Synnyttäjänpelko

Ladataan...
Isyyspakkaus

Vaikka raskautta on kestänyt jo lähes kahdeksan kuukautta ja lapsen tulo lähestyy, synnyttäminen on ollut tähän asti melkoinen tabu. Rouva on yrittänyt aktiivisesti kieltää koko asian, mutta perhevalmennuksessa se oli pakko kohdata. Nyt synnytys alkoikin vaikuttaa yhtäkkiä hirveän konkreettiselta ja tapahtuvan pian. Oikeastaan ihan milloin tahansa.

Kätilöopiston sairaalaan Haikaranpesä-osasto vaikutti kivalta - tai ainakin niin kivalta kuin sairaalan osasto voi ylipäänsä vaikuttaa. Mahdollisuus jäädä perhehuoneeseen synnytyksen jälkeen olisi mukavaa, mutta eihän sitä tiedä, ovatko ne kaikki täynnä, kun hetki koittaa. On myös täysin mahdollista, että koko sairaala on niin täynnä, että käsketään ottaa yhteyttä joko Naistenklinikkaan tai Jorviin. Ei kuulostanut kyllä hyvältä sekään vaihtoehto, että siinä tapauksessa voi myös mennä kuumaan suihkuun ja soitella parin tunnin päästä uudelleen, olisiko sulku purettu.

Valmennuksen pitänyt kätilö oli oikein ihana, ja toivotaan, että satumme paikalle juuri hänen vuorollaan. Siitäkin huolimatta Rouva vaikutti valmennuksen jälkeen melko järkyttyneeltä. Nyt on pakko ajatella kaikkia niitä asioita, jotka on voinut sulkea tähän asti mielestään, kuten toiveet synnytysasennosta, kivunlievityksestä tai isän roolista synnytyksessä. Nämä ajatukset pitäisi myös kirjata ylös dokumenttiin, joka on otsikoitu synnytyssuunnitelmaksi. Aika mahtipontista. Olemme myös sopineet muutaman viikon päähän kätilön kanssa synnytyksen suunnitteluajan. Kaikenlaista.

Rouvan reaktio pelkkään puheeseen kivusta ja sen lievityksestä oli niin voimakas, että herra kehitti siitä itselleen aivan uudenlaisen pelon. Se on synnyttäjänpelko - siis pelko synnyttäjää kohtaan. Ei pidä ymmärtää väärin, vaimoni on hyvin suloinen, mutta en osaa edes kuvitella, millainen pieni perkele hänestä kuoriutuu näin extreme-tilanteessa.

Miehen on sekä varauduttava kuulemaan kaikenlaista lasta ulos pusertavan naisen suusta että hyväksyttävä tämän silmitön viha loukkaantumatta. Ei tule olemaan helppoa. Ei myöskään se sivusta katsominen, kun ei itse voi vaikuttaa mihinkään tai auttaa asiassa. Toivottavasti Rouva ei kuitenkaan käytä hirveästi nyrkkejään tai toteuta Vuoden mutsi -kirjan neuvoa miehen puremisesta.

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei!
Eksyin blogiisi ja hyvä niin! Kirjoitat kirjavan kiinnostavalla tyylillä ja se jos mikä toimii! =)

Itse kaksoset synnyttäneenä, 8kk sitten voin todeta, että synnyttäminen tulee todella olemaan jotain sellaista, mitä ei etukäteen osaa ajatella tai kuvitella. Kaikki menee miten menee ja sattuu niin perkeleesti!
Itseäni siinä lähes 39tunnin rääkin aikana auttoi ajatus siitä, että kipu vie kohti jotain hyvää ja ihanaa, eroten siis ns. negatiivisesta kivusta ja särystä.
Valvoneena ja lähes kaksi vuorokautta ravinnotta olleena, yli 3 tunnin ponnistamisen jälkeen saimme maailmaamme ensimmäisen palkintomme- poikamme, tyttäremme syntyikin hätäsektiolla 3 tuntia veljensä jälkeen. ...koko synnytys itsessään oli täydellinen farssi ja pieleen meni kaikki mikä vain mahdollista, mutta silti - hengissä ollaan ja kipu ja kaikki muu ikävä on enää muisto vain!
Joten ihanaa loppuraskautta sinulle ja vaimollesi! Kaikki tsemppi tulevaan, kipeää se tekee, mutta siitä selviää! Ja palkinto on kyllä sen kaiken vaivan arvoinen! =)

äiskä86 (Ei varmistettu)

Olen itse synnyttänyt ja ollut myös mukana synnytyksessä tukihenkilönä ja voin sanoa,että se tukihenkilönä oleminen oli raskaampaa kuin oma synnytykseni. :) Se avuttomuuden tunne,kun läheinen ihminen kärsii ja et pysty tekemään oikeastaan mitään muuta kuin tsemppaamaan, on jotain sanoinkuvaamatonta. Itse en suunnitellut synnytystäni, koska peritaatteessa siihen ei itse paljoa pysty vaikuttamaan. Olin vain päättänyt,että haluan epiduraalin kun kipu käy sietämättömäksi ja sen myös otin. Muuten mentiin sitten ihan vauvan ehdoilla ja myöhemmin kun olen miettinyt,niin olisi asioita voinut tehdä toisinkin..Olisin voinut liikkua enemmän, kokeilla synnytysjakkaraa jne, mutta pääasia että lapsi syntyi terveenä ja itse en kärsinyt kovasti :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Miksiköhän tv-sarjoissa synnytetään aina selällään. Olen ymmärtänyt että lapsi kääntyy parhaimmin päin kun itse on kontillaan tai kyykyssä? Puhuitteko asentojen "paremmuusjärjestyksestä"?

