Tuntea saa. Teko on valinta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Vaikka kerronkin blogissani mieluummin kivoista asioista, antaisin aivan ylipositiivisen kuvan vanhemmuudesta, jos väittäisin, että elämä omaa tahtoaan kehittävän lähes kaksivuotiaan kanssa on pelkkää hymyä.

On myös niitä hetkiä, kun lapsi tuntuu yrittävän ajaa vanhempansa järjiltään itsepäisyydellään ja tahtokohtauksillaan. Ei hän tietenkään niin tee, vaan hän ei vain osaa vielä hallita omia tunteitaan. Aikuisen pitäisi osata.

Aihe on ajankohtainen myös siksi, että Lastensuojelun keskusliitto on avannut Tuntea saa. Teko on valinta. -kampanjasivustonsa. Se pyrkii muistuttamaan, että lapsen ruumiillinen kurittaminen ja henkinen väkivalta eivät ole sallittuja keinoja purkaa omaa tuskastumistaan silloinkaan, kun lapsi on kaikkein kiukkuisimmillaan.

Olen itsekin mukana kampanjasivujen Vinkkejä vanhemmille -osiossa, mutta hyvät vinkit ovat tervetulleita myös tähän suuntaan.

Lehmän hermoja tarvittaisiin esimerkiksi sellaisina päivänä, kun lapsi ei halua istuutua rattaisiin päiväkodista lähdettäessä, haluaa käyttää ulkokenkiä sisällä, ei anna vaihtaa vaippaa, juoksee karkuun potalta, menee piiloon kun pitäisi syödä, hakkaa haarukalla pöytää, levittää ruoat pöydälle, jahtaa kielloista huolimatta koiraa ja purkaa vielä omaa turhautumistaan lyömällä tai puremalla. Välillä se onnistuu paremmin, mutta jos lapsi vetäiseekin yllättäen verinaarmun kynsillään poskeen, isikin on vaarassa menettää malttinsa.

Kun on itse levännyt ja hyväntuulinen, lapselle on helpompi selittää rauhallisesti, että isiä ei saa satuttaa. Tapanani on pitää hänen käsistään kiinni, ettei hän raapaise uudestaan, ja sitten kyselen: ”Saako isiä raapia vai eikö saa?” Siihen hän vastaa yleensä: ”Ei saa”. Sen jälkeen hän silittää ja suukottaa poskea, ja sitten halataan. Olemme myös opetelleet anteeksipyytämistä vaihtelevalla menestyksellä.

Sitten on niitä päiviä, kun itse ei kaipaisi mitään ylimääräistä, ja silloin tulee myös korotettua ääntä ja itketettyä lasta. Ja voit kuvitella, miten huono omatunto siitä jää. Silloinkin tilanne kyllä päätetään aina sopuun, anteeksipyyntöihin ja halipusuihin.

Kun nyt mietin uudelleen, niin oma vinkkini kampanjaan voisi sittenkin olla se, että pyrkii välttämään tilanteita, joissa voi tulla erimielisyyttä.

Lapselle voi esimerkiksi alkaa lobata mahdollisesti epämieluisia asioita jo hyvissä ajoin. Hän haluaisi esimerkiksi aina käyttää Eppu-koiran ulkona niin, että hän kävelee itse. Joskus se ei ole mahdollista, ja silloin hänelle kerrotaan jo päiväkodin pihassa, että ”käydään sitten Eppu-koiran kanssa ulkona kärryissä”. Kun tätä jatkaa koko kotimatkan, hän saattaa kotiin saavuttaessa sanoa jo itsekin: ”Eppu ulos. Ei kävelemään."

Käytän myös paljon sitä, että annan vaikkapa kaksi vaihtoehtoa asioiden tekemiselle: ”Käveletkö itse potalle, vai kantaako isi”. Tai jos hän ei ole aikeissakaan tulla ruokapöytään, kysyn: ”Laitatko itse ruokalapun, vai laittaako isi”. Kun hän saa valita mieluisamman tavan tehdä jotain, hän myös tekee sen monesti helpommin.

Hän on siis kova tekemään asioita itse. Isi saa ehkä vähän auttaa, mutta hänen on saatava ainakin yrittää itse. Myös tätä voi käyttää hyväksi, kun joku ei tahdo onnistua. Esimerkiksi jos hän ei anna pestä hampaitaan, annan hänen ottaa itse hammasharjan käteen ja sitten ”autan" häntä pesemään hampaat niin, että hän itse pitää hieman kiinni harjan varresta.

