Festen-ooppera sisältää mustaa huumoria ja musertavaa draamaa

Kansallisoopperan uutuusteos Festen on tuotettu kansainvälisenä yhteistyönä Lontoon Royal Ballet and Operan kanssa, mikä lupaa korkeaa laatua ja kunnianhimoista toteutusta. Teos sai ensi-iltansa Lontoon Covent Gardenissa jo viime vuonna, ja se sai ylistävät arviot. Odotukset Helsingin-esityksille olivatkin tästä syystä korkealla.

Ooppera perustuu vuonna 1998 julkaistuun elokuvaan Juhlat (Festen), jonka ohjasi tanskalainen Thomas Vinterberg. Elokuva aloitti ns. dogmaelokuvien sarjan, joka tunnettiin armottomasta realismista, käsivaralla kuvatusta kuvasta, niukasta lavastuksesta ja rankoista aiheistaan.

Elokuvan ovat muokanneet oopperamuotoon säveltäjä Mark-Anthony Turnage ja libretisti Lee Hall. Turnagelle ooppera on viides. Hall tunnetaan puolestaan laajemminkin vaikuttavasta urastaan: hänen käsialaansa ovat muun muassa Billy Elliot -elokuvan käsikirjoitus sekä sen pohjalta tehty menestyksekäs musikaaliversio. Tämä tausta näkyy myös Festen-oopperassa tarkkana dramaturgiana ja toimivana näyttämöllisenä rytminä. Oopperan ohjauksesta vastaa Richard Jones ja uusintaohjauksesta Benjamin Davis.

Juhlatunnelma menee pilalle

Oopperan tapahtumat sijoittuvat tanskalaiseen maaseutuhotelliin, jossa vietetään hotellinjohtaja Helgen 60-vuotisjuhlia. Tunnelma on aluksi juhlava ja perinteinen: paikalle saapuvat sukulaiset, ystävät ja liiketuttavat, ja kaikki vaikuttaa ulkoisesti täydelliseltä. 

Mukana ovat myös Helgen kolme aikuista lasta, Christian, Michael ja Helena, joiden keskinäiset suhteet vihjaavat jo alussa pinnan alla kytevän jännitteitä. Perheen neljäs lapsi, Linda, on menehtynyt, ja hänen kerrotaan tehneen itsemurhan juuri samassa hotellissa, jossa juhla nyt järjestetään. Tämän varjo leijuu alusta asti tapahtumien yllä.

Kun vieraat kokoontuvat juhlasaliin ja maljapuheet alkavat, tunnelma muuttuu äkillisesti. Perheen vanhin poika Christian nousee pitämään puheensa ja pudottaa ilmoille järkyttävän paljastuksen: hän syyttää isäänsä vuosia jatkuneesta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Perhejuhla muuttuu nopeasti intensiiviseksi ja epämukavaksi totuuden kohtaamiseksi.

Tasapainoilua draaman ja mustan komedian rajapinnalla

Vaikka kuolema, niin murhat kuin itsemurhatkin, on oopperan aiheena tuttu kautta aikojen, lasten hyväksikäyttö on teemana huomattavasti harvinaisempi ja siksi erityisen ravisteleva. Festen ei päästä katsojaansa helpolla vaan pakottaa kohtaamaan epämiellyttäviä totuuksia vallasta, vaikenemisesta ja perhedynamiikasta. Teos jakaa varmasti mielipiteitä juuri aiheensa vuoksi, mutta sen taiteellinen toteutus on kiistatta korkeatasoinen ja vaikuttava.

Tyylilajiltaan ooppera tasapainoilee kiinnostavasti draaman ja mustan komedian rajapinnalla. Synkästä pääteemastaan huolimatta teos sisältää yllättäviäkin humoristisia sävyjä. Tilanteiden absurdius ja juhlavieraiden ajoittainen välinpitämättömyys luovat kohtauksia, joissa tragedia ja komiikka kulkevat käsi kädessä. Ensin kauhistellaan lasten hyväksikäyttöä, mutta hetkeä myöhemmin unohdetaan ikävät asiat tanssimalla congaa. Järkyttävien paljastusten keskellä arki ja juhla jatkuvat lähes surrealistisella tavalla.

Musiikillisesti teos on monipuolinen ja vivahteikas. Turnagen sävelkieli liikkuu modernin oopperan ilmaisusta jazz-vaikutteisiin rytmeihin, ja mukaan mahtuu myös yllättäviä elementtejä, kuten conga sekä muunnelma lastenlaulusta Baa, Baa, Black Sheep. Tämä tyylien kirjo tukee erinomaisesti oopperan tunnelmanvaihteluita ja korostaa tilanteiden ristiriitaisuutta.

Dialogi on napakkaa ja luontevaa, ja tarina etenee sujuvasti ilman turhaa rönsyilyä. Esityskieli on englanti, ja laulajien artikulaatio on erittäin selkeää: paikoin dialogia pystyy seuraamaan vaivatta ilman tekstityksiäkin, mikä lisää esityksen välittömyyttä ja vaikuttavuutta. Teos esitetään myös ilman väliaikaa, joten katsojalla uppoutuu sen otteeseen kuin elokuvaan.

Oopperassa ei ole varsinaista päähenkilöä vaan keskeiset hahmot ovat keskenään tasa-arvoisia. Juhlien päähenkilöä, Helgeä, esittää Darren Jeffery ja hänen Else-vaimoaan Susan Bickley. Raivoisimmat roolit tekevät perheen lapsia esittävät Daniel Brenna (Christian), John Chest (Michael), Natalya Romaniw (Helena) sekä Michaelin vaimoa, Metteä, esittävä Georgia Jarman.

