Ladataan...
Isyyspakkaus

Tartun vihdoin aiheeseen, josta olen halunnut kirjoittaa jo useamman kuukauden ajan: unelmaduuni.

Viittaan tässä tietysti Satu Rämön ja Hanne Valtarin keväällä ilmestyneeseen kirjaan Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät (WSOY) ja samasta aiheesta poikineeseen podcast-sarjaan Unelmaduunarit, josta on ilmestynyt jo seitsemän jaksoa.

Sekä kirja että podcast ovat lämpimien suositusten arvoiset kaikille, jotka miettivät, mitä haluaisivat tehdä isona.

* * *

Kirjan viimeistelin jo kauan sitten kesällä, mutta jäin hautomaan asiaa mielessäni, sillä en oikein osannut tarttua blogssani tähän teemaan mistään näkökulmasta. Uusi podcast-sarja antoi lisää ajateltavaa, ja nyt päätin yrittää jäsennellä ajatuksiani omista unelmahommistani.

Alkuun on korostettava, että kirjassa ei todellakaan ole kyse vain siitä, miten blogin pitämisestä voi tehdä itselleen ammatin. Kirjassa käsitellään toki sitäkin teemaa, ja blogiyrittäjyydestä kiinnostuneet saavat varmasti kirjasta paljon irti. Aihetta käsitellään kuitenkin myös laajemmin: sekä kirjassa että podcast-sarjassa haastatellaan useiden alojen edustajia, jotka kertovat, miten he ovat tehneet juuri omasta intohimon kohteestaan itselleen työn. 

Hannelle se oli täysipäiväinen blogiyrittäjyys. Satu taas on monialayrittäjä, joka tekee töitä myös toimittajana ja matkailuyrittäjänä ja pitää Reykjavikissa designliikettä. Podcast laajentaa aihetta vielä enemmän työssä viihtymiseen ja työn ja vapaa-ajan tasapainoon, ja se on todella mielenkiintoista ja laadukkaasti toteutettua kuunneltavaa.

Miksi tähän teemaan oli siis niin vaikea tarttua? Siksi, että jumiuduin ajattelemaan liiaksi juurikin kaikkia yrittäjyyteen ja itse itsensä työllistämiseen liittyviä asioita, ja mietin vain, että yrittäjyys ei ole minun unelmani. En edes usko siihen, että voisin elättää itseni sillä suurimmalla intohimollani.

Se ei ole blogin pitäminen.

1. Blogi

Aivan ensimmäisenä on todettava, että vaikka kirjoitankin blogia aktiivisesti ja saan siitä nykyisin jopa jonkin verran tuloja, en todellakaan haaveile täysipäiväisestä blogin pitämisestä tai blogiyrittäjyydestä.

Tavallaan olen ammattibloggaaja ja blogiyrittäjä jo nyt, mutta omasta näkökulmastani se on edelleen harrastus ja yrittäjänäkin pidän itseäni valeyrittäjänä.

Toimeentuloni ei ole kiinni blogiyritykseni menestyksestä eikä toiminnassani ole taloudellista riskiä. Voin lopettaa blogin pitämisen milloin vain, jos siltä tuntuu ja keskittyä sen sijaan päivätyöhöni, eikä talouteni siihen kaadu. Blogituloni eivät tietenkään ole edes sellaisella tasolla, että heittäytyminen täysipäiväiseksi yrittäjäksi olisi niiden perusteella mahdollista.

Kyse ei ole siitä, että pelkäisin yrittäjyyttä, vaan että en yksinkertaisesti halua sitä. En jaksaisi myydä itseäni mainostajille ja muille kumppaneille vuodesta toiseen enkä myöskään pitäisi siitä epävarmuudesta, mikä koko alaan liittyy.

Eniten mietin kuitenkin sitä, mitä tapahtuu, kun blogini jonain päivänä väistämättä tulee tiensä päähän.

Blogit vetävät nyt hyvin, mutta jos joku kertoisi tänään harkitsevansa täysin uuden blogin perustamista ansaintamielessä, kehottaisin varautumaan siihen, että tuloja ei ole odotettavissa pitkään aikaan, ja hankkimaan pääasialliset tulot jostain aivan muualta. Monet nykyisin täysipäiväisistä bloggaajista ovat pitäneet blogejaan jo vuosikaudet ja aloittaneet silloin, kun blogeja oli ylipäänsä vähemmän. Tyhjästä blogin aloittavan pitää tehdä sisältöä melko pitkään ennen kuin kaupallisuudesta voi edes haaveilla.