Mutta on myös niitä tilanteita, että vaihtoehtoja ei voi antaa ja asia on vain saatava tehtyä nopeasti. Silloin on vain yritettävä pitää huitovia käsiä loitolla itsestä ja siedettävä huutoa. Ja vain toisteltava lausetta, jonka sanoma on sama kuin tämän kampanjan nimellä: "Isi ymmärtää, että sinua harmittaa. Ei kuitenkaan saa satuttaa. Ei ketään. Ei isiä, ei äitiä, ei Eppua. Ei saa lyödä, ei purra, ei raapia eikä nipistellä."

Jossain vaiheessa se itku kuitenkin loppuu, ja lapsi unohtaa, että oli edes ollut harmissaan. Toivottavasti se tarve raapimiseen myös vähenee vähitellen. Ainakin yhteisen kielen löydyttyä muut erimielisyydet tuntuvat olevan vähenemään päin.

Kerro sinäkin, miten hillitset sekä itseäsi että lapsesi raivonpuuskia. Ja miten lapsen saisi lopettamaan vanhempiensa raapimisen ja nipistelyn.

Voit jakaa vinkkejä toisille vanhemmille myös kampanjan Facebook-sivulla.

Share

Kommentit

Enile (Ei varmistettu)

Hei,

Voi että on kiva lukea blogiasi. Meillä on elokuussa 2 vuotta täyttävä tyttö ja samoilla metkuilla mennään. Minusta tuntuu välillä, että saan kotona neuvotella enemmän kuin töissä ollessani. Olen edelleen kotona hoitamassa lasta. Nyt kyllä jo tuntuu, että tuolla uholla pärjäis tarhassakin, että töitä kiitos. Ihanaa huomata toisaalta, että tämä on normaalia pienen lapsen kehitystä ja hyvähän se on, että on tahtoa. Toivottavasti tahtoa löytyy läpi elämän. Vaikka toisaalta olen jo ajatellut, että ei se vielä tässä ole, että mitä se murrosikä tulee olemaan. Itse olin mielestäni säyseä; ovien paukettelulla mentiin, mutta että miten tämä vuosikerta sitten menee huh... Kaikki ajallaan.

Terveisin,
Enile

Tommi K
Isyyspakkaus

Kiitos! Heh, kyllä mäkin olen miettinyt, että varsinkin nuo äiti ja tytär tulevat ottamaan vielä monta kertaa yhteen. Sitä odotellessa...

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin tärkeä aihe, kiitos kun otit puheeksi! Juuri keskustelimme porukalla, miten lähestulkoon jokaisessa pikkulapsiperheessä kampaillaan jossain vaiheessa uhman kanssa. Se ei lohduta, että ammattilaiset toitottaa miten tervettä se on, siinä hetkessä kun oma kullanmuru on muuttunut silmissäsi monsteriksi. Täällä on laskettava joskus pidemmällekin kuin kymmeneen jne. Mutta täytynee keventää meidän vanhempien syyllisyyttä ja taakkaa, toteamalla, että ihmisiähän tässä vaan ollaan ja kai se nyt on inhimillistä kokea vihaa ja suuttumusta jos esim.fyysisesti sattuu. Äänensävyllä (että lapsi huomaa, että olen oikeasti tosissani) on merkitystä, mutta on myös iltoja, jolloin mikään ei mene perille ja otettava koko paketti tiiviisti syliin! Voimia meille kaikille :)

Tommi K
Isyyspakkaus

Kiitos! Mutta huh, meillä on sitten myös niitä iltoja, että sen paketin syliin ottaminen on täysin mahdotonta ja vielä pahentaa tilannetta entisestään. Silloin hänen annetaan vain olla rauhassa hetkinen.

evergreenoflife (Ei varmistettu) http://evergreenoflife.blogspot.com

Meilläkin oli tämä vaihe, tai uhmaa on edelleen toki 2,5vn kanssa, mutta lyöminen (meillä ei raavittu) on lähes poikkeuksetta jäänyt. Mistä ne näitä oppii, jos eivät tätä käyttäytymistä kotona nää? Kumpuaako se vaan jostain sisältä? ... Meillä tyttö saattoi lyödä jos ei menty hänen pillin mukaan, toruin häntä ja sanoin että koskaan ei saa lyödä (ketään) ja kukaan ei halua leikkiä sellaisen kanssa joka lyö, jos löi uudestaan niin toruin uudestaan ja vein omaan huoneeseen tms ja jätin istumaan sinne. Sanoin että hänen kanssaan leikitään kun hän rauhoittuu jne. Toimi aika hyvin, vaikka kurjaa onkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuossa kannattaa olla aika varovainen, että kuinka paljon 2-vuotiaan voi odottaa osaavan itse yksinään rauhoittua ja ymmärtää, miksi jätetään yksin. Itse teen usein kyllä kanssa niin, että laitan lapsen hetkeks yksin ja kihistän oman kiukun pois, mutta aika pian meen kyllä lapsen luokse takasin puhumaan ja "selvittämään" asiaa yhdessä. Tässä aihetta koskien: http://yle.fi/uutiset/lastenpsykiatri_on_vaarallista_ajatella_etta_syli_...

