Ladataan...
Inkerin vikaa

Ruuhkavuodet. Kliseeksikin kauhtunut käsite, jolla voi helposti perustella liikuntaharrastusten laiminlyönnin tai ystävien yhteydenpidon unohtamisen. Ruuhkassa rynnitään ripsivärit vähän sinnepäin sudittuina tarhanportilta työpaikalle ja kaupan kautta kotiin, aina on joku lapanen hukassa tai hammaslääkäri jäänyt varaamatta. Töissä ei saa turistettua itsestään sataa prosenttia, kun mielessä pyörii kurahousut, vasukeskustelut, kotiin jäänyt kuumeinen lapsi tai muu metatyö. Kotona selailee sähköpostia samalla kun paistaa jauhelihaa italianpataa varten ja laiminlyö yksin legoilla leikkiviä lapsraukkojaan.

Tai sitten: huikean hektinen mutta myös tasaisen turvallisen arjen täyttämä elämänvaihe, jossa voi tuntea olevansa tärkeä monella taholla ja ennen kaikkea itselleen. 

 

Kuiskasin viime kesänä olevani varovaisen kiinnostunut kuntavaaliehdokkuudesta. Syksyn edetessä ajatus alkoi kuitenkin tuntua mahdottomalta: ei tähän kalenterikaaoksen mahdu kampanjointia, koska minä muka pääsisin kokoustamaan tai torille tulevia äänestäjiä tapaamaan? Toki kolmekymppisenä akateemisesti koulutettuna naisena on paikallaan myös epäillä omaa osaamistaan: kun enhän minä mistään mitään kuitenkaan tietäisi. 

Sitten sain kuulla, että höpsis. Olen asiantuntija omalla alallani ja elämäntilanteessani – vähän niinkuin ne muutkin wannabe-valtuutetut. Tekemällä oppii kuulemma myös kunnallista päätöksentekoa. Muutaman tovin asiaa makusteltuani aloinkin uskoa, että itse asiassa voisin olla aika hyvä ajamaan kaltaisteni etua: ainakin voisin puhua ruuhkavuosissa rämpivien, työn ja perheen onnellisesta yhdistämisestä haaveilevien ja kaupunkikulttuuria kunnioittavien pienten lasten vanhempien puolesta. 

 

Omiin ruuhkavuosiini toivon rauhaa ja rakkautta. Osin näihin tavoitteisiin koitan päästä omilla valinnoilla: teen lyhyempiä työpäiviä, jotta lasten päiväkotipäivät eivät venyisi turhan pitkiksi ja jotta ehtisin iltaisin muutakin kuin tuskailla ajan riittämättömyyttä. Olen myös valinnut asuinpaikan, jossa arjen pyhän kolminaisuuden eli kodin, työpaikan ja päivähoidon välillä voi liikkua sutjakkaasti joko kävellen tai julkisilla kulkupeleillä. Kenties harhaiset kuvitelmani kertovat, että aikaa säästyy ja stressiä vähentyy kun perheen ei tarvitse sompailla ruuhkassa sinne tai tänne. Haaveissa siintää myös mahdollisuus ulkoistaa kotitöistä tympeimmät, eli tilata siivous ja ruokakauppareissut.

Osa oman arkeni helpottajista on tietysti onnenkantamoisia tai tuuripelillä työstettyjä. Työpaikkani tuntuu vielä tälläkin vuosikymmenellä olevan poikkeuksellisen joustava: olen saanut itse määritellä työaikani, etätyö on ilmoitusasia ja palkkaneuvotteluissakin olen pärjännyt mainiosti. Koitankin muistaa, että kaikki eivät voi työskennellä ketterissä ohjelmistofirmoissa – tai ylipäänsä missään. Työelämän soisinkin muuttuvan sellaiseksi, jossa kunnioitetaan työntekijöitä ihmisinä ja ymmärretään erilaisia elämäntilanteita. Työelämän joustoja on peräänkuulutettu jo pitkään, mutta yhä vain monelle vaikkapa osa-aikatyön tekeminen lasten ollessa pieniä on turhan työlästä ja kannattamatonta.

