Ladataan...
Inkerin vikaa

Ruuhkavuodet. Kliseeksikin kauhtunut käsite, jolla voi helposti perustella liikuntaharrastusten laiminlyönnin tai ystävien yhteydenpidon unohtamisen. Ruuhkassa rynnitään ripsivärit vähän sinnepäin sudittuina tarhanportilta työpaikalle ja kaupan kautta kotiin, aina on joku lapanen hukassa tai hammaslääkäri jäänyt varaamatta. Töissä ei saa turistettua itsestään sataa prosenttia, kun mielessä pyörii kurahousut, vasukeskustelut, kotiin jäänyt kuumeinen lapsi tai muu metatyö. Kotona selailee sähköpostia samalla kun paistaa jauhelihaa italianpataa varten ja laiminlyö yksin legoilla leikkiviä lapsraukkojaan.

Tai sitten: huikean hektinen mutta myös tasaisen turvallisen arjen täyttämä elämänvaihe, jossa voi tuntea olevansa tärkeä monella taholla ja ennen kaikkea itselleen. 

 

Kuiskasin viime kesänä olevani varovaisen kiinnostunut kuntavaaliehdokkuudesta. Syksyn edetessä ajatus alkoi kuitenkin tuntua mahdottomalta: ei tähän kalenterikaaoksen mahdu kampanjointia, koska minä muka pääsisin kokoustamaan tai torille tulevia äänestäjiä tapaamaan? Toki kolmekymppisenä akateemisesti koulutettuna naisena on paikallaan myös epäillä omaa osaamistaan: kun enhän minä mistään mitään kuitenkaan tietäisi. 

Sitten sain kuulla, että höpsis. Olen asiantuntija omalla alallani ja elämäntilanteessani – vähän niinkuin ne muutkin wannabe-valtuutetut. Tekemällä oppii kuulemma myös kunnallista päätöksentekoa. Muutaman tovin asiaa makusteltuani aloinkin uskoa, että itse asiassa voisin olla aika hyvä ajamaan kaltaisteni etua: ainakin voisin puhua ruuhkavuosissa rämpivien, työn ja perheen onnellisesta yhdistämisestä haaveilevien ja kaupunkikulttuuria kunnioittavien pienten lasten vanhempien puolesta. 

 

Omiin ruuhkavuosiini toivon rauhaa ja rakkautta. Osin näihin tavoitteisiin koitan päästä omilla valinnoilla: teen lyhyempiä työpäiviä, jotta lasten päiväkotipäivät eivät venyisi turhan pitkiksi ja jotta ehtisin iltaisin muutakin kuin tuskailla ajan riittämättömyyttä. Olen myös valinnut asuinpaikan, jossa arjen pyhän kolminaisuuden eli kodin, työpaikan ja päivähoidon välillä voi liikkua sutjakkaasti joko kävellen tai julkisilla kulkupeleillä. Kenties harhaiset kuvitelmani kertovat, että aikaa säästyy ja stressiä vähentyy kun perheen ei tarvitse sompailla ruuhkassa sinne tai tänne. Haaveissa siintää myös mahdollisuus ulkoistaa kotitöistä tympeimmät, eli tilata siivous ja ruokakauppareissut.

Osa oman arkeni helpottajista on tietysti onnenkantamoisia tai tuuripelillä työstettyjä. Työpaikkani tuntuu vielä tälläkin vuosikymmenellä olevan poikkeuksellisen joustava: olen saanut itse määritellä työaikani, etätyö on ilmoitusasia ja palkkaneuvotteluissakin olen pärjännyt mainiosti. Koitankin muistaa, että kaikki eivät voi työskennellä ketterissä ohjelmistofirmoissa – tai ylipäänsä missään. Työelämän soisinkin muuttuvan sellaiseksi, jossa kunnioitetaan työntekijöitä ihmisinä ja ymmärretään erilaisia elämäntilanteita. Työelämän joustoja on peräänkuulutettu jo pitkään, mutta yhä vain monelle vaikkapa osa-aikatyön tekeminen lasten ollessa pieniä on turhan työlästä ja kannattamatonta.

