Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin ehdottomasti kiinnostavin ravintolauutuus on Ravintola Nolla, joka avautui kaksi viikkoa sitten Liisankadulle Kruununhakaan. Saatat muistaa, miten kirjoitin Nollan popup-ravintolasta vuosi sitten: "Hävikitön Ravintola Nolla, tästä kuulemme vielä!"

Nyt on sen aika, ja voi pojat!

Nollan takana on kolmen kokin tiimi, jonka ansioluettelo on vaikuttava. Portugalissa syntynyt Carlos Henriques on työskennellyt mm. Chez Dominiquessa ja Olossa, Serbiasta lähtöisin oleva Luka Balac Olossa, A21:ssa, Emossa, Hoshitossa ja Kuurnassa ja Espanjasta Suomeen muuttanut Albert Franch Sunyer Chez Dominiquessa, Olossa ja Grönissä.

Ravintola etsi pysyviä tiloja useita kuukausia, kunnes sopiva tila löytyi Svenska Klubbenin vierestä Liisankadun Pohjoisrannan puoleisesta päästä. Samoissa tiloissa on toiminut aiemmin mm. ravintola Bakfickan ja viimeisimpänä ravintola Kruna.

Kävimme ravintolassa keskiviikkona, jolloin se oli ollut auki vasta seitsemänä iltana. Illallinen oli samalla oma syntymäpäivän juhlaillalliseni.

Houkuttelimme mukaamme kulinaristina tunnetun Natan, jonka oma syntymäpäivä on myös lähipäivinä. Kippis siis pyöreille ja yhteisille 70-vuotisjuhlille!

Nollasta ei voi kirjoittaa mainitsematta ravintolan takana olevaa ideologiaa, joka on hyvin poikkeuksellinen. Odotapas siis vielä hetkinen, pääsen ruokiin vasta hieman alempana.

Ravintolan tavoite on olla hävikitön. Siinä missä tavallinen keskivertoravintola tuottaa jätettä noin 70 tonnia vuodessa, Nolla pyrkii nollaan. Käytännössä jotain sekajätettä syntyy heiltäkin väistämättä, mutta kuulimme sen olevan tällä hetkellä noin 20 kg kuukaudessa eli 240 kg vuodessa.

Miten se sitten on mahdollista?

Ensinnäkin ravintola ei osta mitään raaka-aineita kertakäyttöisissä muovipakkauksissa, eikä pakkauksissa saa olla käytetty myöskään kertakäyttöisiä osia. Toisekseen Nolla kompostoi itse biojätteensä. Harvassa ravintolassa halutaan esitellä jätehuonetta puhumattakaan siitä, että asiakkaat haluaisivat siihen tutustua, mutta Nollassa kannattaa kurkata kompostihuoneeseen. Omistajat myös näyttävät sitä mielellään, ja se sijaitsee suoraan ruokasalin vieressä.

Tässä Luka Balac kertoo, miten heidän superkompostorinsa polttaa biojätteet mullaksi vuorokaudessa! Kone syö myös viinipullojen korkit, mutta niiden maatumiseen menee viisi päivää. Kompostoriin laitetaan myös pahvit, voipaperit ja muut hajoavat materiaalit. Lopputulos on puhdasta multaa, joka palautetaan niille tiloille, joista raaka-aineita ostetaan.

Lähtökohdat kuulostavat siis upeilta ja hyvin pitkälle harkituilta, ja nyt päästään siihen ruokaan.

Kun tehdään fine dining -ravintolaa, ideologia on tärkeä, mutta itse ruoka on tärkeämpi. Vaikka olisi kuinka kauniit ajatukset, ruoan taso on se, joka lopulta määrittelee, onnistuuko ravintola vakuuttamaan asiakkaat.

Kun kävimme vuosi sitten Nollan popupissa, hävikittömyyttä ja hävikkiraaka-aineiden käyttämistä ruoissa korostettiin aika lailla, joten odotin hieman jännittyneenä, millainen kokemus uudessa ravintolassa syöminen olisi. Ei kai vain ideologiaa hierottaisi liian kovaa päin naamaa? Muistaisinko lähtiessäni päällimmäisenä jonkin ihastuttavan ruoka-annoksen vai maailman hienoimman kompostorin?

Ei epäilystäkään: upean ideologian kruunasi vielä upeampi illallinen, joka oli raikas ja yllättävä, ja jokaisen annoksen kohdalla oli jokin wau-efekti. En yksinkertaisesti muista, milloin olisin ollut yhtä vaikuttunut jonkin ravintolan ruoista.