Ehdin kokea oman osani yhden vanhemman perheen arjesta, mikä tietysti tuo oman twistinsä ruuhkavuosi-käsitteeseen. Toki sinkkuäitinä säästyy parisuhteen vaalimispaineilta, mutta yksin arkea pyörittävälle kasaantuu helposti turhan iso kuorma kannettavaksi, varsinkin jos tukiverkot ovat löystyneet. Jonkun soisikin muistavan, että lapsiperheitäkin on niin monenmuotoisia: kaikkia ei auta tasaisemmin jaetut perhevapaat, vaan toisille vaikkapa kaupungilta saatava kotiapu tai sairaan lapsen hoitaja voi olla se oikea pelastus. Omasta mielestäni yksi tärkeimpiä ruuhkavuosien rauhoittajia ja perheiden pelastajia on laadukas päivähoito ja välittävä varhaiskasvatus. Kun lapset voi aamulla hyvästellä turvallisen tarhan eteisessä, eikä tarvitse tuskailla vaihtuvia hoitajia, ylitsepursuavia hoitoryhmiä tai hometta huokuvaa päiväkotia, sujuu työpäiväkin huolettomammin.

Tärkein ruuhkavuosirakkauden reseptin ainesosa taitaa kuitenkin tykyttää omassa mielessä. Sanottakoon sitä sitten armollisuudeksi, riman laskemiseksi tai keskinkertaisuuden hyväksymiseksi: elämästä saa aika paljon onnellisemman, kun ei kaiken aikaa pyri kohti täydellisyyttä tai suuria tavoitteita vaan antaa tämän hetken kaikessa vajavaisuudessaan riittää. Olkoon se hetki vaikka ne kolme sekuntia, kun lapsi kiittää pinaattiletuista ja kantaa lautasen itse tiskipöydälle. Tai se eteisessä haalarikaaoksen keskellä puolisolta saatu suukko. Tai vaikkapa se yksi ilahduttanut sähköposti niiden kahden pieleen menneen työtehtävän välissä. Ja kuten työterveyshoitajani mukavasti totesi: jos kerran viikossa pääsee jumppaan tai lenkille niin sekin on ihan hyvä.

Ehkä oma ruuhkahuippuni on vasta edessä, ehkä tulevaa liikennekaaosta ei pelasta edes Tampereelle rakennettava raitiotie. Ja juuri nyt, kun istun yksin kotona salmiakkia mussuttamassa ja katselen Voice of Finlandia, en toki kovin ruuhkaiselta vaikutakaan. (Tai sitten minusta huokuu raivostuttava itsetyytyväisyys, kun olen ihan rasittavan rakastunut puolisooni, koska en vuoroviikkovanhempana voi tänään hermostua lapsiini tai koska olen juuri saalistanut metatyömitalin ja varannut yhden neuvolan, kaksi hammaslääkäriaikaa ja tilannut päiväkotivalokuvat kaksi päivää ennen deadlinea.) Mutta työn ja perheen ja toisenkin perheen yhdistämisessä olen kyllä ihan kohtalaisen ookoo. 

 

Kerro sinä seuraavaksi: miltä ruuhkavuodet tuntuu, mitä niistä muuttaisit?

 

PS. Lisää kuntavaalijupinaa löydät osoitteessa http://sannasaarikangas.fi 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Aamun avautuminen värjää taivaan kosken takana samoilla sävyillä, jotka nelivuotias valitsisi vesivärityöhönsä. Auringonsäteet heijastuvat ikkunasta tietokoneen näytön kautta sokaistuviin silmiin, mutta kukaan ei halua kääntää kaihtimia kirkkauden tielle. Mustin talvi on taittunut, marraskuun surut on suolalla sulatettu ja joulun keinovalo vaihtunut luonnon omaan hohtoon. Tammikuun viikot ovat tarkoittaneet arkeen asettumista, uusperheen uomiin upottautumista, työtahdin takomista. 