Kokonaisuudessaan Festen on voimakas ja ajatuksia herättävä ooppera, joka ei pelkää käsitellä vaikeita aiheita. Se haastaa katsojan mutta palkitsee rohkeudellaan ja taiteellisella tinkimättömyydellään.

Kuvat: Ilkka Saastamoinen.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kulttuuri Musiikki Teatteri

Paluu La Traviatan pariin

Kansallisoopperan kestosuosikki, Giuseppe Verdin La Traviata, on jälleen palannut ohjelmistoon. Näin lähes 40 vuotta ohjelmistossa pyörineen produktion edellisen kerran kahdeksan vuotta sitten, jolloin oma tutkimusmatkani oopperan maailmaan oli vielä alkutaipaleella. 

La Traviata, ”langennut nainen”, kertoo keuhkotautiin sairastuneesta kurtisaanista, Violettasta, ja hänen rakkaastaan, Alfredosta. Alfredon isä pakottaa Violettan jättämään Alfredon, sillä tytön epäkunniallinen tausta uhkaa perheen mainetta ja vaarantaa Alfredon siskon avioliittoaikeet. Ooppera perustuu Alexandre Dumas’n teokseen Kamelianainen, joka puolestaan perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.

Koska teos on yksi vaimoni lempioopperoista, halusin palata nyt tämän teoksen ääreen ja katsoa, miltä se näyttäisi ja kuulostaisi nähtyäni välissä kolmisenkymmentä muuta ooperaa. La Traviatan kerrotaan olevan myös maailman esitetyin ooppera. Mihin sen suosio perustuu?

Toisen katsomiskerran oivalluksia

Olen La Traviatan jälkeen nähnyt Verdin oopperoista myös Nabuccon, MacBethin ja Aidan, ja jokainen niistä on tyyliltään hyvin erilainen. Muut ovat historiallisia, monumentaalisia ja osin poliittisia draamoja, kun taas La Traviata sijoittuu Verdin omaan aikaan, 1800-luvun puoliväliin, ja tuntuu siis realistisemmalta.

Nabucco ja Aida ovat suurieleisiä ja kuorokeskeisiä, La Traviata intiimimpi. Vaikka sekin on dramaattinen, on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä myös kepeyttä ja salonkielämän loistoa. Tunnetuimmat numerot, Violettan ja Alfredon esittämä juomalaulu ”Libiamo ne’lieti calici” ja Violettan koloratuuribriljeeraus ”Sempre libera”, keinuvat valssin rytmissä.

Musiikillisesti teos edustaa klassista italialaista numero-oopperaa: on resitatiiveja, aarioita ja ensembleja, joilla on selkeät rajat ja omat huipennuksensa. Tässä se eroaa monista myöhemmistä oopperoista, esimerkiksi Wagnerin teoksista, joissa musiikki virtaa lähes katkeamattomana ilman selviä aariarajoja.

Koska teoksen ytimessä on kahden ihmisen suhde, myös aariat ja duetot ovat oopperan keskiössä. Kuorolla on oma roolinsa juhlavieraina, mutta se ei ole niin merkittävä kuin vaikkapa Nabuccossa.

Violettan rooli kantaa koko teoksen

Osasin tällä kertaa arvostaa Violettan roolia enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Rooli on poikkeuksellisen vaativa, sillä laulajalta vaaditaan koloratuurisopraanon nopeita juoksutuksia, myöhemmin lyyrisyyttä ja lopulta haurasta dramaattisuutta. Violetta on myös näyttämöllä lähes koko esityksen ajan.

Pääosassa kuultu Darija Auguštan oli kerrassaan loistava niin säihkyvissä koloratuurinumeroissa kuin hiljaisissa ja dramaattisissa osuuksissa. Vuosien varrella usein kuulemani Sempre Libera oli nyt hyvin tuttu, varsinkin Maria Callaksen esittämänä, ja tutun melodian kuuleminen sai koko oopperan tuntumaan heti läheisemmältä.

Alfredon roolin uusinut Markus Nykänen teki tasaisen varmaa työtä, ja erityisesti loppua kohti hänen äänensä pääsi oikeuksiinsa.

Toisella katsomiskerralla kiinnitin huomiota myös toisen näytöksen juhlaan. Ooppera on yksi harvoista, joissa nähdään balettia: mustalais- ja härkätaistelijaryhmien mukana lavalle saapuu tanssijapari. Kohtaus paitsi tuo muuten hyvin staattiseen näyttämökuvaan liikettä, myös korostaa lähestyvää tragediaa.

Kolminäytöksisen oopperan jakaminen kahteen osaan oli yhä ratkaisu, joka tuntui erikoiselta. Molempien puoliaikojen keskellä oli pieni tauko lavasteiden vaihtamisen ajaksi. Oopperaa voisi aivan hyvin esittää kahdella väliajalla.

Ajaton ja helposti samaistuttava draama

La Traviata on Toscan tavoin hyvä teos aloittelijalle. Tarina on suoraviivainen, musiikki selkeää ja melodista, puvut näyttäviä ja Kansallisoopperan tuotannossa näyttämökuva myös vastaa librettoa ja aikaa, johon tarina sijoittuu. Katsojan ei tarvitse pinnistellä.

Rakkaudesta, uhrautumisesta ja vakavasta sairaudesta kertova tarina on teemoiltaan ajaton, koskettava ja helposti samaistuttava. Ehkä juuri siksi La Traviata palaa ohjelmistoon yhä uudelleen vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Emma Suominen

Kulttuuri Musiikki Teatteri