Ehdin kokea oman osani yhden vanhemman perheen arjesta, mikä tietysti tuo oman twistinsä ruuhkavuosi-käsitteeseen. Toki sinkkuäitinä säästyy parisuhteen vaalimispaineilta, mutta yksin arkea pyörittävälle kasaantuu helposti turhan iso kuorma kannettavaksi, varsinkin jos tukiverkot ovat löystyneet. Jonkun soisikin muistavan, että lapsiperheitäkin on niin monenmuotoisia: kaikkia ei auta tasaisemmin jaetut perhevapaat, vaan toisille vaikkapa kaupungilta saatava kotiapu tai sairaan lapsen hoitaja voi olla se oikea pelastus. Omasta mielestäni yksi tärkeimpiä ruuhkavuosien rauhoittajia ja perheiden pelastajia on laadukas päivähoito ja välittävä varhaiskasvatus. Kun lapset voi aamulla hyvästellä turvallisen tarhan eteisessä, eikä tarvitse tuskailla vaihtuvia hoitajia, ylitsepursuavia hoitoryhmiä tai hometta huokuvaa päiväkotia, sujuu työpäiväkin huolettomammin.

Tärkein ruuhkavuosirakkauden reseptin ainesosa taitaa kuitenkin tykyttää omassa mielessä. Sanottakoon sitä sitten armollisuudeksi, riman laskemiseksi tai keskinkertaisuuden hyväksymiseksi: elämästä saa aika paljon onnellisemman, kun ei kaiken aikaa pyri kohti täydellisyyttä tai suuria tavoitteita vaan antaa tämän hetken kaikessa vajavaisuudessaan riittää. Olkoon se hetki vaikka ne kolme sekuntia, kun lapsi kiittää pinaattiletuista ja kantaa lautasen itse tiskipöydälle. Tai se eteisessä haalarikaaoksen keskellä puolisolta saatu suukko. Tai vaikkapa se yksi ilahduttanut sähköposti niiden kahden pieleen menneen työtehtävän välissä. Ja kuten työterveyshoitajani mukavasti totesi: jos kerran viikossa pääsee jumppaan tai lenkille niin sekin on ihan hyvä.

Ehkä oma ruuhkahuippuni on vasta edessä, ehkä tulevaa liikennekaaosta ei pelasta edes Tampereelle rakennettava raitiotie. Ja juuri nyt, kun istun yksin kotona salmiakkia mussuttamassa ja katselen Voice of Finlandia, en toki kovin ruuhkaiselta vaikutakaan. (Tai sitten minusta huokuu raivostuttava itsetyytyväisyys, kun olen ihan rasittavan rakastunut puolisooni, koska en vuoroviikkovanhempana voi tänään hermostua lapsiini tai koska olen juuri saalistanut metatyömitalin ja varannut yhden neuvolan, kaksi hammaslääkäriaikaa ja tilannut päiväkotivalokuvat kaksi päivää ennen deadlinea.) Mutta työn ja perheen ja toisenkin perheen yhdistämisessä olen kyllä ihan kohtalaisen ookoo. 

 

Kerro sinä seuraavaksi: miltä ruuhkavuodet tuntuu, mitä niistä muuttaisit?

 

PS. Lisää kuntavaalijupinaa löydät osoitteessa http://sannasaarikangas.fi 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Aamun avautuminen värjää taivaan kosken takana samoilla sävyillä, jotka nelivuotias valitsisi vesivärityöhönsä. Auringonsäteet heijastuvat ikkunasta tietokoneen näytön kautta sokaistuviin silmiin, mutta kukaan ei halua kääntää kaihtimia kirkkauden tielle. Mustin talvi on taittunut, marraskuun surut on suolalla sulatettu ja joulun keinovalo vaihtunut luonnon omaan hohtoon. Tammikuun viikot ovat tarkoittaneet arkeen asettumista, uusperheen uomiin upottautumista, työtahdin takomista. 