Tätiope (Ei varmistettu)

Minuutti per ikävuosi on aika hyvä sääntö siihen et kuinka kauan kannattaa jättää yksin. Ja sitten menee lapsen luokse puhumaan siitä mitä lapsi on tehnyt väärin.

Jos jättää pitkäksi aikaa yksin niin pieni lapsi ehtii jo unohtaa mitä on tehnyt. Sitten asiasta on ihan turha enää edes keskustella ja yksinjättämisessä ei ole edes ideaa koska lapsi ei muista tapahtunutta eikä siis kykene ymmärtämään miksi hänet on jätetty yksin/jäähynurkkaan/portaalle istumaan.

Muutenkin lapselle kannattaa opettaa syy-seuraus suhteita. Huonosta käytöksestä rangaistaan. Se miten rankaisee on jokaisen oma päätös mutta ei vanhempikaan voi vaan kääntää toista poskea.

Ilsa

Vielä parempi sääntö olisi se, ettei pientä lasta jätettäisi vaikeassa tilanteessa ollenkaan yksin. Aikuisellekin voi (ja usein onkin) olla hankalaa analysoida omaa käytöstään, eikä lapsikaan opi sitä tekemään ilman aikuisen tukea.

Turvallisen aikuisen läsnäolo ja tunteiden sanallistaminen auttavat. Ei se, että pieni jätetään yksin.

Tätiope (Ei varmistettu)

Mut mitäs sitten jos lapsi on väkivaltainen ja kirkuu, potkii, lyö, puree ja raapii? Sellaisiakin lapsia on. Siinä vaiheessa saattaa olla vanhemmankin pinna niin tiukalla että on parempi ottaa etäisyyttä. Selittää lapselle että istut siinä portaalla minuutin ja vähän rauhotut (ja vanhempi itsekin rauhoittuu) ja sitten puhutaan. Yksinjättäminen ei tarkoita sitä että suljetaan toiseen huoneeseen vaan että laitetaan esim portaalle tai nurkkaan istumaan. Tärkeää on se että sitte kun molemmat osapuolet on vähän rauhoittuneet asiasta todella puhutaan eikä sitä ole kuitattu pelkällä jäähyllä.

Kaikki lapset ovat erilaisia ja ns kilttien ja herkkien lasten vanhemmat ei ehkä tajua että on myös lapsia jotka on tosi hurjia suuttuessaan. Lapsi ei rauhoitu vaikka miten rauhoittavasti puhuisi tai ottaisi syliin tai halaisi. Siinä ei oikeen muu auta kuin odottaa että kaikki höyryt on päästetty pihalle ja vasta sitten puhua asiasta.

Tommi K
Isyyspakkaus

Jep, meillä on just sellainen. Ja hänet tosiaan jätetään toisinaan sinne omaan huoneeseensa raivoamaan hetkeksi, sanotaan vaikkapa minuutiksi. Sen jälkeen hän usein onkin jo valmis tekemään sovinnon, vaikka nyyhkiikin vielä jonkin aikaa.

Ilsa

Juu, se on sitten asia erikseen. Kritisoinkin sitä, että säännönmukaisesti ja tietoisesti valittuna kasvatusmetodina istutetaan lasta yksinään ja oletetaan että hän pystyy sinä aikana syvällisesti pohtimaan mikä toiminnassa meni vikaan.

Lapset ovat erilaisia ja niin ovat aikuisetkin. Jos vaihtoehtona sille, että lapsi jätetään yksin on vanhemman totaalinen pulttaaminen, lienee ihan selvää kumpi kannattaa valita. Ideaalitilanteena en vain näe sitä missään nimessä. 

Niin ja vaikeiden lasten kanssa on tullut elettyä ja työskenneltyä pitkään, joten kokemusta on. Mutta kuten sanottu, meitä on moneen junaan ja myös omaa jaksamista on mietittävä. :)

anna-liisa (Ei varmistettu)

Lasteni ollessa pieniä (liki 30v. sitten) mieheni kävi jossain koulutuksessa, jossa edesmennyt lastenpsykiatri Terttu Arajärvi oli puhunut ja lasteni isä sieltä tultuaan oli hyvin hyvin vaikuttunut tämän viisauksista. Muistan niistä muutaman ja yksi oli, ettei lasta saa laittaa yksin huoneeseensa ikään kuin "katumaan" tai miettimään tekemisiään. Näin lapsi laitetaan tavallaan ajattelemaan yksin sitä, kuinka hän on paha, ja se ei ole lapselle hyvksi, tietenkään.

