Ladataan...
Isyyspakkaus

Tunnistatko tämän laulun? "Minä olen Peter Pan, satuun teidät johdatan. Olen aivan pikkuinen ja koskaan tästä kasva en."

Kyseinen kappale on Jukka Linkolan säveltämästä ja Jukka Virtasen sanoittamasta musikaalista Peter Pan, joka oli itselleni hyvin merkittävä teos lapsuudessani. Näin sen tosin ensimmäistä kertaa teatterin lavalla vasta viime viikolla Jyväskylän kaupunginteatterissa.

Lapsuuden ystäväni Jyväskylästä oli käynyt katsomassa Peter Pan -lastenmusikaalin Helsingin kaupunginteatterissa joskus 1980-luvun puolivälissä ja oli siitä kovin vaikuttunut. Hän sai innostuksen tarttumaan myös minuun, ja kuuntelimme musikaalin kappaleita yhdessä LP-levyltä (Peter Pan - Poika joka ei halunnut kasvaa suureksi).

Pääosaa esitti silloin Susanna Haavisto, johon olin myös armottoman ihastunut. En tosin muista enää, alkoiko ihastus juuri tästä levystä, Soitinmenot-tv-sarjasta vai jostain muusta, mutta punatukkainen laulava näyttelijätär oli ihaninta, mitä tiesin.

Suunnittelimme kaverin kanssa omaa Peter Pan -produktiotamme. Muistan jopa, miten teimme omaan versioomme uuden laulun, joka esitteli Helinä-keijun: "Minä Helinä-keiju ilmassa leijun. Hoitelen tehtäviä keijun. Mä Peterin oon ystävä. Tule mukaan seikkailuun sä."

Vaikka olimme suunnitelmissa kovin tosissamme, casting jo mietitty ja kaverin kodin läheisestä metsiköstä etsitty juuri sopiva rinteen alaosa katsomolle ja näyttämölle, näytelmämme ei koskaan toteutunut. En myöskään päässyt itse katsomaan musikaalia Helsinkiin, vaikka olisin sitä kovasti halunnut, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna hassulta. Mutta ei siihen aikaan lähdetty matkustamaan Jyväskylästä Helsinkiin vain teatterin vuoksi. Laulut jäivät kuitenkin elämään mielessäni.

Kun huomasin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän omaa Peter Pan -produktiotaan ohjaaja Hanna Kirjavaisen johdolla, ajattelin sulkea tämän ympyrän ja viedä oman tyttäreni Helsingistä Jyväskylään katsomaan musikaalia ja nähdä sen myös itse ensimmäistä kertaa.

Musiikin puolesta esitys oli varsinainen nostalgiatrippi. Huomasin muistavani yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin vielä osan lauluista jopa sanoiltaan. "Kadonneet pojat kun maailmalla mansikkamehua juo." "Niin kaunis on kauniin kuoleman maa."

Nostalgista oli tietysti myös se, että olin itsekin laulamassa Jyväskylän kaupunginteatterissa neljässä musikaalissa vuosien 1994 ja 2000 välillä. Teatteritalo on siis minulle hyvin tuttu sekä katsomosta että lavan takaa. Henkilökunta on tietysti ehtinyt vaihtua 18 vuodessa, mutta oli esityksen käsiohjelmassa monta tuttua kasvoa omilta teatteriajoiltani.

Peter Panin tarina on varmasti monille tuttu, ja musikaali noudatti alkuperäistä kertomusta ainakin niiltä osin, kun sen itse muistan. Peter Pan asuu ystäviensä, kadonneiden poikien ja Helinä-keijun kanssa Mikä-Mikä-Maassa, ja houkuttelee mukaansa sinne myös Kultasen perheen lapset: Leenan, Jukan ja Mikon.

Mikä-Mikä-Maassa elää myös joukko merirosvoja, joita johtaa Kapteeni Koukku, toisen kätensä krokotiilille menettänyt merirosvopäällikkö, sekä intiaaniheimo, johon kuuluu myös intiaanipäällikön tytär, Tiikerililja. Kapteeni Koukku haluaisi ottaa Peterin hengiltä mutta pelkää itse kuollakseen krokotiiliä, jolle hän menetti kätensä.

Iätön klassikkotarina käsittelee aikuistumista ja vaikeutta luopua lapsuudesta, mutta se on myös kolmiodraama, jonka osapuolia ovat Peter, Leena ja Helinä-keiju. Mustasukkaisuus onkin vähällä viedä kaikkien hengen.

