Haalistuvat ja unohtuvat lapsuusmuistot

Ladataan...
Isyyspakkaus

Oletko koskaan miettinyt, miksi ihmisen aivot on rakennettu niin, että varhaislapsuudesta ei jää juurikaan muistoja? Joitain fiiliksiä alitajuntaan varmasti jää, mutta varsinaisesti tapahtumia ja tekemisiä alkaa tallentua kovalevylle vasta lähempänä kouluikää.

Itselläni varhaisimmat muistot ovat joitain epämääräisiä häivähdyksiä ja mielikuvia lapsuuskotini rakennustyömaalta ja isoista hiekkakasoista, kun olin ehkä 3 - 4 -vuotias. Mutta vasta noin 5 - 6 -vuoden iästä muistan joitain asioita tarkemmin, ja ne muistot liittyvät päiväkotiin. Muistan päiväkodin kerrossängyt, leikkitilan, pihalle avautuvat isot ikkunat, rakennuspalikat, joilla leikin ja päiväkodin pihan.

Jollakin tavalla harmittaa, että tyttömmekin tulee unohtamaan lähes kaiken, mitä olemme tehneet hänen kanssaan tähän mennessä. Poikamme ei tule aikuisena muistamaan mitään, mitä tapahtuu seuraavien kolmen tai neljän vuoden aikana. Muistoja on toki mahdollista ylläpitää ja katsella vaikkapa aika ajoin valokuvia ensimmäisiltä vuosilta. Siitäkin syystä on kivaa, että olen jaksanut tehdä vuosittain valokuvakirjat, joihin olen kerännyt vuoden parhaat kuvat lapsista.

Onneksi muistot haalistuvat kuitenkin vain vähitellen, ja neljävuotias muistaa vielä asioita, joita hän teki kolmevuotiaana, ja (pian) viisivuotias muistaa aivan selvästi vielä puolentoista vuoden takaisia tapahtumia.

Mutta kyllä sitten toisinaan harmittaa, kun kyselen tytöltä, että muistaako hän jotain tosi kivaa asiaa, jota teimme hänen kanssaan kaksi vuotta sitten, ja hän on ehtinyt jo unohtaa sen. Esimerkiksi kun luimme Peppi Pitkätossu -kirjaa, kysyin, muistaako hän, miten kävimme katsomassa sen nukketeatteri Hevosenkengässä kaksi vuotta sitten. Ei hän enää muistanut, vaikka piti siitä silloin kovasti. 

On tässä unohtamisessa hyväkin puolensa: varhaislapsuus saattaa olla uhmailuineen ja tahtoiluineen aikamoista taistelua vanhempien kanssa. Ajattele, jos lapsi muistaisikin kaiken sen kristallinkirkkaasti koko lopun elämänsä.

Ehkäpä unohtamisen onkin tarkoitus suojella vanhempia, etteivät lapset jäisi kantamaan kaunaa tästä ajasta?  

Share

Kommentit

Noora K. (Ei varmistettu) http://nooraandnoora.com

Tää olikin mielenkiintoista, en ollut ajatellut asiaa tältä kannalta ollenkaan, vaikka tottahan se on. Mulla on varhaislapsuudesta ihan muutamia häivähdyksiä ja ilman valokuvia niitä olisi vielä vähemmän. Me asuttiin Englannissa kun olin 1/2-4-vuotias ja sieltä mulla on jotain satunnaisia muistikuvia. Yksi jännä juttu oli kieli. Puhuin tietty englantia, mutta kun tultiin Suomeen, se jäi. Myös Englannissa asuneiden serkkujen kanssa leikittiin englanniksi pitkään, mutta sitten sekin jäi. Mutta heti kun kielenopetus alkoi koulussa, kaikki tuli rytinällä takaisin. Ja varsinkin aikuisena tuosta ajasta on ollut kielitaidolle todella paljon apua.

Jonnekin kovalevyllehän nuo asiat taitavat kuitenkin jäädä, koska eikös muistisairailla ala palautua nimenomaan ne lapsuuden jutut mieleen? Tai siis näin olen ymmärtänyt.

Mä huomaan, että kun oma raskaus ja synnytys oli niin traumaattiset, niin ne on melkein kokonaan pelkkää mustaa mulla. En meinaa edes muistaa, millaista oli olla raskaana, vaikka lapsi on kuitenkin vasta 5kk.

