Musiikkiluokka 3A vuodelta 1987

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jos viikko sitten kesti hetkinen toipua firman juhlista, nyt yritän palautua entiselleni lauantaisen luokkakokouksen jäljiltä. Ei juhlinta niin kovin rankkaa muuten ollut, mutta aika tunteikas jälleennäkemisemme oli.

Kyseinen porukka oli se, jonka kanssa aloitimme musiikkiluokan tasan kolmenkymmentä vuotta sitten Cygnaeuksen ala-asteella Jyväskylässä ja jonka kanssa olimme hyvin tiiviisti yhdessä aina lukion loppuun saakka, siis kymmenen vuoden ajan. Vaikka useimpien kanssa emme ole nähneet juurikaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, tai ehkä juuri sen vuoksi, tuntui kuin olisi pitkästä aikaa palannut yhteen perheensä kanssa.

Kun on kasvanut jonkun kanssa yhdessä yhdeksänvuotiaasta yhdeksäntoistavuotiaaksi, kuuluu yhteen lähtemättömällä tavalla. Se ei ole pelkästään sitä, että tietää kavereista paljon asioita, joita ehkä kukaan muu ei tiedä, vaan kaverit ovat myös osa sinua. Uskon, että se, että olen ollut juuri näiden kolmenkymmenen ihmisen kanssa juuri ne kymmenen vuotta elämästäni on tehnyt minusta hyvin pitkälti sen, kuka olen tänään.

Ettei mene ihan liian pateettiseksi, kerrotaan vielä, miksi tämä koululuokka muodostui niin kovin tärkeäksi. Olimme luokkamme kanssa poikkeuksellisen läheisiä ja tiiviisti tekemisissä myös koulun ulkopuolella isona ryhmänä. Kyse ei ollut pelkästään luokkabileistä vaan kaikista musiikkiluokkien kautta eteen tulleista esiintymisistä ja pienistä projekteista.

Lauloimme paljon ja joka paikassa ja olimme paljon esillä sekä koulussa että sen ulkopuolella. Osa porukasta oli mukana kuoroissa, osa soitti koulun orkestereissa, osan kanssa oli lauluyhtyetoimintaa ja hyperaktiivisimmat (itseni mukaan lukien) ehtivät mukaan kaikkeen. Kun itse lähdin luokkakaverini kanssa mukaan teatterihommiin yläasteen yhdeksännellä, harjoittelimme ja nauhoitimme kyseisen Se on elämää Misi -musikaalin esityksessä käytetyt lapsikuorotaustanauhat koko luokan kanssa. Niin myös luokkakaverit pääsivät mukaan kokemaan, millaista oli valmistella sitä silloin hyvin jännittävää teatteriproduktiota.

Kun tämä porukka hajaantui äkillisesti ylioppilasjuhlien jälkeen, elämään jäi jonkinlainen tyhjiö. Yksittäisten ihmisten tapaaminen ja näkeminenkään ei tuonut takaisin sitä tunnetta, kun olimme jossain isolla porukalla ja puhkesimme spontaanisti laulaamaan niitä lauluja, joita olimme harjoitelleet vuosien aikana. Oi Lorien, Elämän sain soimaan, The Boy from New York City, Kuu... ja tietysti kaikki maakunta- ja kotiseutulaulut, jotka oli opeteltava ulkoa.

Lauantain ensimmäiset laulut kajautettiin moniäänisesti vanhan ala-asteen koulumme pihassa, seuraavat illallispaikassa Lutakon Trattoria Aukiossa ja ilta huipentui vielä karaokeen. Luokkakaverini oli valmistellut myös hulvattoman nostalgiavisan, jossa kaiveltiin vanhoja ja muisteltiin sekä menneitä tapahtumia, luokkakavereita että vanhoja opettajia. Viimeiset juhlijat eivät malttaneet lähteä yöpaikkoihinsa vielä baarin sulkeuduttuakaan vaan notkuivat yli tunnin sateisella Hannikaisenkadulla baarin edessä.

Ilta oli niin poikkeuksellinen ja tunnelma sanoinkuvaamaton, että päätimme ottaa seuraavan tapaamisen jo ensi vuodelle. Niin paljon jäi vielä laulamatta ja muistelematta. Tavoitteena on vähintään juhlia yhteisiä nelikymppisiä.

Ja kun se lukee nyt täällä internetissä, se on totta ja sen on pakko tapahtua!

 

Musiikkiluokista olen aiemmin kirjoittanut ainakin täällä.

Share

Kommentoi

Ladataan...