlittiin eskarikavereiden kanssa upouudessa Muumimuseossa ja kotipihallamme jäätelökakkua ahmien. Hämärässä museossa katselin vaivihaa kymmenpäistä kaveririvistöä ja mietin, miten pieniä isoja he kaikki ovatkaan. Lahjoin lasta teemaan sopivasti muumimukilla ja juhlapaidalla, mutta isoin ja ihmeellisin lahja oli luonnollisesti ikioma puhelin, jonka ensimmäinen WhatsApp-viesti lähetettiin isille: "Se on moro."

Tällä viikolla valmistauduimme konkreettisesti koulunaloitukseen: kävimme reppuostoksilla, hankimme kyniä ja kansion tärkeille papereille, päivitimme vaatekaapin farkkuosaston vastaamaan pidentyneitä koipia. Isostunut lapsi sai myös ikioman kirjastokortin sekä bussikortin, joiden omistajuudesta ylpeily on kirvoittanut kipakoita katseita nelivuotistaipalettaan tarpovalta pikkusiskolta. Pieni on vielä toki tuo isompikin, vaikka kieltäytyy jo Pikku kakkosesta.

Torstaina pyyhin toisten vanhempien vierellä salaa kyyneleitä silmäkulmasta, kun koululaisiksi kääntyneet vastasyntyneemme marssivat vilkuttaen opettajan johdolla luokkaansa. Iltapäivällä poimin luokasta poikasen, joka esitteli tohkeissaan matikankirjaansa ja kertoi, että hänen koulukummillaan on puhelimessaan kaikki samat pelit kuin hänellä, paitsi yksi. Nyt jääkaapin ovessa keikkuu lukujärjestys ja jännityksellä odotamme kymmenen aamuista selviämistä sekä uuvuttavan Helmi-viestinnän alkamista.

 

Kun aloin kirjoittaa verkkoon, oli esikoinen blogini päätähti. Kirjasin ylös vauvan kasvukäyrät, keskiviikkoasut ja sosekokeilut. Avauduin huonosti nukutuista öistä, maitoallergiasta ja loppumattomasta harsopyykistä. Parin vuoden päästä sain kirjoittaa isoveljen ihmeellisyydestä, sitten kahden kodin kansalaisesta. Pikkuhiljaa lapsi on saanut jäädä teksteissä taaemmas, enää ei tee mieli avata hänen mielenliikkeitään koko maailmalle tai etsiä haasteisiin vertaistukea isolta yleisöltä. Hän luokoon nyt itse omaa kuvaansa (mutta ei ihan vielä somessa, vaikka uudella puhelimella ehtikin jo salaa ladata ensimmäisen videonsa YouTubeen...). 

Yhä voin kuitenkin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla seitsemänvuotiaan äiti. Koululaisen äiti. Aistin lievää tyrmistymistä ja hapuilevaa hämmennystä muista kaltaisistani, jotka perjantaiaamuna esikoistensa kanssa odottivat koulun pihassa kellon soittoa. Sinne se on nyt päästettävä, peruskoulun polulle oppimaan, kokemaan, pettymään ja pärjäämään. On löysättävä ohjaksia, katettava kotona pöytään kaikki ne eväät, joilla toivoisi toisen selviävän jälleen uudesta päivästä. Kuka kiusaa ja ketä, löytääkö lapsi paikkansa, odottaako häntä onnellisuus ja ettei nyt vaan sattuis mitään noilla vaarallisilla kujilla – siinä kai ikätoverivanhempien pelot yhdessä nipussa. Vastaustahan ei tiedä, ja sehän tässä äitiyshommassa haastavinta onkin. Sitä koittaa kai vaan kasvattaa ja kasvaa mukana, kuunnella ja kannustaa, toivoo parasta ja jättää pahimmat pelot piiloon. 

