Ladataan...
Inkerin vikaa

Kiitos Lilylle blogialustasta, yhteisöstä, tuesta, tsempistä, opeista ja ilosta. Nyt siirrän kaikki sisältöni omalle alustalle, olkoonkin se vielä siivouksen ja sisustuksen tarpeessa. Tervetuloa!

SANNASAARIKANGAS.FI

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Olen kolmatta iltaa yksin kotona. Siis ihan yksin, vain banaanikärpäset seuranani. Mies lähti lapsen kanssa kesäloman viettoon Kainuuseen, me arjen rattaissa pyörivät seuraamme vasta loppuviikosta perässä. Lapsilla on isäviikonloppu ja omien kokousaikataulujeni vuoksi yksi ekstrayökin toisessa kodissa. Olen siis aivan unona kotisohvalla, televisiouutisten hurrikaanihumina ja Spotifyn suosikit satunnaista seuraa tarjoamassa.

Kummallista. Tällaista ei ole tapahtunut ainakaan...vuoteen, kahteen, koska muka? Toki olen aina välillä yksin kotona, yönkin, koska puoliso on kolmivuorotyössä kulkeva sankarihoitaja ja lapset säännöllisesti toisissa kodeissaan. Mutta silti olo on ihan outo.

Yksinäisyyttä en kuitenkaan ole ehtinyt liiemmin kokea: lauantaina järjestin synttäreideni kunniaksi tyttöjen kemut ja pääsin kilistämään viinilaseja ihanien ystävien kanssa. Sunnuntaina kaksi naista ja yksi vauva tulivat auttamaan jämäruokien ja kakunrippeiden tuhoamisessa (vauvaa tosin kiinnosti lähinnä sähköjohdot ja muu jännä konttausetäisyydeltä löytyvä kielletty). Illalla sain vielä seuralaisen metsälenkille, joten koko viikonloppu sisälsi enemmän kaivattua kaveriaikaa kuin normikuukausi yhteensä!

Tänään tein töissä tunteja varastoon ja nakutin näppäimistöä pahan (tai laiskan) päivän varalle. Loput kakut syötin viikkopalaverissa kollegoille. Työpäivän jälkeen kävin ostamassa tuulenpitävän takin ja villahousut, jotta itsekin selviän Kainuusta hengissä. Söin päivällisen Telakan terassilla, vielä tarkeni aterian verran istua ulkosalla.

 

Kotona on niin hassua olla aivan itsekseen, että meinaan muuttua monologia papattavaksi höperöksi. Olen laulanut radion mukana niin että naapureita hävettää, syönyt kaikki ateriat sohvalla ja ihastellut perjantaina siivottua kotia, joka on vieläkin ihan koskemattoman näköinen. Kaiken tämän independent woman -tekemisen keskellä olen kuitenkin nyhverö, joka kaipaa rakkaan kainaloa ja ikävöi ihania lapsiaan.

Olen myös lukenut edelliseen kirjoittamiskirjoitukseen tulleet kommentit ajatuksella, pohtinut tätä bloggaamista ja vaivihkaa siirellyt vanhoja tekstejä ikiomalle alustalleni.

Olen pitänyt blogia Lilyssä kolmisen vuotta ja saanut sinä aikana arvokasta kokemusta, isompia ympyröitä ja kiinnostavia kontakteja. Blogien ympärillä oleva yhteisö on edelleen huikea, mutta portaalin mainokset tunkeutuvat jo liikaa omalle tontilleni. Alkaa siis olla aika pakkailla pikkuhiljaa muuttolaatikoita ja yhdistää kaikki elämäni tekstit (no ehkei niitä noloimpia päiväkirjamerkintöjä) samaan paikkaan. Aiemmilta vuosilta löytyy myös postaus jos toinenkin bittiavaruuden poimuista, osa aika turhia mutta toiset aivan hurjan tärkeitä ja jotkut jopa aika huikeita. Aina vanhoja blogejani kaivellessani päädyn lukemaan sen tekstin tammikuulta 2013, jossa kerroin eronneeni. Postauksessa oli 86 kommenttia, poikkeuksetta osaaottavia ja kaikkea hyvää toivottavia. Sitä minä haluan blogilta: tunnetta - vaikkei toivottavasti mitään yhtä musertavaa tai mullistavaa tapahtumaa suuntaan tahi toiseen olekaan omaan elämään tilattu.

Pysykää siis kuulolla, kunhan saan laatikot purettua ja edes jokusen seinän maalattua, kutsun teidät kunnolla uuteen digikotiini kylään.

Ja siinä kodissa ei tarvitse koskaan mennä yksin nukkumaan.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Olen viime kuukaudet pohtinut paljon sitä, millä haluaisin päiväni täyttää. Yhtenä alkusyksyn iltana, potiessani jälleen yhtä urakriisin, elämäkriisin ja identiteettikriisin uuvuttavaa suvantovaihetta lähdin lasten kanssa lähikirjastoon. Rojahtaessani lastenosaston viereiselle sohvalle bongasin nuorten hyllystä lukusuositukset sinulle, joka tykkäsit Skamista. Tajusin istuvani juuri siellä, missä tunnen olevani eniten kotona. Kirjojen keskellä, tarinoiden äärellä, koko maailman tieto ja tunteiden kirjo kansien väliin painettuna. Siellä, mistä etsitään kuvakirjoja taaperoille, pelejä teinipojille, heppakirjoja heppatytöille, sotaromaaneja lukion äidinkielen tunneille ja Yösyöttö väsyneen vanhemman vertaistueksi. 

Osallistuin tänään Image-lehden järjestämään kirjoittajakoulutukseen. Iltapäivän aikana sellaiset kotimaisen kirjoittamisareenan kuumat nimet kuin Sofi Oksanen, Hanna Jensen ja Ronja Salmi kertoivat oman kulmansa tekstin taikomiseen. Tai siis kirjoittamiseen: jos päivästä jäi jotakin käteen, oli se muistutus siitä, että hyväksi kirjoittajaksi tullaan vain kirjoittamalla. Ja lukemalla. Ja kirjoittamalla lisää. Että loistokkaidenkin kirjoittajien aloitukset voivat olla hankalia, tarina saattaa karata käsistä tai viimeinen editointiviilaus pysähtyy vain deadline-pisteeseen. 

 

Lukeminen ja kirjoittaminen linkittyy minulle vahvasti juuri kirjastoon, kaikkeen mitä tuo satavuotiaan synnyinmaan suurin ylpeydenaihe olemassaolollaan viestii. Tietoa, avoimuutta, tasa-arvoa, yksilönvapautta ja yhteisöllisyyttä. Jotain samaa on tässä blogimaailmassakin – vuorovaikutteisuudella kuorrutettuna. Siinä missä kirjastot ovat ryhtyneet lainaamaan kahvakuulia ja tarjoamaan kitaratunteja, on blogosfäärikin tehnyt uusia aluevaltauksia. Bloggaajat ovat markkinoijia, toimittajia, tuottajia, podcastin pitäjiä ja brändilähettiläitä. 