Tommi K
Isyyspakkaus

Kyllä se aggressiivisuus taitaa olla sisäsyntyistä. Tai no vaikea sanoa, mitä tyttö on oppinut päiväkodissa muilta lapsilta, mutta ilmeisesti myös kotihoidossa olevat lapset oppivat jostain lyömään ja puremaan, ja epäilen, että useimmissa perheissä sitä ei todellakaan opita vanhemmilta.

Jults1 (Ei varmistettu)

Skidit on ihania hulluja. Nämä hetket ovat vasta edessäpäin, mutta niin kykenee jo samaistumaan. Meillä on 5kk vanha ilahduttava tyttövauva, ja temperamenttiakin löytyy. Tsemppiä skeidapäiviin, meitä kanssapuhaltelijoita on monia!

Mutta hei blogiasi on ihana lukea, kirjoitat kivasti ja kiinnostavista arkisista asioista. Tämä mutsi fiilaa. PS luin myös vinkkejäsi kun lähdimme naperon kanssa 4kk vanhana New Yorkiin. : )

Kiitos!

Aurinkoa,
Julia

Tommi K
Isyyspakkaus

Kiitos kiitos! Mahtavaa kevättä sinnekin!

Anomuumi (Ei varmistettu)

Meillä PURRAAN (vaikka iän ja muun käytöksen puolesta ei vielä oikeassa uhmassa ollakaan). On uskomatonta, millainen ero pinnani pituudessa on muun hölmöilyn ja puremisen välillä: jaksan kaikesta muusta sanoa monta kertaa nätisti (mikä on yllättävää, koska olin ennen lastakin helposti kimpaantuva - tämäkö on sitä kuuluisaa henkistä kasvua?) ja olla muutenkin kasvattava ja rakentava, mutta kun lapsi puree, muutun raivohirviöksi samalla sekuntilla ja huudan heti. Osasyy on varmasti siinä, että takana on aika, kun lapsi puri KOKO AJAN (nyt se on vain satunnaista) ja kaikki puremisensietokykyni paloi peruuttamattomasti loppuun jo silloin. Nyt eivät yksittäiset purematkaan saa ensimmäistä nättiä varoitusta. Jotenkin juuri tuo, mistä postauksessakin mainittiin, että tulee itse fyysisesti satutetuksi, on se pimeä piste tässä asiassa.

Tommi K
Isyyspakkaus

Joo, meillä se raapiminen on se juttu, joka saa vanhemmat raivostumaan. Kiva käydä töissäkin naama verinaarmuilla. Joskus hän myös tempaisee äidiltään silmälasit päästä, ja Rouva onkin varma, että jonain päivänä tyttö vielä hajottaa ne...

Pasi (Ei varmistettu)

Kyllä se siitä, kun perussäännöt oppii, niin kyllä se siitä, loppu onkin sitten luonnetta ja persoonaa.

Alissa (Ei varmistettu)

Kiitos että kirjoitit myös tästä! Lasten temperamenteissa on eroa, meillä on myös ihan vastaavasti käyttäytyvä, voimakastahtoinen ja voimakkaasti reagoiva parivuotias poika.

Meillä on käytössä ns. tiukka linja ja joistain asioista ei neuvotella yhtään kuten kärryihin mennään tai haalarit puetaan sätkimisestä ja kirkumisesta huolimatta nopeasti ja määrätietoisesti ilman sen kummempia puheita. Samoin ruoan heittely kielletään pari kertaa, jos jatkuu niin se on kiitos ja pois ruokapöydästä jne. Ja AINA samat säännöt.

Miehelle oli aluksi vaikeempi olla niin "ehdoton" pientä kohtaan mutta onneksi tarhan kekessä mies itse kysyi vinkkejä ja sai sieltä ammattilaisilta samansuuntasen neuvon.

Vahvatahtoisen lapsen kanssa ei oikein ole musta muuta vaihtoehtoa jos haluaa pysyä järjissään.

Mun omat hermot myös kestää näin paremmin kun hommaa ei ohjaile kaksivuotias erittäin nopeasti vaihtuvien mielialojensa mukaan.

Ja niinkuin sanoit, me valitaan ne taistelun arvoiset asiat jotka oikeesti vaikeuttaa elämää tai on vaarallisia tms. Muuten saa touhuta aika vapaasti, ei oteta stressiä jos tulee sotkua tai jos ei suostu potalle sinä päivänä niin ok, sitten pannaan vaippa, jos ei suostu kävelemään portaita niin sitten kannetaan.

Eli pick your fights.