Vaikka välillä kadehdinkin sitä, miten Hanne ja muut täysipäiväiset bloggaajat pystyvät paneutumaan blogiinsa ja postaustensa aiheisiin niin paljon syvällisemmin ja monipuolisemmin kuin mihin itselläni on resursseja, olen tyytyväinen kun tiedän, että minun ei ole myöskään pakko kirjoittaa, jos en halua. Jos on huono päivä. Jos väsyttää. Jos ei ole mitään sanottavaa. Jos vaan on paljon muuta tekemistä. Nykyinen postaustahtini on itseni määrittelemä, ja voisin tehdä vaikka kaksi postausta kuukaudessa, jos siltä tuntuisi.

Pidän toki kirjoittamisesta ja blogin pitämisestä, enhän sitä muuten tekisi, mutta jos jonain päivänä tuntuu siltä, että elämässäni on liikaa asioita, blogi on se, josta tulen tinkimään ensimmäisenä.

2. Intohimo

Mitä sitten tekisin, jos minun ei tarvitsisi miettiä lainkaan taloudellisia tai muitakaan realiteetteja?

Laulaisin. Laulaminen on ollut aina suurin intohimoni ja se, mihin olen käyttänyt eniten vapaa-aikaani viimeiset kolmekymmentä vuotta.

En silti ole koskaan pitänyt sitä varsinaisesti realistisena tulonlähteenä, ja ura esiintyvänä taiteilijana ei ole myöskään asia, joka toteutuu vain siksi, että sitä itse haluaa.

On muistettava myös, että se että itse haluaa tehdä jotain, ei tarkoita, että joku toinen haluaa maksaa siitä jotain. Tästä muistutetaan myös kirjassa, ja kannustetaan tekemään suunnitelmia ja laskelmia siitä, voiko unelmatyöllään myös elää.

Tietenkään kaikkia munia ei ole pakko laittaa samaan koriin ja tuloja voi kerätä useista lähteistä. Jos se suurin intohimo tuottaa vain vähän, lisätuloja voi tehdä siihen liittyvällä asialla tai aivan jollain muulla tavalla kuten Satu kuvailee kirjassa.

Ehkä olen liiankin realistinen ja turvallisuushakuinen, mutta en oikeastaan edes haluaisi yrittää tehdä omasta intohimostani työtä. Ja entä jos siinä onnistuisinkin? Jos siitä tulisi työtä, olisiko se sitten kuitenkaan sitä, mistä tässä oli kyse: unelmaduunia?

Ehkäpä onkin hyvä pitää intohimo ja varsinainen työ toisistaan erossa? Se voi silti olla jotain josta pitää.

3. Unelmaduuni

Vasta kun aloin kirjoittaa tätä postausta, havahduin siihen, että minähän olen nimenomaan tehnyt itselleni työn siitä, mistä pidän. Se vain sattuu olemaan yrittäjyyden sijaan palkkatyötä toisen palveluksessa. Kyseessä ei ole suurin intohimoni, laulaminen, mutta se on silti asia, joka on alkanut vapaa-ajan harrastuksesta ja muuttunut työksi määrätietoisen työn tuloksena.

Innokkaasta mobiilipelaajasta ja Angry Birds -fanista tuli siis pelituottaja Roviolla.

Ensimmäiset kolmetoista (!) vuotta työurallani kipuilin väärillä toimialoilla. Pidin kyllä monista asioista työssäni, mutta vähintään yhtä moni asia tuntui pidemmän päälle väärältä. Olin kuitenkin jo niin syvällä väärällä uralla, että kurssin oikaiseminen tuntui hankalalta. Tiesin, että alaa vaihtamalla joutuisin ottamaan myös uramielessä askeleen alaspäin ja tinkimään palkastani, joten aivan tuosta noin vain en sitä ollut valmis tekemään. En myöskään tuntunut keksivän, mikä työ kiinnostaisi sen enempää. Turhauduin ja ahdistuin.

Kävin työnantajani tarjoamassa uraneuvonnassa, ja pohdimme yhdessä, mitkä ovat ne asiat työssäni, joista pidän ja mitkä ne, joista en pidä.

Ongelmani ei ollut työnantaja, sillä pidin työpaikastani ja kollegoistani. Ongelma ei ollut myöskään IT-hommissa vaan siinä, mitä työni varsinainen sisältö ja sen lopputuotteet olivat. Erityisesti konsulttina en nähnyt oikeastaan koskaan mitään konkreettista, sillä omat tuotokseni olivat lähinnä dokumentteja ja abstrakteja suunnitelmia.