Jyväskylän kaupunginteatterin produktiossa paras osuus olivat koskettavat laulut ja pääosien esittäjät. Peteriä esittänyt Saara Jokiaho oli laulajana aivan omaa luokkaansa, ja kuulin hänen ääneessään samaa syvyttää ja voimaa kuin Susanna Haavistolla. Myös Leenan roolissa esiintynyt Roosa Karhunen oli ilo korvalle.

Parhaan roolisuorituksen teki Kapteeni Koukkua esittänyt karismaattinen Henri Halkola, jonka herkullinen roolihahmo antoi myös eniten mahdollisuuksia loistaa näyttelijäntyössä.

Muut hahmot esityksessä olivat melko ohuita karikatyyrejä, ja vaikka lastennäytelmästä onkin kyse, omaan makuuni vaikkapa Rouva Kultasen (Anne-Mari Alaspää) ja koko kadonneiden poikien kuusikon hahmot olivat pikemminkin ärsyttäviä kuin hauskoja. Vähempikin sähläys olisi riittänyt.

Koreografiapuolella parasta antia oli Kapteeni Koukun laulu, jossa hän liikutteli Leenaa kuin marionettia - ilman oikeita lankoja siis. Taistelukohtaukset oli toteutettu hidastettuina ja Peterin ja Koukun kaksintaistelu varjokuvina. Varjokuva toimi hauskasti, mutta muut taistelukohtaukset eivät näyttäneet kovin uskottavilta.

Lavastus ja valaistus toimivat hienosti ja loivat satumaisen tunnelman, ja lentäminen oli toteutettu kekseliäästi peilien avulla. Toteutus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä hieno kuin idea, sillä yhden ison heijastavan pinnan sijaan näyttämön katossa oli monta pientä peiliä. Illuusio ei siis toiminut aivan niin hyvin kuin olisi voinut, ja istumapaikkamme katsomon reunassa ei ollut myöskään sen kannalta aivan optimaalinen.

Samaisen peilin kautta katsottiin myös lopulta Kapteeni Koukun nielaisevan krokotiilin kitaan. Toteutuksen ymmärtäminen vaati hieman mielikuvitusta, ja minun piti varmistaa tyttäreltäni, huomasiko hän krokotiilin kidan peilissä.

Muutamat kohtaukset tuntuivat kovin pitkiltä, kuten alkupuolella ollut koirien ja lasten tanssi, joka oli todella kovin pitkä ja hyvin vähäeleinen.

Kohtaus, jossa merirosvot käyvät yksitellen katsomassa, kuka on piilossa Kapteeni Koukun laivassa, ja palaavat takaisin tehden kuolemaa oli silkkaa kesäteatteria. Mitä ihmettä tapahtui sillekin rosmolle, joka tuli takaisin takapuoltaan pidätellen, päästi puolen minuutin mittaisen pierun ja kaatui maahan?

Pieruhuumoria vastaan en varsinaisesti ole, jos se jotenkin liittyy johonkin. Sen sijaan yksi asia, jota en lastennäytöksissä hyväksy missään muodossa, on kaksimielisyyksien heittely. Siksi yhden kadonneen pojan heittämä "tappituntumalla" ja yhden merirosvon letkauttama "minulla on kaikkein pisin ja paksuin... (ehe ehe) miekka" saisivat jäädä minun puolestani sanomatta lavalla. Ehkä nämä ovat työryhmän omia lisäyksiä eivätkä ohjaajan valintoja.

Myös muutama muu asia toteutuksessa jäi kuitenkin mietyttämään: 

Aivan alussa näyttelijät olivat lavalla poissa rooleistaan ja jakoivat asuja ja peruukkeja toisilleen. Joku marisi: "Miksi minun pitää aina esittää tätä..." Kesken näytelmää kohtauksesta toiseen siirryttäessä muistaakseni Peter lausui jotain sen tyylistä kuin: "Esitetään seuraavaksi se kohtaus..." Tätä ei kuitenkaan viety pidemmälle niin, että rooleista olisi astuttu ulos sen useammin - edes näytelmän lopussa. Siksipä nämä kaksi kohtaa jäivät oudon irrallisiksi eivätkä liittyneet sen enempää mihinkään. Mitä tällä siis haluttiin kertoa?

Mitä puvustaja oli puolestaan halunnut sanoa lasten asujen ja peruukkien värityksellä? Intiaanit ja merenneidot olivat saaneet ylleen värikkäät asut, mutta lasten vaatteet olivat valkoiset ja kadonneiden poikien vaalean harmaat. Päässään heillä kaikilla - Peter mukaan lukien - oli vaaleat tai valkoiset peruukit. Varsinkin kadonneissa pojissa oli paljon yhdennäköisyyttä Jukolan poikiin.