Aloitin blogin kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten, kun kaipasin purkukanavaa äitiysajatuksille ja tekemisen esikoisen päiväuniaikoihin. Blogimaailma on näiden seitsemän vuoden aikana muuttunut mielettömän paljon. Joskus tuntuu, että olen totaalisesti pudonnut kelkasta – en ole onnistunut (tai edes yrittänyt, halunnut, osannut, ehtinyt tai jaksanut?) tehdä blogista tulonlähdettä, en muuttunut ammattibloggaajaksi tai kiinnosta kaupallisia toimijoita. Kirjoitan kaikkien analytiikkamittareiden mukaan aivan liian harvoin, minua ei kutsuta lastenvaatemalliston launcheihin tai nimetä ehdolle gaaloissa – ainakaan vielä. Aina silloin tällöin näppäimistöltäni kuitenkin lähtee lentoon hauras helmi, joka tavoittaa satoja, tuhansia silmäpareja, koskettaa ja kiinnostaa. Aina silloin muistan, että on tämä tarinankerronta vielä minun juttuni. Blogiarkistoa selatessa itken usein itsekin, niin kipeitä, kauniita ja kujeilevia tekstejä olen saanut aikaiseksi.

Mutta entä sitten?

Sofi Oksanen muistutti tänään, että kirjoittaminen vain julkaisemisen vuoksi ei ole pätevä syy kirjoittaa. Sain itseni kiinni siitä lapsellisesta ja jo monta kertaa haudatusta haaveesta, että vielä joskus löytäisin omat sanani kirjaston hyllystä, että ajatukseni ja alkusointuni päätyisivät lainausautomaatin alle ja saisivat pienen maininnan syksyn uutuksien kirjalistauksessa. Mutta entä täällä verkossa? Saako täällä julkaista, vain jotta tulisi kuulluksi? Vai pitäisikö ensin löytää Oksasen painottamat kolme kirjoittamisen pääasiaa: oma aihe, oma ääni ja oma lause

Imagen koulutuksen aikana päähäni iskostui kuvitteellisen romaanini ensimmäinen lause, sain selityksen sille, miksi joillakin areenoilla tekstini ei vain toimi ja aloin miettiä vielä enemmän sitä, millä haluan päiväni täyttää. Ja sitäkin, mitä haluan jälkeeni jättää. Bittiavaruuteen katoavan sekavan joukon elämänkerrallista horinointia vai ihan kokonaisen tarinan?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Ei tullut yhtään liian lämmin, vaikka pukeuduin sunnuntai-iltana toppatakkiin ja paksuun villahuiviin puistokonserttia varten. Vannoutuneena sukankarttajana olen joutunut taipumaan, siirtämään kesäläpyskät sivummalle ja upottamaan nilkat nahkakenkiin. Yritän etsiä itsestäni sitä energiaa, joka selvittäisi lasten asustelaatikot ja ostaisi kymmenen uutta sormikasparia päiväkodin (ja nyt myös koulun) eteiseen hukattavaksi. Tyroksiiniresepti pitäisi uusia, vaatekaappi ratsata, hammaslääkäri varata, eteinen siivota, työkalenterista selviytyä, vanhempainiltaan osallistua ja synttärijuhlien salaatit suunnitella. 

 

Alkusyksyn aikataulut eivät ole sellaiset, joita uuden koululaisen vanhemmalle perhelehtien syyllistävissä otsikoissa suositeltiin. Rauhoita syksy, älä ota uusia työprojekteja, varaa aikaa kiireettömälle läsnäololle. Kummasti oma kalenterini on magneetin lailla imenyt itseensä ties mitä työsarkaa, tapahtumajärjestelyä, reissuja ja rojekteja, sekä ylempää määrättyjä että itse aiheutettuja. Töistä koulunpihan ja tarhanportin kautta kotiin kaaduttuani koitan edes pistää puhelimen sivummalle ja olla paikalla, vaikka sitten sohvalla reporankana prinsessasatuja lukemassa.

Ja onhan sitä noita, juuri päättyneen viikonlopun kaltaisia, lapsettomia oman luvan vapaita. Päiviä, jolloin voi käyttää tunnin juoksulenkkiin ja toisen suihkussa siitä toipumiseen. Jolloin voi käydä miehen kanssa ex tempore -elokuvissa tai iltapalalla Inezissä, hypistellä kaikki mintunvihreät korvakorut läpi ystävän kanssa Designtorilla ja purkaa sitten perhepurnauksensa brunssipöydässä. Jolloin voi mennä uimahalliin ja vain myötätuntoisesti hymyillä, kun joku muu säksättää suihkuhuoneessa ei saa juosta, älä mene vielä, ei noin, siis haluatko uimaan vai et?

Oikeastaan tulevien viikkojen täyteläiset päivät tuntuvat aika hyviltä. Töissä mennään tuhatta ja sataa, mutta aikaa löytyy myös pullakahveille ja perjantaiviskeille. Merkkaan kalenteriin koulutuksia, joihin haluan osallistua ja joita saan itsekin pitää. Etsin lapsille harrastuksia, neuvottelen viikkorahasta, lataannun kirjaston lastenosaston sohvalla. Koululaisen äitiys vaatii vielä opettelua, kirjatkin on vielä päällystämättä ja lapsi opiskelee jo espanjaa, jota en itse osaa lainkaan. Adios, lupaan huikata hänelle seuraavana aamuna reppuisen selän kadottua jykevästä ovesta sisälle. 

Ja jottei elo olisi pelkkää arkea, päätin yks kaks yllättäen järjestää itselleni synttärikemut. Vanhan liiton tyttöjen illan, jossa sipsi ja supatus olkoot pääosassa. Miehen kanssa keksimme, että syyskuuhun mahtuisi myös kahdenkeskinen matka Tallinnaan. Lasten kanssa karkaamme pian taas Kuhmoon, jossa viimeistään hyhmäisessä aamussa ulkohuussiin talsiminen etäännyttää kaupungin kiireestä.

Kesäloman loppuminen oli minulle kriisin paikka, en ollut ollenkaan sellainen lomalla työnimun löytänyt ja arjen rutiineja odottanut reipastelija, joita somekanavat tuntuivat olevan pullollaan. Ensimmäiset työpäivät lähinnä muistelin titteliä ja työnkuvaa, yritin epätoivoisesti palauttaa mieleen sitä, mitä kaikkea syksyyn oltiinkaan sovittu. Koulun aloitus oli ehkä isompi jännitys kuin olin odottanutkaan – siis minulle. Koko perheelle arjen, aikataulujen, säätämisen ja sopimisen paluu oli pienen kriittisen kasvatuskeskustelun paikka, jossa eniten satikutia taisin saada minä. Onneksi on karkkipäivät ja kainalo, johon voi palata riidankin päätteeksi.

 

Ristin loppusointujaan virittelevän elokuun haikeaksi ja vaikeaksi ja toivotan tervetulleeksi suloisen, säkenöivän ja selkeyttävän syyskuun. Kun antaa periksi syyskengille, sadesäälle, säntäilylle ja omalle epätäydellisyydelleen, on arkeen astetta helpompi astua.