Halusin työhön lisää hauskuutta. Halusin toimialalle, josta olen aidosti kiinnostunut. Halusin työhön, jossa tehdään asioita alusta loppuun. Halusin työhön, jossa tehdään tuotteita tai palveluita kuluttajille. Halusin myös ensimmäistä kertaa ikinä niin sanotusti pöydän toiselle puolelle - siis tekemään asiakastyön sijaan projekteja omalle organisaatiolleni. Lisäksi toivoin, että työni vaatisi edes jonkinlaista luovuutta. Tietysti toivoin, että voisin rakentaa uutta uraa sen kaiken tietämyksen päälle, jota minulla jo oli tietojärjestelmistä, teknologiasta, analytiikasta ja niihin liittyvien projektien hallinnasta.

Nyt jälkikäteen ajateltuna ratkaisu oli naurettavan yksinkertainen: pelituotanto sisältää kaiken sen, mitä edellä kuvasin.

Ainoa ongelma oli vaan se, että minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta pelialalta enkä halunnut aivan harjoittelijanakaan aloittaa. Olin hakenut kerran aiemmin töitä eräästä pelifirmasta, mutta silloin en päässyt edes haastatteluun. Aloin siis seurata säännöllisesti alan työpaikkoja selvittääkseni, millaisia tehtäviä ylipäänsä on tarjolla ja katsellakseni, olisiko avoinna jotain, johon voisin hakea.

Viisi vuotta sitten päätin, että seuraava työpaikkani on Rovio. Pidin kovasti Angry Birdsesista, ja haaveilin, että voisin itsekin päästä tekemään änkkäreitä tai edes jotain järjestelmiä pelien taustalla. Kaupallis-tekninen taustani ja ymmärrykseni IT-projekteista oli tietysti hyvä lähtökohta, ja ajattelin sopivan tehtävän löytymisen olevan vain ajan kysymys. 

Se tehtävä löytyi, kun olin tytön kanssa hoitovapaalla vuonna 2013, ja myöhemmin samana vuonna aloitin teknisenä projektipäällikkönä Rovion pilvipalveluyksikössä. Tehtävä oli teknisempi kuin mistä olin varsinaisesti kiinnostunut, mutta se oli hyvä paikka aloittaa ja tutustua sekä firmaan että toimialaan.

Pelituottajan tehtävät tuntuivat vielä silloinkin hyvin kaukaisilta, mutta pääsin seuraavan vuoden aikana vetämään useamman pelin lanseerauksia ja tutustumaan sitä kautta pelien tuotantoon. Näissä hommissa minusta tuli puolivahingossa myös uuden Angry Birds -pelin tuottaja, ja myöhemmin minua pyydettiin siirtymään virallisesti tuottajan tehtäviin kyseisestä tuotannosta vastuussa olevaan studioon.

Sittemmin olen työskennellyt kolmen vanhemman Angry Birds -pelin jatkokehityksen parissa ja nyt olen sopinut alustavasti aloittavani jonkin uuden pelin tuottajana, kun palaan hoitovapaaltani huhtikuussa.

Jos nyt silmäilen uudelleen listaa asioista, joita toivoin työltäni silloin, kun vanhat työt ahdistivat, voin iloisesti todeta pelituottajan pestin täyttävän kaikki toiveeni. Tuottajana pääsen vielä olemaan tekemisissä joka ikisen pelituotantoon liittyvän osa-alueen kanssa ja pystyn hyödyntämään työssäni kaikkea sitä, mitä olen opiskellut ja tehnyt aiemmissa työpaikoissani.

Olenko siis unelmaduunissani? Taidan olla. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, mutta kuka tietää, missä olen kymmenen tai viidentoista vuoden päästä.

* * *

Vaikka Satun ja Hannen kirjan lähtökohta olikin palkkatyön jättäminen ja yrittäjäksi ryhtyminen, omasta harrastuksesta voi todistettavasti tehdä työn myös jonkun toisen palveluksessa. Sekin vaatii rohkeutta, pitkäjänteisyyttä ja jonkin verran hyvää tuuria. 

Ja vaikka oma uratarinani on hieman toisenlainen kuin Satun ja Hannen kirjassaan kuvailemat, minun on helppo yhtyä tähän kehotukseen:

"Tee itsellesi työ siitä mistä pidät." 

On paljon hauskempi tehdä töitä, kun töihin on kiva lähteä ja kun omista töistä voi kertoa muille ylpeydellä.

 

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Viime viikon ja viikonlopun suurin edustustehtävä oli tietysti Rouvan osallistuminen Kirjamessuille Gastronaatti II:n ja kirjan kustantaneen No Tofu Publishingin kanssa.

