Isyys ja isällisyys

Isyyspakkaus

"Oi, teille tulee vauva! Vauvat on ihania", ihasteli kollegani muutama viikko sitten. "Ömm, joo", vastasin tähän ja jäin miettimään, miksi hämmennyin kommentista niin kovasti. Tuleva isä ja kaikkea. Jos joku sanoisi, että koiranpennut tai vaikkapa punajuuriruoat ovat ihania, olisin varmasti samaa mieltä. Mutta että toisten ihmisten vauvat?

Lähipiiriini ei ole koskaan kuulunut hirveästi lapsia, ja niitä lähimpiäkään en valitettavasti tapaa tarpeeksi usein. Minulle ei siis ole muodostunut luontevaa tapaa olla lasten, varsinkaan vauvaikäisten, kanssa.

"Pidätkö lapsista?" olen kuullut kysyttävän. "Pidätkö itse aikuisista?" voisi ehdottaa vastakysymykseksi. Ei kai ikä määrittele sitä, pitääkö jostain ihmisestä vai ei. Jos pitää tietyistä lapsista, onko pakko pitää kaikista?

Pitäisikö minun olla huolissani siitä, että vieraiden tai puolituttujen ihmisten lapset eivät herätä minussa suurempaa hoivaviettiä tai että ihastelen kadulla vastaantulevaa koiranpentua huomattavasti enemmän kuin rattaissa istuvaa pientä ihmistä?

"Tästä teillekin vähän vauvakuumetta", hymyili eräs äiti jokunen aika sitten ja istutti imeväisensä syliini. Hymyilin hieman vaivautuneena ja heiluttelin vauvaa polvellani tuntematta juuri muuta kuin tarvetta antaa toukka takaisin äidilleen.

Tarkoittaako tämä siis sitä, että en ole kuitenkaan kovin isällinen? Voiko olla hyvä isä, vaikka ei tunne itseään isälliseksi? Onko se ominaisuus, joka kehittyy luonnostaan sitten, kun on itse isä? Onkos tällaista edes soveliasta pohtia ääneen?

Share

Kommentit

Vierailijatar (Ei varmistettu)

Jaa-a. Mieshan voi olla "perinteinen" isamalli, jos jattaa lapsen hoidon aidille. Isalla on lupakin olla vahan kompelo lapsen kanssa. Mutta jos nainen ei ihastu jokaisen vastaan tulevaan taaperoon, on han nopeasti naapurin mummoille se heti saatanasta seuraava, luonnoton, kylma, mikalie maho. Joiltakin vanhemmuus tulee vahan luonnollisemmin kuin toisilta - on minullakin ystavattaria jotka nauttivat siita kakkavaikkarumbasta joka pistaa minut lahinna miettimaan pystyisinko koskaan kaymaan lapi moista. Itse uskon etta suurin osa siita on kuitenkin tahdon alaista valintaa, jos haluaa olla hyva vanhempi ja yrittaa parhaansa, niin voi varmasti olla hyva isa tai aiti, vaikka ei itseaan ihan maaemoksi tuntisikaan :)

Dalmi
Arkisokka

Minä olen kohta kahden lapsen äiti, enkä minäkään koe vieraiden vauvojen ja lasten seurassa itseäni mitenkään... äidilliseksi? Ihastuneeksi? No, vaivaantuneeksi siis lähinnä, en siis ole kädet ojossa ottamassa syliin jokaista pikkunyyttiä. (Tästä suljen pois kummitytön sekä pari muuta hyvin läheistä lasta)

Oman kun sai ensimmäisen kerran syliin, niin se oli menoa se. :) Ei ole siis verrattavissa omat ja vieraan lapset sekä niiden aiheuttamat tuntemukset.

äiskä86 (Ei varmistettu)

Mä olen aina ollut hulluna vauvoihin ja tykänny pitää sylissä vähä vieraampiakin muksuja.. Mutta se hetki kun oman pojan sai ensikertaa syliin,oli jotain aivan uskomatonta.. Ja nykyään vieraammat lapset saa mut vaivautuneeksi.. Eiköhän se "isällisyys" sieltä tule,kun ensimmäisen kerran oman lapsen saat syliisi :)

Jorge (Ei varmistettu)

Minusta asenne "ei kai ikä määrittele pitääkö jostain ihmisestä vai ei" on aivan mahtava, sillä, uskokaa tai älkää, lapsetkin ovat ihmisiä.
Jos lapseen suhtautuu kuin toiseen ihmiseen, niin ollaan jo pitkällä hyvässä vanhemmuudessa ja ihmissuhteessa.