Ande (Ei varmistettu)

Olen kuullut, että joku synnyttävä äiti on toivonut, että mukana oleva mies repisi/vetisi (miten sen nyt voisi nätisti muotoilla) tukkaa pahimman kivun aikana. Ilmeisesti vie huomiota sen toisen pään kivusta.
Osaan jollain tavalla samaistua siihen, että tuollainen kivulla huomion vieminen pois voisi toimia, mutta sivustakatsojana en ikinä osaisi tuottaa toiselle, jo valmiiksi kärsivälle, synnyttäjälle kipua. Huh.

Virkistävää lukea, että on olemassa pariskuntia, jotkai eivät ole heti ekan raskauskuukauden aikana hankkineet kaiken maailman vempeleet, vaan osaavat ottaa asiat rennommin.

Hetahoo (Ei varmistettu)

En tiedä mistä aloittaisin :) Löysin blogisi aivan hiljattain, ja olen kiinnostuneena seuraillut miesnäkökulmaasi raskauteen.

Olen itse synnyttänyt esikoispoikamme Haikaranpesässä kesällä 2010 (silloinen blogikin vielä tallessa: http://mahakasvaa.blogspot.com) ja paikka saa minulta kovasti kehuja. Jos kaikki sujuu hyvin, niin tarkoitus olisi mennä uudestaan elokuussa, ja nämä synnytyspohdinnat pompsahtelevat mieleen välillä jo näin raskauden puolivälissäkin.

Koska jokainen synnytys on kuitenkin oma tarinansa, ja ihmiset erilaisia myös, olisi aivan järjetöntä ryhtyä neuvomaan. Vaikka itse yritin ensimmäisellä kerralla valmistautua niin hyvin kuin pystyin, kipu oli kuitenkin yllätys. Tarkoitus ei missään nimessä ole pelotella - kyllä siitä selviää! Mutta ei kannata myöskään vähätellä tapahtuman brutaaliutta kaikessa luonnollisuudessakaan :) Oma mieheni oli synnytyksessä ÄÄRIMMÄISEN tärkeä tuki, vaikka hän itse jälkikäteen murehti hyödyttömyyttään. Ulkopuolisen silmin hän ei ehkä paljon tehnytkään, mutta tärkeintä oli, että hän oli läsnä. En ollut yksin oudossa paikassa vieraiden ihmisten keskellä ehkä elämäni jännittävimmässä tilanteessa. Synnyttävä äiti (tai ainakin minä) joutuu myös keskittymään niin täysin siihen synnyttämiseen, joka on oikeasti todella fyysisestikin rankka suoritus, että mihinkään ulkoiseen asiaan ei kykene kiinnittämään huomiota. Synnytyssalissa ei avautumisvaiheessa ole aina paikalla muita kuin synnyttäjä ja tukihenkilö, ja jos jotain yllättävää tapahtuu, on hyvä että toinen voi hakea apua.

Minulle myös yksi tehokkaimmista kivunlievityskeinoista oli itseasiassa se, että mieheni painoi nyrkeillään supistuksen ajan todella kovaa (niin kovaa kuin jaksoi) alaselkääni. Mikään muu ei oikeastaan tuntunut juuri auttavan, kun mitään järeää kivunlievitystä en käyttänyt. Ja tähän liittyy oikeastaan ainoa konkreettinen neuvo, jonka osaan vaimollesi antaa: Mieti hyvin tarkkaan synnytyssuunnitelmaa varten, millaista kivunlievitystä oikeasti haluat.

Nimittäin Haikaranpesän ideahan on se, että synnyttäjä itse pääsee mahdollisimman paljon vaikuttamaan synnytykseensä. Koska minun papereissani esimerkiksi luki, että toiveissani on synnyttää mahdollisimman luonnollisesti, tätä he myös pyrkivät tukemaan (siellä myös luki, että tarvittaessa kaikki mahdolliset mömmöt, mutta eiväthän he pysty minun puolestani sitä tarvetta arvioimaan...). Käytännössä se siis tarkoitti sitä, ettei esimerkiksi epiduraalia aktiivisesti tarjottu missään vaiheessa, vaan sitä olisi pitänyt itse vaatia (ja siinä vaiheessa kun tajusin itse alkaa sen perään kyselemään, oli jo liian myöhäistä :). Synnytyksen aikana on turha odottaa itseltään kykyä kovin järkevään ajatteluun, joten nuo asiat on pakko miettiä etukäteen. En tiedä, miten itse aion asian ratkaista tulevassa synnytyksessä, pyrinkö taas luomuilemaan (vaikka se oli oikeasti aivan kamalaa sen hetken kun se kesti) vai selätänkö kammoamani ajatuksen selkärankaan pistämisestä? :)

Onnellista odotusta teille!

