Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?

Ladataan...
Isyyspakkaus

Otin vihdoin Rouvan suosituksesta luettavaksi Karen Le Billonin kirjoittaman kirjan Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena Kustannus 2013). Siinä kanadalainen perheenäiti kuvailee, millaisen ruokakulttuurishokin hän koki muuttaessaan ranskalaisen miehensä kotikylään ja miten hänen oli pakon edessä opetettava pienet lapsensa - ja samalla myös itsensä - ranskalaisille ruokatavoille.

Suurimmat hämmästyksen aiheet kirjailijalle olivat se, miten hän ei koskaan nähnyt ranskalaisten lasten nirsoilevan tai käyttäytyvän huonosti ruokapöydässä eikä myöskään napostelevan välipaloja.

Kirja kertoo tietysti paljon ranskalaisesta ruokakulttuurista ja siitä miten paljon ruokaa arvostetaan Ranskassa, mutta vähintään yhtä paljon se kuvaa pohjoisamerikkalaista ruokakultuuria ja erityisesti sen huonoja puolia. Kirjoittaja on esimerkiksi ollut Ranskaan muutettuaan aivan tosissan järkyttynyt siitä, että lapset eivät saa syödä, mitä ja milloin haluavat, eikä ole hyväksyttävää syödä välipaloja autossa ja rattaissa. Eikä varsinkaan koulussa! Kouluruokailu on tietysti kokonaisuudessaan shokki niin äidille kuin lapsillekin, ja äiti on varma, että lapset kuolevat nälkään päivän aikana - varsinkin, jos koulun ruokalassa tarjotaan jotain, mistä lapset eivät pidä.

Alku on vaikeaa, ja äiti laittaa lapsilleen salaa eväitä mukaan, mutta vähitellen hän alkaa ymmärtää ranskalaista ajatusmaailmaa. Sitä, että ei ole vaarallista, vaikka vatsa olisikin joskus tyhjä ja että lapset syövät paremmin oikeaa ruokaa, kun vatsaa ei täytetä välipalakekseillä ja -patukoilla.

Suomalaisesta näkökulmasta jotkin oivallukset vaikuttavat aika itsestäänselvyyksiltä, mutta on ranskalaisissa opeissa paljon sellaista, mistä täällä Pohjolassakin voisi ottaa oppia. Erityisesti siinä, miten lapset opetetaan maistamaan kaikkea ja todella uskotaan, että kaikkiruokaisuus on yhtä tärkeä asia opetella kuin lukeminen. Sitä myös harjoitellaan suunnitelmallisesti ja systemaattisesti.

"Kaikki" ranskalaiset tietävät, että jokaista makua pitää maistaa n. 20 kertaa, että siihen tottuu. Lapsilla ei myöskään ole mitään luontaisia inhokkeja, vaan nirsous on vain tottumattomuutta. Oppiminen tehdään positiivisen kautta: mitään ei pakoteta syömään, vaan lapsi saa itse maistaa ruokia, kun haluaa. Häntä kannustetaan siihen ja näytetään itse esimerkkiä, mutta jos ruoka ei maistu, se viedään vähin äänin pois. Kun ruokaa maistellaan tarpeeksi monta kertaa, lapsi alkaa vähitellen pitää siitä.

* * *

Rouva luki jo aiemmin toisen samaa teemaa läheltä liippaavan kirjan Kuinka kasvattaa bébé, jossa Pamela Druckerman kuvailee, miten hän kasvatti omaa ranskanamerikkalaista vauvaansa ranskalaisilla opeilla. Jo siitä kirjasta omaksuimme tavan, että joka päivä on oltava ainakin yksi ateria, jolloin koko perhe istuu yhtä aikaa pöydässä ja syö mielellään samaa ruokaa. Lapsi myös totutetaan siihen, että kaikki ruoka ei tule yhdellä lautasella.

Lähes vuoden verran mekin olemme nauttineet päivittäin lapsen kanssa yhteisen päivällisen, jossa on alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Ei mitään monimutkaista: alkuun tarjotaan usein esimerkiksi tomaattia, avokadoa, aiemmin paahdettua parsakaalia tai jotain jäljelle jäänyttä sosekeittoa. Jälkiruoka tarkoittaa pientä palaa juustoa.

Emme myöskään nykyisin enää viitsi hermostua siitä, jos lapsi ei halua syödä jotain. Hän ehkä maistaa sitä jo seuraavalla kerralla. En tiedä, johtuuko se tästä rentoutumisesta vai mistä, mutta nykyisin on ilo havaita, että aiemmin nirsona pitämämme tyttö todella maistaa aivan kaikkea ja syö suurimman osan ruoista hyvällä ruokahalulla.

* * *

Le Billon kirjoittaa kirjassaan, miten hän yritti löytää jotain tietoa ranskalaisista kirjoittamattomista ruokasäännöistä, mutta koska ne todella olivat kirjoittamattomia, hän joutui kirjoittamaan ne itse.

