Vihreitä unelmia

Inkerin vikaa

Tämän vuoden teemana: toteutuneet vihreät haaveet, joita ei aiemmin osannut oikein ottaa tosissaankaan? 

Puolueeni tunnusväristä huolimatta olen häpeällisen huono viherpeukalo. Kasvini kuolevat, kukkani kuihtuvat, yrttini muuntuvat käyttökelvottomiksi ennen kuin ehdin edes googlata miten tsatsiki tavataan.

Mutta nyt! Nyt taas! Taas on se aika vuodesta, kun paatunut kerrostalorapun palvoja alkaa haaveilla omasta pihasta, vehreästä nurmesta ja pikkuisesta kukkapuskasta, ehkä jopa omenapuusta, vadelmapensaasta ja pienestä kasvimaasta, jossa pari porkkanariviä ruokkii koko perheen kesäkuusta pitkälle syksyyn...
 

 

Tässä uudessa kodissa olemme sen verran onnekkaita, että yli kolmessa metrissä huitelevan huonekorkeuden lisäksi voimme jatkaa rajallisia neliöitä pihan puolelle. Taloyhtiön korttelipiha on leikittänyt lapsia jo yli sata vuotta ja omiammekin jo jokusen kuukauden. Mutta vasta nyt kevätsäiden vihdoin saavuttua kalenteriin (hiljaa siitä tiistaina tulevasta lumimyrskystä) pääsee piha oikeuksiinsa. Naapurit kaivautuvat koloistaan, koululaiset kailottavat kiipeilytelineellä, seniorit valtaavat aurinkoisen seinänvieripenkin ja joku on taiteillut asfaltin täyteen katuliitukuvitusta. Mekin päästämme jo oman kolmikkomme keskenään pihalle pörräämään ja kuuntelemme kiistoja keittiön raollaan olevasta ikkunasta. Havainnekuvien perusteella ja puiden silmuista päätellen pihamme on kesällä melkoisen vehreä keidas, mikä on aika fantastinen juttu – asumme kuitenkin keskustan ruuhkien ja vannoutuneintakin ratikanrakastajaa koettelevan katutyömaan keskellä.

Kerrostaloasukkina on ihanan helppoa ja huoleonta: sitä välttää pihatyöt, haravointihelvetin, istutustuskat ja lumiahdingon. Samalla kuitenkin menettää sen ihan oman pläntin tuoman auvon, paljasvarpaat nurmikolla ja aamusaunan jälkeen paitulissa pihamaalla kekkaloinnin. 

Niinpä tähän aikaan vuodesta kehitän aina itsestäni pihahaaveilijan. Näen tietysti vaaleanvihreiden lasieni läpi vain aamusta iltaan pihamaalla ilakoivia lapsukaisia, helottavan auringon ja itselläni täysin utopistisen päivetyksen. Omalla pihalla kukkani hehkuisivat kaikissa väreissä, yrttimaa puskisi vitamiinia suoraan suoneen ja marjapensas muuttuisi automaagisesti pakastimen antimiksi.
 


Koska korttelipiha (ja kivenheiton päässä aukeavat puistot) täyttävät pahimmat pihatoiveeni, olen nostanut unelmani niin sanotusti nextille levelille. Kävimme tänään katsomassa myynnissä olevaa siirtolapuutarhamökkiä. Juuri kyseinen tontti ei ehkä ole meidän punainen tupa ja perunaton maamme, mutta unelma pyörämatkan päässä odottavasta kesäkeitaasta kytee nyt vahvasti. Mieskin on pikkuhiljaa taivuteltu uskomaan, ettei siirtolamaailmassa välttämättä ole kyse nudistien työleiristä tai perennariidoiksi yltyvästä kesäkyttäyskulttuurista. Lauantain lottovoiton sovimme käyttävämme mökkiostokseen – onnetar siis ratkaisee, ladotaanko kauppakirjaan tuhansien taalojen hirsihuvila Teiskosta vai siirtolamökkipahanen kaupungin vuokramaalta.

Mökkielämää (ja sitä lottovoittoa) odotellessa sekosimme kukkakaupassa ja ostimme tuvan täyteen viheriäistä. Samalla ne muutamat kanssani hengissä selvinneet kasvipolot pääsivät isompiin asumuksiin, yrtit saivat lisää elinaikaa älyruukuilla ja koti muuttui taas vähän kivemmaksi. Tampereen ihanalta Designtorilta ostin vielä ikkunaan killumaan puolison toivoman roikkuvan kaktuksen, joka on kuulemma nyt muotia ja hip. 
 


Vaan entä se siirtolapuutarha. Hip, hot, not vai never again? Jos siellä kommenttiboksin takana on joku palstailija tai pikkutontinpitäjä, kertokaahan kokemuksia!

Share

Kommentit

smagardi
astu harhaan

Jos siirtolapuutarhaan lottovoittonne kanssa päädytte, niin sitten ainakin kokemuksia eetteriin ja roimasti. Joskus itse mietin ajatuksen tasolla, minkälaista semmoisen pienen mökkipahaisen ja palstan omistaminen mahtaisi olla. Asiaa tovin googlailtuani totesin, ainakin paikallisen palstapaikan, olevan inasen verran liian yhteisöllistä toimintaa omalle erakkoluonteelleni. Talkoiden välttely kerrostaloasujanakin käy jo työstä, ei sitä jaksa vielä toisaallakin harrastaa. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olin jo löytänyt hyvänhintaisen siirtolapuutarhamökin ja olin jo viittä vaille latomassa rahoja tiskiin. Sitten vietin elokuisen päivän tuon myynnissä olleen mökin ihanan omistajan kanssa puutarhatontilla.

Ei minua talkooasiat haittaa. Eikä siinä lohkossa naapuritkaan. Mutta työleirinäkökulma tuosta vahvistui. Ei niinkään istuttamisen, viljelyn ja kitkemisen puolesta vaan kaiken sen biomassan hävittämisen takia. Tuolla tontilla oli kolme (3!) kompostoria. Eikä se omistajan mukaan ollut vielä ihan riittävästi - vaikkei tontilla kovin laajaa viljelystä ollutkaan. En junalautta halua hankkia autoa sen takia, että saan kuskattua marjapensaan oksat "jonnekin". Ihan oikeasti tähän kierrättämisen vaikeuteen viime kädessä kaatui minun intoni.

Kommentoi