Ruoissa yhdistyvät omistajien portugalilaiset, espanjalaiset ja serbialaiset ruokaperinteet ja suomalaiset luomuraaka-aineet. Illalliselle voi valita joko kolmen tai viiden ruokalajin maistelumenun hintaan 45 € tai 59€. Juomapaketteja saa alkoholittomina ja alkoholillisina, ja esimerkiksi viiden lasillisen alkoholillinen juomapaketti maksaa 40 €.

Söimme tällä illallisella koko listan läpi ja otimme jokaiselle annokselle suositusjuomat.

Alkuun tarjottiin haukea, naurista ja kermaa. Se oli raikas ceviche-tyyppinen kermakakkunen, jossa oli sisällä raakaa haukea ja omenakuutioita, ja se oli päällystetty ohuilla naurissiivuilla. Erittäin vahva aloitus!

Toinen alkuruoka oli vohveli, osterivinokasta ja mangulicaa (serbialaista possua). Erinomainen annos, hapantaikinaan tehty vohveli oli ihastuttavan rapsakka ja kokonaisuus hyvin maukas.

Peuraa, punajuurta ja punaherukkaa oli parhaita tartareita, joita olen koskaan syönyt. Jopa omien sanojensa mukaan hieman liian monta tartaria syönyt Nata oli annoksesta hyvin vaikuttunut.  Peuranliha oli saanut kaverikseen punajuurikastikkeen ja raikkaita punaherukoita, ja annoksessa oli hienoinen savun aromi. Törkeän hyvää!

Itse huokailin ihastuksesta tämän pääruoan ääressä. Madetta, perunaa ja mesiangervoa. Täydellisen kypsyinen paistettu made, paistetut perunat ja ehkä paras voikastike, jota olen koskaan maistanut. Made syödään usein keittona, mutta oli todella hauskaa saada sitä näin paistettuna. Tätä haluaisin heti uudelleen!

Menun viimeinen wau oli jälkiruoka: juuriselleriä ja olutmäskiä. Selleri tarjoiltiin jäätelönä! Vaikka sellerin maku oli voimakas ja selkeä, en olisi ikinä arvannut, mistä jäätelö on tehty, jos en olisi sitä tiennyt. Maku oli täyteläinen ja jopa pähkinäinen. Jäätelö, karamellikastike, pienet kakkupalaset ja olutmäski muodostivat mielenkiintoisen kokonaisuuden, ja viimeistään tässä vaiheessa olin jo unohtanut, että olemme syömässä hävikittömässä ravintolassa.

Söimme yksinkertaisesti ravintolassa, jossa jokainen annos oli edellistä parempi ja kokonaisuus oli sekä mielenkiintoinen, yllättävä että tasapainoinen. Hävikittömyys ei itse asiassa näkynyt ravintolassa lainkaan eikä sitä alleviivattu muutenkaan, mitä nyt itse kyselimme omistajilta asiasta. Kun vielä henkilökuntakin oli hyvin välitöntä ja palvelu lämmintä, oltiin aika lähellä täydellisyyttä.

Lähes täydellisessä illallisessa oli vain yksi miinus: jälkiruoan kanssa tarjottu viini oli makealle annokselle liian kuiva. Omistajat olivatkin havainneet saman, ja viini oli vaihtumassa seuraavana iltana toiseen. Tulipa siis vahvistettua heidän käsityksensä asiasta.

Menun ulkopuolelta oli mahdollisuus tilata vielä juustoannos.

Goudaa, maa-artisokkaa ja kahvia oli hauska rapea leipä, jonka päällä oli Helsingin meijeriliikkeen Jätkäsaari-juustoa. Annoksen kanssa tarjottiin makea viinistä ja grappasta sekoitettu juoma, jonka nimen jo unohdin. Se oli todella onnistunut lopetus illalliselle.

Upeaa! Kuten otsikossakin lukee, Nolla kiilaa kertaheitolla kaupungin parhaiden ravintoloiden joukkoon, ja voin suositella sitä lämpimästi ja varauksetta kaikille. Varaa pöytäsi ennen kuin tulee tungosta! Ravintolaan voi tulla myös lasilliselle ja ottaa pientä naposteltavaa baaritiskillä, jos pitkän kaavan illallinen tuntuu liian raskaalta.

Onnea Nollalle, ja seuraavaan kertaan!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Kikkoman

Ei, se ei ole kanaa, se on kukkakaalia. Se ei ole siis kanaa, se on kukkakaalia.