Välillä hermo menee silti tottakai, mä yleensä häivyn silloin itse eri huoneeseen hetkeksi jäähtymään. Ei varmaan oo oikeaoppista eikä kyseessä ole rangaistus lapselle vaan välillä on vaan pakko koota ittensä ettei tuu räjähdettyä naperolle.

Tsemppiä meille kaikille!

Tommi K
Isyyspakkaus

Kuulostaa hyvin samalta kuin meillä. Kyllähän se välillä tuntuu pahalta vaikkapa laittaa kirkuva ja sätkivä lapsi väkisin rattaisiin. Näinkin pienellä lapsella on jo yllättävän paljon voimaa, jos hän päättää panna kunnolla vastaan.

SjaJ (Ei varmistettu)

Meillä auttoi se, että teeskentelin hurjasti itkevää. Lapsi pelästyi ja alkoi heti silittää. Tosin siitäkin voi tulla leikki.. Mutta kannattaa kokeilla, että itket! Ja sitten ehdotat lapselle, että silittää sua.

Hanna S (Ei varmistettu)

Mä ajattelen niin, että teeskentely ei ole minkään ikäistä kohtaan oikein. Pienen kanssa se voi toki "toimia", mutta ei opeta niitä oikeita taitoja itsensä hillitsemiseen ja rauhoittumiseen eikä myöskään kerro mitään siitä, miten asiat oikeassa elämässä ihmisten välillä menevät.

Mutta sen sijaan siitä voi olla apua, että aikuinen kertoo lapselle myös sen miltä hänestä itsestään tuntuu. Ei siis pelkästään sanoita lapsen tunteita, vaan myös omiaan. Esimerkiksi nyt vaikka niin, että äidille tulee paha mieli, kun sinä puret äitiä. Tai että äiti on nyt surullinen, kun.. Silloin lapsi saa kokemuksia siitä, miltä oma toiminta voi toisesta tuntua. Että vaikka aikuinen kestääkin puremisen ja lyömisen, niin siitä tulee silti paha mieli. Aikuinen osaa kertoa tunteistaan silti rauhallisesti, jolloin se tuntuu lapsesta turvalliselta.

Syli auttaa moneen ja tuon satuttamisen suhteen saa olla kyllä joka kerta tarkkana, sitä ei pidä hyväksyä minkään ikäiseltä lapselta. Ennakointi on useimmiten paras lääke moniin känkkäämisiin, kuten tekstissä todettiinkin. Se, että aikuisella on tilanteesta kuitenkin päävastuu (vaikka se toteutuisikin vaihtoehtojen tarjoamisina tai lapsen ehdoilla menemisenä) luo lapselle turvan, sillä liian suuren vastuun ottaminen omista tekemisistään on aika ahdistavaa. Mutta se jos jokin on kyllä niin totta, että pienikin ihminen voi saada aikuisessa TODELLA suuret tunteet pintaan. Se hämmentää jotenkin joka kerta :) Kiitos hyvästä tekstistä Tommi!

Tommi K
Isyyspakkaus

Mä olen kieltämättä joskus saattanut teeskennellä itkevää ja kertonut tytölle, että isille tuli paha mieli, kun hän oli ilkeä. Ja sehän onkin totta, vaikka oikeasti en itkenytkään. Mutta enpä kyllä ole tehnyt niin enää viime aikoina, vaan on käytetty noita muita keinoja. Mitä enemmän hän on alkanut itse puhua, sitä helpommalta kaikkia asiat ovat alkaneet tuntua.

SjaJ (Ei varmistettu)

Vielä kommentti. Koskaan ei kannata sanoa, että lapsi on ilkeä/tuhma etc.

Aina pitäisi sanoa, että lapsen teko oli väärin / satutti jne. Lapselle vois sanoa, että isi rakastaa sinua, mutta on ilkeää lyödä. Siitä on myös tutkimuksia, ettei saa kehua liikaa, olet ahkera/tarkka/kiltti. Tällöin lapsi saattaa alkaa välttää epäonnistumisia, jotta on ahkera/tarkka/kiltti. Eli teoista kehutaan/kielletään ja lasta rakastetaan. Jos lapsi alkaa pitää itseään tuhmana, niin varmasti alkaa käyttäytyä sen mukaisesti.

Tommi K
Isyyspakkaus

Hyvä pointti. (Ja en mä nyt edes muista, mitä sanamuotoa olen tarkalleen ottaen käyttänyt.) Siitä on pidetty kiinni, että lapselle kerrotaan, että hän saa olla suuttunut/harmissaan/jne. mutta siitä huolimatta ei saa satuttaa muita.

anna-liisa (Ei varmistettu)

Tämäkään ei (muistaakseni) ole Terttu Arajärven oppien mukaista (ks. aiempi kommenttini). Muistelen niin, että lapselle on tärkeää, että aikuinen on vahva, jotain, johon hän voi luottaa, ettei hänen tarvitse / ei hän voi yrittää olla vahvempi. Se tuo lapselle turvallisuutta. Ja samaa mieltä; kaikkinainen teeskentely on huono juttu.