Seitsemän vuotta äitinä alkaa kuulostaa jo pitkältä ajalta. Siinä ajassa luulisi jo jotain oppineensa? Aina välillä kyseenalaistan kyyneliin asti omat valmiuteni, pienistä hetkistä nappaan liikutuksen veroiset onnistumisen tunteet. Sama lienee tunneskaala koululaisellakin. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Heräsin tänään hämärässä makuuhuoneessa. Ilmassa on jo selvä syksyn tuoksu, illat viilenevät varkain ja pimenevät kuin huomaamatta. Keskikesän valo on auttamatta tältä vuodelta hyvästelty, ihan kohta pitää sukista kieltäytyjänkin taipua ja pistää lakatut varpaankynnet piiloon.

 

 

Meihin peruskouluputkessa marinoituihin on auttamatta iskostettu vuoden kierto, joka ei ala uudenvuoden raketeista tai noudata bisnesmaailman kuivia kvartaaleja: uusi reppu ostettiin ja uudet kynät teroitettiin elokuussa, ja vielä nytkin tämä on kuukausista se, jolloin on eniten energiaa uudelle. Omaan LinkedIn-virtaani tipahtelee uudesta työstä ilakoivia ja yksi jos toinenkin tuttava kertoo aloittaneensa syksylle jonkin uutuutta kiiltävän projektin.

Itse ehdin lomalla lepuuttaa paitsi jalkojani, myös päätä. Suljin tietokoneen ja työsomeista tärkeimmän eli Twitterin kolmeksi viikoksi, enkä kertaakaan kaivannut näppäimistön mäiskettä. Ehdin kesäloman aikana käydä kesäteatterissa ja kansallispuistossa, katsella virtaavaa koskea Kuhmossa ja peilityyntä järveä Punkaharjulla. Norkoilimme lasten kanssa leikkipuistoissa, palelimme rannalla, söimme lounaaksi nuudeleita ja katsoimme elokuvia yhdessä kasassa sohvalla. Historiallisen kylmän kesän monia sadepäiviä vietimme kirjastoissa, lomalla jaksoin ja ehdin jopa lukea itsekin jotakin. Päivitin Instagramiin lukemattomia kuvia ihanista lounaista, kotisohvalle kasatuista aikuis-iltapaloista, ravintoloista ja kahviloista. Lapset söivät ehkä sata palloa jäätelöä. Ne perinteiset, eli suursiivous tai valokuvien järjestäminen, jäivät jälleen tekemättä.

Nyt lomat on lomailtu ja aivot koettavat epätoivoisesti käynnistyä kohti työmoodia. Ensimmäiset työpäivät olen kahlannut sähköpostiviidakossa ja tuijottanut todo-listaani, yrittänyt palautella mieleen mihin heinäkuun alussa oikein mahdoinkaan jäädä. Oli hienoa huomata, että maailma ei räjähtänyt eikä edes firma kaatunut, vaikken kolmeen viikkoon tehnyt yhtäkään markkinointielettä sen hyväksi.

Saan tänä syksynä olla aitiopaikalla seuraamassa yhtä muutosta, kun esikoiseni käy läpi metamorfoosin päiväkotilapsesta koululaiseksi. Ensimmäisen luokan aloitus jännittää (minua) aika lailla, ja en meinaa välttää nostalgisointia reppuostosten ja uusien kouluvaatteiden hankinnan äärellä (omani ostettiin aina elokuussa Itäkeskuksesta, mikä oli maalaiskylän lapselle Dubain ostoskeskuksia vastaava megaluokan kokemus).

Huomaan myös kaipaavani itse jotakin uutta. Kevät täyttyi kuntavaaleista ja kesä jäätelöstä, entä mitä nyt? Urapolkukin tuntuu kaipaavaan uudenlaisia kiemuroita. Ajattelin avautua aiheesta varovasti näin verkossa, kokeilla että kuuleeko kukaan tai pyörähtävätkö rattaat johonkin suuntaan. Päivitän kotisivujani, virittelen verkostoja, kokeilen jääkö satimeen rapujuhlien kokoinen saalis.

Siispä: kohti uutta – ja sen yli.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Olen tähänastisen elämäni aikana ollut kolme kertaa raskaana. Kolme kertaa olen seissyt kylpyhuoneen kelmeässä valossa ja tuijottanut tikkuun piirtyneitä punaisia viivoja, pelännyt että onnesta, epäuskosta tai pakokauhusta pamppaileva sydän iskeytyy rintakehän läpi ja läimähtää peilikaapin ovea vasten. 
 