Tyttäreni oli vaikea ymmärtää, miten näin paljon kanaa muistuttava ruoka ei ole kanaa, ja hän ihasteli vielä moneen kertaan, miten ihanaa tämä kana onkaan

Ehkä hän vain juksutti isiä, mutta erittäin herkulliset näistä kukkakaaliwingseistä kyllä tuli. Pieniin sormiin ja suuhun sopivat palaset houkuttelivat myös lapsen napsimaan niitä suuhunsa urakalla. Hän myös kuuli, että kyseessä on kukkaali-Winxit, mikä lisäsi omalta osaltaan kiinnostusta tätä ruokaa kohtaan. (Winx Club on eräs hänen lempianimaatiosarjoistaan.)

Ruokapöydässämme nähdään uunissa paahdettuja kukkakaaleja hyvin usein ja hyvin monin tavoin maustettuna. Muutama viikko sitten Rouva pyöritteli jälleen kukkakaalit ennen paahtamista karkeassa sinapissa, ja jäimme miettimään, voisiko samaa ideaa käyttää myös kukkakaaliwingsien tekoon.

Internetissä on jo jonkin aikaa kiertänyt erilaisia kukkakaaliwingsien reseptejä. Niissä kukkakaalit leivitetään ensin vesi-vehnäjauhoseoksella, ja sen jälkeen niiden pintaan sivellään tulinen maustekastike. Tuliset wingsit saattavat kuitenkin olla lapsille liian tulisia, joten kokeilin wingsien tekemistä miedommalla kastikkeella.

Päätin maustaa kukkakaalini Kikkomanin Teriyaki BBQ-Sauce with Honey -kastikkeella ja sekoitin maustekastikkeen suoraan leivitystaikinaan.

Kukkakaaliwingsit

Ainekset

  • 1 pieni kukkakaali

Leivityskastike

  • 1 dl vehnäjauhoja
  • 1 dl Kikkoman Teriyaki BBQ-Sauce with Honey -kastiketta
  • 1/2 dl vettä
  • pieni loraus ruokaöljyä

Voiteluun

  • 50 g voita sulatettuna

Valmistaminen

  1. Pese ja paloittele kukkakaali pieniksi suupaloiksi. (Älä ihmeessä heitä pois vihreitä peitinlehtiä ja kantaa, sillä ne ovat yhtä lailla syötäviä osia, ja voit paahtaa ne erikseen)
  2. Sekoita venhäjauhot, teriyaki-kastike, vesi ja ruokaöljy keskenään tilavassa kulhossa
  3. Laita kukkakaalin palaset kulhoon ja sekoittele, kunnes kukkakaalit ovat joka puolelta leivityskastikkeen peitossa. Laita kukkakaalit uunipelille leivinpaperin päälle
  4. Paista kukkakaaleja 230-asteisen uunin ylätasolla noin 20 - 25 minuuttia, kunnes kuorrute alkaa ruskettua. Käännä kukkakaaleja paistamisen aikana muutaman kerran
  5. Pyörittele paistuneet kukkakaalit voisulassa esimerkiksi syvällä lautasella, laita ne takaisin pellille ja jatka paistamista vielä 10 minuuttia.

Minttudippi

  • 1 prk kermaviiliä
  • pieni kourallinen tuoreita, silputtuja mintunlehtiä
  • ripaus suolaa
  • hieman valkopippuria.

Sekoita kaikki dipin ainekset keskenään.

Nauti kukkakaaliwingsit välittömästi, heti kun ne vaan ovat jäähtyneet hieman. Etukäteen näitä ei kannata valmistaa.

Sana "wingsit" on muuten tietoinen valinta. Tiedän, että vaikkapa Tampereella wingsejä kutsutaan "siiviksi", mutta se sana ei jotenkin lainkaan sovi omaan suuhuni. Ei sillä, että tarvitsisin sanaa juurikaan, sillä en ole suuri kanansiipien suosikki. Ravintolassa ne ovat sotkuista ja vähän rasittavaa syötävää, ja kotona niitä ei tule laitettua, sillä wingsejä saa harvemmin luomuna. Paremmin nämä kukkakaalisiivet minulle toimivat.

"Hei, mitäs täällä on?"

Wingsit olivat niin houkuttelevan näköisiä, että pienempikin napero halusi heti osingoille!

Testasin samoja wingsejä myös Kikkomanin toisella Teriyaki-kastikkeella, jossa on paahdettuja seesaminsiemeniä, mutta tällä hunajaisella kastikkeella maustetut wingsit olivat suosikkejamme. Kikkomanin valikoimissa on myös valkosipulilla maustettu Teriyaki-kastike.

Hunajainen kastike on koostumukseltaan siirappimaisen paksua, joten leivitystaikina tarvitsee myös vettä. Kaksi muuta kastiketta on juoksevampia, ja niiden kanssa vettä ei tarvitse käyttää.

