Milloin "en halua harrastaa" todella tarkoittaa sitä?

Isyyspakkaus

Jäin vielä pohtimaan lasten harrastusasiaa.

Laitoimme siis tytön tanssitunneille tuossa alkusyksystä. Tyttö tuntui keväällä olevan kovin innostunut heiluttelemaan itseään musiikin tahtiin, joten kävimme pari kertaa kokeilemassa taaperotanssia. Ja se sujuikin sitten niin kivasti, että syksyllä hän alkoi käydä tanssitunneilla säännöllisesti.

Sitten tapahtui jotain outoa, ja hän alkoi yhtäkkiä sanoa, ettei haluakaan tanssitunnille. Sittemmin tilanne on jo palautunut entiselleen, ja nyt hänellä näyttää olevan siellä jälleen kivaa. Viimeksi hän tosin sanoi, ettei halua mennä jonoon muiden lasten kanssa, mutta sitten, kun Rouva lykkäsi hänet tanssisalin ovesta sisään jonottamatta, hän juoksi iloisesti muiden joukkoon. Outoa.

No mutta nyt jäin sitten miettimään, onko oikein laittaa lapsi vastoin tahtoaan tekemään jotain, jota hän ei halua tehdä. Miten pitkälle voi ajatella, että kyllä hän siitä kuitenkin lopulta tykkää?

Jos mietin itseäni, en minäkään olisi halunnut ottaa pianotunteja kouluikäisenä, mutta vanhempani halusivat minun ottavan. Yläasteiässä klassinen piano vaihtui sitten rock-jazz-pianoon ja trumpettiin ja sittemmin keskityin pelkästään laulamiseen. Vaikka siis kävinkin vuosia soittotunneilla periaatteessa vastoin tahtoani ja näennäisesti turhaan, olenko jälkeen päin pahoillani siitä, että minut laitettiin tunneille? En tietenkään. Kärsinkö soittotunneista? No en. Oliko tunneista hyötyä? Aivan varmasti.

Mistäs ihmeestä voin siis päätellä, milloin ”en halua tanssitunnille” tarkoittaa todella sitä, että lasta ei pitäisi viedä sinne?

Aihetta sivuttiin Hesarissa viikko sitten (Lapsi hyötyy harrastuksista - useatkaan treenit viikossa eivät ole pienelle koululaiselle liikaa - Hs.fi 10.11.2014). Juttu koskee varsinaisesti vanhempia lapsia, mutta siinä asiantuntija huomauttaa seuraavaa:

”Lapsen haluttomuus lähteä harjoituksiin ei välttämättä ole merkki siitä, ettei hän haluaisi harrastaa. Moni lapsi sanoo kotona, ettei halua lähteä, mutta innostuu päästyään paikalle. (…) Se, ettei lapsi haluaisi harrastaa, näkyy usein siten, että lapsi on harrastuksessa passiivinen tai että ennen harrastusta lapsi valittaa pää- tai vatsakipua.”

Eli tärkeintä on se, että harrastuksessa on kivaa, vaikka sinne lähteminen olisi vaikeaa.

Nyt onneksi tyttö odottaa taas kovasti seuraavaa tanssituntia ja puhuu siitä päiväkodissakin. Eilenkin kuulin hoitajalta, miten hän oli selittänyt, että: "Äiti ja isi ei osaa tanssia, niin ne jää tanssitunnilla oven ulkopuolelle odottamaan."

No mutta ihan tulevaisuutta ja vastaavia tilanteita ajatellen:

Miten te muut olette suhtautuneet tilapäisiin tai pidempiaikaisiin ”en halua mennä soittotunnille/tanssitunnille/harjoituksiin/jne.”-valituksiin? Ja onko lapsi lopulta innostunut jostain harrastuksesta, joka on alussa tuntunut hankalalta?

Entäpä ne päinvastaiset esimerkit? Kärsiikö joku edelleen siitä, että on joutunut käymään pakon edestä kuorossa/luistelemassa/soittamassa/tms.?

Ja sanottakoon vielä kerran selvyyden vuoksi: minun mielestäni kaksivuotiaan ei edelleenkään tarvitse harrastaa yhtään mitään eikä tanssin jatkaminen olisi ollut mitenkään välttämätöntä, jos tyttö olisi todella kieltäytynyt menemästä tunnille useamman kerran. Ehtii sitä myöhemminkin.

Share

Kommentit

riikkis (Ei varmistettu)

Tyttönne on vielä niin mahdottoman pieni etten veisi mihinkään harrastuksiin. Pk:n käynti on tarpeeksi monipuolista ja raskastakin lapselle. Ehditte raijata lasta vielä vuosikaudet eri harrasteiden pariin :)

Toki monet tykkäävät vähän kehuskellakin kuinka monta kertaa viikossa lapsi harrastaa ja mitä. Ja miten kiirettä ja rankkaa arki on. Siihen pystyy terveellä maalaisjärjellä vaikuttamaan onneksi aika helposti :)

I May Say (Ei varmistettu)

Tämä on mielestäni vähän epäreilu yleistys. Ainakin oma 4-vuotiaani pyysi päästä balettiin ja muskariin. Ja kysymys ei missään nimessä ole siitä että haluaisin kehua harrastusten määrällä vaan siitä että lapsi todella nauttii molemmista harrastuksistaan. Itse asiassa, mietin itse että jaksaako hän molempia harrastuksia, mutta innolla hän tuntuu molempiin menevän.

Eli mielestäni tervettä järkeä myös niiden harrastusten rajoittamisessakin? Siskoni lapset, taas, eivät päiväkodin lisäksi harrastaneet mitään, koska eivät halunneet. Eikä heitä pakotettua. Molempien aloitettua koulunkäynnin, tulivat harrastukset mukaan kuvioihin (lasten omasta pyynnöstä). Eli mielestäni kaikessa kannattaa käyttää tervettä järkeä.

Karuselli

Tämä ikäasia vaihtelee mun nähdäkseni tosi paljon lapsesta riippuen. Joillekin alle kouluikäisille riittää pelkkä päiväkoti tai esikoulu aktiviteetiksi. Jotkut kaipaavat jo pari-kolmevuotiaina lisää touhua arkeen. Jotkut kuormittuvat vielä pikkukoululaisinakin ylimääräisistä jutuista turhan paljon. Joillekin riittää pelkkä leikki vielä kymmenenvuotiaanakin ja toiset taas eivät ole moksiskaan, vaikka treenejä olisi viidet viikossa.

Meillä lapset ovat saaneet yhden 45 minuutin mittaisen harrastuksen kolme-nelivuotiaina. Eskari-ikäisinä ovat löytäneet sellaiset jutut, joiden pariin ovat sitten halunneet jäädä. Tällä hetkellä koululaisilla on siis kummallakin kaksi harrastusta. Pienemmällä on yhteensä kaksi harrastuskertaa viikossa, isommalla neljä. Tuntuu aika sopivalta. Nuorimmaisemme on päiväkoti-ikäinen, eikä todellakaan kaipaa vielä mitään harrastustoimintaa, mikä on huojentavaa, koska isompien kuljettelussa vierähtää arki-illoista aika iso osa.