Liisa
Osasin!

Meillä repertuaariin kuului niin pureminen, lyöminen, raapiminen kuin nipistely/puristelukin tässä alkuvuodesta. Nyt maaliskuisten 2-vuotissynttäreiden jälkeen ne ovat aikalailla kadonneet. Joskus harvoin pieni väkivaltaisuus saattaa vielä ilmetä kiukkukohtauksen lomassa, mutta hyvin harvoin. Meillä ne tuntuivat menevän ohi itsestään. Aina ne toki kiellettiin tiukasti, yritettiin sanoittaa lapsen tunteita, antamalla vaihtoehtoisen toimintatavan ("muistatkos miten äitiä silitetään poskista?") jne, mutta en tiedä oliko niillä juuri merkitystä. Ennemmin tuntuu, että joku kehitysvaihe vain meni eteenpäin. Tiedä häntä.

Oli lohduttavaa lukea, että muillekin juuri nuo fyysiset kiukunosoitukset ovat/olivat se heikko kohta. Itselläni nimittäin myös menee hermot helpoiten, kun lapsi roikkuu kynsillään poskinahoista. Ja itse kyllä näytänkin suuttumisen. Miten lapsi muuten oppisi, että vuorovaikutuksessa on aina kaksi osapuolta, ja että omalla toiminnalla on seuraukset? Ja että äitikin on vain ihminen joka ei jaksa loputtomasti paskaa niskaan. Tietysti yritän suuttua "pikkulapselle sopivalla tavalla" selittäen omia tuntemuksiani jne. Mutta vaikeaa se on, kun primitiivireaktio yrittää puskea pintaan.

Tommi K
Isyyspakkaus

Tuokin kuulostaa tutulta, että jos lapsi nipistää, muistutetaan silittämisestä. Toisinaan se toimii. Mulle ehkä pahimpia on ne tilanteet, kun kynnet tulevat esiin aivan yllättäen. Siis tyyliin, että pyydän suukkoa tai halia ja hän tuleekin luokse raapaisemaan.

Tätiope (Ei varmistettu)

Samaa mieltä Liisan kanssa. Kyllä lapselle voi suuttua kunhan suuttuu lapselle sopivalla tavalla. Jos lapsi tekee jotain oikeasti vaarallista/väärin niin ei paljon auta lässyttää että kulta pieni nyt teit väärin. Täytyy kuitenkin muistaa että temperamentteja ja luonteita on erilaisia ja yksi tapa suuttua tehoaa yhteen muttei toiseen. Täytyy vaan löytää tapa suuttua joka käy omalle lapselle.

Huono käytös ei jää vain kotiin. Jos kodissa puree niin hyvin mahdollisesti puree myös päiväkodissa. Voi vaikka kysyä tädeiltä että onko päiväkodissa puremista ilmennyt ja jos on niin miten se on saatu loppumaan.

2-vuotias ei pysty ilmaisemaan itseään hyvin suullisesti joka osaltaan johtaa puremiseen. Miettikää jos itseä tuskastuttaisi joku asia ihan hurjasti mutta ei ole kieltä jolla pystyisi puhumaan asiasta eikä kukaan ymmärrä että missä mättää. Sanonta "kun sanat loppuu väkivalta alkaa" pätee myös lapsien kohdalla.

Tommi K
Isyyspakkaus

Olen kertonut tästä päiväkodissa ja kysellyt asiasta, mutta ilmeisesti ainakaan raapimista siellä ei ole ollut. Mutta sitten lapset kuulemma tönivät toisiaan, ja itsekin olen joskus todistanut sitä, kun tyttö käy hiekkalaatikolla viemässä toiselta lapselta lelun ja tönäisee tämän vielä kiitokseksi kumoon. Mutta on ollut lohduttavaa on kuulla, että nämä samaiset töniväiset leikkivät nykyisin jo tosi kivasti yhdessä, tönimättä.

jennamjk (Ei varmistettu)

Voi ihanaa vertaistukea, meillä myös temperamentti noussut pintaan nyt viim kk aikana, poika siis 1v8kk.. Vuoden iän jälkeen oli sitä puremista mutta nyt on enemmänkin kiljumista ja raivohuutoa kun joku ei mee hänen mielen mukaan, ja varsinkin jos ei saa syödä jotai mitä on hoksannu niin ei sitte suostu syömään sitä mitä on tarjolla, eli panttaa syömisiään ja se taas vaan edesauttaa sen kiukuttelua entisestään..