Perhekalenterin rivit täyttyvät työvuoroista ja tanssitunneista, kotona on kokeiltu yhtä sun toista kokoonpanoa ja kaikki totuttelevat uusiin päivärytmeihin. Minä olen vuorotellen ikävöinyt lapsia ja setvinyt niiden välisiä riitoja, myhäillyt aamulla viereen kömpivälle miehelle ja ihmetellyt kotiinpalatessa ikkunasta näkyvää valoa. Keskiviikkoisin on tehty pannaria kuten ennenkin (pellillinen vaan katoaa vähän nopeammin kuin ennen), joka toinen torstai hiljennymme tyhjenneessä kodissa ja kippistämme kaksin saunavuoron kunniaksi.

Välillä on vaikea tietää, miten päin olisi, mitä kuuluisi tuntea, kenet huomioisi ja kuka ymmärtäisi että voi samaan aikaan olla onnellinen uudesta ja kaivata mennyttä. Sitä miettii miten riittäisi, kuinka osaisi, mihin tämä tie vie ja osataanko olla onnellisia. On samassa epävarmuuden ja itsevarmuuden aallokossa kuin esikoisen synnyttyä, kuin kätilö olisi ojentanut syliin uudenlaisen arjen, jättänyt vain hoito-ohjeet tulostamatta ja jälkitarkastuksen sopimatta. 

On hetkiä, jolloin selässä kulkevat onnenväreet. Kun eteiseen kirmaa kolme iloista lasta, kun kaikki asettuvat sohvalle elokuvan eteen, kun laumamme herättää hilpeyttä lähikahvilan lounaspöydässä. Kun mies ottaa illalla kainaloon ja suukottaa aamulla unesta möhnäistä suuta. Kun kuopus kysyy tiedäkkö kuka on mun paras äiti tai kun esikoinen yllättää halaamalla. Kun saan kunnian letittää vaaleatkin hiukset ja kuulla olevani rakas. 

Sitten on niitä sekunteja, jolloin tekisi mieli perua koko homma, itkeä vanhalta vuokraisännältä koti takaisin ja palata aikaan, jolloin sai olla helposti määriteltävä kolmikon päävääpeli ja vastuussa lastensa arjesta. 

On myös hetkiä, jolloin päästä purkautuu tunteiden sotkuinen lankakerä väärästä päästä. Yhtenä aurinkoisena päivänä onnistuin aloittamaan riidan olohuoneen sisustuksesta, vaikka oikeasti olisin kai halunnut kertoa etten aina tiedä mikä on paikkani missäkin perheessä. Toisen lapsi saa ikävöimään omia, kolmen lapsen kaaos taas saa kaipaamaan pientä hiljaista hetkeä. Kaupungilla kävelevät vauvaperheet ja lähipiirin iloiset lisääntymisuutiset saavat suremaan omaa keskenmenoa, vaikka väitän olevani kuitenkin enemmän helpottunut kuin katkera kohdussani kasvaneesta tyhjyydestä. Kuten aina, tunteet kiitollisuudesta kipuun ja rakkaudesta riittämättömyyteen tulevat itsestäni ulos itkuna ja karkaavat kyyneleinä. Niihin auttaa aika, avautuminen – ja kainalo.

 

Sain juuri luettua Leena Paasion kirjan Melkein äiti. Omaan arkeeni suorastaan karmivalla tavalla samaistuttavan takakansitekstin vuoksi poimin opuksen aamulla kirjastossa lukupinoni päällimmäiseksi. Kirja ei taideteoksena ollut ikimuistoinen tai sykähdyttävä, mutta kutakuinkin kaikki kirjan tapahtumat, henkilöhahmot ja tuntemukset osuivat johonkin itse kokemaani. Ehkä meillä uusiolaumalaisilla on loppujen lopuksi suhtkoht samanlaiset matkat kuljettavina ja itkut itkettävinä? (Tai sitten kirjailija on meidän elämää salaa seurannut stalkkeri, mikä on toki ihan mahdollista sekin.)