Kirjaa lukiessa tuli tietysti pohdittua itsekin omia ruokailutottumuksia. Mitenkäs ranskalaisia omat tapamme sitten ovat?

Sääntö #1: Vanhemmat ovat vastuussa lastensa ruokailukasvatuksesta.

Kyllä. Ruokatapojen opettaminen on osa kasvatusta, vaikka Suomessa sen merkitys onkin varmasti pienempi kuin Ranskassa. Nätisti puettuna sen voisi sanoa niin, että suomalainen ruokaetiketti on vapaampi. Tai sitten voisi sanoa, että suomalaisten ruokatavat ovat keskimäärin niin huonot, että nirsoileviin ruokapöytäriiviöihin ei jakseta kiinnittää huomiota. Eikä edes yritetä opettaa lapsia istumaan pöydässä vaan suunnataan pallomerien perässä huoltoasemille syömään einesruokia, koska se on niin paljon helpompaa.

Sääntö #2: Vältä tunnesyömistä. Ruoka ei ole lohduke, ei ajanvietettä, ei lelu, ei lahjus, ei palkinto eikä kurinpidon korvike.

Tähän mennessä en ole vielä ehtinyt törmätä tilanteeseen, jossa olisi tehnyt mieli vaikkapa vaimentaa lapsen itku herkuilla. Tunnistan kyllä sen, miten olemme uhanneet, ettei lapsi saa jälkiruokaa, jos pääruoka jää syömättä. Ranskalainen kun kuulemma esittäisi asian "luonnollisena seurauksena": ensi vihannekset, sitten jälkiruoka.

Sääntö #3: Vanhemmat päättävät ruoka-ajoista ja ruokalistasta. Lapset syövät samaa kuin vanhemmatkin: ei korvaavia ruokia eikä pikakokkausta.

Kyllä. Jos lapsi ei syö sitä, mitä tarjotaan, mitään muuta ei tule tilalle. Oli se aika, kun olimme huolissamme tytön painon ja pituuden kehittymisestä ja yritimme saada hänet syömään ihan mitä vain. Mutta kun neuvolassa oli tarpeeksi monta kertaa todettu, että tyttö kehittyy aivan normaalisti, tiukensimme linjaa: jos lapsi ei syö, hänellä ei ole tarpeeksi nälkä. Seuraavalla aterialla on sitten varmasti parempi ruokahalu. Sokerin kieltämiseen emme usko, ja myös lapselle tarjoaan leivonnaista tai kakkua, jos sitä on tarjolla myös aikuisille. Normaaliin arkeen se ei kuitenkaan kuulu. 

Sääntö #4: Ruokailu on sosiaalinen tapahtuma. Perheateriat syödään pöydän ääressä, ilman häiriötekijöitä.

Tämä on asia, jota olemme tietoisesti opetelleet niin pitkään kuin lapsi on ylipäänsä syönyt samoja ruokia meidän kanssamme. Arkena tämä tarkoittaa yhteistä päivällistä ja viikonloppuisin tilanteen mukaan aamiaista, lounasta tai illallista. Usein sekä aamiaista että illallista. Tv ei tavallisesti ole silloin päällä.

Sääntö #5: Syö kasviksia kaikissa sateenkaaren väreissä. Älä syö samaa pääruokaa useammin kuin kerran viikossa.

Kasviksia syömme monipuolisesti, ehkei nyt aivan sateenkaaren väreissä, mutta Suomen oloissa niiden monipuolisuutta olisi vaikea lisätä enempää. Samaa pääruokaa syödään kyllä usein kahtena päivänä peräkkäin, sillä monesti ruokaa tehdään tarkoituksellisesti kerralla sen verran, että se riittää kahdeksi päiväksi.

Sääntö #6: Nirsoille lapsille: Ei siitä tarvitse pitää, mutta maistaa täytyy. Nirsoileville lapsille: Ei siitä tarvitse pitää, mutta syödä se täytyy.

Tähän sääntöön on pakko palata, kun lapsi on vähän vanhempi. Nyt olemme kuitenkin vielä siinä vaiheessa, että hänen annetaan omaehtoisesti maistaa asioita ja vakuutella itse vieressä, millainen herkku on kyseessä.

Sääntö #7: Rajoita välipalat mielellään yhteen, enimmillään kahteen, päivässä, äläkä anna välipalaa, jos ruokailuun on alle tunti. Ei haittaa, vaikka ruoka-aikojen välillä tulisi nälkä. Syö itsesi kylläiseksi, älä täpötäyteen.

Välipaloja lapsi syö vain yhden, mutta ranskalaisesta tavasta poiketen meillä - ja varmaan kaikissa muissakin suomalaisissa perheissä - lapselle annetaan myös iltapala. Mutta ei tulisi kyllä mieleenkään antaa välipalaa, jos varsinaista ruokaa tarjotaan aivan piakkoin. Voi kunpa muistaisin itsekin, etten söisi itseäni aina täpötäyteen. Syytän siitä kymmenen euron lounasruokaa. Ja itse olen kyllä napostelija, joka tykkää syödä jotain pientä pitkin päivää...