Perhekalenterin rivit täyttyvät työvuoroista ja tanssitunneista, kotona on kokeiltu yhtä sun toista kokoonpanoa ja kaikki totuttelevat uusiin päivärytmeihin. Minä olen vuorotellen ikävöinyt lapsia ja setvinyt niiden välisiä riitoja, myhäillyt aamulla viereen kömpivälle miehelle ja ihmetellyt kotiinpalatessa ikkunasta näkyvää valoa. Keskiviikkoisin on tehty pannaria kuten ennenkin (pellillinen vaan katoaa vähän nopeammin kuin ennen), joka toinen torstai hiljennymme tyhjenneessä kodissa ja kippistämme kaksin saunavuoron kunniaksi.

Välillä on vaikea tietää, miten päin olisi, mitä kuuluisi tuntea, kenet huomioisi ja kuka ymmärtäisi että voi samaan aikaan olla onnellinen uudesta ja kaivata mennyttä. Sitä miettii miten riittäisi, kuinka osaisi, mihin tämä tie vie ja osataanko olla onnellisia. On samassa epävarmuuden ja itsevarmuuden aallokossa kuin esikoisen synnyttyä, kuin kätilö olisi ojentanut syliin uudenlaisen arjen, jättänyt vain hoito-ohjeet tulostamatta ja jälkitarkastuksen sopimatta. 

On hetkiä, jolloin selässä kulkevat onnenväreet. Kun eteiseen kirmaa kolme iloista lasta, kun kaikki asettuvat sohvalle elokuvan eteen, kun laumamme herättää hilpeyttä lähikahvilan lounaspöydässä. Kun mies ottaa illalla kainaloon ja suukottaa aamulla unesta möhnäistä suuta. Kun kuopus kysyy tiedäkkö kuka on mun paras äiti tai kun esikoinen yllättää halaamalla. Kun saan kunnian letittää vaaleatkin hiukset ja kuulla olevani rakas. 

Sitten on niitä sekunteja, jolloin tekisi mieli perua koko homma, itkeä vanhalta vuokraisännältä koti takaisin ja palata aikaan, jolloin sai olla helposti määriteltävä kolmikon päävääpeli ja vastuussa lastensa arjesta. 

On myös hetkiä, jolloin päästä purkautuu tunteiden sotkuinen lankakerä väärästä päästä. Yhtenä aurinkoisena päivänä onnistuin aloittamaan riidan olohuoneen sisustuksesta, vaikka oikeasti olisin kai halunnut kertoa etten aina tiedä mikä on paikkani missäkin perheessä. Toisen lapsi saa ikävöimään omia, kolmen lapsen kaaos taas saa kaipaamaan pientä hiljaista hetkeä. Kaupungilla kävelevät vauvaperheet ja lähipiirin iloiset lisääntymisuutiset saavat suremaan omaa keskenmenoa, vaikka väitän olevani kuitenkin enemmän helpottunut kuin katkera kohdussani kasvaneesta tyhjyydestä. Kuten aina, tunteet kiitollisuudesta kipuun ja rakkaudesta riittämättömyyteen tulevat itsestäni ulos itkuna ja karkaavat kyyneleinä. Niihin auttaa aika, avautuminen – ja kainalo.

 

Sain juuri luettua Leena Paasion kirjan Melkein äiti. Omaan arkeeni suorastaan karmivalla tavalla samaistuttavan takakansitekstin vuoksi poimin opuksen aamulla kirjastossa lukupinoni päällimmäiseksi. Kirja ei taideteoksena ollut ikimuistoinen tai sykähdyttävä, mutta kutakuinkin kaikki kirjan tapahtumat, henkilöhahmot ja tuntemukset osuivat johonkin itse kokemaani. Ehkä meillä uusiolaumalaisilla on loppujen lopuksi suhtkoht samanlaiset matkat kuljettavina ja itkut itkettävinä? (Tai sitten kirjailija on meidän elämää salaa seurannut stalkkeri, mikä on toki ihan mahdollista sekin.)