Rouva oli messuilla peräti kolmena päivänä No Tofu Publishingin pisteellä, puhui torstaina Suomalaisen Kirjakaupan lavalla ja kokkasi vielä sunnuntaina ruokamessujen näytöskeittiössä.

Itse kävin messuilla lasten kanssa torstaina ja lauantaina, mutta heidän puolestaan messut oli jo nähty näinä päivinä, joten sunnuntain jätimme väliin. 

Olin itse asiassa enimmäistä kertaa Kirjamessuilla, ja tapahtuma oli erittäin positiivinen kokemus. Messukeskuksessa oli kiva kuhina, ja kirjoja oli kiva hipelöidä.

Ostin muutaman lastenkirjan kotiin ja lahjaksi, ja löysin lisäksi tytölle piirustus- ja maalausvälineitä. Olisin voinut ostaa isommankin kasan kivoja lastenkirjoja, mutta yritin hillitä itseni.

Yksi messujen suurista hiteistä oli Mauri Kunnaksen uusi Koiramäen Suomen historia (Otava), joka löytyy nyt meilläkin joulupaketista.

Laura Ruohosen kirjoittama ja Erika Kallasmaan kuvittama Tippukivitapaus (Otava) lähti myös mukaani, ja sitä aloimme jo lukea. Se on jatkoa hurmaaville Allakka Pullakalle ja Yökyöpeleille, ja se on tulossa Kansallisteatteriin musikaalina nyt marraskuussa!

Kummipoika saa joulupakettiin Timo Parvelan ja Björn Sortlandin supersuositun Kepler 62 -sarjan uusimman, kuudennen osan (WSOY).

Pienin kummipoika saa puolestaan Kunnaksen Koirien kalevalan, josta olemme itse pitäneet kovasti.

Lauantaina ehdimme käydä vielä päivän päätteeksi ruokamessujen puolella syömässä illallista: Jyrki Sukulan reseptillä tehtyä parmesaanirisottoa, parmesaanikiekossa hämmennettyä pasta bolognesea ja Street Gastron possusandwichin. Erinomaisia valintoja kaikki!

Ostinpa parmesaania vielä mukaanikin. 

Messut olivat myös ilmeisen onnistuneet. Kuulin sekä kävijämäärän että myynnin kasvaneen viime vuodesta, ja myös Gastronaatti II:n kustantajat Hanna Gullichsen ja Joonas Laurila olivat erittäin tyytyväisiä messuihin. Kirjaamme myytin hienosti, ja Rouva sai kirjoittaa niihin omistuskirjoituksia enemmän kuin kuvittelimmekaan!

Kirjat - sekä meidän että muut No Tofun teokset - olivat todella edukseen ja kauniisti esillä tässä olohuonemaisessa kirjakaupassa. Ei ihmekään, että kauppa kävi!

Rouva ihasteli, miten huikeaa oli, että niin moni tuli tapaamaan häntä, juttelemaan ja varta vasten ostamaan kirjaa. Useat kertoivat jo leiponeensa Gastronaatin ohjeella tehtyä omenapiirakkaa ja monet kertoivat lukeneensa myös edellisen kirjan.

Sunnuntain näytöskeittiössä hän leipoi samaista piirakkaa. Näytöksen juonsi Teresa Välimäki, ja järjestelyt olivat kaikin puolin huippuhienot. Rouva oli hyvin otettu, kun Teresa kertoi yleisölle, että vaikka hänelle monet ruoka-asiat ovat tulleet tutuksi vuosien mittaan, kirja tarjosi myös hänelle paljon uutta ja täysin uuden lähestymistavan ruoanlaittoon!

Kiitokset vielä Hannalle ja Joonakselle kaikesta, ja onnittelut hienoista messuista! Olen niin iloinen, että ne olivat näin onnistuneet!

Ja tänään Rouva onkin sitten puhumassa Radio Helsingin Ruokatunnin suorassa lähetyksessä klo 18 - 19.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tällä viikolla ja tänä viikonloppuna on edustettu oikein urakalla.

Perjantaina osallistuimme Rouvan kanssa A-lehtien järjestämään The Blog Awards Finland 2017 -gaalaan, joissa palkittiin somevaikuttajia useammassa kategoriassa.

Pääasia olivat kuitenkin hyvät bileet, mahdollisuus tavata paljon tuttuja tyyppejä sekä se, että joku muu laittoi lapset nukkumaan.