Lijo (Ei varmistettu)

Mä olen ollut äiti 3 vuotta, enkä vieläkään ole alkanut tuntea itseni äidilliseksi. Ainakin omasta mielestä pärjään äitinä näin ihan hyvin ja omalla tavallani. Omat lapset on rakkaita, mutta muiden lapset eivät edelleenkään herätä suurempia tunnekuohuja. Eikä se rakkaus omaan vauvaankaan herännyt ensihetkillä. Uuteen ihmiseen tutustuminen vie aikaa. Aluksi hoidin vauvaa oikeastaan enemmänkin velvollisuudentunteesta kuin puhtaasta ja ihanasta äidinrakkaudesta.

Mä ajattelen, että omanlainen vanhemmuus kehittyy ajan kanssa, eikä sitä tarvitse mallintaa mihinkään ulkoa annettuun tapaan. Kyse on kuitenkin siitä, miten olla oman perheensä kanssa.

KirsiVierailija (Ei varmistettu)

Tuo kommentti, että "tuleeko sulle nyt vauvakuume?" kun esitellään jotain sukulaisen rääkyvää vauvaa, on aivan absurdi. Ei todellakaan tule, lähinnä halu paeta ja kauas. Itselläni on 3-vuotias lapsi, ja on edelleen päivänselvää, etten ihastu kaikista vauvoista lääpälleni. En ainakaan oikopäätä - yleensä tosin tykästyn sukulaisten ja kavereiden lapsiin sitten, kun heihin pääsee tutustumaan paremmin.

Koiranpennun edessä sen sijaan olen sulaa vahaa. Ihan sama kenen oma se on.

Loppupäätelmäni: lienet normaali.

Maya28V (Ei varmistettu)

Mulla on vähän sama ongelma, sillä erotuksella ,että olen nainen. En ole koskaan saanut "sekoilukohtausta" toisten ihmisten vauvoista. Ihastelen enemmän perheenäidin koiraa, kun tämän rattaissa istuvaa imeväisikäistä.
Jotkut lapset on ihan mukavia ja ne loput on vaan kamalia riiviöitä.

Äitini kuitekin lohdutti, että hän ajatteli ihan samalla tavalla. Kaikki kuitenkin muuttui ,kun hän sai oman lapsen. Hän ei silti edelleenkään mene sekaisin toisten ihmisten vauvoista. Joten ehkä mullakin on vielä toivoa. Vauvakuumetta odotellessa.

Hear Hear!

Minä olen aina ollut lapsirakas ja hellin mielelläni vähän tuntemattomampiakin lapsia. Äidilliseksikin voisi sanoa, mutta minulla äidillisyys on enemmän sellaista "hoivaviettiä", että pidän huolta ihan kaikista, en vain lapsista. Uskon kuitenkin, että oman lapsen kanssa se äidillisyys tai isällisyys on ihan eri asia. Vaikak esim. siskonpoikani on minulle äärettömän rakas ja läheinen, en silti koe suhdettani häneen samanlaiseksi, kuin vanhemman ja lapsen välillä on.  Sama koskee muutenkin omia sukulaisia, sukuni on keskenään todella läheinen ja kaikki tädit ovat aina olleet minulle kuin vara-äitejä, mutta silti suhde heidän kanssaan on aivan toisenlainen kuin minulla ja äidilläni.

Eli minusta on ihan ok, ettei sitä isällisyyttä tunne muiden lasten kanssa. Oman kanssa se auktoriteetti ja tunne tlee varmaan itsestään. Ei silloinkaan ehkä heti, mutta ajan kanssa.

Mauahtavaa

 

Muistan vanhemman lapsen synnyttyä, kuinka teki mieli aina näyttää lasta kaikille ajatuksella, että katsokaa, mitä meille tuli. Ja sen jälkeen heti "äidillisyyteni" hävisi sen sileän tien, ja tilalle tuli ajatus, että johan te sen näitte, siirrytään sitten tärkeämpien asioiden pariin - kuten kahvipöytään. Äidillisyys tuli vasta velvollisuuksien, kuten nälän tyydyttämisen ja vaipan vaihtamisen, muututtua rutiiniksi ja osaksi arkea. Ja ihan kohtalaisesti tässä on nyt jo useita vuosia mennyt.
 
