Ladataan...
Inkerin vikaa

Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.

Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.

Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.

Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.

Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.

 

Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden. 

Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.

Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.

Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.  

Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.

 

 

Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.

Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Jokohan olet huomannut, että käsillä on KUNTAVAALIT? Jos olet tiedolta välttynyt, lähetän terveisiä jurttaan ja onnittelen todellisuuspaosta.

Tiesit ehkä senkin, että minäkin olen kuntavaaliehdokkaana. Voit siis äänestää minua, jos asut Tampereella. Ja jos tykkäät ajatuksistani. Ehdokasnumeroni on 249. Itselläni on aika heikko numeromuisti, toivottavasti tuo jää sinulle paremmin mieleen.

Vaalikampanjoinnin aikana olen kiteyttänyt ajatuksiani esitteen kolmeksi pointiksi (ne ovat 1. Rauhaa ruuhkavuosiin, 2. Välittämistä varhaiskasvatukseen ja 3. Järkeä julkisiin IT-hankintoihin) sekä tiivistänyt itseni kymmeneksi kohdaksi (ne voit lukea vaalisivuiltani täältä: https://sannasaarikangas.fi/mina/). Paljon muutakin tekisi mieli kertoa, mutta aina ei kehtaa tai kerkiä. Koska blogini on aina ollut se paikka, jonne puran noloimmatkin tunteet, ihanimmat ilot ja isoimmat itkut, ajattelin ottaa riskin ja jakaa kymmenen vaihtoehtoista faktaa itsestäni. Voit tehdä äänestyspäätöksen vaikkapa näiden perusteella! 

(Ennakkoäänestyspaikoille ehtii vielä tänään tiistaina! Sunnuntaina voit äänestää vain omalla äänestyspaikallasi! Muista äänestää!)

 

Kymmenen vaihtoehtoista faktaa kuntavaaliehdokkaasta nro 249

1. Lempiruokani lapsena oli vasikanlihahyytelö. Sitä ostettiin piskuisen kyläkaupan lihatiskistä, ja söin sitä siivuittain kotona harmaalta lautaselta etikan kera. Nyt moinen kurmettiruoka tunnettaisiin kenties aladobina, enkä uskaltaisi edes maistaa moista.

2. Minulla on raivostuttavan kutiavat jalat. En voi edes kuvitella käyväni pedikyyrissä tai jalkahoidossa. Lakkaan silti aina varpaankynteni punaisiksi.

3. Kuuntelen lenkkeillessäni juuri sitä mainstream-autotune-oujeah-musiikkia, jonka tahdissa (käsittääkseni) nuoremmat aikuiset pariutuvat yökerhojen tanssilattioilla. Basson jytke auttaa pysymään juoksurytmissä ja joskus huomaamattani hoilaan vihjailevia sanoituksia ääneen keskellä Sammonkatua. Väitän kaikille, että tämä on vain lenkkimusiikkia, ja oikeasti musiikkimakuni on kehittyneempi.

4. Luulin olevani perfektionisti, sitten sain perheen. 

5. Lukuisat ihmissuhteeni ovat alkaneet verkossa, siis netissä, siis digitalisoidusti. Olen verkostoitunut verkossa niin puistoäitien kuin markkinointi-ihmisten kanssa. Blogini kautta olen löytänyt äärimmäisen ihania ystäviä. Puolisoni on elämäni ensimmäinen ja ainoa Tinder-match. 

6. Sain ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeesta laudaturin kirjoittamalla rakkaudesta ja seksistä. Blogini suosituimmat tekstit käsittelevät myös yleensä kyseisiä aiheita. Alan pikkuhiljaa pohtia, pitäisikö koko urani kääntyä lemmenkielisten kirjoitusten suuntaan. 

7. Rakastan kirjoittamista. Teen työkseni viestintää. Arvostan alkusointuja ja ynähdän yhdyssanavirheille, mutta toivon vallan kielen kääntyvän kohti kansalaisia.  Jos minut valitaan kunnanvaltuustoon, lupaan käyttää kaupunkilaisten ymmärtää arkikieltä hallintojargonin sijaan. Huonosta huumorista en lupaa luopua.