Vaan mihin lokeroon nyt itsensä pudottaisi? Uusperheen äiti kuulostaa yhtä hulvattomalta kuin pelkkä äiti kuusi ja puoli vuotta sitten synnytyssalissa tai yh-äiti nelisen vuotta sitten. Kun muuttopäivänä puoliso kertoili rappukäytävässä avovaimosta, en heti hoksannut sen tarkoittavan minua. Ja kuten Paasion kirjassakin muistutetaan, ei meillä tässä erojen ja jaettujen lasten luvatussa maassa vieläkään ole kelvollista sanaa "isän uudelle puolisolle" tai "puolison lapselle". Meillä puhutaan uusista perheenjäsenistä bonuksina, ja yhteinen S-tilikin tätä järjetöntä ruokakaupparuljanssia hallitsemaan on jo hankinnassa.

 

Tänä aamuna vetkuttelin raitalakanoissa kunnes pimennysverhojen raosta kuiskutellut kalpea aurinko pakotti kahville. Hain kirjastosta seuraa ja kaivauduin sohvanmutkaan. Olin kuvitellut tekeväni vähän kotitöitä ja palkitsevani puhtaan kodin tuoreella tulppaanikimpulla. Mutta mies olikin ehtinyt jo imuroida edellispäivänä enkä raaskinut setviä pöydälle jäänyttä askartelukollaasia. Ehtii kai huomennakin. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Pääsimme jouluksi kotiin. Muuttopäivänä apujoukot kantoivat kolmanteen kerrokseen pöytiä, tuolia, sänkyjä, lipastoja, muistoja ja mielettömän (nimenomaan merkityksessä vailla mieltä olevan) määrän keittiötarvikkeita kahdesta osoitteesta. Tavarat ovat pikkuhiljaa löytäneet paikkojaan, pedit on pedattu raitalakanoilla ja kaikilla patjoilla on nukuttu makoisia unia. Vielä puuttuu katosta lamppuja, makuuhuoneesta kaikki kalusteet, ikkunoista verhot ja häkkivarastosta tolkku. Vaatehuone on vuorattu lattiasta kattoon eikä vaatteillamme silti ole tilaa missään. Sadattelua aikaansaavasta sotkusta, aina askeleiden tielle osuvista nyssyköistä, vietävistä vaatekasoista ja hyllyn pystyttämistä odottavista kirjavuorista huolimatta: tämä talovanhus tuntuu jo kodilta.

Asuinpaikan muutto on aina muutos, pienempi tai suurempi. Nyt hynttyynsä pisti yhteen kaksi erilaista yksikköä, omat kulttuurinsa luonutta perhettä. Ilman kipinöitä, kyyneleitä ja kiistoja ei yhteinen taival ole alkanut – omaa tai toisen käytöstä on kritisoinut, kieltänyt, koittanut käsittää ja kyynelehtinyt itse kukin. Kolmikossa on helppo jäädä ulkopuolelle, Elsa on aina parempi prinsessavaihtoehto, kaikki eivät voi olla ensimmäisenä ovella kun kisataan portaikossa. Tässä joutuu väkisinkin sietämään, ymmärtämään, kääntämään omat kasvatuskeinonsa kohti peiliä ja ennen kaikkea keskustelemaan. Saako sängyissä hyppiä, pitääkö ruokaa maistaa, kuka saa valita iltasatukirjan?

Oma pää ei ihan ole pysynyt muutoksissa mukana, ja pikkuhiljaa ajatukset ja tunteet purkautuvat ulos (tapani mukaan yleensä kyynelkanavien kautta, aika raskas tyyli kommunikoida sekin). Takana oleva syksy oli melkoinen myllerrys, eikä koko kulunut vuosikaan mitään tasaista seilausta ole ollut. Nyt kun loma on hellittänyt työstressin kiristyksen hartioilta, on kropassa selvästi tilaa kaikille muille kokemuksille – ja väsymykselle. Nyt vain pitäisi olla itselleen ja toisillekin armollinen: jos ensimmäiseen 24 tuntiin perheenä ajoittuu myös vuoden odotetuin ja ladatuin perhejuhla, ei ehkä millään mittapuulla voi olla täydellistä. Vaikka saimme kuusen koristeltua, graavilohet leivälle ja löylytkin joulusaunassa, ehkä huikean juhlan sijaan kannattaa nyt toivoa lokoisaa arkea. Pieni pala realismia ei siis olisi pahitteeksi: kaapit eivät tällä porukalla pysy konmaritettuina, kolmesta lapsesta lähtee enemmän ääntä kuin kahdesta ja kahvia keittävä mies jättää jälkeensä ruskeita puruja. 