Entä mihin viittasi drag-merenneito? Oliko parrakkaalle naiselle tarkoitus nauraa vai oliko se kannanotto?

Näistä kysymyksistä ja kritiikistäni huolimatta Peter Pan on hyvin tehty ja näkemisen ja kuulemisen arvoinen musikaali.

Olen hyvin iloinen, että lapsillekin tehdään musiikkiteatteria näin isosti ja laadukkaasti. Lapset katsovat esityksiä vielä niin toisin silmin kuin jo hieman liian monta musikaalia nähneet vanhempansa, ja heille pelkkä teatterisali ja suuri näyttämö voivat olla suuri elämys.

Ja kun lapsia vie teatteriin, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

 

Kuvat: Jiri Halttunen, Jyväskylän kaupunginteatteri

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Latu

Suomalaisten ulkoilua edistävä Suomen Latu täyttää tänä vuonna 80 vuotta! Pyöreiden juhlinta alkoi eilen, kun ulkoilujärjestö pyöräytti käyntiin #UlkonaKuinLumiukko-kampanjansa.

Lumitilanne omalla kotipihallamme ja lähipuistoissa on kovin heikko, mutta kävimme onneksi tytön kanssa viikonloppuna Jyväskylässä ja pääsimme osallistumaan juhlintaan omien lumiukkojemme kanssa.

Suomen Latu toivoo syntympäivälahjaksi lumiukkoa myös sinulta! Rakenna oma lumiukkosi, tai vaikka kolme, ja osallistu kuvallasi Suomen ladun järjestämään kuvakilpailuun. Jaa lumiukkokuvasi joko Suomen Ladun sivuilla tai Instagramissa hashtageilla #UlkonaKuinLumiukko ja #suomenlatu. Voit haastaa mukaan myös kavereitasi ja läheisiä kouluja ja päiväkoteja.

Kampanja-aika kestää 11.3.2018 saakka, eli kyllä me tänne etelään saatamme hyvinkin saada lunta vielä ennen sen päättymistä!

Jyväskylässä rakensimme lumiukkomme vanhempieni takapihalle, jossa lunta riittää. Silmämääräisesti arvioiden sitä oli 60 cm. Yksi lumiukoista oli rakennettu jo kolme viikkoa sitten, ja se sai seurakseen nyt leveästi hymyilevän Olafin ja toisen hiilihampaillaan virnistelevän kaverin.

Isäni sai tehtäväkseen kunnostaa vanhemman lumiukon samalla, kun rakensimme tytön kanssa omia, uusia ukkojamme.

Tyttö katseli epäileväisenä Olafin rakentamistani ja oli ensin sitä mieltä, että se näyttää aivan hassulta. Mutta kun porkkananenä oli paikallaan, hiilet painettu silmiksi ja risukulmakarvat ja hiustupsut tökitty kiinni, pihassa seisoikin tuttu kaveri, joka pitää lämpimistä haleista.

Hauskoja lumiukon rakennushetkiä kaikille, ja jakakaahan lumiukkokuvanne, kun tulee valmista!

Ladataan...
Isyyspakkaus

Parasta juuri nyt: lumi ja 5-vuotias laskettelukaveri! Helsingissä ei lunta ollut torstain sateiden jäljiltä, mutta lähdimme tytön kanssa kahdestaan viikonloppuretkelle Jyväskylään!

On mahtavaa, miten tässä iässä lapset alkavat olla aidosti ja oikeasti aivan mahtavaa seuraa, jonka kanssa voi tehdä mitä vain! Kun ensimmäiset pari vuotta ovat vauvan ja taaperon kanssa jonkinlaista rimpuilua ja selviämistä ja seuraavat kaksikin hieman arvaamatonta uhmailua ja temppuilua, eskari-ikää lähestyvän lapsen kanssa voi lähteä jo huoletta mihin vain tekemään mitä vain.

Liikkuminen on helpompaa, kun ei tarvita rattaita eikä matkalaukullista tavaraa mukaan, ja viihdykkeeksi pitkälle bussi- tai junamatkalle riittää Netflix. Lapselle voi myös sanoa, että "nukut sitten bussissa" ja hän tottelee.

Ja se, miten innoissaan hän on kaikesta. Oli ehdotus mikä tahansa, hän on aina valmis lähtemään mukaan ja kokeilemaan uusia juttuja.