Tommi K
Isyyspakkaus

Olen tavallaan yrittänytkin jo useamman kerran sanoa, että näin pienen ei tarvitse harrastaa mitään ja tanssissa ollaan käyty vain siksi, että tyttö on itse näyttänyt ja kertonut nauttivansa siitä niin paljon. Ja jokaisen tunnin jälkeen, kun kysymme, oliko kivaa ja tullaanko uudelleen, hän sanoo joo.

Mutta tuohon lapsen kuljettamiseen harrastuksiin joka ilta en tule kyllä koskaan lähtemään. Itselläni on muutakin tekemistä, eikä minuakaan ole kuskattu koskaan yhteenkään harrastukseen. Harrastakoon sitten jotain, johon pääsee ratikalla ;)

Karuselli

Tilanne on hyvä, jos lapsi mieltyy sellaisiin harrastuksiin, joihin pääsee ratikalla.

Meillä noin 10-vuotias alkoi jo jonkin verran kulkeakin itse. Mutta aika mielellään senkin ikäisen lapsen lähtee pimeinä syksyiltoina viemään. Ja etenkin hakemaan. Ajatus alakoululaisesta vaihtamassa yksinään kulkuvälineestä toiseen keskustassa perjantai-iltana kahdeksan aikaan ei käytännössä ainakaan meitä ole innostanut.

Ymmärrän oikeasti hyvin ajatuksen siitä, että lapsen harrastaminen ei saisi hallita perheen elämää totaalisesti. Mekin sovitellaan arkeemme aika paljon muutakin.... Mutta jonakin päivänä sitä saattaa kaikesta vannomisesta huolimatta herätä vaikkapa kahden lapsen vanhempana, joka kuskaa kolmena iltana viikossa isompaa sellotunneille ja orkesteriin ja kahtena iltana viikossa pienempää tanssitunneille. Ihan omasta halustaan ja siksi, että siitä on lapsille iloa ja apua. :-)

Tommi K
Isyyspakkaus

Hah, juuri niin ;) Ja tuo sello on toki instrumenttina sellainen, että jos sitä pitää kuljettaa mukana, niin autokyyti on kyllä varmasti lapselle tarpeen. Itse kävin yhdeksänvuotiaasta lähtien koulua yhdeksän kilometrin päässä kotoa, kaupungin keskustassa, ja kuljin sitä väliä joka tapauksessa joka arkipäivä yksin bussilla. Mun ajatusmallini on luonnollisesti, että lasta ei tarvitse kuljettaa harrastuksiin, mutta palataan tähän asiaan sitten noin seitsemän vuoden päästä :D Ja autoahan meille ei ole siis tarkoitus hankkia, joten lapsi ei voi aloittaa mitään harrastusta, johon tarvittaisiin sitä. Ratikalla voin tulla vastaan ;)

HK (Ei varmistettu)

Meillä on nelivuotias, jolle lähtemiset (mihin tahansa) on aina todella vaikeita. Harrastuksia on kaksi, telinevoimistelukerho (temppuklubi) ja lasten tiedekerho, ja kumpaankaan ei juuri koskaan haluaisi lähteä, mutta viihtyy aina paikan päälle päästyä hyvin. Olen lohduttautunut ja perustellut "pakottamista" sillä, että yhtä paljon hän on vastustellut mm. sirkukseen, Lintsille, Korkeasaareen ja SnadiStadiin lähtöä, vaikka todellakin tiedän, että nauttii täysillä kun vain päästään sen varsinaisen lähtemisen hetken yli.

Itse jätin pianoharrastuksen teininä, ja vaikka toki kaduttaa se, että menetin hienon taidon ja kyvyn nauttia musiikista muutenkin kuin vain passiivisena kuluttajana, olen edelleen sitä mieltä, että en silloin todellakaan _halunnut_ harrastaa soittamista ja iloinen siitä, että sain tehdä päätöksen itse, ilman vanhempien pakottamista. Osasyyllinen tosin lienee neuvostotaustainen soitonopettaja... Voi jos silloin joku oliskin kertonut mulle, että on olemassa vaikka Tori Amos ja pianolla voi soittaa myös sitä musaa, josta itse diggaa, ehkä tilanne olisi nyt toisin :)

Tommi K
Isyyspakkaus

Äitini itse asiassa juuri tänään täsmensi, että olen kuulemma itse ilmoittanut kahdeksanvuotiaana, että voisin ottaa pianotunteja, jos olisi piano. Siihen asti olin sanonut, että hommatkaa vaan piano, mutta tunneille en mene. (Olin muutenkin aika laiska lapsi, joka olisi mielellään vain istunut paikallaan ja piirrellyt.) Eli kyllä mä siis todella menin vapaaehtoisesti tunneille, mutta ei mua kyllä se harjoittelu kiinnostanut koskaan. Siihen nähden kävin aika pitkään nillä tunneilla.

Olen soittanut pianoa 5 vuotta ja lukenut saksaa 5lk-9lk. Kumpaakin inhosin yhtä paljon, mutta vanhemmat pakottivat. En koe itselleni kummastakaan olleen mitään hyötyä. Aika ei ole kullannut muistoja. Muutenkin huono kielipää, englantikin tuottaa vaikeuksia, niin saksan lukeminen oli kauheinta ikinä. Tänä päivänä 26v enkä osaa sanaakaan. Pianoakaan en osaa soittaa enää, enkä koskaan oikein oppinutkaan koska kiinnostus oli täysi nolla. 

mursu (Ei varmistettu)

Mäkin kärsin kovasti sellotunneista joilla kävin yhdeksän vuotta. En saanut lopettaa koska soittaminen oli "hyvä harrastus" ja "lopettamista sitten katuisi". Kaupingin ainut sello- ope oli ilkeä ja kanssani aivan eri aaltopituudella. Mulla oli hyvä ja kallis harrastus ja kadehdin valtavasti niitä joilla oli aikaa käydä seurakunnan ilmaisessa teatterikerhossa tai olla vaan kotona. En voinut lopettaa harrastusta, joka oli vanhemmille tärkeä.

Valitettavasyi on niin, että teidänkin pieni tyttö saattaisi tällä hetkellä saada enemmän iloa siitä, ettäs saisi vaan kotona heilua musiikin tahdissa. Kyllä sekin harrastus vielä löytyy, johon lapsi haluaa lähteä.

Tommi K
Isyyspakkaus

Sitä mun on vaikea uskoa, kun näkee, miten innoissaan lapsi on tunnilla. Ja lapsihan siis haluaa lähteä sinne, kuten olen jos useampaan otteeseen todennut. 