8. En ole kasvissyöjä. Ulkona syödessäni valitsen silti mieluiten kasvis- tai kalavaihtoehdon. Tapahtumissa (käyn työn puolesta jonkin verran seminaareissa, aamiaistilaisuuksissa, koferensseissa ynnä muualla) ilmoitan olevani kasvissyöjä, millä haluan kannustaa tapahtumajärjestäjiä kasvispainotteisen ruokavalion käyttöön. Kotona koetamme löytää uusia vaihtoehtoja arjen pelastaville jauheliharuoille. Kannan kokoiseni korren ympäristökekoon asumalla kaupungin keskustassa ilman autoa.

9. Lempihetkeni arjessa on sohvalle kellahtaminen iltapalan ääreen lasten nukahdettua.

10. Olen otettu ja iloinen jokaikisestä äänestä, jonka kuntavaaleissa saan. Tiedän jo saaneeni muutaman. Kiitos niistä!

 

 

Nyt on aika tehdä faktantarkistusta ja haastaa ehdokkaita! Jätä kommentti ja kysy tiukka paneelikysymys. Ja muista äänestää! 

Ystävällisin terveisin, 
Sanna

 

Vaalisivuni Facebookissa: facebook.com/sannasaarikangas2017

 

Share

Ladataan...
Inkerin vikaa

Ruuhkavuodet. Kliseeksikin kauhtunut käsite, jolla voi helposti perustella liikuntaharrastusten laiminlyönnin tai ystävien yhteydenpidon unohtamisen. Ruuhkassa rynnitään ripsivärit vähän sinnepäin sudittuina tarhanportilta työpaikalle ja kaupan kautta kotiin, aina on joku lapanen hukassa tai hammaslääkäri jäänyt varaamatta. Töissä ei saa turistettua itsestään sataa prosenttia, kun mielessä pyörii kurahousut, vasukeskustelut, kotiin jäänyt kuumeinen lapsi tai muu metatyö. Kotona selailee sähköpostia samalla kun paistaa jauhelihaa italianpataa varten ja laiminlyö yksin legoilla leikkiviä lapsraukkojaan.

Tai sitten: huikean hektinen mutta myös tasaisen turvallisen arjen täyttämä elämänvaihe, jossa voi tuntea olevansa tärkeä monella taholla ja ennen kaikkea itselleen. 

 

Kuiskasin viime kesänä olevani varovaisen kiinnostunut kuntavaaliehdokkuudesta. Syksyn edetessä ajatus alkoi kuitenkin tuntua mahdottomalta: ei tähän kalenterikaaoksen mahdu kampanjointia, koska minä muka pääsisin kokoustamaan tai torille tulevia äänestäjiä tapaamaan? Toki kolmekymppisenä akateemisesti koulutettuna naisena on paikallaan myös epäillä omaa osaamistaan: kun enhän minä mistään mitään kuitenkaan tietäisi. 

Sitten sain kuulla, että höpsis. Olen asiantuntija omalla alallani ja elämäntilanteessani – vähän niinkuin ne muutkin wannabe-valtuutetut. Tekemällä oppii kuulemma myös kunnallista päätöksentekoa. Muutaman tovin asiaa makusteltuani aloinkin uskoa, että itse asiassa voisin olla aika hyvä ajamaan kaltaisteni etua: ainakin voisin puhua ruuhkavuosissa rämpivien, työn ja perheen onnellisesta yhdistämisestä haaveilevien ja kaupunkikulttuuria kunnioittavien pienten lasten vanhempien puolesta. 

 

Omiin ruuhkavuosiini toivon rauhaa ja rakkautta. Osin näihin tavoitteisiin koitan päästä omilla valinnoilla: teen lyhyempiä työpäiviä, jotta lasten päiväkotipäivät eivät venyisi turhan pitkiksi ja jotta ehtisin iltaisin muutakin kuin tuskailla ajan riittämättömyyttä. Olen myös valinnut asuinpaikan, jossa arjen pyhän kolminaisuuden eli kodin, työpaikan ja päivähoidon välillä voi liikkua sutjakkaasti joko kävellen tai julkisilla kulkupeleillä. Kenties harhaiset kuvitelmani kertovat, että aikaa säästyy ja stressiä vähentyy kun perheen ei tarvitse sompailla ruuhkassa sinne tai tänne. Haaveissa siintää myös mahdollisuus ulkoistaa kotitöistä tympeimmät, eli tilata siivous ja ruokakauppareissut.