Kun kävimme Jyväskylässä vanhempieni luona edellisen kerran uudenvuoden jälkeen, vein tytön kokeilemaan ensimmäistä kertaa laskettelua Laajavuoren hiihtokeskus Laajiksessa. Se sujui niin hienosti ja hän oli siitä niin innoissaan, että päätin järjestää seuraava lasketteluretken mahdollisimman pian. Ja koska olin ajatellut jo aiemmin, että haluaisin käydä tytön kanssa katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterin Peter Pan -musikaalin, oli helppoa yhdistää nämä haaveet yhteen reissuun.

Kuten arvata saattaa, tyttöä ei tarvinnut varsinaisesti houkutella mukaan retkelle.

Lähdimme matkaan perjantai-iltana ja saavuimme Jyväskylään yöllä. Lauantain ohjelmassa oli teatterin lisäksi lumileikkejä mummolan pihassa. Lasketteluretki Laajikseen tehtiin sunnuntaina, ja se oli tytölle koko matkan kohokohta.

Hän on liikunnallisesti niin lahjakas, että hän näyttää omaksuvan uudet lajit hyvin nopeasti. Vaikka laskettelukerta oli hänen elämänsä toinen, hän pujotteli reissun päätteeksi jo keilojen ympäri ja osasi hienosti pysäyttää vauhdin.

Viimeksi pohdin, pitäisikö lapsi viedä toisella kerralla jo aikuisten rinteen puolelle, sillä lasten rinne naruhissin vieressä oli kovin loiva ja lyhyt. Tällä kertaa käytössä oli kuitenkin myös pidempi ja jyrkempi rinne mattohissin vieressä, ja siinä sai jo riittävät vauhdit käännösten harjoitteluun. Se riitti tällä kertaa oikein mainiosti.

Kävi vielä niin hauskasti, että satuimme Laajikseen juuri "Lumimaan sessareiden" aikaan, eli lasten rinteessä oli tarjolla myös maksutonta hiihdon opetusta.

Tyttö sai opettajalta vinkkejä, mitä harjoitella seuraavaksi, ja hän saikin käännökset sujumaan hienosti painamalla "taikapainiketta" polvissaan.

Kylläpä olikin hauska retki, ja tyttö parasta seuraa, mitä voi olla!

Kyllä sen pienemmänkin kanssa vielä samaan päästään, ja toivotaan, että hän on sitten yhtä innostunut ja kiinnostunut kaikesta kuin siskonsa.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olet ehkä jo huomannutkin, että ABBA-musikaali Mamma Mia! palaa Suomeen toukokuussa, ja tällä kertaa sitä esitetään Paula Vesalan suomentamin sanoin. Tämähän pitää siis nähdä!

Olen ensinnäkin kova ABBA-fani, ja myös tästä musikaalista minulla on lämpimät muistot. Kävimme Rouvan kanssa Lontoossa keväällä 1999, ja huomasimme, että kaupunkiin oli tulossa ABBA:n musiikkiin perustuva uutuusshow juuri seuraavalla viikolla.

Olimme hankkineet etukäteen liput jo toiseen musikaaliin (joka oli muuten Disneyn Kaunotar ja Hirviö), mutta ajattelimme, että kävisimme kysymässä olisiko Mamma Mian teatterissa jotain yleisölle avoimia ennakkonäytöksiä. Kuinka ollakaan, ennakkonäytöksiä oli, ja saimme liput samalla illalle ja vielä aivan pilkkahintaan. Näin ollen pääsimme näkemään musikaalin vieläpä aivan ensimmäisten joukossa koko maailmassa!

Tiesin jo silloin, että musikaali on varma hitti, mutta aivan näin valtavaa sukseeta ei varmasti kukaan osannut ajatella. Mamma Mia on pyörinyt nyt ympäri maailman jo pian 20 vuotta, siitä on tehty elokuva ja sekin on jo saamassa ensi kesänä jatko-osan. Kävin katsomassa show'n toistamiseen Lontoossa kymmenen vuotta sitten isäni kanssa, mutta muita näyttämöversiota, edes muutaman vuoden takaista Svenskanin produktiota, en ole nähnyt.

Nyt mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun kuulin sekä suomennetuista kappaleista, että pääosien esittäjistä. Lavalla nähdään muun muassa Laura Voutilainen, Veeti Kallio ja Nina Tapio. Esitykset nähdään Helsingin Messukeskuksen Amfi-teatterissa.