Ensimmäinen raskaus eteni kuin eteerisissä oppikirjoissa. Alun pahoinvointi, keskivaiheen kukoistus, lopun kolotus ja sen seitsemän hullunkurista oiretta. Veriarvot kohdillaan, ultraajan ruudulla innokkaasti sätkivä poikanen. Minä olin nuori, terve ja vetreä, hehkuin onnea ja kannoin kasvavaa kumpuani kiitollisena. Raskauden puolivälissä juhlittiin häitä, olin onnesta ymmyrkäisenä kun perintömekon valkean kankaan alla potki uudenlainen elämä.

Viikkoa ennen synnytystä palautin graduni. Puhisin supistuksia siedettävämmiksi ja välttelin vauvapalstojen synnytyskertomuksia. Lokit kirkuivat pilvettömällä juhannustaivaalla, kun maailmaan syntyi ruskeatukkainen ja sinisilmäinen poikanen.

 

Toinen raskaus oli alusta asti kuorrutettu epävarmuudella. Toinen lapsi oli toivottu, muttei odotettu. Seisoin uuden kodin vessassa maailmoja mullistava tikku kädessäni, tilit tiukille vetävän asuntolainan alla, puhalsin hetkessä kauemmas ajatuksen unelmatyön etsimisestä ja erilaisen arjen alusta. Aika pian ajatus kahden vuoden ikäeron sisaruksista alkoi tuntua oikealta, mutta jokin oli jo pielessä. Koko odotus oli yhtä huolella hunnutettua viikkoa toisensa perään: keskenmenoepäily, kohdusta löytynyt väliseinä, tulehduksia, kasvukontrollia, kaiken kruununa hepatoosi ja takaraivossa kolkuttava pelko kohtukuolemasta. Verhosin vatsani, kärräsin esikoista kerhoon, voin huonosti ja itkin avuttomuuttani mitä turhimmista asioita. Olin epäkiitollinen, väsynyt, oman kehoni ympärille käpertynyt kriisipesäke.

Mustimpina hetkinä yritin muistella, olinko toista lasta oikeasti tahtonutkaan, valoisampina viikkasin vauvanvaatteita varastosta ja vertailin sisarusrattaiden jokaisen mutterin ominaisuuksia. Naurahtaen vannoin, etten koskaan enää aio olla raskaana. Jos minulta nyt kysyttäisiin muistoja toisesta odotuksesta, osaisin ehkä kertoa iloisista kesäjuhlista ja kymmenien ultrakäyntien venäläislääkärin lohduttavista sanoista. Lähes kaikki muut muistot ovat hapertuneet yhdeksän kuukauden harmaaseen epävarmuuteen. Puoliso otti kantaakseen isomman vastuun kotitöistä, ruokaostoksista, tilin saldosta, kenties minunkin tuntemuksistani. Myöhemmin selvisi, etten silti ollut turhaan tuntenut itseäni odotusaikana yksinäiseksi. Synnytinkin helvetti sentään yksin.

Hepatoosin vuoksi kuopuksen synnytys käynnistettiin. Kymmenen lääketieteen opiskelijaa tuijotti silmät suurina, kun valuin verta ja kyyneliä tutkimuspöydälle. Kaikesta huolimatta toinen synnytys oli mahtava, voimauttava, ankeat raskausmuistot kullannut kokemus. Kun pitelin rinnallani pikkuriikkistä pikkusiskoa, kaikki huolet huuhtoutuivat pois. Lapsi oli terve, elossa, hän teki katseellaan kaiken täydelliseksi.

 

Kolmannen kerran olen katsonut kahta viivaa aivan väärällä hetkellä. Elin uuden parisuhteen rakastuneessa alkuhuumassa, siinä hetkessä jossa on juuri puhuttu että mitään kiirettä ei ole, jossa yhteisestä jääkaapista on väännetty vain hermostuneita vitsejä, jossa mun lapset ja sun lapset ovat toisilleen kyläileviä kavereita. 