Osa oman arkeni helpottajista on tietysti onnenkantamoisia tai tuuripelillä työstettyjä. Työpaikkani tuntuu vielä tälläkin vuosikymmenellä olevan poikkeuksellisen joustava: olen saanut itse määritellä työaikani, etätyö on ilmoitusasia ja palkkaneuvotteluissakin olen pärjännyt mainiosti. Koitankin muistaa, että kaikki eivät voi työskennellä ketterissä ohjelmistofirmoissa – tai ylipäänsä missään. Työelämän soisinkin muuttuvan sellaiseksi, jossa kunnioitetaan työntekijöitä ihmisinä ja ymmärretään erilaisia elämäntilanteita. Työelämän joustoja on peräänkuulutettu jo pitkään, mutta yhä vain monelle vaikkapa osa-aikatyön tekeminen lasten ollessa pieniä on turhan työlästä ja kannattamatonta.

Ehdin kokea oman osani yhden vanhemman perheen arjesta, mikä tietysti tuo oman twistinsä ruuhkavuosi-käsitteeseen. Toki sinkkuäitinä säästyy parisuhteen vaalimispaineilta, mutta yksin arkea pyörittävälle kasaantuu helposti turhan iso kuorma kannettavaksi, varsinkin jos tukiverkot ovat löystyneet. Jonkun soisikin muistavan, että lapsiperheitäkin on niin monenmuotoisia: kaikkia ei auta tasaisemmin jaetut perhevapaat, vaan toisille vaikkapa kaupungilta saatava kotiapu tai sairaan lapsen hoitaja voi olla se oikea pelastus. Omasta mielestäni yksi tärkeimpiä ruuhkavuosien rauhoittajia ja perheiden pelastajia on laadukas päivähoito ja välittävä varhaiskasvatus. Kun lapset voi aamulla hyvästellä turvallisen tarhan eteisessä, eikä tarvitse tuskailla vaihtuvia hoitajia, ylitsepursuavia hoitoryhmiä tai hometta huokuvaa päiväkotia, sujuu työpäiväkin huolettomammin.

Tärkein ruuhkavuosirakkauden reseptin ainesosa taitaa kuitenkin tykyttää omassa mielessä. Sanottakoon sitä sitten armollisuudeksi, riman laskemiseksi tai keskinkertaisuuden hyväksymiseksi: elämästä saa aika paljon onnellisemman, kun ei kaiken aikaa pyri kohti täydellisyyttä tai suuria tavoitteita vaan antaa tämän hetken kaikessa vajavaisuudessaan riittää. Olkoon se hetki vaikka ne kolme sekuntia, kun lapsi kiittää pinaattiletuista ja kantaa lautasen itse tiskipöydälle. Tai se eteisessä haalarikaaoksen keskellä puolisolta saatu suukko. Tai vaikkapa se yksi ilahduttanut sähköposti niiden kahden pieleen menneen työtehtävän välissä. Ja kuten työterveyshoitajani mukavasti totesi: jos kerran viikossa pääsee jumppaan tai lenkille niin sekin on ihan hyvä.

Ehkä oma ruuhkahuippuni on vasta edessä, ehkä tulevaa liikennekaaosta ei pelasta edes Tampereelle rakennettava raitiotie. Ja juuri nyt, kun istun yksin kotona salmiakkia mussuttamassa ja katselen Voice of Finlandia, en toki kovin ruuhkaiselta vaikutakaan. (Tai sitten minusta huokuu raivostuttava itsetyytyväisyys, kun olen ihan rasittavan rakastunut puolisooni, koska en vuoroviikkovanhempana voi tänään hermostua lapsiini tai koska olen juuri saalistanut metatyömitalin ja varannut yhden neuvolan, kaksi hammaslääkäriaikaa ja tilannut päiväkotivalokuvat kaksi päivää ennen deadlinea.) Mutta työn ja perheen ja toisenkin perheen yhdistämisessä olen kyllä ihan kohtalaisen ookoo. 

 

Kerro sinä seuraavaksi: miltä ruuhkavuodet tuntuu, mitä niistä muuttaisit?

