Ladataan...
Inkerin vikaa

Pääsimme jouluksi kotiin. Muuttopäivänä apujoukot kantoivat kolmanteen kerrokseen pöytiä, tuolia, sänkyjä, lipastoja, muistoja ja mielettömän (nimenomaan merkityksessä vailla mieltä olevan) määrän keittiötarvikkeita kahdesta osoitteesta. Tavarat ovat pikkuhiljaa löytäneet paikkojaan, pedit on pedattu raitalakanoilla ja kaikilla patjoilla on nukuttu makoisia unia. Vielä puuttuu katosta lamppuja, makuuhuoneesta kaikki kalusteet, ikkunoista verhot ja häkkivarastosta tolkku. Vaatehuone on vuorattu lattiasta kattoon eikä vaatteillamme silti ole tilaa missään. Sadattelua aikaansaavasta sotkusta, aina askeleiden tielle osuvista nyssyköistä, vietävistä vaatekasoista ja hyllyn pystyttämistä odottavista kirjavuorista huolimatta: tämä talovanhus tuntuu jo kodilta.

Asuinpaikan muutto on aina muutos, pienempi tai suurempi. Nyt hynttyynsä pisti yhteen kaksi erilaista yksikköä, omat kulttuurinsa luonutta perhettä. Ilman kipinöitä, kyyneleitä ja kiistoja ei yhteinen taival ole alkanut – omaa tai toisen käytöstä on kritisoinut, kieltänyt, koittanut käsittää ja kyynelehtinyt itse kukin. Kolmikossa on helppo jäädä ulkopuolelle, Elsa on aina parempi prinsessavaihtoehto, kaikki eivät voi olla ensimmäisenä ovella kun kisataan portaikossa. Tässä joutuu väkisinkin sietämään, ymmärtämään, kääntämään omat kasvatuskeinonsa kohti peiliä ja ennen kaikkea keskustelemaan. Saako sängyissä hyppiä, pitääkö ruokaa maistaa, kuka saa valita iltasatukirjan?

Oma pää ei ihan ole pysynyt muutoksissa mukana, ja pikkuhiljaa ajatukset ja tunteet purkautuvat ulos (tapani mukaan yleensä kyynelkanavien kautta, aika raskas tyyli kommunikoida sekin). Takana oleva syksy oli melkoinen myllerrys, eikä koko kulunut vuosikaan mitään tasaista seilausta ole ollut. Nyt kun loma on hellittänyt työstressin kiristyksen hartioilta, on kropassa selvästi tilaa kaikille muille kokemuksille – ja väsymykselle. Nyt vain pitäisi olla itselleen ja toisillekin armollinen: jos ensimmäiseen 24 tuntiin perheenä ajoittuu myös vuoden odotetuin ja ladatuin perhejuhla, ei ehkä millään mittapuulla voi olla täydellistä. Vaikka saimme kuusen koristeltua, graavilohet leivälle ja löylytkin joulusaunassa, ehkä huikean juhlan sijaan kannattaa nyt toivoa lokoisaa arkea. Pieni pala realismia ei siis olisi pahitteeksi: kaapit eivät tällä porukalla pysy konmaritettuina, kolmesta lapsesta lähtee enemmän ääntä kuin kahdesta ja kahvia keittävä mies jättää jälkeensä ruskeita puruja. 

Enkä väitä, etteikö tämä kaikki jännittäisi. Pelottaisikin. Kuka hullu uskaltaa kokeilla parisuhdetta siinä kerran niin tylysti epäonnistuttuaan? Omat epävarmuuteni tykyttävät takaraivossa ja kurkottavat esiin jostain aortan takaa. Entä jos tälläkin kertaa? 

Kun siivosin vanhaa, tyhjää kotiamme, muistot edellisestä muutosta tulvivat mieleen. Miten sekavissa tunnelmissa silloin kannoinkaan kynnyksen yli tavarakuormaa, kaksivuotiasta ja muutaman kuukauden ikäistä. Miten kaikki tuntui olevan kuin huonosti käsikirjoitetussa tv-sarjassa, jonka sivurooliin minut oli napattu kassajonosta, kysymättä. En tiedä muovaako mikään enää minuuttani niin kuin tuo ero, pääseekö pettymyksestä yli edes uudella onnella vai säilyykö pieni särö sydämessä siihen asti että se lakkaa lyömästä. 