Vaan mihin lokeroon nyt itsensä pudottaisi? Uusperheen äiti kuulostaa yhtä hulvattomalta kuin pelkkä äiti kuusi ja puoli vuotta sitten synnytyssalissa tai yh-äiti nelisen vuotta sitten. Kun muuttopäivänä puoliso kertoili rappukäytävässä avovaimosta, en heti hoksannut sen tarkoittavan minua. Ja kuten Paasion kirjassakin muistutetaan, ei meillä tässä erojen ja jaettujen lasten luvatussa maassa vieläkään ole kelvollista sanaa "isän uudelle puolisolle" tai "puolison lapselle". Meillä puhutaan uusista perheenjäsenistä bonuksina, ja yhteinen S-tilikin tätä järjetöntä ruokakaupparuljanssia hallitsemaan on jo hankinnassa.

 

Tänä aamuna vetkuttelin raitalakanoissa kunnes pimennysverhojen raosta kuiskutellut kalpea aurinko pakotti kahville. Hain kirjastosta seuraa ja kaivauduin sohvanmutkaan. Olin kuvitellut tekeväni vähän kotitöitä ja palkitsevani puhtaan kodin tuoreella tulppaanikimpulla. Mutta mies olikin ehtinyt jo imuroida edellispäivänä enkä raaskinut setviä pöydälle jäänyttä askartelukollaasia. Ehtii kai huomennakin. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Pääsimme jouluksi kotiin. Muuttopäivänä apujoukot kantoivat kolmanteen kerrokseen pöytiä, tuolia, sänkyjä, lipastoja, muistoja ja mielettömän (nimenomaan merkityksessä vailla mieltä olevan) määrän keittiötarvikkeita kahdesta osoitteesta. Tavarat ovat pikkuhiljaa löytäneet paikkojaan, pedit on pedattu raitalakanoilla ja kaikilla patjoilla on nukuttu makoisia unia. Vielä puuttuu katosta lamppuja, makuuhuoneesta kaikki kalusteet, ikkunoista verhot ja häkkivarastosta tolkku. Vaatehuone on vuorattu lattiasta kattoon eikä vaatteillamme silti ole tilaa missään. Sadattelua aikaansaavasta sotkusta, aina askeleiden tielle osuvista nyssyköistä, vietävistä vaatekasoista ja hyllyn pystyttämistä odottavista kirjavuorista huolimatta: tämä talovanhus tuntuu jo kodilta.

Asuinpaikan muutto on aina muutos, pienempi tai suurempi. Nyt hynttyynsä pisti yhteen kaksi erilaista yksikköä, omat kulttuurinsa luonutta perhettä. Ilman kipinöitä, kyyneleitä ja kiistoja ei yhteinen taival ole alkanut – omaa tai toisen käytöstä on kritisoinut, kieltänyt, koittanut käsittää ja kyynelehtinyt itse kukin. Kolmikossa on helppo jäädä ulkopuolelle, Elsa on aina parempi prinsessavaihtoehto, kaikki eivät voi olla ensimmäisenä ovella kun kisataan portaikossa. Tässä joutuu väkisinkin sietämään, ymmärtämään, kääntämään omat kasvatuskeinonsa kohti peiliä ja ennen kaikkea keskustelemaan. Saako sängyissä hyppiä, pitääkö ruokaa maistaa, kuka saa valita iltasatukirjan?