 

PS. Lisää kuntavaalijupinaa löydät osoitteessa http://sannasaarikangas.fi 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Aamun avautuminen värjää taivaan kosken takana samoilla sävyillä, jotka nelivuotias valitsisi vesivärityöhönsä. Auringonsäteet heijastuvat ikkunasta tietokoneen näytön kautta sokaistuviin silmiin, mutta kukaan ei halua kääntää kaihtimia kirkkauden tielle. Mustin talvi on taittunut, marraskuun surut on suolalla sulatettu ja joulun keinovalo vaihtunut luonnon omaan hohtoon. Tammikuun viikot ovat tarkoittaneet arkeen asettumista, uusperheen uomiin upottautumista, työtahdin takomista. 

Perhekalenterin rivit täyttyvät työvuoroista ja tanssitunneista, kotona on kokeiltu yhtä sun toista kokoonpanoa ja kaikki totuttelevat uusiin päivärytmeihin. Minä olen vuorotellen ikävöinyt lapsia ja setvinyt niiden välisiä riitoja, myhäillyt aamulla viereen kömpivälle miehelle ja ihmetellyt kotiinpalatessa ikkunasta näkyvää valoa. Keskiviikkoisin on tehty pannaria kuten ennenkin (pellillinen vaan katoaa vähän nopeammin kuin ennen), joka toinen torstai hiljennymme tyhjenneessä kodissa ja kippistämme kaksin saunavuoron kunniaksi.

Välillä on vaikea tietää, miten päin olisi, mitä kuuluisi tuntea, kenet huomioisi ja kuka ymmärtäisi että voi samaan aikaan olla onnellinen uudesta ja kaivata mennyttä. Sitä miettii miten riittäisi, kuinka osaisi, mihin tämä tie vie ja osataanko olla onnellisia. On samassa epävarmuuden ja itsevarmuuden aallokossa kuin esikoisen synnyttyä, kuin kätilö olisi ojentanut syliin uudenlaisen arjen, jättänyt vain hoito-ohjeet tulostamatta ja jälkitarkastuksen sopimatta. 

On hetkiä, jolloin selässä kulkevat onnenväreet. Kun eteiseen kirmaa kolme iloista lasta, kun kaikki asettuvat sohvalle elokuvan eteen, kun laumamme herättää hilpeyttä lähikahvilan lounaspöydässä. Kun mies ottaa illalla kainaloon ja suukottaa aamulla unesta möhnäistä suuta. Kun kuopus kysyy tiedäkkö kuka on mun paras äiti tai kun esikoinen yllättää halaamalla. Kun saan kunnian letittää vaaleatkin hiukset ja kuulla olevani rakas. 

Sitten on niitä sekunteja, jolloin tekisi mieli perua koko homma, itkeä vanhalta vuokraisännältä koti takaisin ja palata aikaan, jolloin sai olla helposti määriteltävä kolmikon päävääpeli ja vastuussa lastensa arjesta. 

On myös hetkiä, jolloin päästä purkautuu tunteiden sotkuinen lankakerä väärästä päästä. Yhtenä aurinkoisena päivänä onnistuin aloittamaan riidan olohuoneen sisustuksesta, vaikka oikeasti olisin kai halunnut kertoa etten aina tiedä mikä on paikkani missäkin perheessä. Toisen lapsi saa ikävöimään omia, kolmen lapsen kaaos taas saa kaipaamaan pientä hiljaista hetkeä. Kaupungilla kävelevät vauvaperheet ja lähipiirin iloiset lisääntymisuutiset saavat suremaan omaa keskenmenoa, vaikka väitän olevani kuitenkin enemmän helpottunut kuin katkera kohdussani kasvaneesta tyhjyydestä. Kuten aina, tunteet kiitollisuudesta kipuun ja rakkaudesta riittämättömyyteen tulevat itsestäni ulos itkuna ja karkaavat kyyneleinä. Niihin auttaa aika, avautuminen – ja kainalo.

 

Sain juuri luettua Leena Paasion kirjan Melkein äiti. Omaan arkeeni suorastaan karmivalla tavalla samaistuttavan takakansitekstin vuoksi poimin opuksen aamulla kirjastossa lukupinoni päällimmäiseksi. Kirja ei taideteoksena ollut ikimuistoinen tai sykähdyttävä, mutta kutakuinkin kaikki kirjan tapahtumat, henkilöhahmot ja tuntemukset osuivat johonkin itse kokemaani. Ehkä meillä uusiolaumalaisilla on loppujen lopuksi suhtkoht samanlaiset matkat kuljettavina ja itkut itkettävinä? (Tai sitten kirjailija on meidän elämää salaa seurannut stalkkeri, mikä on toki ihan mahdollista sekin.)