Kania74 (Ei varmistettu)

Jos tulee Kättärillä sulku, ja on kiire, niin yrittäkää mennä Jorviin!
Jorvissa ja Naikkarilla molemmissa synnyttäneenä en suosittele Naikkaria ollenkaan!!!
Olin ekaa siellä synnyttämässä ja oli aika pitkä synnytys. Alkuvaihe kesti melkein 24h ja ruokaa en saanut, pari mehua vain. Kukaan ei käynyt patistamassa liikkeelle, eikä muutenkaan neuvomassa. Loikoilin vain sängyssä ilokaasua impaten. Ponnistamisen aika kun tuli olin niin väsynyt, että en sitä jaksanut ja jouduin tosiaan kurkkusuorana huutamaan vihaisesti kätilölle että en p...le jaksa!! Se hakikin sit jonkun toisen vanhemman ja kokeneemman kätilön avuks ja se sano heti et nyt mennään leikkaukseen. Kävi se meidän kätilö sit miehen luona pyytämässä anteeks sitä ku oli niin huonosti synnytyksen hoitanut. Taisi olla vielä noviisi.
Lapsivuodeosasto olikin sit toinen 'kiva' paikka. Leikkauksen jälkeiset kivut oli minulla lamaannuttavat ja hoitajat ei sitä uskoneet! Yleensä kun sitä kävellään syömään jo heti ekana päivänä, minä olin siellä sänkypotilaana 5 päivää. En siis ilman apua pystynyt käymään edes veskissä saati sitten nousemaan ja ottamaan vaavia imetykseen. Kaikkeen tarvitsin hoitajien apua! Kerran eräs hoitaja, jonka olin soittanut paikalle yöllä että olisin päässyt veskiin, tokaisikin että:' ai, noinko paljon se sattuu.' Kun olin itkien yrittänyt kävellä joka paikasta tukea ottaen sen pienen matkan. Sitten se haki mulle jonkun rollaattorin tapaisen laitteen ja sen avulla olikin huomattavasti helpompi sit kävellä. Sattui mutta pystyin kävelemään. Silloin luultiin että tikkeihin oli tullut joku pinne, mutta se olikin vaan ilmaa suolistossa joka painoi tikkejä.
Jorvissa olikin sitten aivan erilaista! Alkuvaihe meni telkkua katsellessa ja kävellessä odotushuonetta edestakas. Sitten kun päästiin synnytyshuoneeseen ilokaasua ottamaan kävi siellä hoitaja usein meitä katsomassa ja kysymässä vointia ja haluttiinko syömistä yms. Vikan ruoan (kiisseliä ja jogurttia) sain syödä vähän ennen kuin kunnon synnytys alkoi ja epiduraalit ja ponnistukset. Noh epiduraalia en sitten saanutkaan koska vesi meni kun odotettiin lääkäriä ja synnytys pompsahti monta askelta eteenpäin, mutta selkäydin puudutuksen sain. Sitä voin suositella! silloin Naikkarilla sain epiduraalin ja mielestäni tämä puudutus oli parempi kuin se! Sitten vaan ponnisteltiin ja vaikka oli rankkaa niin jaksoin hyvin ponnistaa eikä tarvinnut kiljua kenellekkään. :) Kätilöt kysyivät jälkikäteen minkä arvosanan antaisin tuolle synnytykselle, niin sanoin että 9,5! Koska jos vertasi edelliseen niin tämä oli tosi helppo ja ihana synnytys! Kivuton ei tietenkään ollut, jos olisi niin silloin olisi se saanut tuon täyden kympin!
Lapsivuodeosastolla oli taas hyvää hoitoa! Olin taas jonkin aikaa avun tarpeessa. Nyt siksi koska vasen nivunen oli revähtänyt synnytyksessä ja en saanut sitä jalkaa liikkumaan ilman apua. Mutta apu tuli aina pian ja kukaan ei sitä avun tarvetta ja kipua ihmetellyt. Kyseli vaan tarviinko siihen lisää lääkitystä. :)

Tipu (Ei varmistettu)

Mulla ei ole (vielä) lapsia, mutta olen silti jo kauan sitten ottanut selvää netistä kaikki kauheimmat asiat, joita synnytyksessä (tai raskauden aikana) voi tapahtua. :D

Minua auttaa se, kun tiedän, mitä voi pahimmillaan käydä. Eniten inhoan sitä, että asioita silotellaan tai hyssytellään. Haluan tietää, mihin todella olen ryhtynyt. En nyt tiedä, onko näitä asioita soveliasta verrata, mutta kun menin viisaudenhammasleikkaukseen, olin lukenut netistä kymmenittäin hirveitä kertomuksia operaatiosta. Oma leikkaukseni menikin sitten ihan vartissa ilman mitään kipuja tai jälkiseuraamuksia. :)

Tässä me ihmiset ollaan kovin erilaisia - kaikki eivät halua ajatella tulevia mahdollisia kipuja. Mutta ehkä teilläkin synnytys menee suit sait sukkelaan ja puolisosi on sen jälkeen elämänsä kunnossa. :)

Kiitti muuten kivasta blogista.

Isyyspakkaus

Kiva, että olette kaikki vierailijat eksyneet tänne, ja hauskaa, että myös palaatte takaisin! Tehkääpä seuraavaksi näin:

Näin pysytte mukana ja autatte palstaani pysymään Lilyn etusivulla, jotta mahdollisimman moni muukin löytää sen! Saatte silloin myös ilmoituksen, kun vastaan kommentteihinne.