Vatvoimme viivoja viikkotolkulla. Liian paljon, liian pian, mikä kaikki voisikaan mennä pieleen. Tunnetaanko edes toisiamme, ollaanko toivuttu aiemmistakaan kolhuista? Entä jos muutun taas sellaiseksi, josta tekee mieli erota?  Kumpikaan ei kestäisi vielä yhtä kahden kodin välillä seilaajaa. Entä jos abortti jää kaihertamaan ja kaataa suhteen? Entä jos loppuu rakkaus, rahat tai rahkeet? Entä jos?

Tuntikausien keskustelujen jälkeen pienelle annettiin kuitenkin lupa tulla. Piilottelin pahoinvointia ja välttelin väsymystä, hämmennyksen ja hirvityksen välissä tunsin pieniä ilon sykäyksiä. Kannoin kutkuttavaa salaisuutta ja tunsin saaneeni saanut uudenlaisen mahdollisuuden. Mikä voisi olla parempi koti uudelle elämälle kuin monen sylin täydeltä rakkautta? Käytännön asiat kyllä järjestyisivät, kai jostain sopivan kokoiset seinätkin löytyisi uusioarjen ympärille. 

 

Varhaisultrassa näytöllä ei näkynyt heiluvia miniraajoja tai pamppailevaa sydäntä. Näkyi pelkkää mustaa. Tyhjä kohtu, tuulimuna, väärä hälytys. Viikkokausien tunnemyrskyjen tyyntymisen jälkeen tilanne tuntui huonolta vitsiltä ja huijaukselta. Lääkäri punnitsi sanojaan, minä sopersin jotain siitä ettei tämä nyt alunperinkään mikään suunniteltu juttu ollut. En tiennyt, mitä saisi, kuuluisi tai voisi tuntea. Pitikö helpottua, huolestua, pettyä vai kohauttaa olkiaan? Mies otti kädestä kiinni, itku tuli molemmille.

Hetki tuulimunatuomion jälkeen (siis kirjaimellisesti, ehkä kymmenen minuutin kuluttua ultrasta) kävimme asuntonäytössä katsomassa nykyistä kotiamme. Satavuotias hissitön talo ei lähtökohtaisestikaan ollut vauvaperheen koti, näyttö oli sovittu johonkin toiseen skenaarioon. Nyt seisoimme yhtäkkiä erilaisessa lähtöruudussa, eikä yhteenmuutto ollutkaan olosuhteiden pakottama. Se askel päätettiin silti ottaa, vaikka kotiin tutustuttiinkin silmät punoittaen ja aivan omituisissa tunnehuuruissa.

Vaikka uusi raskaus ei ollut totta, se piti silti keskeyttää. Tuntui kuin olisin saanut kokea kaikkien vaihtoehtojen paskimmat puolet. Keskeytys oli iljettävä kokemus, fyysisesti kivulias ja henkisesti odotettua kuormittavampi. Olin ehtinyt kertoa raskaudesta lähimmille ystäville ja entiselle puolisolle, nyt jouduin perumaan puheeni, pitämään epäilyttävää sairaslomaa ja olemaan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Saako keskenmenoa surra, jos kaikki on saanut alkunsa vahingosta? Kannattaako minun tätäkään tekstiä julkaista, pitäisikö kaikkea tapahtunutta pikemminkin piilotella ja vähän jopa hävetä – olen kuitenkin vastuullinen aikuinen, pitäisi vähän paremmin pitää huolta asioista ja helppoa päätöstä sinä kai toivoitkin?

 

Kolmannen raskauden laskettu aika olisi ollut tässä kuussa. En voi välttyä mielikuvalta, jossa työntelisin vaunuja kesäisessä puistossa, katselisin puissa kiipeilevää kolmikkoa ja kokisin vielä viimeisen kerran pikkuvauva-ajan ihmeelliset käänteet. Mietin, millainen perhe me sitten oltaisiin. Kuuntelen vuorotellen tilastoja vauvaperheiden erosta ja kertomuksia siitä, miten yhteinen lapsi on hionut uusperheen yhteen. Koitan paikantaa ne tunteet, joita lähipiirin lisääntymisuutiset saavat aikaan: onko iloni keskellä murunen katkeruutta? Kuljen biologinen kello kaulassa ja suren menetystä, joka ei ole tarpeeksi suuri mitattavaksi. En oikeasti tiedä, haluanko, uskallanko, osaisinko vielä edes yrittää.