Sääntö #8: Varaa aikaa sekä ruuanlaitolle että syömiselle. Hidas ruoka on onnen ruokaa.

Itse en käyttäisi arjessa mielelläni hirveästi aikaa ruoanlaittoon ja arvostan paljon ruokia, joiden valmistelu on hyvin nopeaa. Toisaalta en pidä ongelmallisena sitä, että ruoan kypsyminen vie aikaa. Rouvalle ruoanlaitto on puolestaan niin suuri intohimo, että hänen ei oikeastaan tarvitse edes varata erikseen aikaa ruoanlaitolle. Mutta hidas syöminen on minulle hyvin luontevaa. Olen työpaikalla käynyt lounastamassa vain yhden henkilön kanssa, joka on minua hitaampi nautiskelija.

Sääntö #9: Syö lähinnä kunnon kotiruokaa ja säästä herkut juhlahetkiin. Teollisesti valmistettu eines ei ole "kunnon ruokaa".

Kyllä. Syömme vain kotiruokaa tai lounasravintolaruokaa. En tiedä, mitä kaikkea nämä lounaspaikat saavat teollisesti valmistettuina puolivalmisteina tai täysin valmiina, mutta kotona emme eineksiä käytä. Herkut ovat heikkouteni. Jos jotain herkkuja on kotona, ne kyllä katoavat vähitellen. Parasta olisi, että niitä olisikin saatavilla vain juhlahetkinä. Mutta mikä sitten on herkku? Onko lounasravintolan sokeripitoinen jälkiruoka sellaista. Onhan se. Mutta kun siitä lounaasta maksaa sen kymmenen euroa, niin eihän sitä voi jättää ottamatta...

Sääntö #10: Syöminen on onnea, ei stressiä. Pidä ruokasääntöjä tapoina ja rutiineina äläkä tiukkoina sääntöinä: niistä voi hyvin joustaa silloin tällöin.

Kyllä. Esimerkiksi viikonloppuisin meillä usein on aivan toiset ruokailuajat kuin arkena - ihan jo siksi, että silloin koko perhe nukkuu merkittävästi pidempään ja toisaalta illallinen saatetaan syödä arki-iltaa myöhemmin, jolloin lapsikaan ei aina tarvitse iltapalaa. Vähän niin kuin Ranskassa. Le Billonin kirjassa ranskalaiset eivät kyllä tunnu noudattavan tätä viimeistä sääntöä. Kirjoittaja on varmasti kärjistänyt tilanteita, mutta lukiessani huomasin itse välillä jopa ärsyyntyväni kirjassa kuvatusta ranskalaisesta tiukkapipoisuudesta.

Silti on ihailtavaa, miten Ranskassa ruokaa arvostetaan ja miten hyvän ruoan koetaan olevan kaikkien oikeus asuinpaikasta, ammatista tai tulotasosta riippumatta. Meillähän pelkästään sitä, että ei halua syödä eineksiä, saatetaan pitää elitisminä.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, joilla on pieniä lapsia.

Share

Kommentit

pom pom

Meillä on kaksi lasta ja toinen on nirso ja toinen syö mitä vaan ja mielellään. Samalla tavalla kumpikin kasvatettu ja opetettu syömään kaikkea, mitä myös me vanhemmat syömme. Pienemmän nirsous kumpuaa jostain syvältä sisältä ihan kuin äidillänsä. ;) Itse olin siis nirso lapsi, eikä minua pakotettu koskaan maistamaan mitään, mitä en halunnut. Joskus, jos olin hoidossa jossain, misssä painostettiin maistamaan kaikkea, koko ruokailusta tuli ahdistava asia ja tilanne paheni. Vähitellen luonnollisesti ruokalistani laajeni ja aikuisena syön jo lähes kaikkea. Omien kokemusteni perusteella ongelmaan ei siis ole mitään yhtä kaavaa, vaan eri jutut toimivat eri ihmisille. :)

Tommi K
Isyyspakkaus

Mulla ei ole oikein kuvaa siitä, millainen ruokailija olen ollut aivan pienenä, mutta varmaan aika kaikkiruokainen, sillä en muista että ainakaan kouluaikana olisin enää nirsoillut mistään. Paitsi lanttulaatikosta jouluisin. (Nyt sekin on herkkua.) Toki oli ruokia, jotka eivät olleet hirveän hyviä, mutta syy ei ollut varsinaisesti maku vaan pikemminkin mauttomuus, tekninen toteutus ja rakenne. Tillilihaa monet muistelevat kauheimpana kouluruokana. Meillä sitä ei ollut, mutta muistan sen sijaan hyvin kamalan harmaan ruoan nimeltä porsasvatkuli. En vieläkään tiedä, mistä se nimi tulee.