Vaan mihin lokeroon nyt itsensä pudottaisi? Uusperheen äiti kuulostaa yhtä hulvattomalta kuin pelkkä äiti kuusi ja puoli vuotta sitten synnytyssalissa tai yh-äiti nelisen vuotta sitten. Kun muuttopäivänä puoliso kertoili rappukäytävässä avovaimosta, en heti hoksannut sen tarkoittavan minua. Ja kuten Paasion kirjassakin muistutetaan, ei meillä tässä erojen ja jaettujen lasten luvatussa maassa vieläkään ole kelvollista sanaa "isän uudelle puolisolle" tai "puolison lapselle". Meillä puhutaan uusista perheenjäsenistä bonuksina, ja yhteinen S-tilikin tätä järjetöntä ruokakaupparuljanssia hallitsemaan on jo hankinnassa.

 

Tänä aamuna vetkuttelin raitalakanoissa kunnes pimennysverhojen raosta kuiskutellut kalpea aurinko pakotti kahville. Hain kirjastosta seuraa ja kaivauduin sohvanmutkaan. Olin kuvitellut tekeväni vähän kotitöitä ja palkitsevani puhtaan kodin tuoreella tulppaanikimpulla. Mutta mies olikin ehtinyt jo imuroida edellispäivänä enkä raaskinut setviä pöydälle jäänyttä askartelukollaasia. Ehtii kai huomennakin. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Pääsimme jouluksi kotiin. Muuttopäivänä apujoukot kantoivat kolmanteen kerrokseen pöytiä, tuolia, sänkyjä, lipastoja, muistoja ja mielettömän (nimenomaan merkityksessä vailla mieltä olevan) määrän keittiötarvikkeita kahdesta osoitteesta. Tavarat ovat pikkuhiljaa löytäneet paikkojaan, pedit on pedattu raitalakanoilla ja kaikilla patjoilla on nukuttu makoisia unia. Vielä puuttuu katosta lamppuja, makuuhuoneesta kaikki kalusteet, ikkunoista verhot ja häkkivarastosta tolkku. Vaatehuone on vuorattu lattiasta kattoon eikä vaatteillamme silti ole tilaa missään. Sadattelua aikaansaavasta sotkusta, aina askeleiden tielle osuvista nyssyköistä, vietävistä vaatekasoista ja hyllyn pystyttämistä odottavista kirjavuorista huolimatta: tämä talovanhus tuntuu jo kodilta.

Asuinpaikan muutto on aina muutos, pienempi tai suurempi. Nyt hynttyynsä pisti yhteen kaksi erilaista yksikköä, omat kulttuurinsa luonutta perhettä. Ilman kipinöitä, kyyneleitä ja kiistoja ei yhteinen taival ole alkanut – omaa tai toisen käytöstä on kritisoinut, kieltänyt, koittanut käsittää ja kyynelehtinyt itse kukin. Kolmikossa on helppo jäädä ulkopuolelle, Elsa on aina parempi prinsessavaihtoehto, kaikki eivät voi olla ensimmäisenä ovella kun kisataan portaikossa. Tässä joutuu väkisinkin sietämään, ymmärtämään, kääntämään omat kasvatuskeinonsa kohti peiliä ja ennen kaikkea keskustelemaan. Saako sängyissä hyppiä, pitääkö ruokaa maistaa, kuka saa valita iltasatukirjan?