Ykskin päivä, poika oli kiukutellut useamman päivän ja koko aamun niin että kun ukkeli roikkuu vaatteissa mutta sylliin otettaessa vaan heittäytyy vielä enemmä huutavaksi ja meuhkaavaksi, on tällä äiteellä tullu niin burnout olo että kävelin vessaan ja itkin pöntöllä ja poika itki oven takana..siinä sitte molemmat rauhotuttiin, poika alkoi leikkiä koiran kans oven takana ja äiti sai koottua hermon rippeet lattialta..

että samaistun kyllä lauseeseen "tuntea saa,teko on valinta".. Koskaan ei kyllä ole tullut mieleenkään satuttaa poikaa vaikka kuinka suututtaisi.

Luin joskus kirjan jossa nainen sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja siinä kerrotaan tosi hyvin ja tarkasti millaista se elämä on, että missä sumussa ihminen elää ja se pienokainenkin alkaa tuntua pikku pirulta joka huutaa ja vaatii koko ajan jotain. Oli todella koskettava kirja, kun nyt muistaisi mikä kirjailija tai kirjan nimi oli..

Tommi K
Isyyspakkaus

Joo, on kyllä tärkeää, että voi jakaa ajatuksia ja tunteita jonkun kanssa. Itse yritän sanoa itselleni usein, että tyttö ei tee sitä tahallaan ja että tämä on ohimenevää, mutta kyllä välillä meinaa v*tuttaa niin ettei veri kierrä.

SjaJ (Ei varmistettu)

Eräs asiantuntija sanoi mulle, että niille se lapsi kiukuttelee, kuka on sille rakkain. Eli terve lapsi kiukuttelee <3 toki ei kaikki, mutta huolestuttavampaa olisi, jos lapsi kätkisi omat negatiiviset tunteet itseensä. Eli mä otan kiukuttelut ja raapimiset rakkaudenosoituksena. Vaikka sillä hetkellä sattuukin :D

Meillä väheni parin viikon jälkeen ihan itsekseen ja nyt taas vähän uudelleen. Mun muksu on 2-vee kesäkuussa.

Tommi K
Isyyspakkaus

Mahtavaa, miten positiivista palautetta tästä jutusta on tullut. Aihe on ollut vaikea lähestyä, ja oli myös vaikea tarttua sen kirjoittamiseen.

Nämä raivokohtaukset tuntuvat esiintyvän jotenkin kausittain. Tuossa ehkä kuukausi sitten oli kaikkein kamalin vaihe. Silloin tyttö myös hiipparoi ja raivosi öisin, ja olimme todella väsyneitä. Minä olen se, jolla on meidän perheen pisin pinna, ja silloin olin myös itse aivan finaalissa. Liian lyhyiden ja katkonaisten yöunien jälkeen en kyennyt ajattelemaan kunnolla töissäkään, ja kun tulin takaisin kotiin, sama show jatkui siellä taas.

Rouva kysyi yhtenä iltana: "Kuvittelitko sä koskaan että vanhemmuus olisi tällaista?" No en tietenkään. Tämä on sellainen asia, johon on vaikea valmistautua etukäteen. Vaikka kaikki ovatkin kuulleet "uhmasta" ja "tahtoiästä" jne., sitä ei ymmärrä ennen kuin se tulee itselle kohdalle. Ja silloin tuntuu niin käsittämättömältä, että miten tämä pieni ihminen, jota on vain rakastettu ja jonka edestä antaisi oman henkensä, muuttuu yhtäkkiä hampaita kirskuttelevaksi pikkuperkeleeksi, joka haluaa satuttaa.

Mutta sitten raivokausi on mennyt taas ohi, ja on tuntunut väärältä kirjoittaa ikäviä asioita lapsesta, joka on pääasiassa suloinen ja iloinen pieni höpöttelijä. Aloin kuitenkin ajatella, että annan liian silotellun kuvan elämästä. Kyllähän jo tämä keskustelu osoittaa, että pitäisi puhua enemmän myös siitä elämän toisesta puolesta ja niistä päivistä, kun aurinko ei paista.

molly* (Ei varmistettu)

Olenpa mielenkiinnolla seurannut keskustelua. kiitos kovasti Tommi ja kommentoijat. Meillä on reilun vuoden ikäinen, toistaiseksi temperamentiltaan "helppo" lapsi, mutta epäilemättä tämä ei jatku samanlaisena ikuisesti. Luinkin mielenkiinnolla vinkkejä ja mielipiteitä täältä, aina se oma maalaisjärki (ja pinna) ei riitä.

Miitu (Ei varmistettu)

Voi tahtoikä... Tosin en nyt tiedä, onko se mitenkään rajattu ikäkausi. Muuttaa vaan muotoaan - tai ainakin sen pitäisi muuttua, että tämä keskinäinen toiminta täällä maailmassa olisi vähemmän konfliktialtista.