Jossittelulla kadottaa kiitollisuuden, menneellä ei voi maalata tulevaa. Järki sanoo, että näin on hyvä, mutta keholla on kaipuunsa. Tunne ei edes oikein tiedä miten päin pitäisi olla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Pitääkö puolison lasta rakastaa, entä saako häntä komentaa? Miten liikkuvat kettureput, kurahousut, rahat, normit, arvot ja asenteet, kun lapsilla on kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat?

Muun muassa näitä minulta kysyttiin, kun vierailin Valeäidin podcastin penkissä. Vastauksistani syntyi Valeäidin nauhoitusten ykköskauden viimeinen jakso, jossa puhuttiin uusperheistä

 

 

Podcastissa en suinkaan puhunut konkarin suulla, vaan vasta puolen vuoden bonusäitiyden kokoisella kokemuksen värisevällä äänellä. Ennen nykyistä kolmen lapsen uusiokokoonpanoa ehdin asua nelisen vuotta kolmistaan omien lasteni kanssa, ja yhä vain yhytän itseni mieltämässä identiteetikseni sinkkuäidin ja perhemuodokseni yhden vanhemman perheen. Nyt kuitenkin lapsia on kolme (vielä hetken mahtava ikäsarja 4-, 5- ja 6-vuotiaita), ovisummerissa kaksi sukunimeä ja kylpyhuoneessa viisi hammasharjaa ja armoton sotku.

Vaikka uusperhe on minullekin uusi juttu, olen alkuvuoden aikana ehtinyt oppia siitä kaikenlaista. Olen myös saanut kohdata aivan uusia tunteita, joita on joutunut käsittelemään lastenhuoneen ulkopuolella, omassa päässä ja puolison kanssa. Monet tunteista ovat sellaisia, ettei niitä oikein kehtaisi ääneen myöntääkään: mustasukkaisuutta omista biolapsista, kumppanin lapsesta, kumppanin entisestä puolisosta (tai tämän lapsesta!), entisen kumppanin nykyisestä kumppanista. Rasittavia, raastavia, jalkaan sopimattomia mustia sukkia jos jonkinsorttisia. Niistä onneksi ainakin jokunen on ehtinyt hukkua ahkeran likapyykinpesun aikana. 

Uusperheessä on myös lähes aina läsnä jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne. Kaipaan lapsiani kun he ovat isällään, tuntuu ontolta kun en tiedä päiväkotikuulumisia tai mitä viikonloppuna luettiin iltasaduksi. On kipeän kasvamisen paikka myöntää, että lapsilla on kaksi tasavertaista kotia, enkä minä pitele arjen lankoja yksin käsissäni. Toisaalta olen lahjalapselle aina ”vain” Sanna; minusta ei tule hänen äitiään enkä sellaiseksi ole edes pyrkimässä. Paikkani puolison rinnalla, pyykkien viikkaajana ja perunakattilan ääressä on kuitenkin äidillinen. Jaan kaikkien kolmen lapsen vanhemmuutta kumppanin kanssa, ei meillä ruokapöydässä kysytä että kuka kenenkin geenejä kantaa. 

 

Vaikka podcastin perusteella arkemme tuntuu rullaavan kuin tanssi, on viime kuukausiin mahtunut myös odottamattomia askelkuvioita ja liian pitkäksi venyneitä taivutuksia. Kahden perhekulttuurin törmäyttäminen tuskin ikinä sujuu täysin kivutta:  entistä isomman makaronilaatikon lisäksi pöydälle joutuu nostamaan lastenkasvatukseen liittyviä periaatteita, tasapuolisen kohtelun vaatimuksia, omia kritiikkiä kestämättömiä normeja ja lapsellisia tunteita. Toisin kuin kahden aikuisen ydinperhe, emme ole kasvaneet lapsiperheeksi yhtä aikaa ja muovanneet toinen toistamme, vaan rysäyttäneet toimintatapamme ja tuntemuksemme yhteen samalla kun muuttolaatikoita kannettin kahdesta taloudesta uuteen kotiin. 