 

Alakulon aalloista huolimatta olen aivan hykerryttävän sykerryttävän onnellinen, epäuskoisena itseäni nipistelemässä ja tästä elämän uudesta käänteestä tohkeissani. Teen kaikkeni painaakseni muistiin ne pienet onnen hetket, joita viime viikkoihin on uudessa kodissa mahtunut. Se toteutunut aikuisiltapala sohvalla kaikkien lasten nukahdettua. Yhdessä pelattu Afrikan tähti tai kahvintuoksuiseen keittiöön tassuttelu aamuhämärässä. Lasten riemu (ja aikuistenkin) uudesta pihasta leikkipaikkoineen, välähdykset tulevasta kesästä ja parvekkeelta paimentamisesta. Kylässä käyneet läheiset, ystävät ja sukulaiset, jotka ihastelevat samoja ikkunalautoja kuin minäkin. Keittiössä kokkaava mies. Eteisessä vastaan tuleva lämpö. Ulko-ovelta alkavat mahdollisuudet. Ja tämä sekalainen lauma, jonka tulevat menot merkitään nyt perhekalenteriin.

Sillä nyt, juuri nyt, ei ole aika muistella menneitä vaan tihrustella tulevaan. Vuoden viimeinen päivä, uusi vuosi jo aivan ovella kolkuttamassa. Minä toivon alkavaan vuoteen terveyttä, kärsivällisyyttä, aikaa ja avoimuutta. Uudenvuoden lupauksena aion patistella itseni lenkille kerran viikossa ja pyytää tämän suorituksen saavuttamiseksi toisen aikuisen apua ilman epäröintiä. Lupaan myös tarkentaa katseeni isosta kuviosta pieniin hetkiin, hengittää syvempään kun vanhemmuushermo on vaarassa katketa sekä arvostaa lämmintä aamukainaloa vielä silloinkin kun se on muuttunut ihmeestä arjeksi.

Vuoden viimeisenä iltana lapset ilakoivat uudessa mummolassa, mies ahkeroi työmaalla ja minä sain kaivatun oman aikani. Ja nyt aion sujauttaa juoksulenkistä raukean ja talviherkkujen turvottaman ruhoni uuteen kimmeltävään alepaitaan, punata huulet ja valmistautua ilotulitustreffeille. 

Ihanaa uutta vuotta, olkoon se edeltäjäänsä vielä valoisampi!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Muuttaminen on stressaavaa, sormenpäitä ja hermosoluja kuluttavaa, tympeää ja työlästä. Jokainen muuttokuormaa kasannut tietää sen huokausten määrän, joka syntyy kun vaatehuoneen perukoilta löytyy vielä yksi muistolaatikko tai kun viime muutossa häkkivarastoon unohdetut aarteet hyppäävät taas silmille. Jossain vaiheessa pakkausoperaatiota sellaisetkin asiat kuin verhot, kattolamput ja pesukoneet tuntuvat ihan vaan vitsaukselta. 

Juuri nyt kotini on vuorattu vihreillä ja punaisilla muuttolaatikoilla, joista puolet on jo saanut sisältöä. Olen myynyt sängyn, sohvan ja keinuhevosen, ratsannut vaatekaapin lähes konmaritasoiseksi ja viskellyt kylmetetyin sydämin ja kihisevin aivoin erinäisiä asioita kierrätykseen ja kaatopaikalle vietäväksi. Sinne menivät turhat matkamuistot vuosien takaa, ne seitsemännet pyörremyrksyä esittävät piirustukset päiväkodista ja puoli vuotta pieneksi jääneet farkut. 

On tietysti sulaa hulluutta muuttaa uuteen kotiin, uuteen elämänvaiheeseen ja uuteen perheeseen juuri ennen joulua. Viikkoja kestänyt sairasteluputki on sentään saatu katkaistua, nyt päiviä tai iltoja ovat täyttäneet vain päiväkodin joulujuhlat ja tanssikerhon päättäjäiset. Siinä sivussa on hoidettu muuttoilmoituksia, kotivakuutuksia, nettiliittymiä ja remonttisuunnitelmia, autonvuokrauksia ja asuntokauppoja. On käyty koeistumassa sohvia ja ostamassa tiskikone, selailtu senkkejä verkkokirpputoreilta ja pähkäilty kolmen lapsen vuoroviikkojen kulkua. Työpäivät ovat tietysti olleet yhtä hyörinää ja vuoden viimeiset viikot ovat tursunneet tapaamisia, tavoitteita ja tulospalavereita. To do -listat ja täydellisyydentavoitteet ovat saaneet kamppailla keskenään, kun kaikkeen ei vaan kerkiä. Ensi viikon vielä puserran töissä, sitten suljen kaikki viestintäkanavat ja vietän ihan oikean joululoman.