Lisää ideoita löydät Kikkomanin sivuilta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Hei, olen Tommi! Nelikymppinen kahden lapsen isä, bloggaaja ja pelituottaja Helsingistä. Vietän tänään syntymäpäivääni.

Vuoden vaihtuessa on aina tapana katsoa taakseen ja vetää yhteen kulunutta vuotta. Pitäisikö vuosikymmenen vaihtuessa miettiä siis, mitä kaikkea on tullut tehtyä edellisen kymmenen vuoden aikana?

Kolmekymppisenä olen esimerkiksi:

  • Saanut kaksi lasta
  • Vaihtanut kerran työpaikkaa
  • Ostanut toisen asunnon
  • Selvinnyt yhdestä putkiremontista
  • Kirjoittanut kahta blogia
  • Kuvannut kaksi ruokakirjaa
  • Ostanut siirtolapuutarhamökin
  • Lomaillut yhteensä vuoden verran ja käynyt mm. seitsemän kertaa New Yorkissa
  • Laulanut viidessä bändissä ja
  • Ollut kaksi kertaa hoitovapaalla, yhteensä vuoden verran.

Blogeihini olen taltioinut näitä tapahtumia jo seitsemältä vuodelta, joten osa tämänkin blogin lukijoista on ollut mukana suurimmassa osassa yllä luetelluista käänteistä.

Neljäkymmentä vuotta on sen verran pitkä aika, että moni asia ehtii muuttua maailmassa. Muistan lapsuudestani monia asioita, joista 1990- ja 2000-luvuilla syntyneet eivät ole ehkä kuulleetkaan.

Lapsuudessani oli esimerkiksi:

  • VHS-nauhureita ja videokasetteja, joihin nauhoitettin ohjelmia televisiosta
  • C-kasetteja, joihin nauhoitettiin kappaleita radiosta. Kasetteja kopioitiin kaksipesäisellä mankalla
  • Puhelin, jossa oli pyöritettävä reikälevy
  • Nintendon elektroniikkapelejä, joilla pelattiin yhtä ja samaa peliä päivästä toiseen
  • Kaksi tv-kanavaa, ja MTV esitti ohjelmia Ylen kanavilla. (Kolmonen tuli, kun olin ala-asteella. Nelonen aloitti, kun olin jo aikuinen.)
  • Kekkonen presidenttinä. Sitten Koivisto
  • Berliinin muuri ja Neuvostoliitto - muuri hajosi, kun olin ala-asteella, Neuvostoliitto, kun siirryin yläasteelle.

Sen sijaan ei ollut esimerkiksi:

  • Television kaukosäätimiä - muistan, kun ostimme ensimmäisen kaukosäätimellisen Salora-tv:n
  • Kotitietokoneita - Commodore 64:t yleistyivät 1980-luvulla
  • Kännyköitä - ne yleistyivät vasta, kun olin lukiossa
  • WWW:tä - olin yläasteiässä, kun kirjastoon ilmestyi ensimmäiset nettipäätteet. Nettiyhteydet kodeissa yleistyivät vasta, kun olin aikuinen, ja silloinkin ne olivat hitaita modeemiyhteyksiä.

Kun nykyajan lapsille kertoo tästä, se on lähes sama kuin sanoisi, että lapsuudenkodissa ei ollut sähköjä. Vain kymmenen vuotta minua vanhemmat saattavat tosin muistaa sellaisiakin aikoja maaseudulta.

Ei minulla varsinaista ikäkriisiä ole, mutta silti jonkinlainen haikeus siitä, että nuoruus on jo eletty. Nelikymppinen ei ole nuori enää millään tavalla laskettuna. Kolmekymppinen oli riittävän vanha kaikkeen muttei kuitenkaan liian vanha mihinkään. Nelikymppisenä alkaa väistämättä ajatella, ettei joitain asioita voi tehdä enää tässä iässä.

Vietän siis tänään syntymäpäivääni, hyvin pienimuotoisesti perheen kesken tosin. Varasin huomiselle myös juhlaillallisen uudesta ravintola Nollasta, ja ehkäpä sitten kesällä juhlimme Rouvan kanssa syntymäpäiviämme yhteisesti ja isommalla porukalla.

Kippis siis, ja uutta vuosikymmentä kohti!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Minulta kysytään usein kahta asiaa. Toinen kysymys on suositukseni illallispaikaksi, ja siihen olen vastannut jo pari vuotta: "BasBas". Siis Baskeri ja Basso -bistro.

Toinen usein kuulemani kysymys on: "Miten sinne BasBasiin saa oikein tehtyä pöytävarauksen?" Se on hyvä kysymys.