Tommi K
Isyyspakkaus

Mä olen miettinyt noista valokuvista sitä, että jokin muisto saattaa liittyä enemmänkin siihen, että on katsottu jotain valokuvaa ja muistaa asian tai paikan vain siksi, että siitä on puhuttu kuvaa katsottaessa. Esimerkiksi se koti johon synnyin ja josta olen muuttanut pois kolmevuotiaana (kai). Voisin sanoa, että muistan kyseisen kerrostalon pihan, mutta loppujen lopuksi saattaakin olla, että muistan sen vain siksi, että se näkyy jossain valokuvassa. Tuo on kyllä tosi hienoa, että lapsena opittu kielitaito palautuu takaisin tuolla tavalla!

FromKaren
Ihana Päivä

Lapsi ei muista tosiaan tapahtumia, koska aistii tilanteita eri tavalla kuin aikuiset, mutta uskon, että näistä kivoista hetkistä säilyy "muistoina" hyvä perusturvallisuuden tunne. Tähän kuuluu kokemus siitä, että häntä rakastetaan, että hän on arvokas ja että hänen kanssaan on mukavaa viettää aikaa. Ja se muisto on sitten kuitenkin se tärkein :)

Tommi K
Isyyspakkaus

Aivan varmasti!

TiaB (Ei varmistettu)

aivan totta. tata mieheni sano kun kerroin hanelle taman tuumaksen. ja lapsesta kasvaa hyva sarmainen aikuinen.

Hannaaa (Ei varmistettu)

Tätä mäkin aina mietin!
Toimii erityisesti kummilasten kohdalla: vien niitä jonnekin kalliimpiin elämyspaikkoihin vasta kun ne muistaa jotakin :D
Musta tuntuu että vanhemmat ei itse ajattele näin, että eihän se lapsi mitään muista.... Hyvä herätys!

Kyllä ne elämykset voivat olla lapselle tärkeitä ja rakentaa merkityksellistä suhdetta, vaikkei lapsi enää aikuisena muistaisi niitä. Suosittelisin tekemään lapsen kanssa asioita, jotka tuntuvat itselle luontevilta ja tärkeiltä. Meillä ainakin lapsilla on läheisimmät suhteet niihin täteihin, setiin, kummeihin ja aikuisiin ystäviin, jotka ovat leikkineet ja touhunneet heidän kanssaan taaperosta asti. Ja itse ainakin koen edelleen perheenjäseniksi ne aikuiset, jotka vaivautuivat muodostamaan minuun henkilökohtaisen suhteen jo pienenä lapsena. Luulen, että kouluikä on jonkinlainen raja tässä, kouluikäiset ovat varautuneempia, eivätkä enää kiinny samalla tavalla kuin pikkulapset ympäröiviin aikuisiin.

Tommi K
Isyyspakkaus

Tietysti näin. Välillä lapsen kanssa kyllä joutuu tekemään asioita, jotka eivät ole itselle niin tärkeitä mutta sekin on tärkeää, että aina ei mennä isin pään mukaan :)

Tommi K
Isyyspakkaus

Heh, on tuokin käynyt mielessä. Mietin vaikkapa juuri sitä, että oliko järkeä maksaa sata dollaria siitä Aladdin-musikaalin lipusta. Mutta se ilo mitä se tuottaa juuri nyt, on sen arvoinen. Vaikka hän ei muistaisi koko musikaalia enää aikuisena, siitä puhutaan ja sen musiikkia kuunnellaan juuri nyt päivittäin ja vielä pitkään. Ja varmaan sen ansiosta, hän lähtee mielellään uudelleenkin teatteriin, ja kokemukset ja muistot kertyvät siitä toistensa päälle.

Menolippu Maalle (Ei varmistettu) http://www.menolippumaalle.fi

Mä taas olen ollut hämmästynyt, että vaikka luulin etten muista lapsuudestani mitään, oman lasten syntymän myötä olenkin alkanut muistaa sieltä kaikenlaista. "Ongelma" on, etten tosiaankaan muista, minkä ikäinen olen minkäkin muiston aikaan ollut. Jostain olosuhteista laskemalla voi sitten huomata, että aika nuoreltakin iältä joitain muistoja on säilynyt. Toki ne ovat enemmän häivähdyksiä ja tunnelmia kuin varsinaisia tapahtumia. Vaikka lapset ei niin kamalasti konkreettisia asioita muistaisikaan, kyllä mun mielestä heille silti kannattaa tarjota elämyksiä ja vaikka matkoja. Jotenkin ne siellä taustalla vaikuttaa, vaikkei ne miksikään valokuvamuistoiksi jäisikään.