Oma pää ei ihan ole pysynyt muutoksissa mukana, ja pikkuhiljaa ajatukset ja tunteet purkautuvat ulos (tapani mukaan yleensä kyynelkanavien kautta, aika raskas tyyli kommunikoida sekin). Takana oleva syksy oli melkoinen myllerrys, eikä koko kulunut vuosikaan mitään tasaista seilausta ole ollut. Nyt kun loma on hellittänyt työstressin kiristyksen hartioilta, on kropassa selvästi tilaa kaikille muille kokemuksille – ja väsymykselle. Nyt vain pitäisi olla itselleen ja toisillekin armollinen: jos ensimmäiseen 24 tuntiin perheenä ajoittuu myös vuoden odotetuin ja ladatuin perhejuhla, ei ehkä millään mittapuulla voi olla täydellistä. Vaikka saimme kuusen koristeltua, graavilohet leivälle ja löylytkin joulusaunassa, ehkä huikean juhlan sijaan kannattaa nyt toivoa lokoisaa arkea. Pieni pala realismia ei siis olisi pahitteeksi: kaapit eivät tällä porukalla pysy konmaritettuina, kolmesta lapsesta lähtee enemmän ääntä kuin kahdesta ja kahvia keittävä mies jättää jälkeensä ruskeita puruja. 

Enkä väitä, etteikö tämä kaikki jännittäisi. Pelottaisikin. Kuka hullu uskaltaa kokeilla parisuhdetta siinä kerran niin tylysti epäonnistuttuaan? Omat epävarmuuteni tykyttävät takaraivossa ja kurkottavat esiin jostain aortan takaa. Entä jos tälläkin kertaa? 

Kun siivosin vanhaa, tyhjää kotiamme, muistot edellisestä muutosta tulvivat mieleen. Miten sekavissa tunnelmissa silloin kannoinkaan kynnyksen yli tavarakuormaa, kaksivuotiasta ja muutaman kuukauden ikäistä. Miten kaikki tuntui olevan kuin huonosti käsikirjoitetussa tv-sarjassa, jonka sivurooliin minut oli napattu kassajonosta, kysymättä. En tiedä muovaako mikään enää minuuttani niin kuin tuo ero, pääseekö pettymyksestä yli edes uudella onnella vai säilyykö pieni särö sydämessä siihen asti että se lakkaa lyömästä. 

 

Alakulon aalloista huolimatta olen aivan hykerryttävän sykerryttävän onnellinen, epäuskoisena itseäni nipistelemässä ja tästä elämän uudesta käänteestä tohkeissani. Teen kaikkeni painaakseni muistiin ne pienet onnen hetket, joita viime viikkoihin on uudessa kodissa mahtunut. Se toteutunut aikuisiltapala sohvalla kaikkien lasten nukahdettua. Yhdessä pelattu Afrikan tähti tai kahvintuoksuiseen keittiöön tassuttelu aamuhämärässä. Lasten riemu (ja aikuistenkin) uudesta pihasta leikkipaikkoineen, välähdykset tulevasta kesästä ja parvekkeelta paimentamisesta. Kylässä käyneet läheiset, ystävät ja sukulaiset, jotka ihastelevat samoja ikkunalautoja kuin minäkin. Keittiössä kokkaava mies. Eteisessä vastaan tuleva lämpö. Ulko-ovelta alkavat mahdollisuudet. Ja tämä sekalainen lauma, jonka tulevat menot merkitään nyt perhekalenteriin.

Sillä nyt, juuri nyt, ei ole aika muistella menneitä vaan tihrustella tulevaan. Vuoden viimeinen päivä, uusi vuosi jo aivan ovella kolkuttamassa. Minä toivon alkavaan vuoteen terveyttä, kärsivällisyyttä, aikaa ja avoimuutta. Uudenvuoden lupauksena aion patistella itseni lenkille kerran viikossa ja pyytää tämän suorituksen saavuttamiseksi toisen aikuisen apua ilman epäröintiä. Lupaan myös tarkentaa katseeni isosta kuviosta pieniin hetkiin, hengittää syvempään kun vanhemmuushermo on vaarassa katketa sekä arvostaa lämmintä aamukainaloa vielä silloinkin kun se on muuttunut ihmeestä arjeksi.

Vuoden viimeisenä iltana lapset ilakoivat uudessa mummolassa, mies ahkeroi työmaalla ja minä sain kaivatun oman aikani. Ja nyt aion sujauttaa juoksulenkistä raukean ja talviherkkujen turvottaman ruhoni uuteen kimmeltävään alepaitaan, punata huulet ja valmistautua ilotulitustreffeille. 

Ihanaa uutta vuotta, olkoon se edeltäjäänsä vielä valoisampi!

Share
Ladataan...

Pages