Juhlista mieleen jäivät erityisesti nämä asiat

  • Rouvan kaunis mekko ja jälleen kerran ikuistamatta jäänyt lettikampaus
  • 11-vuotta vanha musta pukuni, joka sopi edelleen ja jossa edustin myös viime vuonna. Kukaan tuskin sitä huomasi
  • Vaikeus saada taksia menomatkalle
  • Inkivääri-Stolichnaya-kolpakot
  • Tuomariston puheenjohtajan, Anni Lintulan, höyhenpaita
  • Buffet-pöytä ja sen miniburgerit. Söin kaikkea kahdesti
  • Jälkiruokana tarjottu omenagalette. (Tietenkään Rouvan some-omenapiirakkaa ei voita mikään)
  • Glitter-kasvomaalaukset ja -parrat. En ottanut itse
  • Se, että (30-vuotias) Juliaihminen pitää minua vain muutaman vuoden itseään vanhempana
  • Puolialastomat Scandal-miehet (joku parfyymi?)
  • Joko mainitsin Stolichnaya-kolpakot?
  • Ilta meni jälleen aivan liian nopeasti, ja kaikkien tuttujen kanssa ei ehtinyt edes jutella!

Oikeastaan halusin vain jakaa nämä kuvat, joissa näytän kerrankin edustavalta. 

Tässä kuvassa on mukana myös kaksi ystäväämme, Hanna Reinikainen (vasemmalla) ja Kasvihormoni-blogia kirjoittava Sini Kuha

Rouvan edustushommat jatkuivat lauantaina Kirjamessuilla. Palataan niihin seuraavassa osassa.

 

Kuvat: Kirsi Tuura / A-lehdet

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Viitaten viime päivinä somessa ja lehdissä velloneeseen keskusteluun bisnespukeutumisesta jaan uudelleen tämän aiheeseen liittyvän kuvan vuoden takaa. 

Tässä viitataan siis Jani Niipolan ja Minna Kiistalan kirjaan suomalaisesta bisnespukeutumisesta ja Helsingin Sanomien haastatteluun, jossa he kertoivat hyvin kärjistetysti ja kärkevästi, mikä suomalaisessa työpaikkapukeutumisessa on pielessä ja miten sitä pitäisi muuttaa.

Nyt kun olen lukenut useamman vastineen ja kommentin alkuperäiseen juttuun, en oikeastaan enää tiedä, mikä on ongelma ja missä suomalaisten pukeutuminen on niin pahasti pielessä. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että pukeutuminen on muuttunut rennommaksi koska työtehtävät ovat muuttuneet ja asiantuntijatyö lisääntynyt ja että tietyillä aloilla ja tietyissä paikoissa odotetaan edelleen muodollisempaa pukeutumista.

Oma suhtautumiseni vaatteisiin on kaksijakoinen. Toisaalta haluaisin pukeutua paremmin mutta käytännössä en jaksa. En jaksa käydä vaateostoksilla enkä käyttää viittä sekuntia pidempää vaatteiden valintaan aamulla. Suoraan sanoen jopa inhoan vaatteiden etsimistä ja ostamista, ja siksikään tässä blogissa ei asukuvia nähdä.

Vaikka tyttäreni silmissä käytänkin siis aina samoja vaatteita, käytännössä ne ovat usein vain samankaltaisia: siniset farkut ja kauluksellinen pikeepaita. Viileämmällä ilmalla neule, college tai pitkähihainen puuvillapaita. Lisäksi työpisteelläni odottaa kolme työhupparia, joista valita. 

Toisaalta voisin hyvin käyttää samoja vaatteita joka päivä, jos niitä ei tarvitsisi välillä pestä.

Nykyinen työpaikkani ja koko pelitoimiala on tietysti ääriesimerkki rennosta pukeutumisesta. Monet kulkevat päivästä toiseen huppareissa ja verkkareissa, mutta kyllä kollegoissani on niitäkin, jotka napittavat joka päivä kauluspaidan päälleen.

Kun on kerran valinnut jonkin tyylin, sitä on vaikea muuttaa. Nyt kun itse olen jo profiloitunut farkut + pikeepaita -tyypiksi, olisi hyvin outoa ilmestyä töihin jonain päivänä pukeutuneena suoriin housuihin, kauluspaitaan ja slipoveriin. Huppari on myös oikeastaan koko toimialan tunnusmerkki, ja jopa työpaikkamme vartijoilla on viranomaisen hyväksymät Vartija-merkillä varustetut hupparinsa.