Enkä väitä, etteikö tämä kaikki jännittäisi. Pelottaisikin. Kuka hullu uskaltaa kokeilla parisuhdetta siinä kerran niin tylysti epäonnistuttuaan? Omat epävarmuuteni tykyttävät takaraivossa ja kurkottavat esiin jostain aortan takaa. Entä jos tälläkin kertaa? 

Kun siivosin vanhaa, tyhjää kotiamme, muistot edellisestä muutosta tulvivat mieleen. Miten sekavissa tunnelmissa silloin kannoinkaan kynnyksen yli tavarakuormaa, kaksivuotiasta ja muutaman kuukauden ikäistä. Miten kaikki tuntui olevan kuin huonosti käsikirjoitetussa tv-sarjassa, jonka sivurooliin minut oli napattu kassajonosta, kysymättä. En tiedä muovaako mikään enää minuuttani niin kuin tuo ero, pääseekö pettymyksestä yli edes uudella onnella vai säilyykö pieni särö sydämessä siihen asti että se lakkaa lyömästä. 

 

Alakulon aalloista huolimatta olen aivan hykerryttävän sykerryttävän onnellinen, epäuskoisena itseäni nipistelemässä ja tästä elämän uudesta käänteestä tohkeissani. Teen kaikkeni painaakseni muistiin ne pienet onnen hetket, joita viime viikkoihin on uudessa kodissa mahtunut. Se toteutunut aikuisiltapala sohvalla kaikkien lasten nukahdettua. Yhdessä pelattu Afrikan tähti tai kahvintuoksuiseen keittiöön tassuttelu aamuhämärässä. Lasten riemu (ja aikuistenkin) uudesta pihasta leikkipaikkoineen, välähdykset tulevasta kesästä ja parvekkeelta paimentamisesta. Kylässä käyneet läheiset, ystävät ja sukulaiset, jotka ihastelevat samoja ikkunalautoja kuin minäkin. Keittiössä kokkaava mies. Eteisessä vastaan tuleva lämpö. Ulko-ovelta alkavat mahdollisuudet. Ja tämä sekalainen lauma, jonka tulevat menot merkitään nyt perhekalenteriin.

Sillä nyt, juuri nyt, ei ole aika muistella menneitä vaan tihrustella tulevaan. Vuoden viimeinen päivä, uusi vuosi jo aivan ovella kolkuttamassa. Minä toivon alkavaan vuoteen terveyttä, kärsivällisyyttä, aikaa ja avoimuutta. Uudenvuoden lupauksena aion patistella itseni lenkille kerran viikossa ja pyytää tämän suorituksen saavuttamiseksi toisen aikuisen apua ilman epäröintiä. Lupaan myös tarkentaa katseeni isosta kuviosta pieniin hetkiin, hengittää syvempään kun vanhemmuushermo on vaarassa katketa sekä arvostaa lämmintä aamukainaloa vielä silloinkin kun se on muuttunut ihmeestä arjeksi.

Vuoden viimeisenä iltana lapset ilakoivat uudessa mummolassa, mies ahkeroi työmaalla ja minä sain kaivatun oman aikani. Ja nyt aion sujauttaa juoksulenkistä raukean ja talviherkkujen turvottaman ruhoni uuteen kimmeltävään alepaitaan, punata huulet ja valmistautua ilotulitustreffeille. 

Ihanaa uutta vuotta, olkoon se edeltäjäänsä vielä valoisampi!

Share
Ladataan...

Pages