Ja kun vielä käytte fanittamassa palstaani Facebookissa (https://www.facebook.com/Isyyspakkaus), näette myös Facebookista, kun julkaisen uusia juttuja.

Vierailija (11:12): Kiva, että toimii. Ajattelin, että ei kukaan jaksa lukea pelkästään raskauteen ja synnytykseen liittyviä juttuja. Enkä jaksaisi niitä kirjoittaakaan. "Päivän asu"-hommaan en kuitenkaan ajatellut lähteä ;)

äiskä86: Oho, aikamoista, että koit tukihenkilönä olemisen rankempana kuin synnyttämisen.

Vierailija (12:44): Synnytysasento on ilmeisesti aika kulttuurisidonnaista. Kättärillä kerrottiin, että esim. Ranskassa synnytetään lähes aina poikkipöydällä gynekologisessa telineessä. Kylkiasento on ilmeisesti hyvä. Kyykyssä ja seistessä ongelma voi olla, että jalkojen pitäisi olla melko vahvat ja myös tottuneet siihen, että asennossa on vietettävä pidempään kuin muutama minuutti.

Ande: Noo... rentoa ja rentoa. Olemme kyllä olleet aika jännittyneitä, ja ehkä siinä alussa oli jotain taikauskoa: ei voi hankkia mitään ennen kuin on päästy tietyistä viikoista ohi. Sen jälkeen on puolestaan tuntunut olevan niin paljon kaikkea muuta kiirettä, ettei ole jaksanut perehtyä niihin vempeleisiin.

Hetahoo: Meillä ei kyllä luomusynnytystä aiota tavoitella. Suunnitelmaan kirjoitetaan siis suoraan epiduraalit ja kaikki mahdolliset mömmöt :)

Kania74: Pidetään mielessä. Toivotaan, että ei tule niin kiire, että pitäisi lähteä muualle kuin Kättärille.

Tipu: Kyllä, näin me ollaan erilaisia. Olen tuossa jo luonnostellut juttua, jossa olen täysin päinvastaista mieltä :D Ei siitä sen enempää, ettei mene pohja jutulta ;) Ja olepa hyvä, kiva että viihdyt!

VierailijaKirsi (Ei varmistettu)

Synnytyssuunnitelma? Haikaranpesä on selvästikin parempi paikka ensisynnyttäjälle kuin keskussairaala, jossa itse synnytin. Suunnitelmista ei tietoakaan, mutta kyllä meillekin ennalta vannotettiin, että älkää tulko tänne ennen kuin olette aivan varmoja, että nyt se syntyy. Tai jos synnyttäjä ei selviä kivuistaan (sen kuuman suihkun avulla). Oli heinäkuu ja suosituin synnytyskuu, sairaala oli aivan täynnä.

Itse luulin ennen synnytystä, että minulla on korkea kipukynnys. En ole mikään turhasta valittaja. Mutta kipu, jota synnytys minulle aiheutti, oli jotain, jollaista en ollut koskaan edes voinut kuvitella.

No, synnytykseni meni niin pieleen kuin olla voi. Ponnistusvaihe kesti 2 tuntia, mikä ainakin tuossa sairaalassa oli maaginen raja sille, että sen jälkeen lapsi tavalla tai toisella otetaan ulos. Imukupilla otettiinkin sitten. Otti niin helvetin kipeää, ja huusin ja haukuin kaikki läsnäolijat moneen kertaan session aikana.

Jälkikäteen ajattelen, että kaikki lähti menemään pieleen siksi, että kiirehdittiin. Kun polttojen kovuudesta huolimatta synnytys ei lähtenyt käynnistymään, se käynnistettiin. Ehkä vauva ei ollut vielä valmis (oli vähän väärässä asennossa), ja olisi vain pitänyt odottaa. Mutta oli kiire - jonojen takia kai.

Jos jotain yhden synnytyksen kokeneena voin neuvoa niin sen, että antakaan asioiden tapahtua kun ne tapahtuvat. Ei kalvojen puhkaisua sun muuta.

VierailijaKirsi (Ei varmistettu)

Ja vielä lisäys synnytyskokemukseen: oli jotenkin naurettavaa, kun selälläni ponnistaessa kätilöt koko ajan käskivät ottamaan sukanvarsista kiinni. Niistä löpröistä sairaalasukista! Hiljan oli jossain kirjassa tai kotimaisessa sarjassa(en muista) sama juttu ja synnyttäjä karjaisi kätilölle että pidä nyt pääsi kiinni jo niistä sukanvarsista. Se olikin todella rasittava kehotus.

Neuvolatäti Vierailija (Ei varmistettu)

Aivan mahtava tämä sinun blogisi! Oli aivan sattumaa että löysin sen, mutta hyvä että löysin =)
Kiva kuulla miehen suusta näitä asioita. Itse työskentelen siellä "pahamaineisessa" neuvolassa ja yritän ottaa tulevat ja jo isät huomioon ahkerasti.
Tsemppiä teille ja kaikkea hyvää! Toivottavasti synnytys kokemus on positiivinen molemmille =)

terkuin, 2 lapsen äiti

Ma-material Girl

Sellainen tsemppi muuten myös, että jos synnytystavaksi tuleekin syystä tai toisesta sektio, niin sitä ei kannata liikaa pelätä. Itselläni on pelkästään hyvää sanottavaa Kätilöopiston sairaalan sekä leikkaus- että synnytysosaston henkilökunnasta ja siellä minulle tehdystä sektiosta.