Musikaalielämyksen kanssa on mahdollista nauttia myös esityksen teeman mukainen ateria Messukeskuksen ravintoloissa, ja sain Starsquadilta arvottavaksi kaksi VIP-pakettia, jotka sisältävät musikaalilipun voittajan valitsemaan esitykseen, väliaikatarjoilut sekä buffet-ruokailun. Valittavana on kaksi VIP-pakettivaihtoehtoa: VIP Super Trouper (arvo 175 €) sisältää buffet-ruokailun ravintola Cornerissa ja VIP SOS Greek Buffet (arvo 162 €) kreikkalaisen salaattibuffet'n ravintola Eat & Meetissä. Ruokalistat löydät Starsquadin sivuilta.

Arvontaan voit osallistua Instagram-tililläni, vastausaikaa on la 3.2.2018 klo 18 saakka ja muut ohjeet löydät arvonnan yhteydestä. Arvonnan toimeenpanija on Starsquad.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kansallisbaletin Alminsalin katsomossa kävi eilen kova kuhina ennen Muumipeikko ja taikurin hattu -esityksen alkua. Monet pienet katsojat olivat varmasti ensimmäistä kertaa koskaan katsomassa balettia, ja lähes oikeiden muumien näkeminen oli tietysti jännittävää.

Tove Janssonin muumitarina on hyvä ja helposti lähestyttävä valinta ohjelmistoon lapsia ajatellen, sillä tuttua tarinaa on helppo seurata, vaikka esityksessä ei mitään puhutakaan. Koreografiat balettiin on tehnyt Kenneth Greve ja elokuvamusiikkiin kallellaan oleva soundtrack on Tuomas Kantelisen käsialaa.

Musiikki on sopivan eeppistä ja maalailevaa, koreografiat ilo silmälle ja hahmot näyttävät siltä, miltä pitääkin. Mittasuhteiltaan esitys on kuitenkin niin paljon pienempi kuin Kansallisbaletin edellinen muumibaletti, että näytöksen päätyttyä jäin eniten miettimään, mitä kaikkea esityksessä ei ollut.

Taikurin hattu on jatkoa Kansallisbaletin edelliselle muumibaletille, Muumipeikko ja pyrstötähti, jonka kävimme itsekin katsomassa vuosi sitten. Silloinen teos oli pidempi ja väliajallinen, joten kaikkein pienimmille katsojille se saattoi olla liian pitkä. Ymmärrän siis hyvin, miksi Taikurin hattu on nyt merkittävästi lyhyempi, vain 45 minuuttia kestävä, ja väliajaton. Esitys myös alkoi klo 18, joten se päättyi hyvissä ajoin ennen iltapala- ja nukkumaanmenoaikaa. Se soveltuu siis erinomaisesti ensibaletiksi päiväkoti-ikäisille.

Lyhyt kesto vaikuttaa kuitenkin siihen, mitä kaikkea lavalla ehditään kertoa. Siinä missä Muumipeikko ja pyrstötähti -baletti kertoi suurin piirtein kaikki olennaiset tapahtumat alkuperäisestä kirjasta, Taikurin hatun tarinaa on tähän balettiin jouduttu lyhentämään merkittävästi.

Dramaturgiset valinnat ovat makuasioita, mutta minä vanhana muumifanina jäin kaipaamaan useita lempikohtauksiani ja jopa hahmoja kirjasta. Esimerkiksi Muumitalon muuttuminen viidakoksi ja Muumipeikon muuttuminen kummituseläimeksi puuttuivat baletista tyystin, ja muutenkin taikurin hattu olisi kaivannut lisää taikuutta.

Seikkailu hattivattien saarella ja puisen laivan keulakuvan löytyminen ovat toki koko tarinan kannalta melko merkityksetön sivujuoni, joten niiden pois jääminen on ymmärrettävää. Sen sijaan Tiuhtin ja Viuhtin olisi pitänyt olla mukana myös baletissa. Heillä on sekä merkittävä osa koko kirjan juonessa ja kuningasrubiinin löytymisessä että myös suuri symboliarvo itsensä kirjailijan ja hänen ystävättärensä alter egoina.

Esityksen parasta antia olivat talvinen avauskohtaus lumisateineen, ilmeikäs Pikku Myy (Iga Krata), joka myös nousi koko baletin päähenkilöksi, ja kahdentoista hengen ensemble, joka esitti välillä tanssivia kukkasia ja välillä Mörön kylmää henkäystä. Kukkasten merkitystä tarinassa en tosin aivan ymmärtänyt.