Minun tekee mieli kahvia ja kirjoittaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

PMS eli pienien murheiden sunnuntai.

 

1. Eilisellä brunssilla en kehdannut pyytää munakokkeliin suolaa, koska naapuripöydissä ruokaa vain kehuttiin vuolaasti. Miten nynny sitä voi ihminen olla? Tuskin tarjoilija olisi mitään verisuonitautiluentoa kuitenkaan pitänyt, tai kokki tullut kiukkuisena pöydän viereen mesoamaan makuaistittomista turjakkeista. (Täysin merkityksettömänä kostona tein iltapalaksi itselleni kunnollisen kokkelin, jossa ei makua säästelty.)

2. Kansakuntaamme on iskotettu vahva ajatus siitä, että kaikkialla muualla jatkuvasti muodostetaan meistä mielipiteitä. Jopa yleisurheilun MM-kisojen toimittajat koettavat kaivaa voittajista esille edes hentoista Suomi-viittausta. Ruotsalainen mitalisti kuulemma osaa suomea, joten voisiko hän kertoa miksi pitää Rautavaarasta, suomeksi? Ei voi, hän on juuri huomannut olevansa maailman paras siinä mitä tekee.

3. Huomasin (taas) valuneeni lasteni vanhemmuudessa projektipäälliköksi, joka koittaa pitää kaikki langat, aikataulut, delegoinnin ja tulosseurannan käsissään. On hankala jättää asioita toisen huoleksi, joskus pitäisi osata ihan ääneen pyytääkin. Ärsyynnyin niin, että ränttäsin aiheesta talouteni toiselle aikuiselle, vaikka syytön hän siihen on.

4. En aina käytä typeriä massamaneereja, mutta kun käytän, valitsen tämän. Onko tämä joku kesän 2017 virallinen somekuvatekstimalli?! Raivostuttava.

5. Jakomielitautinen ja jatkuvasti turhia odotuksia nostattava kesäsää. No ei siitä sen enempää.

6. Kylläpä sittenkin! Kaikkialla kauhisteltiin ja kaunisteltiin eilisiltaista myrskyä, huikeita salamoita ja Helsingin hipsterit hajottanutta rajuilmaa. Täällä Tampereella saatiin vain vähän isompi sade. Sade! Siis vettä, pisaroina. Missä elämykset, jännitys ja adrenaliini?

7. Silmäleikkauksessa käynyt mies jättää silmätippojaan kaikkialle. Kaikkialle! Niitä on lavuaarin reunalla, ikkunalaudoilla, pöydillä ja jopa pesukoneessa. Meinasin jo älähtää, että niitä saamarin tippapipettejä löytyy jo minunkin paitani taskusta, kunnes muistin että olin lainannut miehen paitaa ja asia oli siinä mielessä ihan ok.

8. Olin taatusti tänään ärsyyntynyt vielä jostain muustakin, mutta olen nykyään niin hemmetin huonomuistinen, etten keksi enää mitä ne asiat olivat. 

9. Huomenna on taas maanantai.

 

 

Nämä ärsyttivät tänään. Lähtisivätköhän lenkillä? Tai sitten pitää vaan odotella, että naisruhoa ja mieltä maagisesti heittelevät hormonit tekevät minusta taas tyynen ja tyytyväisen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Esikoiseni, hän joka teki minusta emon, muuttui keskikesällä seitsemänvuotiaaksi. Tällä viikolla hänestä tuli ihan oikea koululainen.

 

 

Syntymäpäivää juhlittiin eskarikavereiden kanssa upouudessa Muumimuseossa ja kotipihallamme jäätelökakkua ahmien. Hämärässä museossa katselin vaivihaa kymmenpäistä kaveririvistöä ja mietin, miten pieniä isoja he kaikki ovatkaan. Lahjoin lasta teemaan sopivasti muumimukilla ja juhlapaidalla, mutta isoin ja ihmeellisin lahja oli luonnollisesti ikioma puhelin, jonka ensimmäinen WhatsApp-viesti lähetettiin isille: "Se on moro."

Tällä viikolla valmistauduimme konkreettisesti koulunaloitukseen: kävimme reppuostoksilla, hankimme kyniä ja kansion tärkeille papereille, päivitimme vaatekaapin farkkuosaston vastaamaan pidentyneitä koipia. Isostunut lapsi sai myös ikioman kirjastokortin sekä bussikortin, joiden omistajuudesta ylpeily on kirvoittanut kipakoita katseita nelivuotistaipalettaan tarpovalta pikkusiskolta. Pieni on vielä toki tuo isompikin, vaikka kieltäytyy jo Pikku kakkosesta.

Torstaina pyyhin toisten vanhempien vierellä salaa kyyneleitä silmäkulmasta, kun koululaisiksi kääntyneet vastasyntyneemme marssivat vilkuttaen opettajan johdolla luokkaansa. Iltapäivällä poimin luokasta poikasen, joka esitteli tohkeissaan matikankirjaansa ja kertoi, että hänen koulukummillaan on puhelimessaan kaikki samat pelit kuin hänellä, paitsi yksi. Nyt jääkaapin ovessa keikkuu lukujärjestys ja jännityksellä odotamme kymmenen aamuista selviämistä sekä uuvuttavan Helmi-viestinnän alkamista.

 

Kun aloin kirjoittaa verkkoon, oli esikoinen blogini päätähti. Kirjasin ylös vauvan kasvukäyrät, keskiviikkoasut ja sosekokeilut. Avauduin huonosti nukutuista öistä, maitoallergiasta ja loppumattomasta harsopyykistä. Parin vuoden päästä sain kirjoittaa isoveljen ihmeellisyydestä, sitten kahden kodin kansalaisesta. Pikkuhiljaa lapsi on saanut jäädä teksteissä taaemmas, enää ei tee mieli avata hänen mielenliikkeitään koko maailmalle tai etsiä haasteisiin vertaistukea isolta yleisöltä. Hän luokoon nyt itse omaa kuvaansa (mutta ei ihan vielä somessa, vaikka uudella puhelimella ehtikin jo salaa ladata ensimmäisen videonsa YouTubeen...). 

Yhä voin kuitenkin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla seitsemänvuotiaan äiti. Koululaisen äiti. Aistin lievää tyrmistymistä ja hapuilevaa hämmennystä muista kaltaisistani, jotka perjantaiaamuna esikoistensa kanssa odottivat koulun pihassa kellon soittoa. Sinne se on nyt päästettävä, peruskoulun polulle oppimaan, kokemaan, pettymään ja pärjäämään. On löysättävä ohjaksia, katettava kotona pöytään kaikki ne eväät, joilla toivoisi toisen selviävän jälleen uudesta päivästä. Kuka kiusaa ja ketä, löytääkö lapsi paikkansa, odottaako häntä onnellisuus ja ettei nyt vaan sattuis mitään noilla vaarallisilla kujilla – siinä kai ikätoverivanhempien pelot yhdessä nipussa. Vastaustahan ei tiedä, ja sehän tässä äitiyshommassa haastavinta onkin. Sitä koittaa kai vaan kasvattaa ja kasvaa mukana, kuunnella ja kannustaa, toivoo parasta ja jättää pahimmat pelot piiloon. 