Niin, joulu. Koetan muistaa, että juuri tänä vuonna joulu ei tule olemaan itsetehtyjä konvehteja tai yön yli kypsyteltyä kinkkua. Eipä tosin moisia ole tässä taloudessa ennenkään nähty – triomme on tunnetusti viettänyt aattoa kinkkupizzan äärellä ja juhlinut pienesti, sievästi ja stressittömästi. Tänä vuonna hoidin lahjaostokset ennätysaikaisin ja pieni pakettikuorma odottaa jo valmiina innokkaita avaajia – muuttolaatikossa sekin. Toinen laatikko on valmiina kuusen ja uuden kodin koristeluun. Lasten jouluinnostus tuntuu kasvavan vuosi vuodelta, ja joulumieli tarttuu itseenkin kuin huomaamatta. Toivoa sopii, että vielä aattoaamuna saa lähikaupasta laatikoita ja torilta tuuhean kuusen... Tänä vuonna joulun teemana on kuitenkin muutto ja muutos, läheisyys ja lämpö. Olkootkin niin, että valon juhlaa vietetään tällä kertaa todennäköisesti sotkun keskellä ja laatikoita väistellen.

 

Saimme tällä viikolla avaimet uuteen kotiin ja kävimme koko porukalla kurkkimassa tulevia kulmia taskulampun valossa. Lapset ilakoivat ja kiljuivat tulevat naapurit tainnoksiin, leikkivät kissaperhettä vaatehuoneessa ja kiipeilivät leveille ikkunalaudoille kurkkimaan kotikadun vilinää. Söimme hampurilaiset olohuoneen lattialla ja minä mietin, että miten tämä voikaan olla mahdollista.

Näinä päivinä, kun stressi yrittää kiihdyttää sykettä, tavaravuorten yli kiipeäminen raivostuttaa tai parisivuinen tehtävälista saa kirosanat kaikumaan pääkopassa, hengitän hetken ja pakotan ajatukset tärkeysjärjestykseen. Haaveeni kahden aikuisen perheestä on toteutumassa. Saan pian jakaa ihan oikeasti arjen ihmeellisen ihanan miehen kanssa, saan läheisyyttä sänkyyni ja valmista kahvia kuppiini. Saan jakaa aamuisin lehden ja iltaisin kiukut, vanhemmuudenkin. Voin joskus piipahtaa kaupassa tai käydä jumpassa ja palata sitten kotiin, jossa joku jo odottaa. Saan kodin, jossa rakkautta riittää katonrajaan asti (ja se vasta onkin korkealla). Saan pienen bonustytön ja lapset tärkeän aikuisen. Saan villin, hullun, hulvattoman ja herkän uusiolauman, jossa kaikki ollaan aika erilaisia ja silti muodostetaan ihan sopiva porukka. Yhä vain jokin niinkin pieni kuin ajatus yhteisestä iltapalasta sohvalla puskee liikutuksena ulos silmäkulmista.

Eyes on the prize, totesin tänään, kun yritin pakata leluja, legoja, poneja ja palapelejä jotenkin järkevästi laatikoihin. Se tuskaisin operaatiohan on vain tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen! Viikon päästä tähän aikaan joululahjat on jo jaettu, uudessa kodissa tuoksuu ehkä kuusipuu ja konvehdit. Vaikka paketit ovat visusti muilta piilossa, tiedän jo ettei oma lahjani mahdu mihinkään kääreeseen. Se on paketoitu rakkaudella, lahjanarut kiharrettu kiitollisuudella ja koko komeus viimeistelty ripauksella uskomatonta onnea.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Inkerin vikaa

Sisuksissa sykkii jännitys, odotus, ilo ja piilevä paniikki. Uusi vuosi otetaan vastaan uudessa kodissa, jossa koitetaan sovittaa yhteen kahden perheen kulttuurit, kaksi prinsessaharhaista nelivuotiasta ja kaksi itse tiskinsä hoitamaan tottunutta aikuista. Luvassa on taatusti törmäyksiä ja tottumista, joustoja ja jokunen väärään kohteeseen unohtunut talvihanska. Salaa kuitenkin kuiskaan, että jo kerran kuopattu haaveeni parisuhteella yhteen liimatusta perheestä on toteutumassa. Se on ihan ihmeellistä.