Myös muumit tanssivat sen, minkä isoine nenineen ja vatsoineen pystyivät, mutta kovin vaativia koreografioita isojen pukujen kanssa ei tehdä. 

Esityksen loppupuolella pääsivät loistamaan Taikuri (Maksim Tšurjakov) sekä ihmiseksi muuttuva rubiini (Hanako Matsune). Näin ison roolin antaminen rubiinille mietitytti, mutta toisaalta se omalla tavallaan selittää, miksi Taikuri on niin kovin ihastunut jalokiveensä. Kirjan varsinainen loppuratkaisu, toisen rubiinin taikominen Tiuhtille ja Viuhtille jää baletista puuttumaan, mutta eipä lavalla ollut Tiuhtia ja Viuhtiakaan laukkuineen.

Tyttäreni suosikkeja olivat Pikku Myy ja Mörkö, joka oli hänen mielestään söpö. Mutta myös hän mietti esityksen päätyttyä, että jokos tämä nyt loppui. 

Mutta sehän on tietysti vain merkki siitä, että se mitä näimme oli mieluisaa, ja olisimme voineet hyvin katsella esitystä vielä toisetkin 45 minuuttia. Baletti oli iloinen, hyväntuulinen, hauska ja tanssin tasoltaan tietysti ensiluokkainen.

Mutta jos Kansallisbaletti jatkaa muumibalettien sarjaa, toivon, että seuraava tarina on taas täyspitkä, väliajallinen esitys. Miltä kuulostaisi vaikkapa Taikatalvi?

 

Kuvat: Mirka Kleemola, Suomen Kansallisbaletti

Lippu esitykseen saatu Kansallisbaletilta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Päivän puheenaihe on ollut lumi, ainakin jos asut täällä päin. Sitä nimittäin satoi tänne keskiviikon aikana sen verran, että vähempikin olisi riittänyt.

Nämä kuvat ovat tosin viime viikonlopulta, jolloin lunta oli hieman vähemmän mutta juuri ja juuri riittävästi pulkkailuun ja kelkkailuun.

Itseäni talven lumettomuus ei oikeastaan ole haitannut, sillä mitään talvilajeja harrastamattomana saan lumesta vain ne huonot puolet: rattaiden kanssa on hankalampaa, kadut muuttuvat keskustassa helposti loskaksi ja lumisateella julkinen liikenne tökkii pahasti. 

Kaunista valkoinen lumi toki on, valaisee talvista kaupunkia ja innostaa lähtemään lasten kanssa ulos pulkkamäkeen. Myönnetään, että hauskempaa tämä pulkkailu on kuin leikkipuistossa seisoskelu.

Kun lumi satoi viikko sitten, lupasin että menemme pulkkamäkeen heti lauantaiaamuna ja päätin ottaa mukaani myös rattikelkan.

Omaa rattikelkkaa meillä ei ole, mutta onneksi meillä on hyvin aktiivinen taloyhtiön Facebook-sivu ja avuliaat naapurit. Jos joltain loppuu oliiviöljy, joku tarvitsee juhliinsa lisätuoleja, joku kaipaa varavuodetta, jonkun saunavuoro jäisi käyttämättä tai jonkun koira etsii tilapäistä ulkoiluttajaa, apua yleensä löytyy.

Nyt kyselin, olisiko jollain lainata kelkkaa lauantaiaamuksi. Yksi naapuri soitti pian ovikelloa ja kertoi, että voisimme lainata heidän kelkkaansa. Pian toinen naapuri laittoi viestiä, että voimme ottaa hänen kelkkansa lainaan vaikka koko lopputalveksi. Ja sillä olikin tosi hauskaa laskea alas Kaisaniemen pitkää ja loivaa rinnettä.

Yllätyksekseni taapero oli kuitenkin hyvin varautunut pulkkailun suhteen. Hän halusi laskea kanssani kelkalla vain kahdesti ja sen jälkeen vain pudisteli päätään eikä halunnut edes pulkan kyytiin.

Mutta oli hänestä kyllä hauskaa taaperrella ympäriinsä - erityisesti mäkeä alas.

Sää muuttui tänään jo lumimyrskystä vesisateeksi, ja nähtäväksi jää, miten paljon lunta on jäljellä, kun seuraavan kerran ehtisimme pulkkailemaan.

Olisi se sääli, jos se nyt sulaisi pois, kun sitä vihdoin on.

Ja olisi ihan kivaa vielä joku lumiukkokin rakentaa.

Pages