Tervesiä Rouvalle!

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselläni ei ole vielä omia lapsia. Joskus kuitenkin hävettää kuljeskella mummini kanssa, joka tervehtii ja ihastelee jokaista rattaissa istuvaa nyyttiä, useimmiten vaivaannuksen pystyy myös lukemaan nyytin äidin kasvoilta, kun vieras nainen tulee ihastelemaan. Itselläni ei ole koskaan tullut minkäänlaista vauvakuumeen oirettakaan, mutta koiran- ja kissanpennut ovat oma lukunsa. Itselläni ei ole minkäänlaisia kokemuksia pienistä lapsista, joten vaivaantuminen on ensireaktio syliin tiputettujen nyyttien kanssa. Ystävän kaksivuotias tytöntyllerö on varmaan ainoa poikkeus tähän, mutta ehkä tämä johtuu siitä että typykkä itse kiipesi pienenä syliin omistajan elkein eikä vanhempien asettamana.

-S (Ei varmistettu)

Hienoa, kun kirjoitat suoraan.
Monesti ollaan hiljaa, koska pelätään mitä muut ajattelevat...
eikö muka voi rakastaa lastaan vaikka ei olisikaan välttämättä niin äidillinen tai isällinen ihminen? Onkko todella pakko pitää kaikista lapsista jos olet tulossa vanhemmaksi?

http://kolmehuonettakeittio.blogspot.com/

Katariinakia (Ei varmistettu)

Odottelen omaa esikoistani syntyväksi muutaman viikon kuluttua. Kun kuukausi sitten vauvaperhe oli kertomassa arjestaan neuvolan perhevalmennuksessa sulin ensin pienen vauvan edessä täysin. Mutta kun se pieni kääryle aloitti huutokonserttinsa meinasin saada paniikkikohtauksen.. Ei herran jumala, en halua tuollaista huutavaa rääpälettä itselleni! Se, miten reagoin normaaliin vauva-arkeen, pisti pohtimaan olenko sittenkään valmis äidiksi. Ja nyt, kun se on väistämättä edessä, tuleeko minusta hyvä äiti? Uskon, että ihan hyvä minusta loppujen lopuksi tulee. Oma lapsi on niin eri asia kuin muiden lapset. Mutta kuten kirjoitit, tämä kuuluu niihin asioihin joista pitäisi vaieta. Eihän tuleva vanhempi voi myöntää ääneen olevansa lapsikriittinen...

Vierailija (Ei varmistettu)

Juu oma lapsi on eri asia kun vieras lapsi. Mutta hiven "vanhemmallisuutta" pitäisi löytyä meistä kaikista, ainakin sen verran että auttaa avuntarvitsijaa tai sitten myöhemmin osaa olla ystävällinen myöskin niille ärsyttäville omien "kullannuppujen" kavereille. Sellainen maailma missä nykyisinkin jossain määrin elämme että "omat lapset ja muiden kakarat" ei ole hyvä maailma.
Ja sama koskee tietysti myös aikuisten kohtelua :).
Mutta siitä ei nyt ollutkaan puhe :).
Kyllä se oma mukelo varmaan vie sinunkin sydämesi tullessaan, se on se biologia....

Lennu (Ei varmistettu)

Samaa mieltä olen kuin suurin osa kommentoijista. Itselläni ei ole lapsia, mutta jo oman pikkusisareni nähtyäni koin aivan erillaista yhteenkuuluvuutta juuri hänen kanssaan, niin varmasti omien lapsien kanssa on samoin. Olen kuullut asian todella monelta nyt jo isältä tai äidiltä, että se ei voi olla myytti.

Ja mitä vauvakuumeeseen tulee, niin itselleni kyllä vaikuttaa toisten lapset välillä hieman "kuumetta aiheuttavina", mutta en silti ymmärrä, miten joku voi laittaa oman lapsensa toisen syliin ja olettaa juuri tämän käärön olevan toiselle jotain tavoittelemisen arvoista. Onhan kyseessä jonkun toisen lapsi, jota en kuitenkaan haluaisi omakseni. Tällainen kuulostaa aivan samalta kuin lasta pidettäisiin jonain kiertopokaalina, joka on kilpailussa tavoittelemisen arvoinen. Itse en sen vuoksi usein tahdokaan toisten lapsia syliini, vaikka tarjottaisiin - arvostan liikaa tätä lasta ihmisenä, joka ei vaan vielä osaa sanoa "ei, en halua syliisi, en edes tunne sinua". Ainut syy sille, miksi välillä joitakin lapsia olisi ihana hoivata, on lähinnä oman itsetunnon pönkittämistä ajatuksella, että kyllä minustakin voisi tulla maailman paras äiti, jos pärjään muidenkin lasten kanssa niin hyvin, mutta silloinhan lasta vain esineellistäisi.