Tsemppiä Rouvalle ja sinulle viimeisiin viikkoihin!

Vierailija - supi (Ei varmistettu)

Heippa. Kerro rouvallesi, etta vaikka nyt ehka pelottaakin niin se on ihan hyva juttu. Mun mielesta nainen saa pelata synnytysta, koska silla tavalla han henkisesti valmistautuu siihen synnytykseen ja elamanmuutokseen. Hyvin hyvin todennakoisesti se synnytys menee omalla painollaan ja sujuu ihan hyvin, ja naisen hormonitoiminta tukee sita. Rouvallasi on myos selvasti omistautunut tukihenkilo mukana, joka on hirvean tarkeaa. Aika harvalla varmaan on synnytyksesta itsestaan mitaan ruusunpunaisia muistoja, mutta se "palkinto" on niin suuri ettei sita synnytystapahtumaa enaa myohemmin juuri tule mietittya.

Annim (Ei varmistettu)

Terveisiä rouvalla! Älä liikaa kuitenkaan etukäteen vietä unettomia öitä etukäteen synnytystä miettien. Valvomista ehtii sitten myöhemmin.

HUOM. en nyt yhtään halua vähätellä kenenkään rankkoja kokemuksia, mutta haluan vain muistuttaa että toisenlainenkin on mahdollista. Itse myös etukäteen hermoilin asiaa ja luin jos minkälaista kauhutarinaa netistä. Silloin pisti silmään niiden suuri määrä, mutta jos katsoo tilastoja, erittäin suuri osa synnytyksistä Suomessa menee hyvin. Kivun kokeminen taasen on yksilöllistä ja tilanteestakin riippuvaa. On myös hyvin mahdollista, että synnytys menee oikein hyvin! Joko ilman kivun lievitystä tai niin, että saat sitä sopivasti sopivaan aikaan.

Itselläni (ensimmäisen) synnytyksen kesto oli n.4-5 h, joista 2h oltiin Kättärillä. Odotin koko ajan, että koska muuttuu sietämättömäksi ja on pakko pyytää kivunlievitystä. Ei muuttunut! Kätilö sanoikin, että eikun ponnistamaan. Ponnistusvaiheessa pidin miehen mielestä ihan hirveää ääntä, mutta se oli minulle sellaista "painonnostaja" örinää, ei niinkää kivusta johtuvaa. Pahin kipu oli ennen ponnistuvaihetta, mutta tosiaan minulla ei missään vaiheessa niin pahaa, että olisi tarvinnut lievitystä.

Tämän kokemuksen jälkeen aloin uskoa näitä luomuhömppäsivuja joissa sanotaan, että kannattaa luottaa itseensä ja luottaa siihen, että naisen keho on kuitenkin tehty synnyttämään. Se on lohdullista, kuin myös se, että jos asiat menevät pieleen Suomessa osataan hoitaa asiat tilastojen valossa maailman turvallisimmin. Turvallinen ei toki aina tarkoita mukavaa, vaan voi olla ihan kamalaa, mutta jos äiti ja lapsi ovat lopulta kunnossa se on kuitenkin tärkeintä.

Tsemppiä kovasti!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on ainakin hyviä kokemuksia Naistenklinikalta. Synnytys meni hyvin, kätilöillä oli aikaa yms. Päästiin perhehuoneeseen... ja kyllä, sielläkin on semmoisia. Ihan uusittu osasto, uusitut huoneet omilla suihkuilla ja televisioilla. Parisänkykin. Tosi kiva henkilökunta (yhtä lukuunottamatta).

Isyyspakkaus

VierailijaKirsi: On kyllä hyvä vinkki, ettei kannata kiirehtiä, jos vauva ei ole vaarassa. Toivottavasti Haikaranpesässä ei ole yhtä kiire kuin teidän keskussairaalassanne.

 

Neuvolatäti Vierailija: Kiitokset, ja tervetuloa lukijaksi! 

Mindeka: Luulen, että Rouva jännittää molempia metodeja ihan yhtä paljon…

Vierailija - supi: "omistautunut tukihenkilö" taita olla liiankin omistaunut :) Rouva vitsaileekin siitä, miten hän näkee minut bloggaamassa synnytyssalissa kameran kanssa.

Annim: Thanks. Kyllä, asiat voivat mennä joskus myös hyvin ;)

Vierailija (27.3.): Kuulostaa hyvältä. Ehkä ei tarvitse pelätä sitäkään vaihtoehtoa, jos Kättärillä on sulku :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ystävällinen neuvo: varsinkin ensimmäistä odottaessa keskitytään ihan hirveästi siihen, miten se vauva saadaan sitten ulos, mutta unohdetaan miettiä ja valmistautua kokonaan siihen vauva-ajan kaikista tärkeimpään asiaan: sitten kun se vauva on maailmassa, miten se ruokitaan?