Oma pää ei ihan ole pysynyt muutoksissa mukana, ja pikkuhiljaa ajatukset ja tunteet purkautuvat ulos (tapani mukaan yleensä kyynelkanavien kautta, aika raskas tyyli kommunikoida sekin). Takana oleva syksy oli melkoinen myllerrys, eikä koko kulunut vuosikaan mitään tasaista seilausta ole ollut. Nyt kun loma on hellittänyt työstressin kiristyksen hartioilta, on kropassa selvästi tilaa kaikille muille kokemuksille – ja väsymykselle. Nyt vain pitäisi olla itselleen ja toisillekin armollinen: jos ensimmäiseen 24 tuntiin perheenä ajoittuu myös vuoden odotetuin ja ladatuin perhejuhla, ei ehkä millään mittapuulla voi olla täydellistä. Vaikka saimme kuusen koristeltua, graavilohet leivälle ja löylytkin joulusaunassa, ehkä huikean juhlan sijaan kannattaa nyt toivoa lokoisaa arkea. Pieni pala realismia ei siis olisi pahitteeksi: kaapit eivät tällä porukalla pysy konmaritettuina, kolmesta lapsesta lähtee enemmän ääntä kuin kahdesta ja kahvia keittävä mies jättää jälkeensä ruskeita puruja. 

Enkä väitä, etteikö tämä kaikki jännittäisi. Pelottaisikin. Kuka hullu uskaltaa kokeilla parisuhdetta siinä kerran niin tylysti epäonnistuttuaan? Omat epävarmuuteni tykyttävät takaraivossa ja kurkottavat esiin jostain aortan takaa. Entä jos tälläkin kertaa? 

Kun siivosin vanhaa, tyhjää kotiamme, muistot edellisestä muutosta tulvivat mieleen. Miten sekavissa tunnelmissa silloin kannoinkaan kynnyksen yli tavarakuormaa, kaksivuotiasta ja muutaman kuukauden ikäistä. Miten kaikki tuntui olevan kuin huonosti käsikirjoitetussa tv-sarjassa, jonka sivurooliin minut oli napattu kassajonosta, kysymättä. En tiedä muovaako mikään enää minuuttani niin kuin tuo ero, pääseekö pettymyksestä yli edes uudella onnella vai säilyykö pieni särö sydämessä siihen asti että se lakkaa lyömästä. 

 

Alakulon aalloista huolimatta olen aivan hykerryttävän sykerryttävän onnellinen, epäuskoisena itseäni nipistelemässä ja tästä elämän uudesta käänteestä tohkeissani. Teen kaikkeni painaakseni muistiin ne pienet onnen hetket, joita viime viikkoihin on uudessa kodissa mahtunut. Se toteutunut aikuisiltapala sohvalla kaikkien lasten nukahdettua. Yhdessä pelattu Afrikan tähti tai kahvintuoksuiseen keittiöön tassuttelu aamuhämärässä. Lasten riemu (ja aikuistenkin) uudesta pihasta leikkipaikkoineen, välähdykset tulevasta kesästä ja parvekkeelta paimentamisesta. Kylässä käyneet läheiset, ystävät ja sukulaiset, jotka ihastelevat samoja ikkunalautoja kuin minäkin. Keittiössä kokkaava mies. Eteisessä vastaan tuleva lämpö. Ulko-ovelta alkavat mahdollisuudet. Ja tämä sekalainen lauma, jonka tulevat menot merkitään nyt perhekalenteriin.

Sillä nyt, juuri nyt, ei ole aika muistella menneitä vaan tihrustella tulevaan. Vuoden viimeinen päivä, uusi vuosi jo aivan ovella kolkuttamassa. Minä toivon alkavaan vuoteen terveyttä, kärsivällisyyttä, aikaa ja avoimuutta. Uudenvuoden lupauksena aion patistella itseni lenkille kerran viikossa ja pyytää tämän suorituksen saavuttamiseksi toisen aikuisen apua ilman epäröintiä. Lupaan myös tarkentaa katseeni isosta kuviosta pieniin hetkiin, hengittää syvempään kun vanhemmuushermo on vaarassa katketa sekä arvostaa lämmintä aamukainaloa vielä silloinkin kun se on muuttunut ihmeestä arjeksi.

Vuoden viimeisenä iltana lapset ilakoivat uudessa mummolassa, mies ahkeroi työmaalla ja minä sain kaivatun oman aikani. Ja nyt aion sujauttaa juoksulenkistä raukean ja talviherkkujen turvottaman ruhoni uuteen kimmeltävään alepaitaan, punata huulet ja valmistautua ilotulitustreffeille. 