Mä oon huomannut jännästi, että ainakin meillä lapsi on kiinnostuneempi maistamaan, jos saa päättää itse. Esimerkiksi herkkusienistä hän piti vauvana, sitten taas ei, ja nyt taas tuntuu diggaavan - kun sai maistaa tuoreita yksilöitä mun salaatista.

Meillä kyllä olisi ruoka-asioissa vähän korjaamista, emme nimittäin arkisin todellakaan syö kovin usein koko perhe yhdessä. Mutta uskon, että esimerkillä on voimaa silti (ja aterioiden välillä saa napostella, jos kyse on siitä, että haluaa maistaa äidin salaattia.)

Lisäksi uskon vähän teidän tavalla siihen, että jos ei maistu, ei ole tarpeeksi nälkä. Tai kuten itse muotoilen: terve lapsi ei ruoan edessä nälkään kuole. Sairaalle voi sitten syöttää suklaavanukasta, että tulee sitä energiaa, jos ei muu maistu.

Tommi K
Isyyspakkaus

Kannattaa ottaa se yhdessä syöminen tavaksi. Siitä tulee aika kiva tapa, ja on hauska jutella ruoan ääressä, miten päivä on mennyt.

Unea (Ei varmistettu)

Millaisia nuo kirjat olivat teistä muuten? Olen kuullut, että varsinkin tuo bebe-kirja on varsin raadollinen, vauva tarpeet käsketään jättää huomioimatta katkottominen yöunien kustannuksella jne. Pelkään ahdistuvani noista viesteistä, enkä ole uskaltanut lainata kumpaakaan kirjaa. Ruoka-asiat ovat meillä kyllä hyvällä mallilla, lähes jokainen noista luettelemistasi kohdista täytyy, paitsi että kuudenennen pykälän mukaan emme tule kyllä jatkossakaan toimimaan. Tähän mennessä kaikki on sujunut hyvin, kaksivuotiaamme on kaikkiruokainen.

FFFifi
Fitness Führer

Mun mielestä ainakaan beben kasvatus ei ollut yhtään ahdistava, enkä kokenut että siinä olisi mitään sellaista, että käsketään jättää vauvan tarpeet huomioimatta. Itse koin, että olin tehnyt lähes joka asiassa hyvin samalla tavalla kuin ranskalaiset molempien vauvojen/lapsien kassa, ja koen myös että toteutin lapsilähtöistä kiintymysvanhemmuutta vai miksi sitä nyt kutsutaankaan.

Mun mielestä linja oli aika se, että siinä on eroa, toimiiko lapsen tarpeiden mukaisesti vai tekeekö elämästä hirveän shown lapsen tarpeiden (ja osittain vielä keksittyjen sellaisten) takia. Ainoana isona erona muistan, että kirjan mukaan ranskalaisvanhemmat jättävät lapsensa pitkäksi ajaksi hoitoon jo pieninä, myös yön yli. Itse olin pitkään kotona ja yökyläilyissä olen mennyt yö per ikävuosi -linjalla.

Ja postauksen alkuperäiseen aiheeseen vielä: Mun kokemuksen mukaan myös suomalaislapset syövät ihan kaikkea ilman kummoisia suostutteluja tai souvinkeja. Siihen asti, kunnes menevät päiväkotiin... Siellä meidän lapset oppivat esimerkiksi inhoamaan sipulia, mikä oli aiemmin maistunut ihan hyvin. Tätä olen aika paljon muualtakin kuullut.

Tommi K
Isyyspakkaus

Niin, johtuukohan se siitä päiväkodista vai ylipäänsä iästä? En osaa sanoa. Tässäkin kirjassa tuotiin esiin se, että lapsille tulee 2 - 3 -vuotiaana kausi, jolloin aiemmin hyvin maistuneet ruoat alkavat maistua huonommin. Mutta joo, olen kyllä kuullut itsekin, että päiväkodissa lapset alkaisivat syödä huonommin. Meillä on tähän asti käynyt päinvastoin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä ainakin on käynyt niin, että on päiväkodissa opittu toisilta lapsilta ennakkoluuloisuutta ruokia kohtaan. Että huudetaan "Yäk en tykkää" heti valmiiksi jo ennen maistamista, eikä tällainen malli ole aikuisilta opittu. Sitten kun saa lapsen maistamaan houkuttelujen jälkeen, hän huomaakin, että olenkin aina tykännyt tästä(kin) ruoasta (esim. pannukakku) ja syö reippaasti ja tahtoo lisää. Käytös tuntuu päälle liimatulta, koska lähtökohtaisesti meidän lapset eivät ole ennakkoluuloisia, vaan kaupassakin aina ehdottelevat ties mitä simpukoiden ostamista ja maistelevat tosi outojakin juttuja mielellään. Lempiruokia heillä ei ole, koska tykkäävät kaikista ruoista. Toisin kuin vanhempansa...