Koska työpukeutuminen on yrityskulttuuriin liittyvä asia, sen muotouduttua tietynlaiseksi sitä on vielä vaikeampi muuttaa kuin henkilökohtaista tyyliä. Asianajajan tai pankkiirin ei ehkä oleteta edelleenkään saapuvan töihin farkuissa, mutta epämuodollisempaa pukeutumiskoodia noudattavilla työpaikoilla katsottaisiin aivan yhtä pitkään, jos joku tulisikin töihin pikkutakissa tai kynähameessa. Tai itse asiassa siitä vitsailtaisiin: "Oletko käynyt työhaastattelussa?" Aika kaukaiselta tuntuisi myös ajatus, että työnantaja antaisi koko firmalle ohjeen korjata vaatetusta. Olen kyllä kuullut joskus näinkin tapahtuneen.

Olen kuullut myös urbaanin legendan rahoitusalalta. Kun työntekijä saapui eräänä päivänä töihin mustan puvun sijaan sinisessä puvussa, häneltä kyseltiin: "Onko tänään joku Linnanmäki-päivä?"

Työvaatetusta voi pitää univormuna, joka helpottaa pukeutumista. Kun pukukoodi on tiukka, ei ole epäselvää, miten pitää pukeutua. Pahinta ja vaikeinta on mielestäni "business casual", eli pitäisi olla rento muttei liian rento. Tämä oli useimmiten pukukoodi myös edellisessä työpaikassani liikeenjohdon konsulttina.

Silloin pidin periaatteena, että uusille asiakkaille ja ensimmäisiin tapaamisiin mentiin puvussa (musta rahoitusalalle, harmaa/ruskea muualle) ja tämän jälkeen vaatetusta sovitettiin toimeksiannon ja asiakkaan mukaan. Jos asiakkaan tiloissa työskenneltiin pitkiä aikoja ja täysipäiväisesti, mentiin rennompaan suuntaan, ja joissain toimeksiannoissa oli OK olla jopa farkuissa. Kauluspaita oli kuitenkin aina oltava, toisaalta kravatti olisi ollut useimmiten liioittelua. Ei sitä kukaan niin sanonut, mutta silti sitä noudatin. Kauluspaidan päällä saattoi sitten olla neule. Omalla toimistolla pukua ei oletettu käytettävän.

Jätin nämä hommat neljä vuotta sitten, ja viime vuonna päätin heittää ison kasan kauluspaitoja, toisen läjän kravatteja ja pari pukua kierrätykseen. En jäänyt kaipaamaan niitä.

Mitä taas tulee nykyiseen pukeutumiseeni: voisin kyllä skarpata sen suhteen vähän, kun taas palaan töihin. Mutta tiedän onneksi myös, että voin edelleen kulkea farkuissa ja hupparissa kuten tähänkin asti ja keskittyä omien töideni tekemiseen tietäen, että ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta, millaisissa vaatteissa liikun sen enempää kuin minua heidän vaatetuksensa.

Se on aika mukavaa ja vapauttavaa.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Tukes

Joululahjaostokset alkavat taas olla ajankohtaisia, ja monissa perheissä varmasti pohditaan, millaisia leluja paketteihin käärittäisiin tänä vuonna. 

Lahjatoiveita ja lelukauppojen hyllyjä silmäillessä ei tule välttämättä kuitenkaan ajateltua, kuinka turvallisia lelut ovat käyttäjilleen ja millaisia vaaroja leluissa ylipäänsä on.

On ilmiselvää, että 1-vuotiaalle ei osteta pikkulegoja tai muita alle 3-vuotiailta kiellettyjä ja pieniä osia sisältäviä leluja, mutta mahdollisia vaaratekijöitä on muitakin.

Kävimme Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin ylitarkastaja Anja Merenkiven kanssa tarkastelemassa yhden lelukaupan valikoimaa, tutustuimme esimerkinomaisesti joihinkin leluihin ja mietimme, mihin vaaratekijöihin Tukes kiinnittää huomiota tuotevalvonnassaan.

Valitsimme myös yhden tuotteen, joka lähetettiin tarkempiin laboratoriotesteihin. Katso tämä video, niin kuulet lisää lelujen vaaratekijöistä ja saat myös selville, mikä tuote valikoitui mukaan pistokokeeseemme! Tuloksiin palaamme joulukuun puolessa välissä.

Tukes ei suinkaan testaa jokaista lelukauppojen hyllyllä olevaa lelua, vaan valvonta perustuu reklamaatioihin, valvontaprojekteihin ja pistokokeisiin. Tukes pyrkii kohdentamaan valvontaa mahdollisimman vaarallisiin leluihin ja seuraamaan, millaisia uudenlaisia leluja markkinoille tulee.