Ihanaa uutta vuotta, olkoon se edeltäjäänsä vielä valoisampi!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Muuttaminen on stressaavaa, sormenpäitä ja hermosoluja kuluttavaa, tympeää ja työlästä. Jokainen muuttokuormaa kasannut tietää sen huokausten määrän, joka syntyy kun vaatehuoneen perukoilta löytyy vielä yksi muistolaatikko tai kun viime muutossa häkkivarastoon unohdetut aarteet hyppäävät taas silmille. Jossain vaiheessa pakkausoperaatiota sellaisetkin asiat kuin verhot, kattolamput ja pesukoneet tuntuvat ihan vaan vitsaukselta. 

Juuri nyt kotini on vuorattu vihreillä ja punaisilla muuttolaatikoilla, joista puolet on jo saanut sisältöä. Olen myynyt sängyn, sohvan ja keinuhevosen, ratsannut vaatekaapin lähes konmaritasoiseksi ja viskellyt kylmetetyin sydämin ja kihisevin aivoin erinäisiä asioita kierrätykseen ja kaatopaikalle vietäväksi. Sinne menivät turhat matkamuistot vuosien takaa, ne seitsemännet pyörremyrksyä esittävät piirustukset päiväkodista ja puoli vuotta pieneksi jääneet farkut. 

On tietysti sulaa hulluutta muuttaa uuteen kotiin, uuteen elämänvaiheeseen ja uuteen perheeseen juuri ennen joulua. Viikkoja kestänyt sairasteluputki on sentään saatu katkaistua, nyt päiviä tai iltoja ovat täyttäneet vain päiväkodin joulujuhlat ja tanssikerhon päättäjäiset. Siinä sivussa on hoidettu muuttoilmoituksia, kotivakuutuksia, nettiliittymiä ja remonttisuunnitelmia, autonvuokrauksia ja asuntokauppoja. On käyty koeistumassa sohvia ja ostamassa tiskikone, selailtu senkkejä verkkokirpputoreilta ja pähkäilty kolmen lapsen vuoroviikkojen kulkua. Työpäivät ovat tietysti olleet yhtä hyörinää ja vuoden viimeiset viikot ovat tursunneet tapaamisia, tavoitteita ja tulospalavereita. To do -listat ja täydellisyydentavoitteet ovat saaneet kamppailla keskenään, kun kaikkeen ei vaan kerkiä. Ensi viikon vielä puserran töissä, sitten suljen kaikki viestintäkanavat ja vietän ihan oikean joululoman.

Niin, joulu. Koetan muistaa, että juuri tänä vuonna joulu ei tule olemaan itsetehtyjä konvehteja tai yön yli kypsyteltyä kinkkua. Eipä tosin moisia ole tässä taloudessa ennenkään nähty – triomme on tunnetusti viettänyt aattoa kinkkupizzan äärellä ja juhlinut pienesti, sievästi ja stressittömästi. Tänä vuonna hoidin lahjaostokset ennätysaikaisin ja pieni pakettikuorma odottaa jo valmiina innokkaita avaajia – muuttolaatikossa sekin. Toinen laatikko on valmiina kuusen ja uuden kodin koristeluun. Lasten jouluinnostus tuntuu kasvavan vuosi vuodelta, ja joulumieli tarttuu itseenkin kuin huomaamatta. Toivoa sopii, että vielä aattoaamuna saa lähikaupasta laatikoita ja torilta tuuhean kuusen... Tänä vuonna joulun teemana on kuitenkin muutto ja muutos, läheisyys ja lämpö. Olkootkin niin, että valon juhlaa vietetään tällä kertaa todennäköisesti sotkun keskellä ja laatikoita väistellen.