Elämän kuljettaessa eteenpäin sitä huomaamattaan luo itselleen tietyn identiteetin. Vasta nyt, vuokrasopimustani haikein mielin irtisanoessani ja uutta arkea arvaillessani olen hoksannut, miten kuluneet neljä (!) vuotta tämän trion päämiehenä ovat minuuttani muovanneet. Kyse ei ole pelkistä seinistä – vaikka toki niilläkin on osansa. Olen saanut yksin valita olohuoneen harmaan sävyn ja sutia keittiön seinän mustaksi. Sisustus ei ole kaivannut kompromisseja (mutta päättäväisyyttä siitä on kyllä jonkin verran puuttunut, taulut kun eivät päätyneet seinälle tässä kodissa sitten ollenkaan) eikä viikon ruokalistassa ole tarvinnut ottaa huomioon kuin omat mieltymykset, yksi sipuli-inhoaja ja yksi joka vaatii perjantaipizzaa koko matkan päiväkodilta lähikauppaan. 

Kolmikkomme kodin kuningattarena olen tottunut tekemään paljon yksin, ja myös iloitsemaan siitä. Huomaan nyt, että aika iso osa minua on määritelty perhetilanteeni mukaan. Olen kieltäytynyt surkean, sääliä kaipaavan yh-raakin leimasta ja valinnut mieluummin reippaan, arjessa sutjakkaasti selviytyvän sinkkuäidin valokeilan. Joskus on raskasta, usein on väsyttänyt, enkä todellakaan ole supermutsi tahi täydellisyyden suorittaja, mutta arkipaletin tämän päädyn pyörittämisestä olen kyllä ollut ihan aidosti myös ylpeä. 

Entä nyt sitten? Joudun viikkaamaan arkisen sankariviittani ja asettamaan sen vaatehuoneen hyllylle kalsareiden viereen. Miehen kalsareiden! Herra tietää, miten sopeudun eloon saman katon alla ihan aikuisen pojan kanssa. Osaanko olla emännöimättä, heittäydynkö avuttomaksi hempukaksi, pyydänkö aina pidempää puoliskoa kurkottamaan ylähyllylle vai jatkanko tiivittä suhdettani keittiöjakkaran kanssa? Joko nyt saan ne saakelin taulut seinälle? Vaihtuuko pikkukauppa Prismaan ja treffi-illat tuulipukuihin, vieläkö pussataan aina nähdessä ja lähdössä? Entä osaanko oikeasti vaalia sohvalla syötyä kahdenkeskistä aikuisiltapalaa, jota niin monesti olen ylistänyt ja kyynelsilmin kaivannut? Tunteiden tuulettamiseen on onneksi tilaa kolmen metrin tuolla puolen huitelevan huonekorkeuden ansiosta.

Vaan entäpä lapset! Uutinen uudesta kodista uudella kokoonpanolla on otettu vastaan vähän epäilyttävänkin positiivisesti ("aivan mahtava idea!"), joten kriisit koittanevat vasta kun tavarat on kannettu ihan tylsän yök olet ihan tyhmä en koskaan halua asua täällä -kynnyksen yli. Tällä hetkellä pohditaan vasta sitä, kuka nukkuu missäkin sängyssä. Arjen aikataulujen kanssa selviytyminen tulee olemaan ihan oma lukunsa, kun yhteen perhekalenteriin yritetään kirjata kolmivuorotöitä, vuoroviikkolapsia, konferenssimatkoja ja kaksi tanssikerhoa. 

Miten yhdistetään kaksi perheellistä pariskunnaksi? Esikoistaan odottaville tarjotaan neuvolassa perhevalmennusta, opasvihkosia ja vertaistukiryhmiä. Uusiokuvioita ei uskalla edes googlailla, kun päätyy vain potemaan syyllisyyttä puolittaisesta vanhemmuudesta ja näkee naamansa pahan noitaäidin taikapeilissä. Minä koitan muistaa, että aika moni asia ratkeaa vain keskustelemalla, mutta kaikkia vaikeuksia ei ehkä viitsisi ratkaista ennen niiden ilmaantumista. Väitän myös, että halukkuus nurkissa lojuvista likaisista sukista nalkuttamiseen on kohtalaisen vähäinen, kun niiden omistajan tietää olevan omien unholasta kaivettujen unelmien täyttymys. 

 

Pian postiluukkuun liimaillaan kaksi sukunimeä ja lastenhuoneen herruudesta taistelee kahden sijasta kolme. Sitä ennen on tietysti ohjelmassa kaikki perinteiset muuttostressin elementit, kuten vaikkapa häkkivaraston ratsaus ja vaatehuoneen viimeiseen nurkkaan kätketyn muistolaatikon merkityksen kyseenalaistaminen. Pientä pintaremonttiakin tehdään, mutta vasta sitten kun muuttoillan päätteeksi on kilistetty punaviinilasillisilla. Uusiksi taitaa mennä myös blogini kuvausteksti, kun yksi nainen, kaksi lasta, kolme huonetta ja keittiö täydentyy parilla bonuksella.

Share
Ladataan...

Pages