FFFifi
Fitness Führer

Lähteminen on usein vaikeaa, aikuisellekin. Kyllä mäkin tuolla viskelen trikotani ja känisen että en löydä mitään jäädään sitten kotiin ihan tyhmää. Sitten kun menen niin olen kuitenkin tyytyväinen.

Meillä oli esikoisella tuota kanssa, hän aloitti tanssitunneilla kolmevuotiaana. Muutaman kerran tuli itku ja en halua mennä -jutut. Sitten ne loppuivat. Kuopuksen kanssa koitin kahdesti. Se oli niin selvä että hän ei todellakaan halua, että näin ihan turhaksi piinata. Loppujen lopuksi se ei ole lainkaan välttämätöntä niin pienelle (oli silloin juuri täyttänyt 3).

Molemmat siirtyivät tanssin parista voimisteluun neljävuotiaina, ja sen kanssa ei ole koskaan tullut tuota enää. Että ehkä kyse on vain iästä?

Laura_a (Ei varmistettu)

Meille suorastaan on sanottu, että lapsen kanssa pitäisi harjoitella noita siirtymisiä tapahtumasta toiseen, eli esimerkiksi kodin ulkopuolelle menoa, kun kaksivuotias kokee nuo tilanteet välillä hankaliksi. Ja siis tarkoitan noilla siirtymisillä esimerkiksi ulos lähtemistä, mukaan kauppaan lähtemistä ja noita omia harrastuksia, jotka kyllä vielä meillä ovat vanhempien kanssa yhdessä jumppaa ja musisointia, eli ne harrastukset on vanhemman ja lapsen yhteistä aikaa. Olin aikaisemmin sitä mieltä, ettei mitään harrastuksia pikkulapsilla tarvitse olla ja periaatteessa edelleenkin. Ja olen kokenut aina itseni onnekkaaksi, ettei minua pakotettu mihinkään harrastukseen. Hyvin olen siitä huolimatta pärjännyt. Mutta sitten meillä lapsi on ainokainen ja sitä kuitenkin haluaisi tarjota lapselle mahdollisimman paljon mahdollisuuksia olla samanikäisten seurassa ja vaikka sitä PK:ssakin saa toki, niin omassa seurassa tilanne on kuitenkin lapsellekin erilainen. Ja noissa harrastuksissa on myös itselle mahdollisuus tavata vastaavassa elämäntilanteessa olevia ja tutustua. Meillä on kyllä ollut hirveää vastustusta isin kanssa jumppailemaan menon kanssa ja kaksi ekaa kertaa siellä oli suorastaan katastrofaalisia, mutta sitten yhtäkkiä tilanne muuttui, lapsella on hauskaa toisten lasten kanssa ja on innoissaan isin kanssa tehtävistä tempuista. Mutta edelleen lähteminen sinne on vähintään vähän hankalaa.

Tommi K
Isyyspakkaus

Tämä tyyppi on innoissaan lähdössä kaikkialle, ihan mihin vaan. Heti, kun vedän takkia päälle viedäkseni vaikkapa roskia, hän ilmoittaa lähtevänsä mukaan. Kauppahallireissusta hän saattaa haaveilla jo perjantai-iltana :D

Pojalla harrastuksia piisaa... (Ei varmistettu)

Meillä on aktiivinen 7-vuotias poika, jolla on paljon harrastuksia ja joka jo olemassa olevien harrastusten lisäksi haluaisi harrastaa montaa muutakin lajia (eikä luopua mistään nykyisestä harrastuksesta). Kesällä hän kokeili urheiluseuran liikuntakoulua. Se ei.kuitenkaan osoittautunut "hänen jutukseen", eikä hän parin ensimmäisen kerran jälkeen olisi enää halunnut mennä. Harrastusta ei kuitenkaan vielä siihen lopetettu, vaan hän kävi vielä pari kertaa sen jälkeen. Kun hän ei lajista oikein innostunut ja eikä halunnut lähteä harkkoihin, jätettiin laji neljän kerran jälkeen siihen. Tuota harkkoihin lähdön vaikeutta esiintyy välillä niiden jo paljon tutumpien ja hänelle ehkä luontaisiempienkin lajien kohdalla. Hän saattaa sanoa, ettei halua lähteä harkkoihin. Jos asiasta vähän keskusteltuamme totean, ettei sitten lähdetä, sanoo hän kuitenkin sitten lähestulkoon aina, että hän kuitenkin haluaa mennä. Kyse on hänellä enemmän lähtemisen vaikeudesta kuin siitä etteikö hän harrastuksistaan tykkäisi. Jostain harrastuksesta tykkääminen ja siinä harrastuksessa/harjoituksissa viihtyminen ovat vielä vähän eri asioita. Vetäjällä on suuri merkitys ja meidän pojan tapauksessa myös sillä onko harjoituksissa hänelle ketään kaveria tai entuudestaan tuttua, tosin kaverikaan ei tuon liikuntakoulun kohdalla "auttanut asiaa". Jatkuva harjoituksiin "pakottaminen" ei oikein pidemmän päälle toimi, se käy aika raskaaksi kaikille osapuolille, eikä siitä välttämättä seuraa mitään hyvää, mutta tilapäisesti se voi joskus olla ok, ainakin jos enemmän on kyse siitä lähtemisen vaikeudesta kuin kiinnostuksen puutteesta itse harrastusta kohtaan.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

E sanoo joka kerta, ettei halua muskariin, mutta autossa alkaa jo kyselemään että ollaanko kohta perillä ja onkohan siellä muskarissa se ja se ja se kaveri ja lauletaanko sitä tai tätä... :D Saliin ryntää aina innoissaan eikä muista sanoa edes että heippa. Joten en tosiaan ole ottanut tosissani sitä "en halua muskariin"- toteamusta. Sitten jos se kieltäminen jatkuu sinne muskarin pihalle saakka niin voi miettiä uudestaan.

Mä toivon nyt että vanhemmat olis enemmän patistelleet jatkamaan pianoharrastusta ala-asteella! Harmittaa aivan hulluna nykyään kun en juurikaan osaa enää soittaa. Toisaalta inhosin opettajaa, mutta olis niitä muitakin varmasti ollut, ja olisivat edes kotona painostaneet soittelemaan... nyt tosiaan taipuu enää juuri ja juuri alkeet. Silloin sain lopettaa heti kun sanoin etten enää halua.

E nauttii muskarista, mutta on kovasti itse nyt kysellyt että voitaisiinko joskus mennä luistelemaan. Hoitokavereista siis muutama käy luistelukoulussa ja  E on kyllä äärimmäisen kiinnostunut touhusta. No joo tottakai rakas, heti kun vaan löydetään tarpeeksi pienet luistimet!! :D Kaikki löytämäni ovat kokoa 26 ja ihan ihan pienimmät 25, mutta kun se luistin pitäisi olla juuri sopiva eikä yhtään liian iso. Täälläkin on jopa luistelukoulu, mutta tälle talvelle en sitä missään nimessä vielä E:lle suunnittele, kun ei tosiaan ole koskaan edes käynyt jäällä (kun viime talvena ei löydetty luistimia kokoa 21-22...). Toinen tämän talven opeteltava olisi sitten hiihto, kun viime talvena E ei siitä parilla kokeilukerralla kiinnostunut tippaakaan.