Eli valmistautukaa myös imetykseen. Miettikää, mitä haluatte siltä, millaisen haluatte oman imetyksenne olevan. Vai haluatteko kuitenkin pulloruokkia? Ottakaa selvää eri vaihtoehdoista. Suomalaisäidit pitävät imetystä itsestäänselvyytenä ja tietävät miksi kannattaisi imettää, mutta silti meillä on pohjoismaiden alhaisimmat imetysluvut. Se, että imetys ei olekaan "tissi suuhun ja sillä selvä", tulee suurimmalle osalle yllätyksenä ja kun se harvoin sujuu alusta asti kuin tanssi, se tulee älyttömän suurena yllätyksenä. Perehtymisen voi aloittaa vaikka täältä: http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_content&task=v...

Imetyksen onnistumisessa muuten isä on äidin kaikista tärkein tukija, vink vink. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Synnytys voi olla myös helppo ja upea kokemus. Itse synnytin 3 kuukautta sitten esikoiseni ja synnytys oli kaikkea muuta kuin kipua ja kärsimystä. Synnytys oli nopea, enkä ehtinyt saada mitään kivunlievityksiä (toki alkuperäinen suunnitelma oli ottaa kaikki mömmöt mitä sairaala ja katukauppa tarjoaa). Supistusten aikana kipua kyllä koin, mutta minusta tuntui kuin jokin suurempi voima olisi ottanut minusta vallan. En käynyt synnytysvalmennuksissa tai kursseilla, enkä opetellut hengitystekniikoita tai hypnooseja. Menin sairaalaan täysin takki auki, pieni pelko perseessä ja olin ihan varma, että kolmikymppisen ensisynnyttäjän kroppa ei tästä ihan pienellä selviä. Kokemus oli ketakaikkisen mahtava! Mieheni mielestä synnyttäminen ei näyttänyt helpolta ja oli kokenut itsensä hyvin avuttomaksi. Minulle hän oli korvaamaton vain silittäessään päätäni ja hokien (lähinnä varmaan itselleen) "kaikki menee hyvin!"

Kauhutarinoita synnytyksestä en suosittele kenellekkään ja minusta on hirveää, että naiset pelottelevat toisiaan. Eikö meidän pitäisi mielummin tsempata ja tukea. Synnytykseen liittyvät lääketieteelliset faktat jokainen osaa etsiä itse, eikä niihin höysteeksi tarvita järkyttäviä kertomuksia jo synnyttäneiltä. Kuten aiempi kommentoija jo fiksusti muistuttikin, elämä vauvan kanssa alkaa synnytyksen jälkeen ja valmistautuminen vauva-arkeen on paljon tärkeämpää, entä keskittyminen vain ja ainoastaan vauvan ulos pakertamiseen. Onnea ja tsemppiä teille kohta kolmelle, kaikki menee varmasti hyvin!

Ps. todella mielenkiintoinen ja koukuttava blogi.

Osasin!

Hei! Arvuuttelin aiemman postauksen kommenteissa muutama viikko sitten, että vauvojemme lasketut ajat taitavat olla suunnilleen samoihin aikoihin (ja niin olikin). Tutkimattomat ovat vauvojen tiet, ja niinpä kirjoittelenkin tätä toista kommenttia suloinen reilun viikon vanha poikavauva kenguruhoidossa rinnallani. Hän syntyi tasan kuusi viikkoa etuajassa.

Emme ehtineet käydä tutustumiskäynnillä synnytyslaitoksella saati suunnitella synnytystä. Yksi toive minulla synnytyksen suhteen oli ja sen esitin kätilölle kun siirryimme synnytyssaliin. Halusin kokeilla, selviäisinkö hommasta ilman raskaampaa kemiallista kivunlievitystä.

"Omat" supistukseni kestin hyvin pelkän ilokaasun voimalla, ne muistuttivat aika paljon kuukautiskipuja (tämähän kertoo miehelle tosi paljon). Jossain vaiheessa supistusten väli alkoi kuitenkin harveta joten sain oksitosiinia. Nuo lääkkeen tujakoittamat supistukset olivat jotain ihan kauheaa ja pyysin lopulta epiduraalin. Ennen kuin sitä ehdittiin antaa, olinkin kuitenkin jo valmis ponnistamaan, joten lopulta toiveeni toteutui.

Nyt olen onnesta sykkyrällä pienestä pojasta ja entistäkin rakastuneempi mieheeni, josta löytyi aivan uusi puoli ihanana isänä lapsellemme.

OutiVierailija (Ei varmistettu)

Tosi kiva blogi tämäkin ja näköjään synnytys on herättänyt muissakin pakottavan tarpeen kommentoida ja jakaa omia kokemuksiaan :) Meillä eka lapsi syntyi suunnitellulla sektiolla ja tokan normaalisynnytys jännitti ensimmäistä enemmän, varsinkin kun mentiin melkein 2 viikkoa yli toimituspäivän ja lopulta pahamaineiseen kalvojen puhkaisuun ja oksitosiinitippaan. Epiduraali puudutti kuitenkin tosi hyvin, jopa ponnistusvaihe oli kivuton.