Kiistan saisi helpoiten aikaiseksi käytännön asioista: rahasta, omasta ajasta, kuka vie kenenkin lapset päiväkotiin ja kenen vuoro on nukuttaa milläkin kokoonpanolla. Sosiaalisen median uusperhekeskusteluista olen myös oppinut, että hämmentävän usein arkea sekoittaa omassa mahtavuudessaan sekoileva ex-puoliso. Meillä välit vanhempien välillä toimivat, mutta eivät ilman työtä. Itse kuitenkin koen, että isoimmat kriisinpaikat tulevat omista rooleista. Kenen äiti minä saan kulloinkin olla, mitä minulta odotetaan, mitä toivon toiselta ja olenko osannut sanoa sen ääneen? Vastikään kävimme iltasohvalla varsin asiallisen keskustelun siitä, voiko bonusvanhempi olla mukana lapsen neuvolakäynnillä, miksi moista ei ole tullut edes ajatelleeksi ja miksi se tuntuisi vähän oudolta? Joskus tuntee itsensä ohitetuksi bonuslapsen asioissa, toisinaan taas saan itsensä kiinni lapsivapaasta sohvaköllöttelystä, kun kotona on vain puolison lapsi. Siinä missä yhteinen joulu punaisten ja vihreiden muuttolaatikkojen katveessa oli melkoinen happotesti perhetaipaleellemme, on muidenkin merkkipäivien iloisuuden reunaan tarrautunut häivähdyksiä haikeudesta. Voisin veikata, että aika monessa muussakin uusiolaumassa lasten syntymäpäivät, äitien- ja isänpäivät herättävät sekalaisia tuntemuksia ja kyyneleitä pyyhitään silmäkulmista muutenkin kuin lahjojen liikuttavuuden vuoksi. Eikä näissä päivissä ole kyse käytännön asian hoitamisesta vaan kokemuksesta: siitä, miltä tuntuu ja miksi, ja saako tunteensa sanoa ääneen, kun pohjimmiltaan on koko perheestä äärettömän kiitollinen?

 

Heikompia hengästyttää, kun valotan kalenteriamme ja perhekokoonpanomme mustekalamaisia lonkeroita. Kolme lasta, joilla on yhteensä kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat. Yksi kolmivuorotyöläinen, kaksi päiväkotia eri puolilla kaupunkia, lapsiviikkoja ja aikuissaunavuoroja. Kaiken kasassa pitäminen vaatii säätämistä, järjestämistä, mittaamattoman määrän metatyötä ja omaani paremman muistin, joka ei millään saa kaikkia kevätjuhlia, kurahousuja, iltavuoroja, valtuuston kokouksia ja kesälomia pysymään näppäimissä. Syksyllä jännityskerrointa lisää esikoisen alkava koulu ja ennustan jo nyt olevani se Wilman ärsyttävin, hajamielinen mutta vaativa vanhempi. 

Uusperhe pähkinänkuoressa: kiistoja entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa,  loputonta vatvomista, sietämätöntä säätöä ja kaikesta uusilla kierroksilla kipuilua? Miksi kukaan moiseen hullunmyllyyn haluaisi lähteä! Eroa harva ehdoin tahdoin valitsee, mutta uusperheeseen ei kyllä kukaan takuulla ryhdy vasten tahtoaan, ei edes lasten takia. Ei, vaikka ne aika kivasti yhdessä leikkisivätkin. 

Kaiken tämän tarkoitus löytyy lasten nukahdettua sohvalta, elokuvateatterista viereiseltä penkiltä, aamukahvin keitosta, yöllä käsinä ympäriltä. Se piileskelee arjen jakamisena, kuulumisten kysymisenä, yhteisinä huolina, pehmeinä suukkoina. Se on ihastusta, kunnioitusta, tahtoa ja läheisyyttä. Rakkautta. Ympärillä voi pyöriä bonuksia ja bioja, lapsia ja niiden valvojia, tiskejä ja täyttymättömiä toiveita. Uusperheen ydin onkin parisuhde. 

Share
Ladataan...

Pages