Seitsemän vuotta äitinä alkaa kuulostaa jo pitkältä ajalta. Siinä ajassa luulisi jo jotain oppineensa? Aina välillä kyseenalaistan kyyneliin asti omat valmiuteni, pienistä hetkistä nappaan liikutuksen veroiset onnistumisen tunteet. Sama lienee tunneskaala koululaisellakin. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Heräsin tänään hämärässä makuuhuoneessa. Ilmassa on jo selvä syksyn tuoksu, illat viilenevät varkain ja pimenevät kuin huomaamatta. Keskikesän valo on auttamatta tältä vuodelta hyvästelty, ihan kohta pitää sukista kieltäytyjänkin taipua ja pistää lakatut varpaankynnet piiloon.

 

 

Meihin peruskouluputkessa marinoituihin on auttamatta iskostettu vuoden kierto, joka ei ala uudenvuoden raketeista tai noudata bisnesmaailman kuivia kvartaaleja: uusi reppu ostettiin ja uudet kynät teroitettiin elokuussa, ja vielä nytkin tämä on kuukausista se, jolloin on eniten energiaa uudelle. Omaan LinkedIn-virtaani tipahtelee uudesta työstä ilakoivia ja yksi jos toinenkin tuttava kertoo aloittaneensa syksylle jonkin uutuutta kiiltävän projektin.

Itse ehdin lomalla lepuuttaa paitsi jalkojani, myös päätä. Suljin tietokoneen ja työsomeista tärkeimmän eli Twitterin kolmeksi viikoksi, enkä kertaakaan kaivannut näppäimistön mäiskettä. Ehdin kesäloman aikana käydä kesäteatterissa ja kansallispuistossa, katsella virtaavaa koskea Kuhmossa ja peilityyntä järveä Punkaharjulla. Norkoilimme lasten kanssa leikkipuistoissa, palelimme rannalla, söimme lounaaksi nuudeleita ja katsoimme elokuvia yhdessä kasassa sohvalla. Historiallisen kylmän kesän monia sadepäiviä vietimme kirjastoissa, lomalla jaksoin ja ehdin jopa lukea itsekin jotakin. Päivitin Instagramiin lukemattomia kuvia ihanista lounaista, kotisohvalle kasatuista aikuis-iltapaloista, ravintoloista ja kahviloista. Lapset söivät ehkä sata palloa jäätelöä. Ne perinteiset, eli suursiivous tai valokuvien järjestäminen, jäivät jälleen tekemättä.

Nyt lomat on lomailtu ja aivot koettavat epätoivoisesti käynnistyä kohti työmoodia. Ensimmäiset työpäivät olen kahlannut sähköpostiviidakossa ja tuijottanut todo-listaani, yrittänyt palautella mieleen mihin heinäkuun alussa oikein mahdoinkaan jäädä. Oli hienoa huomata, että maailma ei räjähtänyt eikä edes firma kaatunut, vaikken kolmeen viikkoon tehnyt yhtäkään markkinointielettä sen hyväksi.

Saan tänä syksynä olla aitiopaikalla seuraamassa yhtä muutosta, kun esikoiseni käy läpi metamorfoosin päiväkotilapsesta koululaiseksi. Ensimmäisen luokan aloitus jännittää (minua) aika lailla, ja en meinaa välttää nostalgisointia reppuostosten ja uusien kouluvaatteiden hankinnan äärellä (omani ostettiin aina elokuussa Itäkeskuksesta, mikä oli maalaiskylän lapselle Dubain ostoskeskuksia vastaava megaluokan kokemus).

Huomaan myös kaipaavani itse jotakin uutta. Kevät täyttyi kuntavaaleista ja kesä jäätelöstä, entä mitä nyt? Urapolkukin tuntuu kaipaavaan uudenlaisia kiemuroita. Ajattelin avautua aiheesta varovasti näin verkossa, kokeilla että kuuleeko kukaan tai pyörähtävätkö rattaat johonkin suuntaan. Päivitän kotisivujani, virittelen verkostoja, kokeilen jääkö satimeen rapujuhlien kokoinen saalis.

Siispä: kohti uutta – ja sen yli.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Olen tähänastisen elämäni aikana ollut kolme kertaa raskaana. Kolme kertaa olen seissyt kylpyhuoneen kelmeässä valossa ja tuijottanut tikkuun piirtyneitä punaisia viivoja, pelännyt että onnesta, epäuskosta tai pakokauhusta pamppaileva sydän iskeytyy rintakehän läpi ja läimähtää peilikaapin ovea vasten. 
 


Ensimmäinen raskaus eteni kuin eteerisissä oppikirjoissa. Alun pahoinvointi, keskivaiheen kukoistus, lopun kolotus ja sen seitsemän hullunkurista oiretta. Veriarvot kohdillaan, ultraajan ruudulla innokkaasti sätkivä poikanen. Minä olin nuori, terve ja vetreä, hehkuin onnea ja kannoin kasvavaa kumpuani kiitollisena. Raskauden puolivälissä juhlittiin häitä, olin onnesta ymmyrkäisenä kun perintömekon valkean kankaan alla potki uudenlainen elämä.

Viikkoa ennen synnytystä palautin graduni. Puhisin supistuksia siedettävämmiksi ja välttelin vauvapalstojen synnytyskertomuksia. Lokit kirkuivat pilvettömällä juhannustaivaalla, kun maailmaan syntyi ruskeatukkainen ja sinisilmäinen poikanen.

 

Toinen raskaus oli alusta asti kuorrutettu epävarmuudella. Toinen lapsi oli toivottu, muttei odotettu. Seisoin uuden kodin vessassa maailmoja mullistava tikku kädessäni, tilit tiukille vetävän asuntolainan alla, puhalsin hetkessä kauemmas ajatuksen unelmatyön etsimisestä ja erilaisen arjen alusta. Aika pian ajatus kahden vuoden ikäeron sisaruksista alkoi tuntua oikealta, mutta jokin oli jo pielessä. Koko odotus oli yhtä huolella hunnutettua viikkoa toisensa perään: keskenmenoepäily, kohdusta löytynyt väliseinä, tulehduksia, kasvukontrollia, kaiken kruununa hepatoosi ja takaraivossa kolkuttava pelko kohtukuolemasta. Verhosin vatsani, kärräsin esikoista kerhoon, voin huonosti ja itkin avuttomuuttani mitä turhimmista asioita. Olin epäkiitollinen, väsynyt, oman kehoni ympärille käpertynyt kriisipesäke.