 

Saimme tällä viikolla avaimet uuteen kotiin ja kävimme koko porukalla kurkkimassa tulevia kulmia taskulampun valossa. Lapset ilakoivat ja kiljuivat tulevat naapurit tainnoksiin, leikkivät kissaperhettä vaatehuoneessa ja kiipeilivät leveille ikkunalaudoille kurkkimaan kotikadun vilinää. Söimme hampurilaiset olohuoneen lattialla ja minä mietin, että miten tämä voikaan olla mahdollista.

Näinä päivinä, kun stressi yrittää kiihdyttää sykettä, tavaravuorten yli kiipeäminen raivostuttaa tai parisivuinen tehtävälista saa kirosanat kaikumaan pääkopassa, hengitän hetken ja pakotan ajatukset tärkeysjärjestykseen. Haaveeni kahden aikuisen perheestä on toteutumassa. Saan pian jakaa ihan oikeasti arjen ihmeellisen ihanan miehen kanssa, saan läheisyyttä sänkyyni ja valmista kahvia kuppiini. Saan jakaa aamuisin lehden ja iltaisin kiukut, vanhemmuudenkin. Voin joskus piipahtaa kaupassa tai käydä jumpassa ja palata sitten kotiin, jossa joku jo odottaa. Saan kodin, jossa rakkautta riittää katonrajaan asti (ja se vasta onkin korkealla). Saan pienen bonustytön ja lapset tärkeän aikuisen. Saan villin, hullun, hulvattoman ja herkän uusiolauman, jossa kaikki ollaan aika erilaisia ja silti muodostetaan ihan sopiva porukka. Yhä vain jokin niinkin pieni kuin ajatus yhteisestä iltapalasta sohvalla puskee liikutuksena ulos silmäkulmista.

Eyes on the prize, totesin tänään, kun yritin pakata leluja, legoja, poneja ja palapelejä jotenkin järkevästi laatikoihin. Se tuskaisin operaatiohan on vain tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen! Viikon päästä tähän aikaan joululahjat on jo jaettu, uudessa kodissa tuoksuu ehkä kuusipuu ja konvehdit. Vaikka paketit ovat visusti muilta piilossa, tiedän jo ettei oma lahjani mahdu mihinkään kääreeseen. Se on paketoitu rakkaudella, lahjanarut kiharrettu kiitollisuudella ja koko komeus viimeistelty ripauksella uskomatonta onnea.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Sisuksissa sykkii jännitys, odotus, ilo ja piilevä paniikki. Uusi vuosi otetaan vastaan uudessa kodissa, jossa koitetaan sovittaa yhteen kahden perheen kulttuurit, kaksi prinsessaharhaista nelivuotiasta ja kaksi itse tiskinsä hoitamaan tottunutta aikuista. Luvassa on taatusti törmäyksiä ja tottumista, joustoja ja jokunen väärään kohteeseen unohtunut talvihanska. Salaa kuitenkin kuiskaan, että jo kerran kuopattu haaveeni parisuhteella yhteen liimatusta perheestä on toteutumassa. Se on ihan ihmeellistä.

Elämän kuljettaessa eteenpäin sitä huomaamattaan luo itselleen tietyn identiteetin. Vasta nyt, vuokrasopimustani haikein mielin irtisanoessani ja uutta arkea arvaillessani olen hoksannut, miten kuluneet neljä (!) vuotta tämän trion päämiehenä ovat minuuttani muovanneet. Kyse ei ole pelkistä seinistä – vaikka toki niilläkin on osansa. Olen saanut yksin valita olohuoneen harmaan sävyn ja sutia keittiön seinän mustaksi. Sisustus ei ole kaivannut kompromisseja (mutta päättäväisyyttä siitä on kyllä jonkin verran puuttunut, taulut kun eivät päätyneet seinälle tässä kodissa sitten ollenkaan) eikä viikon ruokalistassa ole tarvinnut ottaa huomioon kuin omat mieltymykset, yksi sipuli-inhoaja ja yksi joka vaatii perjantaipizzaa koko matkan päiväkodilta lähikauppaan. 

