Apoteekki-lehti 1/15: Vauva tuli taloon

Isyyspakkaus

Sain jokin aika sitten pyynnön kirjoittaa Avainapteekkien Apoteekki-lehteen pienen jutun isyydestä ja siihen liittyvistä tunteista. Kirjoituksen toivottiin painottuvan erityisesti vauva-aikaan.

Oi joi. Se aika tuntui kuitenkin jo kovin kaukaiselta, ja alkuun ei ollut lainkaan helppoa palauttaa mieliin niitä asioita, joita pyöri mielessä silloin kaksi tai lähes kolme vuotta sitten.

Onneksi on blogi, ja luinkin käytännössä oman blogini vauva-ajan jutut uudelleen. Se oli itse asiassa yllättävän hauskaa, sillä olinkin unohtanut jo monet niistä kirjoituksista!

Tyttö kolmen päivän ikäisenä, toukokuussa 2012

Ja tällainen jutusta sitten tuli:

Vauva tuli taloon

Tyttäremme syntyi kauniina kevätpäivänä vajaat kolme vuotta sitten. Odotus oli kestänyt enemmänkin kuin sen yhdeksän kuukautta, ja se tunne, kun kuulin ensimmäisen parkaisun oli aika epätodellinen.

En itse asiassa edes ymmärtänyt ensin, että se pieni sotkuinen möykky oli lapsemme, mutta siinä hän yhtäkkiä oli. Tärisevä pieni rääpäle, surkeana ja täysin avuttomana kätilön käsissä.

Olin ajatellut etukäteen, että vierittäisin tuossa tilanteessa muutaman onnen kyyneleen, mutta tunne oli enemmänkin hämmentynyt ja huolestunut: Siis onko tuo pieni vaalea olio todella minun lapseni. Onkohan sillä kaikki hyvin? Sen jälkeen utelias: Kuka sinä oikein olet? Ja lopulta suojeleva: Hei, nyt vieraat ihmiset, näpit irti, se on minun tyttäreni!

Kun lapsi oli putsattu ja hänet asetettiin äitinsä rinnalle, hän rauhoittui. Siinä me sitten ihmettelimme toisiamme kaikki kolme jonkin määrittelemättömän ajan, kunnes siirryin kylvettämään häntä, puin hänet pieniin vaatteisiin ja hän jäi nukkumaan sairaalan kärryihin.

Kun tyttö syntyi, hän tuntui täysin omalta heti ensimmäisestä päivästä alkaen, ja oli kuin olisin tuntenut hänet aina. Rouva katseli ihaillen, miten luontevasti kanniskelin ja puin häntä, vaikka minulla ei ollut ensimmäistäkään aiempaa kokemusta vauvoista. Tuntuu hassulta, että vain paria kuukautta aiemmin olin miettinyt vakavissani, osaisinko olla lainkaan lapsen kanssa.

En ymmärtänyt aiemmin, miten voimakas tunneside omaan lapseen voi liittyä. Se saattoi iskeä keskellä työpäivää fyysisenä ikävänä ja äkillisenä huolena siitä, että onkohan kaikki hyvin. Kun olin töissä ja vaimoni vielä kotona lapsen kanssa, pyysin häntä useana päivänä lähettämään minulle keskellä päivää kuvan tytöstä. Sitten ihailin kuvaa ja esittelin sitä työkavereilleni.

Jäin myöhemmin lapsen kanssa hoitovapaalle tytön ollessa kahdeksan kuukauden ikäinen. Sen olin päättänyt jo ennen hänen syntymäänsä, sillä halusin päästä kokemaan myös vauva-arjen. Vietin kotona reilut puoli vuotta – ja olin kuin lomalla. Lapsi nukkui kahdet päiväunet päivässä, söi hyvin ruokaa ja nukkui öisin kymmenen tai yhdentoista tunnin yöunet. Silläkin uhalla, että saan jonkun vihat päälleni muistelen itsekin levänneeni silloin paremmin kuin aikoihin sitä ennen tai sen jälkeen.

Nyt jälkikäteen ajattelen, että kotona olisi voinut viettää pidempäänkin, ja muistelen kotona viettämääni puolta vuotta aikuiselämäni parhaana ajanjaksona. Kaikki tuntui silloin helpolta ja mihinkään ei ollut kiire. Lapsi kasvoi ja kehittyi hurjasti, ja sain olla kotona todistamassa esimerkiksi sitä, miten hän otti ensimmäiset askeleensa.

Tästä on kuitenkin jo kulunut tovi, ja nyt meillä on kaksi ja puolivuotias pikkuneiti, jolla on hyvin voimakas oma tahto, ja arki on aikamoista tunnevuoristorataa.

Kun tiedustelen häneltä, haluaisiko hän pallomekon vai perhosmekon, hän vastaa: ”Eiku haluan rusettimekon.” Kun mekkoa sitten puetaan päälle, hän toteaa: ”Eiku haluan hameen.” Ja sitten, kun olemme viimein valmiit lähtemään ja hänen pitäisi kiivetä rattaisiin, hän ilmoittaa: ”Eiku haluan kävellä.”

Uhkailu, kiristys ja lahjonta. Kai ne vain kuuluvat taaperoperheen elämään.

Onneksi arjessa on myös huippukohtansa. Tyttö osaa olla maailman suloisin pieni ihminen, joka laulaa, tanssii, kiipeilee, nauraa, suukottelee, halailee, kujeilee, höpöttelee, haluaa syliin ja kyselee hassuja kysymyksiä.

Ja kun käyn illalla nukkumaan mennessäni tarkistamassa, että hänellä on yhä peitto päällään, hän on yksinkertaisesti maailman kaunein olento nukkuessaan siinä pieni suu törröllään, pehmolelu kainalossa.

Juttu on julkaistu Apoteekki-lehdessä 1/15.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei taida sitten muita vauvoja tulla enää? Vai ?

Riikkinen (Ei varmistettu)

Huh huh, miten tökeröä.

Hämmästyttävää, miten itsensä näköinen tyttö on ollut jo kolmen päivän iässä!

Jenni_Kuperkeikkaseikka

Katsoin ihan samaa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Olin myös tulossa kommentoimaan samaa!

Tommi K
Isyyspakkaus

...ja aivan samaa sanoin Rouvalle, kun katselin tytön vauvakuvia!

piupali (Ei varmistettu)

Voi luoja kuinka ihana kuva! Mulla on kotona kolmen kuukauden ikäinen tyttövauva, mutta tästä heräsi vauvakuume. Haluan vastasyntyneen.

Taruni (Ei varmistettu)

Aaah ja huokaus. Ihana kirjoitus ja kuva! Meillä 1,5-vuotias tyttö, jolle odotellaan pikkuveljeä saapuvaksi kesällä. Tuli jo ihan malttamaton olo tätä lukiessa. Ja tosiaan, tyttönne näyttää ihan itseltään jo noin pienenä.

Kommentoi