Näihin liikuntajuttuihin suhtaudun niin, että toivon E:n löytävän itselleen sopivan lajin ja kun täällä on vaihtoehtoja aika vähän (no käytännössä lentopallo, jääkiekko ja hiihto) niin kyllähän sitä varmaan tulee noihin kaikkiinkin lasta patisteltua jos vaan yhtään kiinnostaa. Oon nimittäin aikuisena nyt superkiitollinen siitä, että mulla oli tavoitteellinen urheiluharrastus jo ala-asteella! Siinä oppii niiiin paljon kaikkea sellaista mitä koulussa ei vaan opi. Juurikin ryhmätaidot, ohjaamistaidot, pettymysten sietokyky ja vahvasti tavoitteeseen sitoutuminen on kaikki perua tuolta lentopalloharrastuksesta.

karkkimaria

Kannattaa muuten mitata sisämitta luistimista tarkemmin. 25 on oikeesti pieni koko esim. Useisiin kenkiin verrattuna. Niin ja katsoo tarjontaa laajemmin, harjotteluluistimissa kun ei ole eroja "tyttöjen" tai "poikien" malleilla.

Meidän pienijalkaiselle jouduttiin täksi talveksi ostamaan isompaa kokoa luistimet kuin kengät on ja turhaan venytin jäälle menoa vuodella, kun sopivat oiskin löytyneet!

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Juu kokeiltu on ja todettu kaikki villasukankin kanssa liian isoiksi :) mut ehkäpä jossain vaiheessa tärppäisi...

Jenniii
Pupulandia

Minulle muistuu tästä mieleen omia lapsuusmuistoja harrastusten parista. Olin koko pienen ikäni haaveillut, että minusta tulisi isona ballerina ja äiti sitten vei minut joskus 5-vuotiaana satubalettitunneille. Muistan nauttineeni tunneista, mutta yhden kerran siellä sitten oli vakkariopen tilalla sijainen. Jonkun epäonnisen oikun seurauksena salin musiikkilaitteissa oli volyymi jäänyt edellisten käyttäjien jäljiltä täysille ja kun sijainen laittoi musiikin soimaan, se kajahti sellaisella voimalla ilmoille, että me pienet siellä hieman säikähdimme. En tiedä, olinko itse poikkeuksellisen säikky, mutta pelästyin itse kovaa ääntä niin, että pillahdin itkuun. Opettaja yritti rauhoitella, mutta uusi ja minulle outo ihminen ei saanut itkua loppumaan ja mieltä rauhoittumaan - halusin vain pois ja äidin luo. 

Vaikka jo sen ikäinen lapsi ymmärsi itsekin, että tilanne oli vahinko, jostain syystä sain sen jälkeen päähäni, etten enää halua mennä satubalettitunneille. Ilmeisesti olin päätöksessäni niin tiukkana, että vanhempani eivät minua sinne enää pakottaneet. Muistan äidin kyselleen ihmeissään, miksi en halua, mutta jotenkin sitä ei 5-vuotiaan taidoilla osannut kertoa, mikä hommassa oli niin vastenmielistä. Ehkä jopa vähän nolotti, että oli sitä ääntä säikähtänyt niin kovasti ja opekin oli outo. En keksi järjellä tähän muuta selitystä kuin sen, että yhtäkkiä se baletti ei tuntunutkaan sellaiselta tutulta ja turvalliselta paikalta. Samalla kertaa uusi ja outo ohjaaja ja säikähdys. Kuka tietää? Satubalettiin en siis enää mennyt koskaan, enkä muista sitä lapsena harmitelleeni. Myöhemmin tosin on vähän harmittanut, että tanssiharrastus tyssäsi pikkulapsen oikun takia alkukuoppiinsa, enkä myöhemmin tullut enää hakeutuneeksi tanssin pariin kuin vasta nyt aikuisena.

Isompana oli sitten toinen inhokkiharrastus: partio. Yritin sanoa vanhemmille, etten tykkää käydä partiossa, mutta heidän mielestään se oli hyvä harrastus ja minun ei haluttu lopettavan. Erityisesti inhosin partioleirejä. En tykännyt olla öitä poissa kotoa ison lapsijoukon ympäröimänä, vaikka kavereiden luona yökyläilin mielelläni. Ihmettelen, että vanhempani pakottivat minut jatkamaan, vaikka oireilin juuri kaikkein klassisimmilla tavoilla: valitin tuntia ennen partiokokouksen alkua vatsakipua (keksittyä tietysti) ja johdonmukaisesti viikosta toiseen sanoin, etten halua mennä. Lopulta vanhemmat antoivat luvan lopettaa 5. luokalla, jos vielä silloinkin tuntuisi samalta. Kävin siis 4 vuotta harrastuksessa, josta en oikeasti tykännyt. No eipä se onneksi ollut kuin tunti viikossa.

Viulunsoittoakin harrastin 7-vuotiaasta 15-vuotiaaksi ja myös sen harrastuksen parissa oli vaihtelevaa innostusta, mutta jälkikäteen olen tyytyväinen, että kävin kiltisti soittotunneilla, orkesterissa ja musiikin teoriatunneilla. Niistä taidoista on ollut iloa vielä myöhemminkin elämässä.

Iituli (Ei varmistettu)

Voi apua, omat ensimmäiset harrastusmuistot tuli tästä mieleen! Kävin myös satubaletissa 4-vuotiaana. Tykkäsin harrastusesta (ainakin omien muistikuvien mukaan :D) kunnes päiväkodissa oli kasvomaalauspäivä. Minulle tehtiin näyttävä tiikerimaalaus, jota en halunnut pestä pois kotonakaan. Samana iltana sattui olemaan satubaletti ja sinne lähdettiin sitten naama maalattuna. Äitini kertoman mukaan maalausta oli ihasteltu, mutta tätä pikkutyttöä muiden tuijotus alkoi ahdistamaan, enkä sitten tämän illan jälkeen suostunut enää satubalettiin lähtemään. Balettitrikoot ovat kuitenkin vielä tallella!

Anomuumi (Ei varmistettu)

Yllättävää, että tässä on ehtinyt parikin kommentoida alkupuolella, että vastenmielisestä soittoharrastuksesta ei ole jäänyt mitään hyvää. Itsekin soitin viulua alle kouluikäisestä lukioon asti, välillä ihan motivoituneesti mutta valtaosan ajasta velvollisuudentunnosta, enkä nyt jälkeenpäin kadu silti sekuntiakaan. Itse asiassa yksi rakkaimmista lapsuuskuvistani on sellainen, jossa alakoululaisena taputan viuluviikarivihon rytmiharjoitusta naama itkusta läikikkäänä ja märkänä isäni kanssa. Kuva on rakas siksi, että a) olen vielä pinnistänyt yhden kerran, vaikka turhautuminen on mennyt itkuksi asti, ja b) isä on tukenut harjoitteluani konkreettisesti. Minä uskon, että sellainen kasvattaa luonnetta hyvällä tavalla.