Mustimpina hetkinä yritin muistella, olinko toista lasta oikeasti tahtonutkaan, valoisampina viikkasin vauvanvaatteita varastosta ja vertailin sisarusrattaiden jokaisen mutterin ominaisuuksia. Naurahtaen vannoin, etten koskaan enää aio olla raskaana. Jos minulta nyt kysyttäisiin muistoja toisesta odotuksesta, osaisin ehkä kertoa iloisista kesäjuhlista ja kymmenien ultrakäyntien venäläislääkärin lohduttavista sanoista. Lähes kaikki muut muistot ovat hapertuneet yhdeksän kuukauden harmaaseen epävarmuuteen. Puoliso otti kantaakseen isomman vastuun kotitöistä, ruokaostoksista, tilin saldosta, kenties minunkin tuntemuksistani. Myöhemmin selvisi, etten silti ollut turhaan tuntenut itseäni odotusaikana yksinäiseksi. Synnytinkin helvetti sentään yksin.

Hepatoosin vuoksi kuopuksen synnytys käynnistettiin. Kymmenen lääketieteen opiskelijaa tuijotti silmät suurina, kun valuin verta ja kyyneliä tutkimuspöydälle. Kaikesta huolimatta toinen synnytys oli mahtava, voimauttava, ankeat raskausmuistot kullannut kokemus. Kun pitelin rinnallani pikkuriikkistä pikkusiskoa, kaikki huolet huuhtoutuivat pois. Lapsi oli terve, elossa, hän teki katseellaan kaiken täydelliseksi.

 

Kolmannen kerran olen katsonut kahta viivaa aivan väärällä hetkellä. Elin uuden parisuhteen rakastuneessa alkuhuumassa, siinä hetkessä jossa on juuri puhuttu että mitään kiirettä ei ole, jossa yhteisestä jääkaapista on väännetty vain hermostuneita vitsejä, jossa mun lapset ja sun lapset ovat toisilleen kyläileviä kavereita. 

Vatvoimme viivoja viikkotolkulla. Liian paljon, liian pian, mikä kaikki voisikaan mennä pieleen. Tunnetaanko edes toisiamme, ollaanko toivuttu aiemmistakaan kolhuista? Entä jos muutun taas sellaiseksi, josta tekee mieli erota?  Kumpikaan ei kestäisi vielä yhtä kahden kodin välillä seilaajaa. Entä jos abortti jää kaihertamaan ja kaataa suhteen? Entä jos loppuu rakkaus, rahat tai rahkeet? Entä jos?

Tuntikausien keskustelujen jälkeen pienelle annettiin kuitenkin lupa tulla. Piilottelin pahoinvointia ja välttelin väsymystä, hämmennyksen ja hirvityksen välissä tunsin pieniä ilon sykäyksiä. Kannoin kutkuttavaa salaisuutta ja tunsin saaneeni saanut uudenlaisen mahdollisuuden. Mikä voisi olla parempi koti uudelle elämälle kuin monen sylin täydeltä rakkautta? Käytännön asiat kyllä järjestyisivät, kai jostain sopivan kokoiset seinätkin löytyisi uusioarjen ympärille. 

 

Varhaisultrassa näytöllä ei näkynyt heiluvia miniraajoja tai pamppailevaa sydäntä. Näkyi pelkkää mustaa. Tyhjä kohtu, tuulimuna, väärä hälytys. Viikkokausien tunnemyrskyjen tyyntymisen jälkeen tilanne tuntui huonolta vitsiltä ja huijaukselta. Lääkäri punnitsi sanojaan, minä sopersin jotain siitä ettei tämä nyt alunperinkään mikään suunniteltu juttu ollut. En tiennyt, mitä saisi, kuuluisi tai voisi tuntea. Pitikö helpottua, huolestua, pettyä vai kohauttaa olkiaan? Mies otti kädestä kiinni, itku tuli molemmille.

Hetki tuulimunatuomion jälkeen (siis kirjaimellisesti, ehkä kymmenen minuutin kuluttua ultrasta) kävimme asuntonäytössä katsomassa nykyistä kotiamme. Satavuotias hissitön talo ei lähtökohtaisestikaan ollut vauvaperheen koti, näyttö oli sovittu johonkin toiseen skenaarioon. Nyt seisoimme yhtäkkiä erilaisessa lähtöruudussa, eikä yhteenmuutto ollutkaan olosuhteiden pakottama. Se askel päätettiin silti ottaa, vaikka kotiin tutustuttiinkin silmät punoittaen ja aivan omituisissa tunnehuuruissa.

Vaikka uusi raskaus ei ollut totta, se piti silti keskeyttää. Tuntui kuin olisin saanut kokea kaikkien vaihtoehtojen paskimmat puolet. Keskeytys oli iljettävä kokemus, fyysisesti kivulias ja henkisesti odotettua kuormittavampi. Olin ehtinyt kertoa raskaudesta lähimmille ystäville ja entiselle puolisolle, nyt jouduin perumaan puheeni, pitämään epäilyttävää sairaslomaa ja olemaan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Saako keskenmenoa surra, jos kaikki on saanut alkunsa vahingosta? Kannattaako minun tätäkään tekstiä julkaista, pitäisikö kaikkea tapahtunutta pikemminkin piilotella ja vähän jopa hävetä – olen kuitenkin vastuullinen aikuinen, pitäisi vähän paremmin pitää huolta asioista ja helppoa päätöstä sinä kai toivoitkin?

 

Kolmannen raskauden laskettu aika olisi ollut tässä kuussa. En voi välttyä mielikuvalta, jossa työntelisin vaunuja kesäisessä puistossa, katselisin puissa kiipeilevää kolmikkoa ja kokisin vielä viimeisen kerran pikkuvauva-ajan ihmeelliset käänteet. Mietin, millainen perhe me sitten oltaisiin. Kuuntelen vuorotellen tilastoja vauvaperheiden erosta ja kertomuksia siitä, miten yhteinen lapsi on hionut uusperheen yhteen. Koitan paikantaa ne tunteet, joita lähipiirin lisääntymisuutiset saavat aikaan: onko iloni keskellä murunen katkeruutta? Kuljen biologinen kello kaulassa ja suren menetystä, joka ei ole tarpeeksi suuri mitattavaksi. En oikeasti tiedä, haluanko, uskallanko, osaisinko vielä edes yrittää.

Jossittelulla kadottaa kiitollisuuden, menneellä ei voi maalata tulevaa. Järki sanoo, että näin on hyvä, mutta keholla on kaipuunsa. Tunne ei edes oikein tiedä miten päin pitäisi olla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Pitääkö puolison lasta rakastaa, entä saako häntä komentaa? Miten liikkuvat kettureput, kurahousut, rahat, normit, arvot ja asenteet, kun lapsilla on kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat?

Muun muassa näitä minulta kysyttiin, kun vierailin Valeäidin podcastin penkissä. Vastauksistani syntyi Valeäidin nauhoitusten ykköskauden viimeinen jakso, jossa puhuttiin uusperheistä

 

 

Podcastissa en suinkaan puhunut konkarin suulla, vaan vasta puolen vuoden bonusäitiyden kokoisella kokemuksen värisevällä äänellä. Ennen nykyistä kolmen lapsen uusiokokoonpanoa ehdin asua nelisen vuotta kolmistaan omien lasteni kanssa, ja yhä vain yhytän itseni mieltämässä identiteetikseni sinkkuäidin ja perhemuodokseni yhden vanhemman perheen. Nyt kuitenkin lapsia on kolme (vielä hetken mahtava ikäsarja 4-, 5- ja 6-vuotiaita), ovisummerissa kaksi sukunimeä ja kylpyhuoneessa viisi hammasharjaa ja armoton sotku.