Tommi K
Isyyspakkaus

Totta, voi olla että jokin varhaismuisto palautuisi, kun vaikkapa oma äiti kertoisi asioita, joita on tapahtunut silloin joskus 3-vuotiaana. Ekalta ulkomaanmatkaltani mä en kyllä mielestäni muista yhtään mitään. Pitääpä kysellä siitä lisää.

nuunuu

Tämä onkin jännittävä aihe! Monesti kysytään, mikä on varhaisin lapsuusmuisto ja siihen on ihan mahdottoman hankala vastata. Välillä kuitenkin jokin ärsyke voi avata ovia ihan vahingossa mielen perukoihin. Viime kesänä sattui kesälomareissulla eteen samanlainen kolmipyörä, joka minulla on ollut ihan pienenä. Siitä ei ole valokuvia, eikä siitä ole juteltu, eikä se edes siirtynyt nuoremmille sisaruksilleni, vaan se oli ihan oikeasti käytössäni vain joskus n. kolme vuotiaana. Ja pikkuhiljaa rupesin muistamaan tuosta ajasta paljon muutakin: leikittyjä leikkejä, minkälaista kierrosta pihalla pyöräiltiin, jospa häivähdyksiä samalla pihalla asuneen kaverin (jota en ole varmasti nähnyt enää täytettyäni 4 ja muutettuamme uuteen kotiin) kodista! Eli jossain kovalevyllä ne muistot ovat ja siksi kai onkin erityisen tärkeää, että muistot ovat pääasiassa hyviä. :)

Tommi K
Isyyspakkaus

Oho! Mielenkiintoista!

Puddle (Ei varmistettu)

Niin ajatella että ei se lapsi muista mitä on ihan pienenä tehty vaikka on miten kivoja kokemuksia hankittu. Toivottavasti niistä jonkunlainen tunnemuisto ja onnellisuudentunne kuitenkin jää :)
Mulla on kaksi kirkasta muistoa siltä ajalta kun olin alle 3v ja sitten muutama haalea. Ensimmäinen on kun olin melkein 2-vuotias ja mentiin katsomaan meille koiranpentua. Muistan että paikassa oli useampia koiria, isä ja äiti istuivat tuoleilla ja silittelivät ruskeita koiria, kun minun jalkojeni välistä käveli valkoinen japaninpystykorvanpentu. Silitin sitä molemmilla käsillä kun se jäi siihen rapsuteltavaksi ja sanoin että tämä otetaan! Me vissiin mentiin juuri niitä japaninpystykorvanpentuja katsomaan ja se pentu meille sitten lähti.
Toinen ensimmäinen muisto on kun olin 2,5-vuotias, kun pikkuveljeni syntyi ja mentiin isän kanssa katsomaan äitiä ja vauvaa ekaa kertaa. Silitin veljen päätä ja sitten iskä sanoi että pestään ensin kädet. Kummastakaan ei ole kuvia, ilmeisesti koiran ja pikkuveljen hankinta oli tarpeeksi rakkaita ja vahvoja kokemuksia jäädäkseen mieleen :D

Tommi K
Isyyspakkaus

Ja varmaan molempia kokemuksia on muisteltu usein ja pitkään ja sitä kautta muistijälki on vahvistunut.

Punaisen talon Anna (Ei varmistettu)

Juuri ensimmäisillä elinvuosilla jo sikiöajasta lähtien on useimpien teoreetikoiden mukaan kaikista suurin vaikutus ihmisen loppuelämään. Toki esimerkiksi lapsuudesta jääneitä traumoja voi käsitellä ja niistä voi päästä yli, mutta on hyvin kuvaavaa, että ylipäätään puhutaan "lapsuuden traumoista": lapsuudella on niin suuri merkitys. Edeltävässä kommentissa mainittuja "kalliita elämyspaikkoja" tärkeämpää on se, että lasta rakastetaan, häntä kuunnellaan ja hänen tarpeisiin vastataan nopeasti ja säännönmukaisesti. Turva on kaikista tärkeintä ja sen puuttuminen kyllä jää mieleen. Toki on erittäin tärkeää antaa lapselle virikkeitä, joissa hän oppii ja hänellä on hauskaa, eivätkä nämä asiat sinänsä unohdu, sillä niissä koetut onnistumiset, ilo ja ympäristön tuki toimivat pohjana myöhemmälle kehitykselle.

Jotkut liittävät muistamiseen kielen kehittymisen. Tätä tukee se, että harvoin ihmiset kokevat muistavansa mitään ihan ekoilta ikävuosilta, jolloin he eivät myöskään osanneet puhua. Kielen kehityttyä muistaminen nimittäin liittyy sanallistamiseen, joten ennen kykyä sanallistaa asiat eivät jää muistiin samalla tavalla kuin vaikkapa aikuisena.

Tommi K
Isyyspakkaus

Hmm, onkohan sillä sitten mitään merkitystä, onko oppinut puhumaan enemmin tai myöhemmin..?