Tommi K
Isyyspakkaus

Mä en ole itse lukenut bébé-kirjaa, joten en osaa siitä sanoa mitään. En ole ylipäänsä kiinnostunut lastenkasvatusoppaista, varsinkaan mistään kokonaisvaltaisista. Tämä kirja on kyllä kirjoitettu siten kivalla tavalla, että varsinaiset vinkit on kerätty yhteen lyhyeen lukuun kirjan loppuun, ja muuten kirjailija enemmänkin kertoo omista kokemuksistaan kuin neuvoisi lukijaa kolmensadan sivun verran.

Silkkitassu

sen tyylinen bebekin on. Yhdessä luvussa on aina kerrottu yhdestä asiasta, mutta enemmän siihen viihdyttävään tyyliin eli omista kokemuksista kummuten.

FFFifi
Fitness Führer

Joo, mä en kutsuisi sitä kasvatusoppaaksi ollenkaan. Näkökulmaksi kasvatukseen (ja kulttuuriin) kyllä. Ja ehkä kulttuurinkin osalta eurooppalaiseen enemmän kuin nimenomaisesti ranskalaiseen...

Tommi K
Isyyspakkaus

Meilläkin lounas on se ruoka, joka harvoin syödään yhdessä. Esimerkiksi viikonloppuisin lapsen lounas- ja päiväuniaika on aika pian sen jälkeen, kun jompi kumpi vanhemmista on vasta syönyt aamupalan. (Nukumme vuoroaamuin pitkään viikonloppuisin.)

Ja meillä taas tv ja ruoka ovat kuuluneet yhteen niin pitkään kuin olemme Rouvan kanssa yhdessä olleet. Aiemmin, kun ruokapöytä ei ollut olohuoneessa, emme oikeastaan edes koskaan syöneet ruokapöydän ääressä vaan sohvalla. Ja tästä on nyt pitänyt opetella tietoisesti pois.

Silkkitassu

Meiltä ei vielä löydy ruokapöytää... pakko lähteä hankkimaan piakkoin, kun vauva alkaa oppia istumaan niin yhteiset ruokailut pitää totuttaa pöydän luo. Hyvästi tv-päivälliset. 

Piipo79

Hyviä ajatuksia. Miten te käytännössä toteutatte yhteisen illallisen? Meillä lapsi usein huutaa jo kotimatkalla ruokaa ka joskus jopa itkee kun on niin nälissään, joten paljonkaan viiden jälkeen ei voi illallista tarjoilla (kurkut tomaatit kokeiltu venyttämiseen). Ja toinen vanhempi tulee usein kuuden jälkeen kotiin jotta ehtii tehdä töitä. Mahdoton yhtälö vaikka ollaankin puhuttu että olisi kiva toteuttaa. Iltapalaa olemme kaikki yrittäneet syödä samaan aikaan.

Tommi K
Isyyspakkaus

Päivällinen on meillä n. klo 18, viimeistään klo 18:30, joten molemmat ehtivät siihen mennessä kotiin, vaikka töissä menisi 17:30:een.

Mihin aikaan teillä sitten tarjotaan välipala päiväkodissa? Meillä kun joskus tuntuu siltä, että lapsi syö päiväkodissa niin tukevan välipalan, että jos ruoan tarjoaa aiemmin, tyttö ei ole vielä tarpeeksi nälkäinen. Ehkä tyttö on sitten vain tottunut tähän rytmiin.

Piipo79

Meillä syövät päiväkodissa puoli kolme -kolme välipalan, mutta tyttö on viideltä nälkäinen kuin hevonen! Ja päiväkodissa kerrotaan useimmiten että ruoka on maistunut hyvin, eli siitäkään homma ei kiikasta. Ehkäpä nyt on niin kovaa kasvukautta että ruokahalu on kohdallaan! Mä olen äimänä kun tyttö syö usein kotiin tultua ison lautasellisen ruokaa ja monesti vielä hedelmää päälle. Kaipa se on mentävä näillä aikatauluilla nyt ja katsoa sitten myöhemmin asiaa uudelleen. Yleensä olen syönyt tytön seurana miniannoksen ruokaa, koska silloin ruokahetki pysyy ruokahetkenä eikä mene häslingiksi :-)

-Anna (Ei varmistettu)

Me tehdään joskus niin, että koko perheen yhteinen ruoka on lapsen iltapuuron aikaan, lapsi syö siis noin klo 19 iltapuuron, ja toisinaan ehditään laittaa aikuisten illallinen valmiiksi vasta niihin aikoihin. Meillä tosin lapsi vasta 11 kk joten ei vielä muutenkaan syö kovinkaan paljon samaa ruokaa meidän kanssa. Mutta yhteisistä ruoka-ajoista olen pitänyt kiinni siitä lähtien kuin aloitettiin maistelut, ollaan koko perhe aamuvirkkuja, joten kun aamupuuro on klo 8 niin itsellekin maistuu lounas jo ko 11-11.30 aikaan.
Olen muuten huomannut, että toimii ihan sikahyvänä dieettinä, kun syö itsekin vain silloin kun lapsi syö :)

Piipo79

Joo, aamupala syödään meilläkin yhdessä arkisin ja viikonloppuisin, viim.klo 7 ja viikonloppuisin lounaskin yleensä (ellei jotai erikseen sovittua). Mut tää iltahomma onkin arkisin päiväkodin jälkeen haastava. Jos pääruuan lykkää tuohon ilta-aikaan niin tyttö saattaa olla niin väsy ettei syö mitään (puuron kanssa vähän niin ja näin).