Toisaalta itsekin vihasin partiota ja keksin tekosyitä olla menemättä (osasyy oli myös siellä kiusatuksi tulemisessa) ja olin ja olen edelleen yksinomaan helpottunut, että sain lopettaa sen.

Tulee mieleen, että ehkä tässä asiassa ei ole yksiselitteistä vastausta? Muuttujia on niin monta (lapsen ikä ja luonne, harrastuksen laatu ja määrä, olosuhteet jne).

Tommi K
Isyyspakkaus

Tää on kyllä jännä: on mullakin ollut harrastuksia, joihin olen alun perin halunnut vapaaehtoisesti ja jotka ovat olleet hyvin antoisia, kuten kuorolaulu. Silti olen halunnut lopettaa ne, kun ne ovat alkaneet tuntua liian raskailta, ja jälkikäteen olen ollut helpottunut lopettamisesta enkä ole kertaakaan ajatellut, että olisi pitänyt sittenkin jatkaa.

Vaikka instrumentit ovat vaihtuneet ja nykyisin olen keskittynyt lauluun, olen käynyt jollain soitto- tai laulutunnilla, kuorossa tai bändissä viikottain tai lähes viikoittain 8-vuotiaasta 25-vuotiaaksi (pois lukien armeija-aika), ja jälleen 29-vuotiaasta eteepäin. Muistan, että se aika, jolloin minulla ei ollut mitään säännöllistä musiikkiharrastusta oli jotenkin ahdistavaa ja koin, että elämästäni puuttuu jotain hyvin olennaista ja myös että musikaalisuuteni menee jotenkin "hukkaan".

Marihanna (Ei varmistettu)

Mun nyt viidesluokkalainen lapseni rupesi harrastamaan jalkapalloa esikouluvuonnaan, kun päiväkodista vihjaistiin, että on hyvin taitava käsittelemään (heh, jaloittelemaan) palloa. Harrastus jatkui useita vuosia, kehitti lapsen fyysisiä taitoja ja kykyä toimia ryhmässä, mutta mitään suurta poltetta lajia kohtaan lapsi ei kuitenkaan tuntenut. Kun hän sitten varsin pitkään puhui ehkä haluavansa lopettaa ja lopulta kieltäytyi menemästä harjoituksiin, totesimme että emme nyt sitten pidäkään kiinni ”periaatteestamme” että kausi harrastetaan loppuun ja sitten saa lopettaa tai vaihtaa. Lapsi sanoi, että futis meni liian vakavaksi ja ilottomaksi, kun ”treeneissä ei saanut edes puhua kavereiden kanssa ilman että tuli sanomista”. Päätös oli ehdottomasti oikea. Nyt sama lapsi viihtyy intohimoisen harrastuksensa scoottauksen parissa, lähtisi harjoittelemaan sairaanakin (jos vanhemmat antaisivat), puhuu lajista koko ajan. Valtava ero motivaatiossa ja lapsen fiiliksissä! Nykyisen lajinsa lapsi valitsi itse. Siihen ei enimmäkseen liity mitään ohjattuja harjoituksia, vaan touhu on hyvin omaehtoista. Silti - tai ehkä tämän lapsen tapauksessa juuri siksi - motivaatio on tavattoman korkealla.
Silti lapsi ei itse(kään) kadu futisvuosiaan. Ei hän olisi viisivuotiaana osannut itse ehdottaa, että rupeaa harrastamaan jotain tiettyä lajia.

aN-nA (Ei varmistettu)

Kävin noin 2-3 vuotiaana muutamaa vuotta vanhemman siskoni kanssa tanhussa. Vihasin joka kertaa. Tunneilla yritin vain mennä johonkin nurkkaan piiloon, enkä oppinut tansseja lainkaan. Ei ehkä tulekaan yllätyksenä, että kesken joulujuhlan esityksen päätin että nyt saa riittää. Istuuduin lattialle ja odotin, että kappaleet soisivat loppuun ja esitys olisi ohi. (Tästä on itseasiassa kotivideo materiaaliakin, koko sali repeää nauramaan kun meikätyttö tomerana istuutuu keskelle lattiaa ja muut jatkavat tanssimista.) harrastus loppui aika lyhyeen.

Harrastukseni olen kyllä aina, tuota tanhua lukuunottamatta päättänyt itse, ja itse ehdottanut mitä haluaisin harrastaa. Ala-asteikäisenä harrastin erästä kamppailulajia seurassa ja kilpailinkin, mutta halusin itse lopettaa siinä vaiheessa kun treenejä olisi ollut melkein joka ilta ja kilpailuja ympäri maata sitten vielä viikonloppuisin. Alkoi olla liian totista meininkiä meikäläiselle.

empuska

Mua vitutti se kilpaileminen. Joka. Perhanan. Lajissa. Just judossa opettaja ihan suoraan vittuili, että turha tulla treeneihin, kun en kilpaile, ja melkein jokainen urheiluharrastus kaatunut just siihen, että puolipakolla tahdotaan kammeta kaikki kilpailemaan, kun perusasiat olleet jotenkin hallussa. Miksi helkutissa? Toivottavasti nykynuorilla hommat paremmin,mäkiin väen vängällä tuupataan kerryttämään kunniaa seuran nimeen.

Jenniii
Pupulandia

Allekirjoitan tämän täysin. Kaikki nuoruuden urheiluharrastukset ovat tyssänneet omalla kohdallani siihen, että kaikessa piti kilpailla ja yrittää olla paras. Minä olisin mieluusti pallotellut, juossut ja loikkinut ihan vain tekemisen ilosta, mutta kilpaileminen vei fiiliksen joka jutusta. Ihan turhaa stressiä ja joukkuepainetta. Vieläkin kammoan joukkuelajeja, koska en kestä sitä, että tuottaisinkin pettymyksen muille tai minun heikon suoritukseni takia koko joukkue kärsisi. 

Valitettavasti kovin kilpailukeskeiseltä vaikuttaa nykypäivän lastenkin harrastustoiminta. :(

Tommi K
Isyyspakkaus

Mua kävi nyppimään soittamisessa tutkinnot. Se ei ollut varsinaisesti kilpailua, mutta silti tilanne, jossa piti näyttää oma osaaminen, joka sitten arvioitiin. Ehkä se vastenmielisyys johtui siitä, että en ollut niin hirveän motivoitunut ja sitoutunut treenaamiseen.