vierailevaäiti (Ei varmistettu)

Se,että mies/tuleva isä pohtii tällaisia asioita,kertoo jo ihmisestä paljon.Niin monille ei tule edes mieleen ajatella omaa vanhemmuuttaan.Olen ihan varma,että se rakkaus ja hoivavietti herää,kun omaa vauvaansa pääsee hoitamaan :) Itse olen kolmen lapsen äiti ja mikään maailmassa ei ole heitä tärkeämpää.Muiden lapsista osasta pidän,osasta en niinkään.Muutamien ihan läheisimpien ystävien lapsiin olen jo aika aikalailla kiintynytkin,tietysti ihan eritavalla kuin omiini.Ennen lapsieni syntymää en olisi vieraiden lapsiin voinut kuvitellakaan ihastuvani.Niin se vaan maailma muuttuu,kun lapsi syntyy perheeseen :D ainiin,ja on kyllä aivan totta tuo,että lapsikin on ihminen ja yksilö!Ei kukaan voi kaikkia rakastaa.

Tommi K
Isyyspakkaus

Oo, mahtavaa miten moni tuntuu jakavan samanlaisia ajatuksia kanssani. Kiitos tästä komppauksesta. Pohdiskelin oikeasti aika pitkään, voiko tällaista edes kirjoittaa. Ja mukavaa, että KirsiVierailija epäilee minun olevan normaali ;)

Ari (Ei varmistettu)

Tämä on itseasiassa mielenkiintoinen keskustelu, koska se heijastuu myöhemmin toiseen asiaan.
Me suomalaiset suhtaudumme toisten lapsiin uskomattoman kuivakkaasti. Onko tässä syy miksi lapsiperheet nauttivat etelässä lomailusta? Siellä lapseen ei suhtauduta itse-menit-ja-hankit-tuollaisen-vaivoiksesi -ajatuksella. Lapsi on tervetullut ravintoloihin, kauppoihin, mihin tahansa. Välillä asiakaspalvelu jää kokonaan väliin, kun pientä ihmistä ihastellaan urakalla. (no se toki on välillä vaivaannuttavaa.) Vieraat keski-ikäiset miehet, teinit ja mummot ovat haltioissaan nähdessään pienen lapsen.
Aika usein meillä suomalaisilla taitaa olla ajatus, että hyvä naapuri on sellainen, jota ei näe. Saa siis kernaasti olla omalla tontillaan, kunhan se on näkö- ja kuuloyhteyden ulkopuolella. Meillä on suuri oman tilan tarve. Ja sillä samalla ajatuksella suhtaudumme myös lapsiin.
Jorgen ajatuksessa toiseen ihmiseen kunnioitavasti suhtautumisessa on mielestäni paljon järkeä - niin lapseen kuin aikuiseenkin.

Vierailija - supi (Ei varmistettu)

Vahan myohassa tulin kommentoimaan. En pida itse asiaa kovin helppona, tyyliin kylla se isyys/aitiys heraa kun lapsi on sylissa. Itsekin olen kamppaillut asian kanssa. Jokin aika sitten loysin mahtavan artikkelin tasta isyyteen/aitiyteen kasvusta. Kommentteja?

Ote artikkelista "Vanhemmuudesta" (http://www.mansnerus.com)
"Sanoin tuossa aiemmin, että miehen "isyys" ei ole psykologisesti yhtä syvällinen tapahtuma, kuin naisen äidiksi kasvaminen. Sen pitäisi kuitenkin olla myös miehelle psyyken muutos ja kehitystapahtuma. Mieheltä edellytetään tunne-elämän syvenemistä ja kasvua laajemmaksi. Niin yksilölliseltä kuin yhteiskunnalliselta näkökannalta tarkasteltuna odotukset ja vaatimukset miehen kokonaisvaltaisesta kypsymisestä tässä vaiheessa jäävät usein liian pinnalliselle tasolle. Mies ei osaa itsekään ymmärtää uuden tilanteensa todellisia vaatimuksia. Liian usein hän jää siten koko tilanteen ulkopuolelle, ja vähitellen jopa vieraaksi lähimmilleen.
Miehen isyys on ehkä eniten vastuuseen kypsymistä. Se ei tarkoita pelkästään vastuun kantamista perheestä taloudellisesti, niin kuin usein miehet sen käsittävät ja vastaanotolla korostavat: "Olen aina huolehtinut, että heillä on kaikki tarpeellinen".