"Jouduttiin" vauvan kanssa synnytyksen jälkeen Haikaranpesään ja siellä ollaan välillä niin vauvamyönteisiä, että äitimyönteisyys unohtuu. Nukkumisesta ei tullut kahtena sairaalayönä oikein mitään, kun vauvamyönteisen kätilön painostamana vauvaa piti pitää samassa sängyssä vieressä ihokontaktissa, koska se oli vauvalle kaikkein paras paikka. Kätilöitä, kuten tietysti meitä kaikkia, on hyvin erilaisia persoonia ja osa oli ihania, mutta osan "tähän on tämä yksi oikea tapa ja se on minun tapani"-asenne oli rasittava. Aikaisemman kommentoijan huomio imetyksestä on muuten tosi hyvä, ei ole aina itsestäänselvää. Hyviin imetysasentoihin kannattaa pyytää sairaalassa apuja ja tarvittaessa käydä rintapumppuhuoneessa voimistamassa maidonnousua pumpulla- tähän tosin piti saada nihkeältä kätilöltä lupa. Ja kyllä korvikkeellakin kasvaa.

Mutta erityisesti synnytyksen osalta homma menee niin kuin on mennäkseen, kaikkiin asioihin ei speksit auta eli hyvää ja stressitöntä loppuodotusta.

:) (Ei varmistettu)

Muistakaapa varautua myös siihen, että hyvinkin laaditusta synnytyssuunnitelmasta ei välttämättä toteudu mikään kohta :) Vaikka se harvinaisempaa onkin varsinkin ensisynnyttäjillä, niin kaikki voi kuitenkin mennä niinkin vauhdilla ettei suunnitelmia ehditä edes vilkaista! Tarkoitus ei ole pelotella, vaan tuoda ilmi, että kovakin suunnittelu voi mennä ihan hukkaan. Suosittelen suuntaamaan synnytykseen avoimin mielin ja ottamaan vastaan kätilöiden tarjoamat apukeinot ja kivunlievitykset. Ja voihan olla ettei ne kivut sitten synnytyksessä olekaan niin kovat kuin mitä on pelännyt :)
Esikoisemme putkahti maailmaan vesien menosta 2,5 tunnissa, ehdimme juuri sairaalaan ponnistamaan. Siinä ei valitettavasti paljoa kivunlievityksille tai edes toiveiden läpikäymisille ollut aikaa. Kaikesta huolimatta sen kivun kyllä kesti ja puoliso olikin arvaamattoman tärkeä tuki vaikka ei tosiaan paljoa voinutkaan siinä tilanteessa tehdä. Puolisoni kävi tasaisin väliajoin kastelemassa pyyhettä, jota piti harteillani/otsallani ja helpotti näin tuskaista oloa. Sekin auttoi yllättävän paljon.
Meillä on nyt toinen tosikko tuloillaan ja jännäillän täällä, että joudutaanko muuttamaan telttaan sairaalan viereen viimeisiksi viikoiksi, sairaalaan kun on meillä hieman matkaa :)

Isyyspakkaus

 

Vierailija (28.3. 8:29): Imetys on ollut mielessä. Rouva jännittää vähän jo sitä(kin).

Vierailija (28.3. 11:25): Kiitos! Liity toki mukaan seuraamaan palstaa.

Liisa: Oi, onnittelut!

OutiVierailija: Kyllä, tämä on tunteita ja kommentteja herättävä aihe ;)

:): Ohhoh, meille kun on vakuuteltu perhevalmennuksissa, että ei se ensikertalaisella niin nopeasti käy. Toivottavasti jälkimmäinen ei tule vielä nopeammin.

Tasaraita

Synnytys... se on jotain niin pelottavaa mutta samalla aivan mahtavaa. Muistan sen tunteen kun perhevalmennuksessa tajusi että nyt se sairaalakassi pitäisi kai olla jo pakattuna ja synnytys voi käynnistyä milloin vain. Se kutkuttava jännitys ja pieni pelko mikä tulevaan tapahtumaan liittyi. Raskauden viimeiset viikot olivat mielestäni kuitenkin aivan mahtavaa aikaa. Nauttikaa näistä viikoista. Teillä on vielä aikaa olla vain kahdestaan ja rentoutua. Kukaan ei tiedä miten synnytys menee ja kuinka paljon se sattuu. Jonkin verran se sattuu joka tapauksessa mutta se on niin yksilöllistä. Itselläni oli pitkä ja kivulias synnytys mutta jälkeen päin aika kultaa muistot ja olisin kyllä valmis siihen hommaan uudelleenkin. Kaikesta huolimatta se on aika mahtavaa. Synnytyskipu on ns. positiivista kipua jos sellaista voi olla. Itse olen kokenut kovia kipuja tulehtuneen hampaan ja suolistosairauden takia viettänyt sairaalassakin aikaa mutta synnytyskipu oli jotain niin erilaista. Sen tietää mistä se johtuu ja se on naisen kropan tapa valmistaa vauvaa tulemaan maailmaan.

Parhaita neuvoja mitä itse sain ennen synnytystä olivat ehkä nämä että supistuksia vastaan ei kannata taistella vaan heittäytyä mukaan kipuun ja ikään kuin kuvitella ratsastavansa aallonharjalla joka nousee ja laskee. Yrittää vain rentoutua ja hengittää. Toinen hyvä neuvo oli että edessä olevaa aikaa ei kannata miettiä. Kukaan ei tiedä kauanko avautumisvaihe vielä kestää joten sitä on turha murehtia. On parempi ajatella että jokainen supistus tarkoittaa sitä että on taas yksi vähemmän edessäpäin. Keskittyä siihen supistukseen eikä miettiä mitä edessäpäin on.