Nipa_3 (Ei varmistettu)

Tämä on niin totta ja myös vähän surullista. Juuri neljä täyttänyt ei tunnu muistavan vuosi sitten menestynyttä pappaansa, joka oli ykkös isovanhempi. Sitä vaan toivoo että joku tunne ja turvallisuus siitä olisi jäänyt pieneen sieluun vaikka muistot katoaakin.

Äitini isä kuoli, kun äitini oli 3, ja tämä kyllä muistaa isänsä. Oma nelivuotiaani taas puhuu lähes päivittäin isästäni, joka kuoli reilusti ennen hänen syntymäänsä, ja jonka hän tuntee vain valokuvista. Haudalla käyminen on hänellekin tärkeä rituaali.

Tommi K
Isyyspakkaus

Meidän tyttö muistaa edelleen vaarin, joka kuoli kaksi vuotta sitten. Mutta hänestä kyllä puhutaan edelleen ja hän näkyy myös kuvakirjoissa, joten jossain vaiheessa hän varmaan muistaa enemmänkin sen, että vaarista on puhuttu kuin varsinaisesti itse vaarin.

Miia (Ei varmistettu)

Ja sitten, kun niitä muistoja syntyy, niin muistaako lapsi jonkun aikuisen mielestä hienon jutun, johon on panostanut ja nähnyt vaivaa? No ei tietysti. Muistiin jää vain kummallisia pikkujuttuja. Tiedän sen omalta ja lapsieni kohdalta.

Äitini joskus kyselee, että muistanko sitä tai tätä. Tapahtumat kuulostava hienoilta, mutta minulla ei ole mitään muistikuvia niistä. Sen sijaan muistan syöneeni ihan pienenä kakkua isossa hallissa jossain isoissa juhlissa ja muistan vielä taustalla soineen musiikinkin. Itse tapahtuma on jäänyt mysteeriksi, koska äitini ei muista sitä. :) Eli ei ollut varmaan mitään spessua.

Sama juttu, kun kyselen tytöltäni matkoista sun muista. Hän ei muista niitä. Poikani sen sijaan muistaa jonkun metsäretken, jolla äidin piti käydä puskassa pissalla. Että näinkin tärkeä tapahtuma jäänyt mieleen..

Tommi K
Isyyspakkaus

:D 

Vuosi Murmelina (Ei varmistettu)

Itselläni oli melko traumaattinen lapsuus sekä nuoruus. Olen lukenut muidenkin narsistien nyt jo aikuisten lasten kertomuksia siitä, miten muistoja on parhaimmillaan vasta 12-vuotiaasta. Taustalla on tässä tapauksessa se, ettei lapsen mielen maailma pysty käsittelemään näitä tunteita eikä tapahtumista muodostu muistoja. Flashbackeja voi tulla ihan satunnaisista asioista vuosikymmeniä myöhemmin, kun ihminen on kypsä käsittelemään tapahtumat.

Isoäitini muisti tapahtumia siitä, kun hän oli kolmen ja kertoi pitkästi siitä, miten hän oppi lukemaan ollessaan viiden. Hän kasvoi rakastavassa, läheisessä perheessä ja istui aina isänsä polvella.

Tommi K
Isyyspakkaus

Kurjaa, ikävä kuulla tuollaisesta :(

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselleni on käynyt niin, että muistin teini-ikäisenä traumattisen tapahtuman joka tapahtui kun olin alle kouluikäinen. Minulle ei siis itselleni käynyt tuossa tilanteessa kuinkaan, mutta olimme sivustaseuraajina. Jotenkin asia ei ollut yhtään mielessä, mutta sitten kun siskoni kysyi että muistanko sen jutun niin yhtäkkiä muistin tilanteesta vaikka kuinka paljon, monenlaisia yksityiskohtia ja tunnelmia. Ja asiasta ei puhuttu yhtään mitään vuosikausiin.

Ensimmäinen muistikuvani on kun olen vähän alle 3-vuotias, satutin tuolloin itseni aika vakavasti. On sellaisia välähdysmäisiä muistikuvia tapahtumasta. Asiasta ei ole mitään kuvamateriaalia tms olemassakaan. Toki on myöhemmin varsinkin vanhempien kanssa asiasta puhuttu.

Olen elänyt vähän epäterveessä ympäristössä ja minulla on lapsuudesta vanhempieni ja perheeni seurassa enemmän epämiellyttäviä kuin mukavia muistoja. Mutta olen sitten yrittänyt kompensoida tätä muistelemalla muita mukavia juttuja lapsuudesta, esimerkiksi koulusta tai kesäleireiltä, mummolasta jne.

Kommentoi

Ladataan...