Jännitin klassisen pianon pianotutkintoja aivan törkeän paljon. Se tilanne oli pelottava: iso sali, vieraita ihmisiä kuuntelemassa ja mikä pahinta, ei saanut olla nuotteja. Eniten pelkäsin, että en muistaisikaan, miten kappale menee. Prima vista mulla oli aina tosi vahva ja olin kyllä treenannut sen verran, että asteikot ja arpeggiot menivät aina hienosti. En ole koskaan halunnut soittaa pianoa missään julkisesti.

Laulussa en ole taas pitänyt kynttilää vakan alla ja myös tutkinnot olen tehnyt oikein mielelläni. En oikeastaan edes jännitä laulamista itsessään, ainoastaan sitä, muistanko sanat ja kappaleiden rakenteet.

Karuselli

Klassisen puolen tutkinnot olivat kyllä aikamoisia koitoksia etenkin ala-asteikäisenä. Samoin teoriaopinnot ottivat jossain vaiheessa aika koville. Orkesterihommista tykkäsin ja niiden vuoksi jatkoin itse soittamista vuosilaudet, vaiken ollut innokas harjoittelija ollenkaan. Näin jälkeenpäin olen tietenkin sitä mieltä, että ne ajat olivat todella antoisia. Lukioikäisenä muut harrastukset ja ihan sosiaalinen elämä saivat lopulta jättämään soittoharrastuksen.

kl (Ei varmistettu)

Pelasin korista 9-16 vuotiaana. Tykkäsin lajista ja kavereista joukkueessa, mutta kyllä aika usein oli vielä teininäkin sellainen, ettei haluaisi menna harjoituksiin, saatoin laahustaa matkan todella hitaasti ja myöhästyinkin joskus, mutta sit kun saapui paikalle ja valmentaja/joukkuekaveri sanoi et moi mukaan vaan, niin olikin tosi kivaa.
Viihdyn omissa oloissani ja jännitän uusia tilanteita vieläkin, ehkä siksi.
Lähteminen ja mukaan meneminen voi siis olla vaikeaa aikuisellekin. Teidän lapsihan tuntuu kuitenkin tanssista tykkäävän.
Päiväkodissa, ja myöhemmin koulussa ja töissäkin tulee vastaan tilanteita, joista ei erityisemmin pidä. Musiikintunnit, aamupalaverit jne. Eli lapsen laittaminen kerran viikossa tanssitunnille, (joista lapsi kai tavallaan tykkää mutta ei voi tietää tykkääkö kuitenkaan) tuskin traumatisoi. Eri jos sitä yhtä lajia koko lapsuus tyrkytetään ja kisat ja treenit vie kaiken vapaa-ajan.

I May Say (Ei varmistettu)

Meidän kohta 4-vuotias käy naperobaletissa ja muskarissa. Kumpaankaan ei tarvitse pakottaa lähtemään; hän kysyy joka ilta onko huomenna balettia. Muskari on mahtavaa kun sinne mennään ilman äitiä/isää ja siellä on bestis. Mutta, lasta on vaikea saada muutoin ulos (esim viikonloppuna ulkoilemaan). Yleensä annan 15-20 min lisäaikaa, ellei ole kauhea kiire, mutta sitten on pakotettava vaatteet päälle ja lähdettävä ulos. Yleensä hän on hyvällä tuulella heti ulos päästyään.

Anonyymi (Ei varmistettu)

Joku viisas äiti on kerran sanonut, että siirtymät ovat lapsille vaikeita. Luulen, että vastahakoisuus johtuu lasten kohdalla siitä. Lapset/teinit/aikuiset ovat mukavuudenhaluisia, eikä lapsi osaa ajatella loogisesti, että jos nyt laitan vaatteet päälle, pääsen kohta pelaamaan jalkapalloa. Hän osaa ajatella, ettei halua laittaa vaatteita päällensä, koska Pikku Kakkonen on päällä :)

Karuselli

Lapset on näissä harrastusasioissakin tosi erilaisia keskenään. Meillä on yksi todella innokas harrastuksiin lähtijä. Hän nauttii silminnähden prosessin joka hetkestä. Ja sitten taas toinen, joka on paitsi kunnostautunut harrastusten lopettamisessa, myös lähes aina vastentahtoinen lähtijä niihin kahteen harrastukseen, jotka hän on lopulta kelpuuttanut.

Minusta aika tärkeä mittari on se, millainen lapsi on siellä treeneissä/tunnilla ja millaisella fiiliksellä hän tulee sieltä pois. Lähtemiseen kannustaminen ja rohkaiseminen ja joskus vähän patistaminenkin taitavat olla aika normaaleja juttuja.

No, mutta se viihtymättömyys ja lopettaminen sitten. Siihenkään ei kyllä ole mitään yleisohjetta, vaan vanhempien pitäisi minusta seurailla tilannetta ja kuunnella lastaan tosi herkällä korvalla. Jonkin aikaa kannattaa varmaankin kannustaa jatkamaan ja katsoa, menisikö lapsen kielteinen tunne ohi. Mutta kyllä sen sitten huomaa, jos tilanne ei muutu. Meillä on tosiaan tuo yksi tapaus, joka on monella saralla lahjakas ja kokeillut useampaa eri juttua, mutta kyllä hänestä on jokaista lopettamiskertaa ennen huomannut, että hän ei saa hommasta riittävästi irti. Jos koko ajan joutuu lahjomaan sitä lähtemistä ja palauttelemaan lasta takaisin tunnille tai mieli on treenien jälkeenkin miinuksella, niin silloin kannattaa ainakin harkita lopettamista. Ja vähintäänkin silloin, jos lapsi itsekin sanoo, että haluaisi lopettaa.

Vanhempana se tuntuu helposti (etenkin isomman, ns. harrastusikäisen lapsen kohdalla) tosi kurjalta, jos näkee, että lapsella olisi vaikka nyt johonkin liikuntalajiin selvästi lahjoja ja taipumusta - mutta lapsi ei vaan lämpene. Mutta lapsen etu edellähän näissä harrastusasioissa pitää mennä. Kyllä se oma juttukin sieltä jossain vaiheessa löytyy. Tai monta omaa juttua. Jotkut eivät jää minkään harrastuksen pariin pidemmäksi aikaa ja sekin on ihan ok. Pääasia lienee se, että lapsella on elämässään mielekästä puuhaa myös hoidon/koulun ja kotona olemisen lisäksi. Toki pitkäaikaiset harrastukset tuovat elämään monella tasolla ihan hirveästi kaikkea hienoa. Mutta ilmankin pärjää ja voi kasvaa hyväksi, fiksuksi, osaavaksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi.

Tommi K
Isyyspakkaus

Tuo liikuntahomma on sellainen, että siihen olisi kyllä kiva saada sytytettyä jokin kipinä jo pienenä. Mullehan kävi niin, että mua ei siihen lapsena hirveästi patisteltu, kun siitä niin ponnekkaasti kieltäydyin. Kun siihen vielä yhdistettiin 1980-luvun koululiikunnanopetus, jossa parhaita suosittiin ja niiden, jotka olisivat tarvinneet entiten tsemppiä, annettiin vain olla, olin sitten tosi epäliikunnallinen tosi pitkään...