Jokaisen keho on erilainen ja toiselle auttaa ilokaasu ja amme kun toiselle niistä taas ei ole apua ja pitää olla järeämmät keinot. Kivunlievitystä kannattaa pyytää jos vaan siltä tuntuu. Itse synnytin Haikaranpesässä ja pääsen saliin jossa oli amme. Amme oli toiveenani ja viihdyinkin siellä  monta tuntia. Minulle siitä oli suuri apu kivunlievityksessä. Amme ja ilokaasu. Kun niistä ei enää ollut apua niin pyysinkin epiduraalin joka helpotti ja sain nukuttua muutaman tunnin ennen ponnistusta.

Haikaranpesästä minulla ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Synnytyksen suunnittelusta sai taas vähän lisää eväitä synnytystä varten ja sama jo tuttu kätilö sattuikin sitten mukaan synnytykseen. Saimme perhehuoneen ja koin että meitä hoidettiin erittäin hyvin. Oli ihana viettää ensimmäiset päivät oman perheen kesken mutta apu oli kuitenkin lähellä jos sitä tarvitsi. Jos joskus synnytän uudelleen toivon että pääsemme taas sinne. Toivottavasti tekin pääsette sinne synnyttämään ja saatte perhehuoneen jos sitä toivotte.

Tsemppiä teille ja sano Rouvalle ettei turhaa murehdi synnytystä. Joku sanoikin joskus että synnytystä voisi verrata maratooniin, se on pitkäjänteistä ja rankkaa työtä. Aikamoinen urheilusuoritus mutta todella palkitseva.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eksyin tänne pitkästä aikaa....

Olen synnyttänyt kaksi tyttöä, toinen on jo aikuinen. Kuitenkin edelleen muistan, miten tärkeältä tuntui se, että mieheni oli mukana synnyttämässä. Olin itse synnytyksen jälkeen tosi väsynyt. Oli hienoa, että mieheni sai mennä kylvettämään juuri syntynyttä vauvaa. Se tuntui erityisen tärkeältä, että lapsemme oli tuolloin isänsä kanssa eikä ventovieraan kätilön hoivissa, josta näin vuosien jälkeen ei ole mitään muistikuvaa.

Toinen muisto epiduraalista. Sain sen ensimmäisessä synytyksessä. Kipuja ei ollut lainkaan, mutta oli outoa synnyttää kun en tuntenut milloin piti ponnistaa, piti katsoa laitteesta (enkä enää muista mistä laitteesta).

Olin todella ylpeä kun toinen synnytys sujui täysin luomuna (kai toinen on aina helpompi). Ajoin polkupyörällä kolme päivää synnytyksen jäkeen, vanhempi lapsemme istui tarakalla.

Kirjoitat niin tarttuvalla tavalla, että en voi muuta kuin nauraa. =D

Asia ei omaa elämääni kosketa, mutta monen ystävän tilannetta sivusta katsoneena on mukava lukea erilaisia kokemuksia ja myös miehen näkökulmaa asioista.

Isyyspakkaus

Tinttinen: Kiitos, terveiset on menneet perille.

Vierailija 31.3.: Eksypä tänne useamminkin.

RagDoll: Hyvä, että naurattaa. Huumori on vaikea laji, ja on aina riski, että joku ottaa sarkastisiksi (tms.) tarkoitetut tekstini liian tosissaan ;)

Kaisa K (Ei varmistettu)

Moi Tommi, olipa jännä törmätä entiseen työkaveriin tämän blogin kautta ;), en tiedä tunnistatko :).

Olen lukenut näitä juttuja ja kommentteja tietämättä itkeäkö vai nauraako. Kaikilla on äitiydestä ja synnyttämisestä oma näkemyksensä ja ne kaikkein jyrkimmät ja syyllistävimmät ovat aika korneja fanaattisuudessaan. "Kun minulla kaikki sujui hyvin, nopeasti ja kivuttomasti, niin muillakin sujuu ja valitus/pelko on turhaa", tms schaibaa. Minulla ne menee yleensä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Itse olen 7.kuulla esikoistani odottaen ja vaadin heti alusta asti suunniteltua sektiota. Sain sen, mutta se 1,5h keskustelu (=väittely) lääkärin kanssa, 5 kandin tuijottaessa taustalla hiljaisen kauhistuneina, oli jotain tragikoomista, asiattomuuksiin mentiin puolin ja toisin. Meille riitti onneksi yksi "keskustelukerta", varmaan siksi että synnytyspelon voinee parantaa, mutta hankalaa luonnetta ei (ainakaan muutamalla tapaamiskerralla). Asiaa ihmetteleville TheÄideille olen todennut, että jätän alatiesynnyttämisen Tosinaisille. Minun sektioni ei tosin pitäisi kuulua kenellekään muulle kuin minulle, miehelleni ja hoitaville lääkäreille. Mutta kaikkia kiinnostaa ja kaikilla on mielipide. Sanonta "opinions are like assholes, everybody's got one" pitää todellakin paikkansa.

Toivotan teille kaikkea hyvää ja mahdollisimman kivutonta synnytystä! Ja muistakaa vaatia, vaatia ja vaatia kivunlievitystä. Jos vaimosi ei kipujen keskellä jaksa, sinä jaksat. Uskon että pidät hyvää huolta hänestä tuon kokemuksen läpi.

Tsemppiä!

KaisaK

Kommentoi

Ladataan...