Vastuuseen kasvaminen tarkoittaa myös vastuuta henkilökohtaisista ihmissuhteista, kasvamisen halua läheisyyteen ja hellyyteen. Monet miehet tietävät vaikeutensa tunne-elämän alueella, vaikeuden ilmaista hellyyttä, vaikeutensa osata hoivata. Me kaikki tiedämme, että vieläkin kulttuurimme kasvatuksessa näissä asioissa naiset ja miehet ovat saaneet erilaisen perinnön."

Vierailija - supi (Ei varmistettu)

sori. se olikin artikkelista "pariterapiasta" (ei ehka kuulosta jarin houkuttelevalta, mutta onki vahan huonosti otsikoitu).

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihan normaaleja tunteita mielestäni. Itsellä ei vielä ole herännyt vauvakuumetta (vaikka yksi mahassa potkii). Tykkään enemmän lapsista kuin vauvoista. Oma esikoinen oli kuitenkin heti niin rakas. Rakkaus omaan lapseen oli itsellä niin voimakas, että se melkein sattui. On uskomaton tunne, miten jota kuta voi olla ikävä jo silloin, kun hän on vielä paikalla. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä rakkaammaksi hän tulee - koska hänet oppii tuntemaan paremmin. Raskausaikana kiinnostus muiden vauvoihin ja lapsiin suorastaan romahti - kiinnostus suuntautui tulevaan omaan lapseen. Toi oli mahtava huomio, että "tykkäätkö aikuisista?", erityisesti tuntemattomista. Kiitos hienosta blogista!

Vierailija sh.op. (Ei varmistettu)

Itse olisin enemän huolissani siitä jos joku ei pohdi onko hyvä äiti/isä.

Winnie-Wanda (Ei varmistettu)

Olen niitä ihmisiä jotka eivät pidä jokaista lasta suloisena, saati hingu saada syliin. Olen myös niitä jotka eivät voi kuvitellakkaan hankkivansa yhtä lasta enempää. En myöskään siedä monia äiti-ihmisiä vaikka äiti olenkin, en lue vauvablogeja tms, koska en vain siedä niitä kirjoittavia ihmisiä enkä voi samaistua heihin, enkä ymmärtää miten joku jaksaa tehdä ns. pskasta asiaa.
Mutta nyt, on pakko sanoa, että kerralla oli ahmittava blogisi, nauroin monesti hersyvästi elävälle kielellesi ja mieltä kutkuttaville mielikuville! Siis aivan mahtavaa, toivon että pysyt tyylissäsi ja jatkat kirjoittamista. Siis niin mielettömän hienoan tekstiä! :)

Tommi K
Isyyspakkaus

 

Ari: Kyllä. Tässä on yksi aihe, johon olen ajatellut palata myöhemmin.

Vierailija - supi: Keskittyminen vain taloudellisen vastuun kantamiseen kuulostaa kyllä jotenkin todella vanhoilliselta ja vieraalta. Ajat ja ihmiset ovat muuttuneet huomattavasti viime vuosikymmeninä, ja nykyisin pidetään outona, jos isä ei osallistu lapsen hoitamiseen ja ole läsnä. Tai ainakin itse pidän.

Vieralijat: Kiitos, kiva että olette käyneet vierailulla!

Winnie-Wanda: Voi kiitos, tässähän ihan liikuttuu! :)

Vanha sininen (Ei varmistettu)

Hmm. Fiilikseni asiasta ovat muuten täysin samat, paitsi että olen nainen ja kiinnostus kohdistuu useammin vastaantuleviin kissoihin kuin vaunussa köllötteleviin ja mekastaviin piltteihin. For God' s sake, nehän kuolaa! Ei edes meidän kissa ole noin alikehittynyt.

Mutta vakavasti jälleen - nämä ovat täysin kulttuuri- ja yksilösidonnaisia asioita. Ei ketään voi pakottaa tuntemaan toisten hormonihöyryjä. Eikä todellakaan tarvitse.

Kommentoi