Vau mikä vauva!

Sama mulla. Etelä-eurooppalaisessa kasvatuskulttuurissa ei myöskään olla ihan niin pilkuntarkkuja fyysisesäs kurittamisessa. Lapset tottelee mitä aikuiset sanoo – ja jos ei tottele, voi niitä vähän läimästä. Jenkkikirjottajat ei varmaan tätä suosi, mutta ranskalaisten tyyli... eläköön lasten hyvinvointi.

Siinä oon samaa mieltä, mitä Fffifi tuolla aiemmin kirjotti (kirjotusta en tässä omassa vastausruudussa nää, joten tää menee sinne päin), että pointtia on kyllä siinä, että lapsen tarpeet ja lapsen määräysvalta ei oo keskipisteenä perheen olemisessa. Taaperon syömisistä päättäminen ei todellakaan oo musta mitään lapsen henkistä nujertamista, mihin taas toisessa ääripäässä vihjataan... tasapainoilua, että löytää hyvän tavan pikkuhyppyyttäjän ja liian "aikuismaisen" kohtelun väliltä.

Tommi K
Isyyspakkaus

Luulen, että se on enemmänkin juuri pohjoisamerikkalainen tapa ihastella ranskalaisia tapoja. Mehän täällä Suomessa tiedämme, että Ranska on vähän epäilyttävä paikka, josta ei tule juurikaan muuta hyvää kuin patonki ja samppanjat :) Niin, ja jotkin juustot.

Lastenkasvatusasioihin en ota kantaa, kun en tunne asiaa, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö ranskalainen ruokakulttuuri olisi huomattavasti suomalaista rikkaampi. (Huom. niin on vaikkapa myös Italian.) Ja se on se, mitä ihannoin.

laurako
Kalaonnea

Moni asia ruoan suhteen on Ranskassa niin hyvin- surullisinta on, että nämä minunkin ihailemani asiat ovat katoamassa: ranskalainen kansallisruoka tuntuu nykyisin olevan jauhelihapihvi ja ranskalaiset, ja suklaaherkkuvälipala on jokaisen perusoikeus. Kaverit pyörittelevät silmiään, kun kauhistelen sekä aikuisten että lasten juovan  Ranskassa ruokajuomanaan kokista... Juhlatilanteissa ruokakulttuuri kukoistaa, mutta arkiruokailu on aikalailla puolivalmisteiden ja pakasteiden siivittämää myös Ranskassa. Aika turhauttavaa katseltavaa, kun maa on pullollaan ihanan tuoreita vihanneksia, pientuottakjien herkkuja sekä vapaana kasvanutta lihaa. Kaikkiruokaisuus, tai ainakin tietynlainen estottomuus erilaisia ruokia kohtaan on omasta mielestäni osa yleissivistystä, jota lapsi osaa toivottavasti arvostaa vähän vanhempana ;)

Tommi K
Isyyspakkaus

Eiköhän se Ranskankin ruokakulttuuri saada pian yhtenäistettyä muun Euroopan tasolle :) Ei tarvitse sitten vinkua täältä, miten muualla kaikki on paremmin :D

Silkkitassu

Luin tuon kuinka kasvattaa bebe -kirjan ja aika meidänlaisilta ne vinkit siellä kuulostivat. Joten luulen, että tämäkin kirja olisi itselle ihan viihdyttävää luettavaa. Ehkä pitää etsiä käsiinsä. :)

Tietenkin nuo kirjat liioittelevat varmasti aika paljon. Ei kaikki toimi Ranskassa noin ja kaikki amerikkalaiset eivät ole suoraan hirveitä vanhempia kurittomine lapsineen. Mutta siitä jaosta se hauskuus noihin juurikin hankitaan. 

Tommi K
Isyyspakkaus

Jep. Totta varmasti toinen puoli, mutta aivan varmasti asioita on myös kärjistetty tietoisesti.

Silkkitassu

Eiköhän. 
Jos joku tekisi vastaavanlaisen kirjan suomalaisen ja ranskalaisen kasvatustyylin eroista, luulen että suurimmat erot löytyvät lasten ja aikuisten kommunikoinnissa keskenään. Ranskassa lapset kasvatetaan kohteliaasti tervehtimään vieraita, kun taas Suomessa kun aikuiset eivät tervehdi takaisin lapsia, niin lasten luontainen ihmisystävällisyys muuttuu hiljaisuudeksi.