Karuselli

Samaa mieltä.
Jostain syystä huomaan pitäväni ideaalina tilannetta, jossa lapsella olisi jokin "luova" harrastus (omassa mielessäni esim. musiikki, kuvataide, teatteri tms.) ja sitten toinen, liikunnallinen.
Oikeastihan siihen, että lapsi puuhaa luovia juttuja ja liikkuu säännöllisesti, ei tarvita välttämättä mitään harrastuksia struktuuriksi. Mutta kyllä minusta harrastukset ovat ihan hyvä juttu ja tuovat parhaimmillaan elämään paljon kaikenlaista antoisaa.

Anyways, sellainen tietty liikunnallisuus on minusta ihmisessä ihan hyvä ja terveellinen piirre, johon kyllä mielelläni vanhempanakin lapsiani rohkaisen. Jos kouluikäisillä lapsillani ei olisi mitään säännöllistä liikuntaharrastusta, niin myönnän, että tilanne varmaan häiritsisi mua jonkin verran. Ja sitten kokisin ihan hirveitä paineita siitä, että meidän VANHEMPIEN pitäisi liikkua heidän kanssaan säännöllisesti. ;

Karuselli

;-)

Niin, ja SE siis olisi ongelmallista siksi, että me vanhemmat tietenkin haluamme käyttää omiin hommiimme ne ajat, kun lapset ovat turvallisesti harrastamassa toisten aikuisten ammattitaitoisessa ohjauksessa. :-)

Tommi K
Isyyspakkaus

Hui sentään :D Juu, kyllä mäkin tunnen itseni niin, että jos tyttö ei tee nyt ja jatkossa jonkun toisen ohjaamana jotain liikunnallista, en voi taata, että hän tulee harrastamaan yhtään mitään liikuntaa viikottain. Eli me tulemme kyllä käyttämään jonkin tanssikoulun/jumppakerhon/"jotain muuta mitä" palveluja säännöllisesti. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Samanlaista se tuntuu olevan 25v. muijallekin, täällä yksikseni kiukuttelen kotona, nakkelen salikamoja seinille ja puhisen että en-halua-mennä-salilleeeeeee!! Mutta sit kun hammasta purren lähden niin siellähän on tosi kivaa ja voi että mikä voittajafiilis kun tuli lähdettyä! Lähteminen on aina kaikista vaikeinta, lapsen on helppo näyttää se kyynelehtimällä ja kiukuttelemalla, aikuisen täytyy vaan järkeillä itselle että se on hyväksi sinulle, se on kivaa, MENE! Ja tosiaan niin kuin joku tuolla ylempänä mainitsikin, noin pieni ei vielä osaa ajatella loogisesti pidemmälle, että kun nyt lähdetään niin pääsen tanssitunnille. Hän saattaa ymmärtää vain että joudun nyt jättämään leikin kesken syystä X ja se on tyhmää.

Vanha sininen (Ei varmistettu)

Sama kuin sinulla. Paitsi että nyt aikuisena, käytyäni pakotettuna piano-, huilu-, kuoro-, orkesteri- ja kamarimusiikkitunneilla en hslua enää edes laulaa. Pelkkä pesäpallo, jazztanssi ja kuvataidekoulu olisivat riittäneet, niin en nyt kärsisi edelleen ajoittaisesta motivaationpuutteesta ja vaikeudesta mitoittaa omia voimavaroja oikein niin elämässä, ihmissuhteissa ja työprojekteissa. Joudun keskittymään siihen että energia menee oikeisiin asioihin ja ottamaan itsekkäästi aikaa itelleni. Samasta syystä en ole myöskään hankkinut lapsia - miten sitä jaksaisi uuden elämän kanssa kun on omassakin tekemist riittävästi? Tärkeintä on minusta se että opettaa lapselle jo varhain että hän on ok vaikka ei jaksaisikaan tehdä kaikkea mitä häneltä odotetaan. Tästä seuraa aikuisiällä lyhyt pinna, masennuskausia ja neuroottista pyrkimystä kontrolliin ja elämänhallintaan. Elämäähän ei oikeasti voi hallita, vaikka tässä taiteenlajissa kehittyisikin urapuolella mestariksi. Eli olisin kyllä suorituspainodtusta vastaan itse entisenä kympin tyttönä voimakkaasti. Toisaalta ilman liian suuria vaatimuksia en nyt olisi siinä asemassa jossa olen, suunnannäyttäjänä, eikä luonteeni varmasti olisi se sama ärhäkkä minä. Olisin varmasti sovinnaisempi, tasapainoisempi ja onnellisempi eli muita myötäilevämpi keskitienkulkija.

Tommi K
Isyyspakkaus

Ohoh, et kai sentään tehnyt kaikkea tuota yhtä aikaa?

Kyllä mäkin olen ollut aina taitava haalimaan paljon harrastuksia, mutta sitten olen onneksi osannut myös priorisoida ja luopua niistä, joita en ole halunnut jatkaa. Parhaimmillaan mulla oli harrastuksia lähes joka arki-illalle ja lauantaille: big band-harjoitukset, pianotunnit, trumpettitunnit, tanssitunnit ja teatteria 1 - 3 iltana viikossa. Silloin se vielä onnistui, kun vain pystyi ilmoittamaan aamulla lähtiessä että tulen sitten yöksi kotiin.

Mutta kyllähän mä olen edelleen vähän sellainen suorittaja, joka huomaa helposti ottavansa liikaa hommia itselleen. Nytkin tulee mieleen eräs blogi, jota olen sopinut päivittäväni viisi kertaa viikossa... :)

Uraäiti (Ei varmistettu) http://uraaidinruuhkavuodet.blogspot.fi/

Meidän esikoinen (nyt 10v.) on aikamoinen renesanssi-ihminen: Hän on harrastanut mm. balettia, yleisurheilua, uimista, partiota, hip hop -tanssia, viulunsoittoa, ratsastusta ja nyt ohjelmassa on piano, näytelmäkerho ja luistelu. Harrastuksia aloiteltiin 3-vuotiaana. Emme ole kauheasti stressanneet vaikka noin monta harrastusta on jäänyt kesken. Jos olemme etukäteen maksaneet kovan lukukausimaksun, olemme yrittäneet käydä kauden loppuun eli heti parin ekan kerran jälkeen ei ainakaan ole saanut lopettaa. Minulla aikuisenakin on se linja, että uutta harrastusta pitäisi kokeilla väh. 3 kertaa ennen kuin tekee johtopäätöksiä. Mutta jotenkin luotan, että eiköhän se oma juttu löydy, kun saa tarpeeksi monipuolisesti kokeilla kaikkea. Tärkeintä on, että pysyy poissa pahanteosta ;)

pou (Ei varmistettu)