Meillä nuo fyysiset tunteenilmaisut jäi ainakin toistaiseksi sinne parin ikävuoden tuntumaan. Tai ehkä pikkemmin niin, että itsesäätely on alkanut toimia edes sen verran, että suututtaessa heitellään satunnaisesti leluja sen sijaan että käsi huitaisisi vanhempia. Siitä huolimatta usein huomaa, miten vaikeaa pienelle on hallita suuttumisen aiheuttamia kehollisia tuntemuksia. Yhä useammin osaa rauhoitella itse itsensä (esimerkiksi kietomalla kädet rinnan päälle ja murisemalla harminsa), mutta ajoittain tarvii vanhemman apua tunnekuohun rauhoittumiseen.

Taidan poiketa tästä ketjusta vähän, sillä jotenkin nuo fyysiset reaktiot eivät saa minussa (ainakaan enää) niin kovaa reaktiota aikaiseksi ja saan pidettyä malttini paremmin, vaikka lapsen kannalta noihin tilanteisiin vastattaisiinkin voimakkaasti niin sanallisesti (ehdottoman kiellettyä jne.) kuin tarvittaessa fyysisesti estämällä ei-toivottu toiminta pitämällä tiukasti sylissä tms. sanoittaen samalla hänen tunnettaan ja vakuuttaen, että teosta huolimatta vanhemmat rakastavat. En tiedä, onko oman pinnan parantumiseen sitten auttanut myös se, kun on huomannut lapsen kehittyvän tällä saralla taitavammaksi, eli löytävän muitakin tapoja purkaa tunnettaan tai rauhoittaa itseään.

Paljon lyhyempi sytytyslanka minulla tätänykyä on tilanteissa, joissa lapsi tietoisesti uhmaa ja testaa rajojaan esimerkiksi tekemällä jotain, minkä varsin hyvin tietää kielletyksi ja naureskelemalla päälle. Puhuminen ja selittäminen ei juuri hyödytä, koska tämä kielellisesti lahjakas lapsi tietää kyllä varsin hyvin kaikki nämä perustelut ja säännöt. Joissain tilanteissa toiminnan voi keskeyttää nostamalla lapsen pois vaikkapa nyt ruokapöydästä, jos sormien dippaaminen maitolasiin tai haarukan lennättely jatkuu, mutta välissä keinot on aika vähissä. Huomiotta jättäminen toimii joissain tilanteissa, mutta oikotie onneen sekään ei ole, kun sitä emännänjatkoksen varassa huojuvaa tai jääkaappia/pakastinta/takanluukkua aukovaa lasta ei nyt kerta kaikkiaan voi jättää huomiotta. Sylittely tai muu rauhoittuminen auttaa myös joskus, mutta on myös päiviä, jolloin noista saa vaan lisää virtaa seuraavaan taistoon.

Täytyy nyt tähän loppukuriositeettina mainita, että meinasin purskahtaa nauruun 7. luokassa vieraillessani, kun katsoin edessäni joukkoa 13-vuotiaita, jotka testasivat aikuisen sietokykyä aika samoin keinoin (ilman raapimisia ym. sentään onneksi) kuin tämä kotoa löytyvä 3-vuotias. Ja aika samoilla (sanallisilla) keinoilla tyytyivät kohtaloonsa kuin tuo 3-vuotiaskin. Tämän kun muistaisi sitten kymmenen vuoden päästä, eikä odottaisi silloin mahdollisesti uhittelevalta lapseltaan liian aikuismaista käytöstä.

tilkkutäkki

En lukenut kaikkia kommentejä, ehkä se on jossain tullutkin jo. Luin jostakin tutkimuksesta (en nyt muista missä se oli), että ihminen on väkivaltaisin 2,5 vuotiaana. Poikani on aika lähellä sitä ikää ja voin sanoa, että kyllä pitää paikkaan. Jäähyjä käytän itsekin, mutta en näe hyvänä, että lapsi laitettaan yksin toiseen huoneeseen. Meillä on jäähypenkki eteisessä josta näkee olohuoneeseen. Kaksvuotiaan kanssa ei oikein toimi, kun karkailee sieltä, neljävuotias istuu nätisti jäähyn. Sitä käytetään ainoastaan tuhmien tekojen rangaistuksena, koska lapsen on opitava, että ketään ei saa satuttaa tai kiusata. Pelkästään uhman takia ei, silloin on parempi keksiä muita keinoja, että ei tukahtais lapsen tunteita. Jäähylle laittaessakin kerron lapselle miksi hänet sinne laitettaan. 

Kommentoi

Ladataan...