Tykkäsin erityisesti siinä bebessä olevasta ohjeesta lapsen nukuttamiseen. Että omassa huoneessa saa touhuta hiljaisia juttuja kunhan ei tule sieltä ulos ja sit menee nukkumaan kun nukuttaa. Saa nähdä tuleeko E:lle missä vaiheessa oma huone, kun nyt nuo karvaiset sisarukset saivat omansa. Mutta ehkä sama toimii myös yhteisessä makuuhuoneessa. :)

Oliver (Ei varmistettu)

Olen miettinyt oman lapsen kohdalla, onko ok antaa vaikka leipää tai hedelmää, jos varsinainen ruoka ei maistu. Lapsi suunnilleen saman ikäinen kuin teidän tyttö. Tarkoittaako tuo "muuta ruokaa ei anneta" sitä, ettei saa myöskään leipää tai hedelmää?

Tommi K
Isyyspakkaus

Kyllä, sitä se tarkoittaa. Meidän tyttö tykkää ainakin leivästä niin kovasti, että hän varmaan lopettaisi vähemmän mieluisten ruokien syömisen, jos tietäisi, että aina saa kuitenkin leipää.

On kuitenkin hyvä muistaa, että joka aterialla tulisi olla jotain, jota lapsi yleensä syö mielellään. Ei meilläkään koskaan ole pelkästään uusia ja epämieluisia ruokia.

huomisille.

Loistava ajoitus, juuri tänään kuulin ko.kirjasta ja lisäsin lukulistalle!
Aihe on ollut miehen kanssa puheissa, kun meillä juuri viikonloppuna kyläili sukulaisia lapsineen. Kouluikäisille tehtiin omat ruoat, kun simppelisti maustamani kala ja juuresmuusi eivät kelvanneet. Vanhemmat siis kiireesti kauppaan hakemaan nakkeja ja valkoista makaronia, meillä kun oli vain tummaa pastaa..ketsuppimme oli luomulaatuista, joten sekin jäi epäilyttävän pullonsa vuoksi käyttämättä. Ravintolassa nämä lapset söivät hampurilaisistaan pelkät pihvit (koska sämpylä oli itse tehtyä moniviljaleipää ja välissä rapea salaatinlehti) ja ansaitsivat tällä jälkkäriksi isot jätskiannokset. Luonnollisesti myöskään mikään vihannes ei uppoa, koska "he nyt ovat niin nirsoja".
Surettaa lapsiraukkojen puolesta, mistä monista ruokanautinnoista jäävät paitsi, kun mitään ei edes tarvitse maistaa. Lapset kun tosiaan eivät luonnostaan suhtaudu kielteisesti uusiin asioihin.

Meillä on yhteisiin ruokailuihin vielä pitkä aika, mutta ei tulisi mieleenkään lähteä kyläpaikassa ruokaostoksille tai ylipäänsä tehdä lapsille eri ruokaa kuin aikuisille. Haluamme tyttömme oppivan, että ruokailu on nautinnollinen ja sosiaalinen tapahtuma, eikä suinkaan ole ihan sama, minkälaatuista polttoainetta kroppaansa ahtaa.

-Anna (Ei varmistettu)

Mulla tuli tästä mieleen se, että olen yrittänyt muodostaa ruokailusta mahdollisimman neutraalin tilanteen, siis niin, ettei lasta kauheasti kehuta tai hälle taputella heti kun maistaa jotain uutta (eikä myöskään toruta jos ei maista sillä kertaa) vaan siihen suhtaudutaan neutraalisti, että näin sen kuuluukin mennä. Lopuksi tietysti kiitetään kaunisti hyvästä ruoasta ja sanotaan kuinka kivaa oli syödä taas yhdessä. Mä en halua, että ruoasta tai ruokailusta muodostuu sellainen kaupanteon väline, minkä lapsikin taatusti oppii ennemmin kuin huomaakaan. (Tosin, mulla vasta se 11-kk, joten voi olla että joudun takkini kääntämään jossain kohdassa tulevaisuudessa! Mutta näillä mennään ainakin toistaiseksi :) )

huomisille.

Nimenomaan, numeroa ei tulisi mielestäni tehdä suuntaan tai toiseen, ts lähteä itse mukaan lapsen nirsoiluun tai olla koko ajan tuputtamassa uutta ja outoa maisteltavaa. Vaikka syöminen on kovin tärkeää (:D), ei sen tule olla haudanvakava asia. Ja tietenkään tavoite meillä ei tule olemaan, että kaikkea syödään hymyssä suin, onhan selvää, etteivät kaikki pidä kaikesta. Itsekään en opi vuohenjuustolle vaikka kuinka yritän, mikä on harmi..