Oma tarinani on sellainen että aloitin pianonsoiton 5-6 -vuotiaana kun sain oman pianon (sukulaisten vanhan, jota olin taaperoikäisestä asti innokkaasti pimputellut). Olin pianosta ja kehittyvästä soittotaidostani niin ylpeä ja tohkeissani kuin lapsi vaan voi olla. 7 -vuotiaana pääsin konservatorioon huippupistein. Opettajani oli temperamenttinen venäläinen nainen, ehkä viimeisin henkilö opettamaan yhdellekään lapselle yhtään mitään. Kestin ankarat ja nöyryyttävät soittotunnit kuitenkin koska olin edelleen iloinen että olin päässyt ihan oikeille soittotunneille (sitä aiemmin äiti ja isä opetti pianonsoittoa kotona). Sitten muutimme paikkakuntaa, tarjolla oli kansalaisopiston soittotunteja ja vaihtelevia opettajia, kuitenkin ensimmäiseen verrattuna mukavia ja osa innostaviakin. 11 -vuotiaana pianon pimputus alkoi pikkuhiljaa tympiä ja aloin kyseenalaistaa harrastukseni mielekkyyttä. Opettajat, vanhemmat ja osa sukulaisistakin kuitenkin olivat sitä mieltä että "lahjoja ei saa heittää hukkaan" ja neljä pitkää vuotta (järisyttävän tylsine musiikinteorian opintoineen jotka heitin muutenkin aivan lekkeriksi) siinä meni ennenkuin sain vihdoin luvan lopettaa. Näihin vuosiin mahtuu paljon epätoivoa, turhautumista, etääntymistä musiikista ylipäätään (kieltäydyin esim. osallistumasta koulun musiikintunneilla yhtään mihinkään) ja loputonta keskustelunyritystä vanhempien kanssa siitä että saisin lopettaa. Aluksi muistan toivoneeni ihan vain taukoa soittamisesta, mutta kun sitä ei kuulunut niin kokonaan lopettaminen alkoi kiehtoa enemmän.

Mitä tästä sitten seurasi? Katkeruutta vanhempia kohtaan (heidän olisi pitänyt kuunnella ja kunnioittaa myös minun näkemystäni), etääntymistä musiikista kaikin tavoin, soittamisen totaalista lopettamista (aivan viime vuosina, n.15v lopettamisesta, olen taas raottanut pianon kantta ja tapaillut hieman jotain helppoja biisejä) ja vannomista siitä että jos ikinä olen vastuussa yhdenkään lapsen kasvatuksesta niin tulen niin tekemään kaikkeni että vältän toimimasta kuten vanhempani. Ammatissani (lastentarhanopettaja) olen viikottain tekemisissä musiikin kanssa ja melkoista pakkopullaa ja väkinäistä pusertamista se on vieläkin. Myönnän että taitoa kyllä on, mutta se vastenmielisyys, se vain pysyy.

Väkisinkin mietin millainen olisi suhteeni musiikkiin ylipäätään jos olisin 11 -vuotiaana saanut pitää toivomani pienen tauon...

Tuatara (Ei varmistettu)

Mulla on jo vähän isommat lapset ( 5v. ja 7v.) ja meillä periaatteena on ollut, että maksetut tunnit pitää käydä loppuun, mutta jos ei sen jälkeen enää halua niin ei ole pakko ja sitten kokeillaan jotain muuta harrastusta. Tilanne on tietysti vähän erilainen parivuotiaan kanssa. Minusta noin pienen kanssa pitää vaan kuulostella tarkasti ja jos tuntuu, että "en halua" on joka viikkoista, niin voihan sitä kokeilla jotain muuta. Mä olen kyllä toisaalta vähän sitäkin mieltä että jos lapsi ei OIKEASTI halua mennä harrastukseen, niin kyllä sen huomaa siellä harrastuksessa ja sen jälkeenkin. Eli lapsi kieltäytyy osallistumasta, on itkuinen jne.

suvitus (Ei varmistettu)

Minut äiti huijasi noin 7-vuotiaana jatkamaan pianonsoittoa. Sanoin kesän lopuksi, etten halua enää syksyksi takaisin tunneille. Äiti väitti, että syyslukukausi on jo maksettu (myöhemmin kuulin ettei ollut :D), että jatka nyt edes jouluun. Jouluun mennessä innostus löytyi uudestaan ja soittoharrastus jatkua rakkaana vielä kymmenen vuotta, nykyäänkin soittelen ilokseni.

Jos lapsi haluaa lopettaa harrastuksen, kyselisin fiiliksiä ja keskustelisin asiasta nimenomaan heti harrastuksen jälkeen. Itsekin kun olen aina laiska lähtemään mihinkään, ja silloin kyse ei ole siitä, onko harrastus mukava vai ei.. Muuten en kyllä patistaisi kovasti harrastuksen pariin, joka kerta toisensa jälkeen tuntuu kurjalta. Liikunta on poikkeus: jos tuntuu, että liikkuminen jäisi muuten vallan väliin, varmaan aikalailla patistaisisin jonkin liikuntaharrastuksen pariin. Lajin saisi lapsi sitten taas vapaasti valita. Itse poukkoilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni lajista toiseen, ja se sopi minulle hyvin! En näe urheiluharrastuksissakaan niin tärkeänä sitoutumista tiettyyn asiaan, vaan mieluummin ylipäänsä liikunnan pitämisen mukana elämässä.

Eiköhän kaikki vanhemmat tiedä sydämessään, onko lasten harrastuksia aika karsia, jos ilman ennakkoajatuksia todella kuuntelee ja seuraa lastaan. Ainakin näin toivon.

Anelse (Ei varmistettu)

Luulisin, että te aktiivisina vanhempina huomaatte, kun se ei on todellakin ei. Siitä en kantaisi huolta. Ohjaaja voi toki auttaa valaisemaan tilannetta, Olen vetänyt tanssitunteja vähän vanhemmille lapsille (6 v ja siitä ylöspäin). Mukana oli kerran yksi tyttö, joka ei ikinä halunnut tehdä mitään.Tämä aiheutti ongelmia koko ryhmälle- Kysyin tytöltä lopulta suoraan, miksi hän vastusteli kaikkea. Hän ei kuulemma tykännyt tanssista. Kysyin, miksi hän on tunnilla: "Nokun vanhemmat pakottaa." oli vastaus.

Itse sain valita harrastukseni, mutta niiden pariin kyllä kannustettiin. Äitini ehdotti tanssia useana syksynä, mutta kokeilin ensin sulkapalloa, jumppaa ja varmaan muutakin, minkä olen unohtanut. Kymmenvuotiaana muistan itsekin päättäneeni, että nyt haluan kokeilla tanssia. Siitä tuli elämäntapa, joka jäi, Olen harrastanut kilpatanssia, salsaa ja showtanssia vähän elämäntilanteen mukaan. Vaikka pieni lapsi rajoittaa aikaa ja kropan liikkuvuus on heikentynyt treenin puutteessa paljon ehdin vieläkin silloin tällöin tanssimaan.

Kommentoi