Erityisiä huolenaiheita ovat:

  • Kestävyys: alle 3-vuotiaille tarkoitettujen lelujen on kestettävä kovaa käsittelyä, sillä rikkoutuminen aiheuttaa tukehtumisvaaran
  • Nappiparistot: paristokäyttöisten lelujen nappiparistot aiheuttavat vakavia vaurioita nieltynä. Paristokotelo ei saa olla helposti avattavissa, ja siinä olisi mielellään oltava ruuvikiinnitys
  • Rooliasujen syttyvyys: keinokuituiset vaatteet saattavat leimahtaa osuessaan liekkiin
  • Rooliasujen pääntien nauhat: Lasten rooliasuissa ei saa olla nauhakiinnitystä kuristumisvaaran vuoksi. Tarrakiinnitys on turvallisempi
  • Kuulovauriot: Testaa ääntä pitävien ja erityisesti korvan lähellä pidettävien lelujen äänenvoimakkuus aina itse
  • Kemikaalit: Kemiakaaleja ei voi nähdä, tuntea tai usein edes haistaa. Ne voidaan tunnistaa vain laboratoriokokein
  • Silmävammat: Leikkiaseiden ammukset voivat vaurioittaa silmää, jos niden liike-energia on liian suuri ja kärki terävä.

Pyssyleikeistä minulla on kyllä muutenkin mielipiteeni, ja voin luvata, että talouteemme ei tulla hankkimaan ainoatakaan leikkiasetta, vaikka sellaisia toivottaisiin.

Itse jättäisin kauppojen hyllyihin myös kaikki pehmolelut, joiden muoviset nappisilmät tai nenät tuntuvat olevan heikosti kiinni. Ommeltu kangas on aina parempi vaihtoehto.

Tukes valvoo Suomen markkinoilla olevia tuotteita ja Tulli kolmansista maista markkinoille tulevia leluja.

Valmistaja on toki viime kädessä vastuussa tuotteistaan, mutta koska kaikkia leluja ei ole kuitenkaan testattu ja tarkastettu muun kuin valmistajan toimesta, vanhempien on hyvä olla tietoisia, mitä vaaratekijöitä niissä on.

Tukesilla ei ole toimivaltaa Suomen ulkopuolella sijaitseviin toimijoihin, mikä on hyvä tietää, jos tilaa tuotteita verkkokaupoista. Edes suomenkieliset sivut, suomenkielinen asiaskaspalvelu ja .fi-loppuinen verkko-osoite eivät tarkoita, että toimijalla olisi toimintoja Suomessa. Mikäli tuotteessa on jonkinlainen tavaran virhe, ei niinkään turvallisuuspuute, neuvontaa saa Kilpailu- ja kuluttajavirastosta.

Kun ostat lelua, tarkista vähintään että tuotteessa tai sen pakkauksessa on CE-merkintä, valmistajan ja maahantuojan nimi sekä osoite ja tarvittavat varoitukset ja käyttöohjeet suomeksi ja ruotsiksi. Tietojen puuttuminen voi kertoa siitä, ettei lelun valmistaja tai maahantuoja tunne tälle asetettuja velvollisuuksia lelujen turvallisuudesta. Jos pakollisia tietoja puuttuu, voi myös turvallisuudessa olla puutteita ja tuotteen ostamisessa kannattaa käyttää harkintaa.

Lue vielä täältä Tukesin muistilista turvallisen lelun hankintaan: verkkolehti.tukes.fi/muistilista-turvallisen-lelun-ostamiseen.

 

Kuvissa näkyviä ja videolla tarkasteltuja tuotteita EI ole todettu vaarallisiksi. 
Niihin tutustuttiin mahdollisten vaaratekijöiden tunnistamiseksi esimerkinomaisesti.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin Sanomien Katja Bäcksbacka teki viime torstain Ruokatorstaihin arvion Gastronaatti II:sta. Arvio oli niin hienoa luettavaa, että ruokakirjan tekijät eivät voisi parempaa toivoa.

"Suosittelen kirjaa jokaiselle arkikiireiden kanssa painivalle ruuanlaittajalle."

"Kirjoittaja perustelee valinnat herkullisesti ja omakohtaisesti. Rakkaus ruuanlaittoon välittyy kivasti lukijalle."

"Omenapiirakan reseptiä kirjoittaja on ylistänyt muun muassa sosiaalisessa mediassa. (...) Resepti on ansainnut kaiken saamansa somesuitsutuksen."