 

Annukka* (Ei varmistettu)

Suosittelen sormiruokailun aloittamista mahdollisimman pian kiinteiden maistelun alettua. Meillä illallinen syötiin yhdessä jo 6,5- 7 kk ikäisenä. Kaikki saavat syödä rauhassa omaa ruokaansa (lopuski tietenkin järkky siivo keittiössä, onneksi koira huolehtii lattialle tippuneet) Lapselle soveltaen samaa kuin aikuiselle, 8 kk iästä on syönyt lähestulkoon samaa ruokaa. Toki alkuun maitotuotteet korvattiin kasvimaidoilla yms. ja suola lisätään edelleenkin vasta aikuisten annokseen, Ainoa miinuspuoli on että purkkiruoat eivät maistu ollenkaan,kun olen alun soseetkin tehnyt itse, matkoilla tämä aiheutti vähän haastetta. Nyt vajaa vuoden iässä, voi syödä periaatteessa ravintolassakin samaa kuin aikuiset. Muksu on toistaiseksi todella ennakkoluuloton syöjä.

R-vierailija (Ei varmistettu)

Hei ihan mielenkiinnosta kysyn, että mitä/millaista ruokaa tämä tarkoittaa ihan käytännössä? Meillä on siis nyt noin 6,5kk vauva, jolla ei ole hampaita vielä ollenkaan, eikä vielä istuminenkaan onnistu. Aamulla ja illalla saa puurot ja maidot, lounas- ja päivällisaikaan jotain kasvis/lihasosetta. Itsetehtyä sosetta kylläkin. Mutta en ymmärrä, että miten/mitä tuo voisi itse syödä jo. Toki jotain kurkkupalaa tai ruisleipäpalaa voi jo ikenillä imeskellä, mutta sose syötetään siis vauvan pötkötellessä sitterissä, kun istuminen syöttötuolissa ei suju vielä oikein tuettunakaan. Kommenttini ei siis ole mitenkään sarkastinen, vaan ihan oikeasti olen kiinnostunut, että joko tuo tenava voisi muka syödä itse ja mitä? :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä sitterissäkin voi sormiruokailla. Meillä on ollut ihan sama tilanne, että istuminen syöttötuolissa on onnistunut vasta myöhemmin ja ekaa hammasta odotettu lähemmäs vuoden ikää. Ihan vaikka siitä maissinaksusta voi aloittaa. Hedelmät, keitetyt vihannekset (peruna, porkkana, kukkakaali, parsakaali), tomaatti, kurkku, kesäkurpitsa, pakastemarjat, kananmunan palat, makaronit, leipä jne. eli samoja ruoka-aineita, mistä teet soseet + samoja, mitä teillä aikuiset syövät ja on muutenkin ostettu. Jos vauva vie lelut suuhun, sinne menee yleensä ruokakin. :)

R-vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiintoista! Ehkä olen itse vähän liikaakin pelännyt mahdollista tukehtumisriskiä, että saisi jonkun liian ison palan kurkkuunsa noista tai sitten vaihtoehtoisesti, että eihän tuo ikenillään saa niistä vielä mitään irti. Mutta täytyypä aloittaa kokeilut. :)

Vyyhti (Ei varmistettu)

Sormiruokaillessa lapsen pitäisi kuitenkin olla pystyasennossa, ei takakenossa, ettei ruokaa vahingossa valu kurkkuun ja aiheuta tukehtumisvaaraa. Jos lapsi ei vielä istu, voi häntä pitää sylissä. Täältä löytyy hyviä vinkkejä sormiruokailusta: http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=324

Triit (Ei varmistettu)

Nyt on pakko kommentoida että sitterissä sormiruokailua ei todellakaan suositella tukehtumisvaaran takia. Sormiruokaillessa vauvan tulisi olla selkä suorassa tai etukuormassa ettei ruoka vahingossa joudu henkitorveen. Jos syöttötuolissa istuminen ei vielä onnistu niin sylissä voi oikein hyvin sormiruokailla. Tämä tieto siis parista sormiruokailukirjasta ja kuulostaa kyllä maalaisjärjelläkin järkevältä. Itsekin pelkäsin tukehtumisvaaraa ja alunperin tarkoitus ei ollut vauvan kanssa sormiruokailla. Vauva kun oli niin innokas omin käsin maistelemaan niin tulipahan muutettua "suunnitelmaa" tässä asiassa ja sormiruokaillaan osittain. Sormiruokailussa erittäin mukava puoli on että vauvan voi ottaa mukaan ruokahetkiin kunhan vaan se istuminen syöttötuolissa onnistuu.

Varsinaiseen blogikirjoitukseen liittyen täytyy kommentoida että nämä ranskalaisohjeet ruokailuun liittyen kuulostavat järkeviltä. Kuinka kasvatan Beben kirja on myös tarkoitus lukea, mutta liiallisesti ei ranskalaista kasvatusta tule ihannoitua kun eräällä lomamatkalla tuli vähän liian läheltä seurattua sivusta miten myös ruumiillinen kuritus ilmeisesti on ihan luonnollinen osa ranskalaista lastenkasvatusta.

Kommentoi

Ladataan...