Kolmikkomme kodin kuningattarena olen tottunut tekemään paljon yksin, ja myös iloitsemaan siitä. Huomaan nyt, että aika iso osa minua on määritelty perhetilanteeni mukaan. Olen kieltäytynyt surkean, sääliä kaipaavan yh-raakin leimasta ja valinnut mieluummin reippaan, arjessa sutjakkaasti selviytyvän sinkkuäidin valokeilan. Joskus on raskasta, usein on väsyttänyt, enkä todellakaan ole supermutsi tahi täydellisyyden suorittaja, mutta arkipaletin tämän päädyn pyörittämisestä olen kyllä ollut ihan aidosti myös ylpeä. 

Entä nyt sitten? Joudun viikkaamaan arkisen sankariviittani ja asettamaan sen vaatehuoneen hyllylle kalsareiden viereen. Miehen kalsareiden! Herra tietää, miten sopeudun eloon saman katon alla ihan aikuisen pojan kanssa. Osaanko olla emännöimättä, heittäydynkö avuttomaksi hempukaksi, pyydänkö aina pidempää puoliskoa kurkottamaan ylähyllylle vai jatkanko tiivittä suhdettani keittiöjakkaran kanssa? Joko nyt saan ne saakelin taulut seinälle? Vaihtuuko pikkukauppa Prismaan ja treffi-illat tuulipukuihin, vieläkö pussataan aina nähdessä ja lähdössä? Entä osaanko oikeasti vaalia sohvalla syötyä kahdenkeskistä aikuisiltapalaa, jota niin monesti olen ylistänyt ja kyynelsilmin kaivannut? Tunteiden tuulettamiseen on onneksi tilaa kolmen metrin tuolla puolen huitelevan huonekorkeuden ansiosta.

Vaan entäpä lapset! Uutinen uudesta kodista uudella kokoonpanolla on otettu vastaan vähän epäilyttävänkin positiivisesti ("aivan mahtava idea!"), joten kriisit koittanevat vasta kun tavarat on kannettu ihan tylsän yök olet ihan tyhmä en koskaan halua asua täällä -kynnyksen yli. Tällä hetkellä pohditaan vasta sitä, kuka nukkuu missäkin sängyssä. Arjen aikataulujen kanssa selviytyminen tulee olemaan ihan oma lukunsa, kun yhteen perhekalenteriin yritetään kirjata kolmivuorotöitä, vuoroviikkolapsia, konferenssimatkoja ja kaksi tanssikerhoa. 

Miten yhdistetään kaksi perheellistä pariskunnaksi? Esikoistaan odottaville tarjotaan neuvolassa perhevalmennusta, opasvihkosia ja vertaistukiryhmiä. Uusiokuvioita ei uskalla edes googlailla, kun päätyy vain potemaan syyllisyyttä puolittaisesta vanhemmuudesta ja näkee naamansa pahan noitaäidin taikapeilissä. Minä koitan muistaa, että aika moni asia ratkeaa vain keskustelemalla, mutta kaikkia vaikeuksia ei ehkä viitsisi ratkaista ennen niiden ilmaantumista. Väitän myös, että halukkuus nurkissa lojuvista likaisista sukista nalkuttamiseen on kohtalaisen vähäinen, kun niiden omistajan tietää olevan omien unholasta kaivettujen unelmien täyttymys. 

 

Pian postiluukkuun liimaillaan kaksi sukunimeä ja lastenhuoneen herruudesta taistelee kahden sijasta kolme. Sitä ennen on tietysti ohjelmassa kaikki perinteiset muuttostressin elementit, kuten vaikkapa häkkivaraston ratsaus ja vaatehuoneen viimeiseen nurkkaan kätketyn muistolaatikon merkityksen kyseenalaistaminen. Pientä pintaremonttiakin tehdään, mutta vasta sitten kun muuttoillan päätteeksi on kilistetty punaviinilasillisilla. Uusiksi taitaa mennä myös blogini kuvausteksti, kun yksi nainen, kaksi lasta, kolme huonetta ja keittiö täydentyy parilla bonuksella.

Share
Ladataan...

Pages