Vaikka uusperhe on minullekin uusi juttu, olen alkuvuoden aikana ehtinyt oppia siitä kaikenlaista. Olen myös saanut kohdata aivan uusia tunteita, joita on joutunut käsittelemään lastenhuoneen ulkopuolella, omassa päässä ja puolison kanssa. Monet tunteista ovat sellaisia, ettei niitä oikein kehtaisi ääneen myöntääkään: mustasukkaisuutta omista biolapsista, kumppanin lapsesta, kumppanin entisestä puolisosta (tai tämän lapsesta!), entisen kumppanin nykyisestä kumppanista. Rasittavia, raastavia, jalkaan sopimattomia mustia sukkia jos jonkinsorttisia. Niistä onneksi ainakin jokunen on ehtinyt hukkua ahkeran likapyykinpesun aikana. 

Uusperheessä on myös lähes aina läsnä jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne. Kaipaan lapsiani kun he ovat isällään, tuntuu ontolta kun en tiedä päiväkotikuulumisia tai mitä viikonloppuna luettiin iltasaduksi. On kipeän kasvamisen paikka myöntää, että lapsilla on kaksi tasavertaista kotia, enkä minä pitele arjen lankoja yksin käsissäni. Toisaalta olen lahjalapselle aina ”vain” Sanna; minusta ei tule hänen äitiään enkä sellaiseksi ole edes pyrkimässä. Paikkani puolison rinnalla, pyykkien viikkaajana ja perunakattilan ääressä on kuitenkin äidillinen. Jaan kaikkien kolmen lapsen vanhemmuutta kumppanin kanssa, ei meillä ruokapöydässä kysytä että kuka kenenkin geenejä kantaa. 

 

Vaikka podcastin perusteella arkemme tuntuu rullaavan kuin tanssi, on viime kuukausiin mahtunut myös odottamattomia askelkuvioita ja liian pitkäksi venyneitä taivutuksia. Kahden perhekulttuurin törmäyttäminen tuskin ikinä sujuu täysin kivutta:  entistä isomman makaronilaatikon lisäksi pöydälle joutuu nostamaan lastenkasvatukseen liittyviä periaatteita, tasapuolisen kohtelun vaatimuksia, omia kritiikkiä kestämättömiä normeja ja lapsellisia tunteita. Toisin kuin kahden aikuisen ydinperhe, emme ole kasvaneet lapsiperheeksi yhtä aikaa ja muovanneet toinen toistamme, vaan rysäyttäneet toimintatapamme ja tuntemuksemme yhteen samalla kun muuttolaatikoita kannettin kahdesta taloudesta uuteen kotiin. 

Kiistan saisi helpoiten aikaiseksi käytännön asioista: rahasta, omasta ajasta, kuka vie kenenkin lapset päiväkotiin ja kenen vuoro on nukuttaa milläkin kokoonpanolla. Sosiaalisen median uusperhekeskusteluista olen myös oppinut, että hämmentävän usein arkea sekoittaa omassa mahtavuudessaan sekoileva ex-puoliso. Meillä välit vanhempien välillä toimivat, mutta eivät ilman työtä. Itse kuitenkin koen, että isoimmat kriisinpaikat tulevat omista rooleista. Kenen äiti minä saan kulloinkin olla, mitä minulta odotetaan, mitä toivon toiselta ja olenko osannut sanoa sen ääneen? Vastikään kävimme iltasohvalla varsin asiallisen keskustelun siitä, voiko bonusvanhempi olla mukana lapsen neuvolakäynnillä, miksi moista ei ole tullut edes ajatelleeksi ja miksi se tuntuisi vähän oudolta? Joskus tuntee itsensä ohitetuksi bonuslapsen asioissa, toisinaan taas saan itsensä kiinni lapsivapaasta sohvaköllöttelystä, kun kotona on vain puolison lapsi. Siinä missä yhteinen joulu punaisten ja vihreiden muuttolaatikkojen katveessa oli melkoinen happotesti perhetaipaleellemme, on muidenkin merkkipäivien iloisuuden reunaan tarrautunut häivähdyksiä haikeudesta. Voisin veikata, että aika monessa muussakin uusiolaumassa lasten syntymäpäivät, äitien- ja isänpäivät herättävät sekalaisia tuntemuksia ja kyyneleitä pyyhitään silmäkulmista muutenkin kuin lahjojen liikuttavuuden vuoksi. Eikä näissä päivissä ole kyse käytännön asian hoitamisesta vaan kokemuksesta: siitä, miltä tuntuu ja miksi, ja saako tunteensa sanoa ääneen, kun pohjimmiltaan on koko perheestä äärettömän kiitollinen?

 

Heikompia hengästyttää, kun valotan kalenteriamme ja perhekokoonpanomme mustekalamaisia lonkeroita. Kolme lasta, joilla on yhteensä kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat. Yksi kolmivuorotyöläinen, kaksi päiväkotia eri puolilla kaupunkia, lapsiviikkoja ja aikuissaunavuoroja. Kaiken kasassa pitäminen vaatii säätämistä, järjestämistä, mittaamattoman määrän metatyötä ja omaani paremman muistin, joka ei millään saa kaikkia kevätjuhlia, kurahousuja, iltavuoroja, valtuuston kokouksia ja kesälomia pysymään näppäimissä. Syksyllä jännityskerrointa lisää esikoisen alkava koulu ja ennustan jo nyt olevani se Wilman ärsyttävin, hajamielinen mutta vaativa vanhempi. 

Uusperhe pähkinänkuoressa: kiistoja entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa,  loputonta vatvomista, sietämätöntä säätöä ja kaikesta uusilla kierroksilla kipuilua? Miksi kukaan moiseen hullunmyllyyn haluaisi lähteä! Eroa harva ehdoin tahdoin valitsee, mutta uusperheeseen ei kyllä kukaan takuulla ryhdy vasten tahtoaan, ei edes lasten takia. Ei, vaikka ne aika kivasti yhdessä leikkisivätkin. 

Kaiken tämän tarkoitus löytyy lasten nukahdettua sohvalta, elokuvateatterista viereiseltä penkiltä, aamukahvin keitosta, yöllä käsinä ympäriltä. Se piileskelee arjen jakamisena, kuulumisten kysymisenä, yhteisinä huolina, pehmeinä suukkoina. Se on ihastusta, kunnioitusta, tahtoa ja läheisyyttä. Rakkautta. Ympärillä voi pyöriä bonuksia ja bioja, lapsia ja niiden valvojia, tiskejä ja täyttymättömiä toiveita. Uusperheen ydin onkin parisuhde. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Tämän vuoden teemana: toteutuneet vihreät haaveet, joita ei aiemmin osannut oikein ottaa tosissaankaan? 