"Toinen kirjan resepti, lammas-kaalikääryleet, herätti kiinnostukseni erikoisella niksillään. Kirjoittaja ei keitä kaalia saadakseen lehdet irti toisistaan vaan laittaa kaalin kokonaisena pakastimeen! (...) Niksi toimi täydellisesti. (...) Kääryleet onnistuivat erinomaisesti. "

Helsingin Sanomat 19.10.2017

Upeaa luettavaa!

Kirjasta on tulvinut niin paljon positiivista palautetta ja ihastuneita viestejä, että se suorastaan hämmentää. Kiitos kaikille, jotka olette niitä laittaneet! Ja jos kirja on vielä tilaamatta, sitä löytää mm. täältä.

Koska kirjan omenapiirakasta on tullut pieni someilmiö ja myös HS kehuu sitä kaiken saamansa somesuitsutuksen arvoiseksi, jaan piirakan reseptin nyt täällä! Eräskin Rouvan tuttu kertoi, että hän oli juuri tehnyt tätä piirakkaa ja mennyt ystävälleen kylään, jossa pöydässä oli odottanut samainen piirakka!

Saat sen sillä ehdolla, että jaat omat omenapiirakkakuvasi Instagramissa tageilla #gastronaatti2 ja @satu_koivisto :)

Ja hei, Rouva on muuten tällä viikolla myös Helsingin Kirjamessuilla

  • to 26.10.2017 klo 15 - 15:30 Suomalaisen kirjakaupan osaston lavalla
  • la 28.10.2017 klo 15 - 18 No Tofu Publishingin pisteellä sekä
  • su 29.10.2017 klo 15:30 - 16:00 Näytöskeittiössä.

Häntä kuulee lisäksi Radio Helsingin Ruokatunnissa ma 30.10.2017 klo 18 - 19. Tule tapaamaan häntä messuille ja kuuntele Ruokatunti joko suorana tai podcastina.

"Tämä on maailmankaikkeuden ihanin omenapiirakka, jonka mehevän, vähän karamellisoituneen pohjataikinan salaisuus on pieni määrä mantelijauhoa ja pinnalle ripoteltu sokeri. Tee piirakka pienehkössä vuoassa, jotta pohjasta tulee paksu ja mehevä (oma vuokani on 24 x 29 cm).

Minusta on hirveän vaikea antaa yhdellekään ruoalle lupausta siitä, kuinka monta se ruokkii, mutta tämän kanssa se on erityisen hankalaa. Sanoisin, että tämä piirakka voi hyvin ruokkia jopa kymmenen hyväkäytöksistä, oikeasta ruoasta tarpeeksi kylläistä ihmistä, jos seurana on pikkuisen jäätelöä. Mutta joskus me ahmatit syömme sen kolmeen pekkaan illan aikana."

Omenapiirakka

Ainekset

Pohja

  • 200 g pehmeää voita
  • 2 1/2 dl sokeria
  • 2 kananmunaa
  • 1 1⁄2 tl leivinjauhetta
  • 1 tl kardemummaa
  • 3 dl vehnäjauhoja
  • 1 dl mantelijauhoja

Päälle

  • n. 10 kirpeää omenaa (11⁄4 l lohkoja)
  • 1 rkl sokeria
  • 1 tl kanelia

Valmistaminen

  1. Vaahdota voi ja sokeri sähkövatkaimella kulhossa. Lisää kananmunat yksitellen ja vaahdota tasaiseksi.
  2. Sekoita leivinjauhe, kardemumma, vehnäjauhot ja mantelijauhot toisessa kulhossa. Lisää jauhot muutamassa erässä ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi. Levitä taikina uunivuokaan tai hyvin pienelle uunipellille leivinpaperin päälle.
  3. Pese ja kuivaa omenat. Leikkaa omenat neljään lohkoon ja poista kota, kotimaisia ei tarvitse kuoria. Lado omenaviipaleet tiiviisti taikinan päälle. sekoita sokeri ja kaneli pienessä kipossa ja ripottele omenalohkojen päälle.
  4. Paista piirakkaa 200-asteisen uunin keskitasolla noin 30 minuuttia, kunnes se ruskettuu kevyesti. Itse otan piirakan uunista himpun verran raakana, mielestäni se on sellaisena kaikkein ihaninta. Kehotan taistelemaan ”vielä ihan vähän” -ajatusta vastaan.

Nauti piirakka sellaisenaan, jäätelön kanssa tai turkkilaisesta jogurtista, sokerista ja vaniljajauheesta sekoitettavan jogurttikastikkeen kera.

Share

Pages