Puolueeni tunnusväristä huolimatta olen häpeällisen huono viherpeukalo. Kasvini kuolevat, kukkani kuihtuvat, yrttini muuntuvat käyttökelvottomiksi ennen kuin ehdin edes googlata miten tsatsiki tavataan.

Mutta nyt! Nyt taas! Taas on se aika vuodesta, kun paatunut kerrostalorapun palvoja alkaa haaveilla omasta pihasta, vehreästä nurmesta ja pikkuisesta kukkapuskasta, ehkä jopa omenapuusta, vadelmapensaasta ja pienestä kasvimaasta, jossa pari porkkanariviä ruokkii koko perheen kesäkuusta pitkälle syksyyn...
 

 

Tässä uudessa kodissa olemme sen verran onnekkaita, että yli kolmessa metrissä huitelevan huonekorkeuden lisäksi voimme jatkaa rajallisia neliöitä pihan puolelle. Taloyhtiön korttelipiha on leikittänyt lapsia jo yli sata vuotta ja omiammekin jo jokusen kuukauden. Mutta vasta nyt kevätsäiden vihdoin saavuttua kalenteriin (hiljaa siitä tiistaina tulevasta lumimyrskystä) pääsee piha oikeuksiinsa. Naapurit kaivautuvat koloistaan, koululaiset kailottavat kiipeilytelineellä, seniorit valtaavat aurinkoisen seinänvieripenkin ja joku on taiteillut asfaltin täyteen katuliitukuvitusta. Mekin päästämme jo oman kolmikkomme keskenään pihalle pörräämään ja kuuntelemme kiistoja keittiön raollaan olevasta ikkunasta. Havainnekuvien perusteella ja puiden silmuista päätellen pihamme on kesällä melkoisen vehreä keidas, mikä on aika fantastinen juttu – asumme kuitenkin keskustan ruuhkien ja vannoutuneintakin ratikanrakastajaa koettelevan katutyömaan keskellä.

Kerrostaloasukkina on ihanan helppoa ja huoleonta: sitä välttää pihatyöt, haravointihelvetin, istutustuskat ja lumiahdingon. Samalla kuitenkin menettää sen ihan oman pläntin tuoman auvon, paljasvarpaat nurmikolla ja aamusaunan jälkeen paitulissa pihamaalla kekkaloinnin. 

Niinpä tähän aikaan vuodesta kehitän aina itsestäni pihahaaveilijan. Näen tietysti vaaleanvihreiden lasieni läpi vain aamusta iltaan pihamaalla ilakoivia lapsukaisia, helottavan auringon ja itselläni täysin utopistisen päivetyksen. Omalla pihalla kukkani hehkuisivat kaikissa väreissä, yrttimaa puskisi vitamiinia suoraan suoneen ja marjapensas muuttuisi automaagisesti pakastimen antimiksi.
 


Koska korttelipiha (ja kivenheiton päässä aukeavat puistot) täyttävät pahimmat pihatoiveeni, olen nostanut unelmani niin sanotusti nextille levelille. Kävimme tänään katsomassa myynnissä olevaa siirtolapuutarhamökkiä. Juuri kyseinen tontti ei ehkä ole meidän punainen tupa ja perunaton maamme, mutta unelma pyörämatkan päässä odottavasta kesäkeitaasta kytee nyt vahvasti. Mieskin on pikkuhiljaa taivuteltu uskomaan, ettei siirtolamaailmassa välttämättä ole kyse nudistien työleiristä tai perennariidoiksi yltyvästä kesäkyttäyskulttuurista. Lauantain lottovoiton sovimme käyttävämme mökkiostokseen – onnetar siis ratkaisee, ladotaanko kauppakirjaan tuhansien taalojen hirsihuvila Teiskosta vai siirtolamökkipahanen kaupungin vuokramaalta.

Mökkielämää (ja sitä lottovoittoa) odotellessa sekosimme kukkakaupassa ja ostimme tuvan täyteen viheriäistä. Samalla ne muutamat kanssani hengissä selvinneet kasvipolot pääsivät isompiin asumuksiin, yrtit saivat lisää elinaikaa älyruukuilla ja koti muuttui taas vähän kivemmaksi. Tampereen ihanalta Designtorilta ostin vielä ikkunaan killumaan puolison toivoman roikkuvan kaktuksen, joka on kuulemma nyt muotia ja hip. 
 


Vaan entä se siirtolapuutarha. Hip, hot, not vai never again? Jos siellä kommenttiboksin takana on joku palstailija tai pikkutontinpitäjä, kertokaahan kokemuksia!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Olen viime viikkoina miettinyt enemmän kuin tehnyt, lukenut enemmän kuin kirjoittanut.

Kuntavaalien jälkeen yksi kevään tavoite vaihtui todellisuudeksi ja kampanjastressi kokousaikataulujen sovittelemiseksi. Sain huikeat 258 ääntä (kiitos niistä kaikista!) ja olen omaksi yllätyksekseni Tampereen kaupunginvaltuuston vihreän valtuustoryhmän neljäs varavaltuutettu. Jos siis isot vihreät orakset ja ollipojat ovat reissussa, minulla on suuri todennäköisyys päätyä valtuustosaliin painamaan jaata subjektiivisen päivähoidon säilyttämiselle ja eitä koulutusleikkauksille. Tämän lisäksi varavaltuutetulle aukeaa mahdollisuus erinäisiin lautakunta-, johtokunta- ja tiesmikäkokouspullakunta-paikkoihin. Eli mahdollisuus vaikuttamiseen.

Uusi valtuusto ei kuitenkaan vielä ole työssä, en ihan tiedä mitä luottamuspaikkoja hakisin ja kaupungissa käytävät pormestarineuvottelut eivät ole vielä edenneet kovin pitkälle. En siis istu kaikkia iltoja kokouksissa tai plärää lautakuntien esityslistoja – ainakaan vielä. "Älä sitten pala loppuun", muistutti vakiokahvilan pitäjä myydessään minulle aamupirtelöä, johon naurahdin epäuskoisesti. Eihän minulla nyt tässä mitenkään liikaa tekemistä ole.
 

 

Toisaalta, ehkä vähän onkin. Olen tietoisesti yrittänyt pyristellä pakoon tämän päivän työelämää vaivaavasta kiireen eetoksesta. Oravanpyöräpuheesta ja hektisen tehokkuuden maksimoimisesta. Olen valinnut vajaan työajan enkä läheskään joka päivä suorita työtäni sataprosenttisesti. Lapsillani ei ole kuskaamista vaativia harrastuksia enkä itsekään pörrää juuri muualla kuin kirjastossa ja lenkkipolulla. Siivoan suurpiirteisesti ja ostan rahalla kotiin kulkevia kauppakasseja ja perjantaipizzoja. Kuntavaaleissa kampanjasloganini oli Rauhaa ruuhkavuosiin ja luulin tekeväni kuten saarnaan: haluan aikaa ja rauhaa työn ja perheen onnelliseen yhteensovittamiseen.

Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että arjessa on liikaa liikkuvia osia ja turhaa kiirettä. En muka ehdi mitään, vaikka koko ajan teen jotain. Turha ruuhka näkyy myös siinä, että kun en tee mitään, mietin mikä jää nyt tekemättä. Ajattelin vihdoin myös myöntää itselleni, että eroperheen ja uusperheen asioiden hoito ja käsittely ihan oikeasti vie voimia, metatyön taakka ei pienene vaikka tiskivuoroista olenkin saanut luikahdettua eroon, että lasten ikävöinti ja toisaalta lastenhoidon järjestely vaativat aikaa, hermoja ja omaani paremman muistin. Olen myös huolestuttavan koukuttunut Temptation Islandiin – ihan vaan koska se saa päivän aikana surranneet aivot hetkeksi hiljenemään. 
 

 

Olin viikko sitten mukana monen muun some-eläjän tavoin PING Helsinki -tapahtumassa. Olin paikalla sekä työn puolesta että bloggaajana, siis content guruna, kuten meitä tekstiä tai kuvaa eetteriin suoltavia sisällön tekijöitä nimitettiin. Tapahtuma oli hienosti järjestetty, puhujat herättivät ajatuksia ja kiteyttivät osaamistaan, kahvia sai kaiken aikaa ja kohtasin muutamia vanhoja mukavia tuttuja. Tapahtuman pääviesti jäi kuitenkin kaihertamaan: nyt pitää olla isompi, parempi, rohkeampi. Tavoitella unelmia ja surffata niiden yli! Bloggaajat puhuvat vaikuttavista sisällöistä, markkinoijat kampanjan reacheistä. Vielä vuosi sitten kohkattiin sisältömarkkinoinnista, nyt puhutaan vaikuttajamarkkinoinnista ja sitten lavalle astelee tsiljoonan seuraajan tubetähti Casey Neistat (jonka olemassaolosta en keskiaikaisena kirjojenlukijana tiennyt mitään ennen viime viikkoa) joka käyttää korporaation koko mainosbudjetin johonkin siistiin ja sanoo että vaikuttajista puhuminen on bullshit. Pitää tehdä just sitä mitä huvittaa, pitää olla rohkea, huikea, erilainen ja inspiroiva! Ja pitää tehdä videoita, koska k-a-i-k-k-i katsovat nyt videoita, paitsi minä, joten olen pudonnut kelkasta jo ennen kuin se lähti laskuun.

Viestinnän ammattilaisena ja B2B-markkinointia työkseni tekevänä tiedän, mitä kaikella tällä tarkoitetaan, mutta pieni humanistihiiri sisälläni piipittää. Miksi kaikki kaupallistetaan? Miksi pitää olla iso ja ihmeellinen? Missä piilee tavisten menestys ja keskinkertaisten gloria? Kun puhutaan uniikeista kävijöistä, ei todellakaan ajatella jokaista ihanaa blogin lukijaa erikseen, vaan kaivataan massoja ja masseja. 

Olen kirjoittanut blogia lähes yhtä kauan kuin olen ollut äiti. Esikoiseni on syksyllä jo koululainen. Olen seurannut sivusta lukuisien samanikäisten blogien syntyä, kasvua ja kaupallistumista – ja samalla lopettanut monen blogin seuraamisen, koska sisältö ei enää kosketa tai mainostulva ylittää sietokyvyn. Toki yhä vain blogikentässä on useita kiinnostavia kirjoittajia, muutamaa ihan rehellisesti kadehdin. Voisinko minäkin tehdä jotakin, jotta saisin tästä näpyttelystä elantoni?

Yllättäen PING Helsinki herätti monessa muussa(kin) riittämättömyyden tunnetta, blogikriiseilyä ja ulkopuolisuuden oloja. Samaistun kaikkeen. Onneksi Nekalan lahja maailmalle eli Asikainen oli blogikarkeloissakin kuin kotonaan! 

Kaikessa tekemisessäni ongelmana on se, että jos en koe olevani tarpeeksi hyvä tai omaavani tarpeeksi aikaa asiaan x, en tee sitä ollenkaan. Kuntavaaliehdokkaaksi lähdin pitkän vatuloinnin jälkeen, kampanjoin kolmannella kädellä sen vähän mitä kerkesin ja lopputulos ei vieläkään ole ihan iskostunut tajuntaani. Jos nyt kolmekymmentä ääntä keräisin yhteiseen pottiin... En tiedä onko se piilevää perfektionismia vai rehellistä laiskuutta, mutta asioiden suunnitteleminen on paljon niiden aloittamista helpompaa. Nyt kuitenkin palan halusta aloittaa jotakin uutta, ottaa uuden suunnan, löytää sen mitä jotkut unelmaksi nimittävät. Mutta ehkä uudelle polulle ei tarvitse lähteä täydellinen retkeilyvarustus rinkkaan pakattuna, vaan vähän keskinkertaisempi gear Kånkenissa kelpaa? Saa kai tavallisuuteenkin tyytyä, voisiko kultainen keskitie olla uusi musta? Tarvitseeko kaiken olla päräyttävää, boom, timanttista, tuperruttavaa, tuhansien eurojen arvoista tai maailmaa muuttavaa? 

 

 

Päässä muhii monia ajatuksia. Tulevasta, työstä, perheestä, elämästä. Siitä, mitä voisin antaa pienelle palalle maailmaa, mitä siltä haluan vastalahjaksi. PING Helsingin tapaamisista syntyi ainakin pari yhteistyökuviota, joissa ei liiku raha mutta piilee mahdollisuuksia. Tämän blogin kohtaloa ehdin miettiä ääneen jo Instagramin puolella ja sain monta ihanaa kommenttia niiltä (teiltä!) jotka ovat seuranneet tekstejäni ja polkuani jo vuosia – "pikkusiskon syntymästä asti" toimi monen aikamääreenä, ja hänkin on syksyllä jo viisivuotias. Huh, en taitaisi mennä enää start-upista äitinä enkä edes bloggaajana.

Kun kaivoin kameran esiin tämän kirjoituksen kuvituskuvia varten, löysin työpöydän laatikosta aika monta minää. Työminä kertaa kaksi, vihreä minä ja bloggaajaminä. Äitiminä ja puolisominä majailevat myöskin jossain. Joskus hatun vaihtaminen onnistuu ongelmitta, toisinaan vähintään yhtä pipaa kiristää, nyt hattuhyllyllä tuntuu olevan vähän liikaa tungosta. Ehkä kohta löytyy keino, jolla kaiken tekemisensä saa sulautettua yhteen tai kanavoitua kivuttomasti.

 

PS. Kuvassa tv-tasona paistattelevan senkin ostin maanisilla multitaskaustaidoillani PING Helsingin aikana nettikirpputorin myyjältä. Siihen ei liity kaupallista yhteistyötä tai sponsorisopimusta, se on muuten vaan lähes täydellinen ja pääsi heti käyttöön

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.

Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.

Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.

Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.

Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.

 

Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden. 

Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.

Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.

Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.  

Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.

 

 

Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.

Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain. 

Share
Ladataan...

Pages