Vaikka joku ehkä kuvitteleekin, että ravaamme BasBasissa alvariinsa, emme ehdi sinne lainkaan riittävän usein. Viime vuonna kävimme ravintolassa vain kaksi kertaa: syntymäpäiväviikollani aika tasan vuosi sitten ja hääpäivänämme elokuussa.

Siksipä Rouva tekstasikin minulle eräänä päivänä töistä: "Hommaa pöytä BasBasista." Sen tein, ja sattumoisin ystävämme Anne kyseli juuri samaan aikaan, nähtäisiinkö jonain päivänä, joten houkuttelin hänetkin mukaan ravintolaan. Ei tarvinnut kahdesti houkutella. Pöydän saaminen ei kuitenkaan ollut mikään itsestäänselvyys.

BasBasin pöytävaraukset saa tehtyä online-systeemin kautta. Pöytävarauksia voi tehdä korkeintaan kuukauden päähän, ja uusi päivä avautuu järjestelmään aina keskiyöllä. Jos siis haluaa varauksen juuri kaikkein suosituimpaan aikaan tiettynä päivänä, varaus on tehtävä tasan kuukautta aiemmin klo 00:00. Ravintola on avoinna vain tiistaista perjantaihin ja se on hyvin, hyvin suosittu, joten pöydät täyttyvät nopeasti. Asiaa ei helpota sekään, että ravintola sijoittui hiljattain Suomen parhaiden ravintoloiden äänestyksessä sijalle kolme. Onnea siitä!

Myöhäisiin ilta-aikoihin tilaa on käytännössä aina, ja hyvin aikaisia klo 16:n ja 16:30:n aikojakin löytyy usein. Me käytämme jälkimmäisiä jo ihan lastenkin vuoksi. Jos vain työt sen sallivat, lasten kanssa on mukavaa mennä syömään näin aikaisin, jolloin kotiin ehtii juuri ajoissa nukkumaanmenoaikaan mennessä. Silti, kun katselin pöytävarausta, klo 16:n tai 16:30:n aikoja oli vapaana enää kahtena päivänä. Onneksi toinen päivistä sopi meille!

Mikä sitten tässä ravintolassa on niin erityistä? Sanoisin, että se lähtee tunnelmasta ja henkilökunnasta: palvelu ravintolassa on lämmintä ja hyvin välitöntä. Kun ruoka on vielä kaikin puolin erinomaista ja hinnoittelu kohdillaan, ei voi paljoa muuta vaatia. Neljän lajin illallinen maksaa 45 euroa, joten se ei todellakaan ole kalleimmasta päästä kaupungissa. Juomiin jokainen voi toki upottaa juuri niin paljon kuin janottaa.

Listalla vakioannoksia ovat burrata-juusto ja tartarpihvi, ja myös flank stake on ollut tarjolla useamman kerran.

Listalta lötyy aina jokin risotto ja pasta. Tällä kertaa tarjolla oli veriappelsiinirisottoa, ja pääsin siis vihdoin maistamaan tätä kehuttua herkkua. Se oli juuri niin törkeän hyvää kuin ajattelinkin.

Paahdettu maa-artisokka, kuha-ceviche ja broccolini olivat niinikään vallan mainioita annoksia.

Erikoisempia annoksia olivat alkuruokien joukossa tarjoitu häränkieli ja grillattu mustekala.

Tyttö olisi toivonut, että tarjolla olisi ollut viiriäisenkoipia, joita hän veti vuosi sitten useamman annoksen, mutta hyvin hänelle maistuivat myös listan tämänkertaiset antimet.

Parasta hänen mielestään oli häränkieli, ja poika mussutti hyvällä ruokahalulla tartarpihviä. 

On hyvä huomioida, että vaikka lapset ovat hyvin tervetulleita BasBasiin, syöttötuoleja ravintolasta ei löydy. Mutta kun varauksen yhteydessä mainitsee, että tulee paikalle rattaiden kanssa, henkilökunta pyrkii järjestämään pöydän, jonka viereen rattaat mahtuvat hyvin.

Jälkiruoiksi tilasimme vielä crème brûléet ja suklaakakut, ja sitten olimme valmiit vyörymään kotiin.

Kiitos jälleen Basbasille! Ei tarvinne sanoa, että tulemme varmasti toistekin!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Disney Pixarin uutuuselokuva Coco on ehtinyt ihastuttaa teattereissa jo parin viikon ajan. Näin elokuvan trailerin tammikuun puolella, ja myönnän etten ollut sen perusteella hirvittävän kiinnostunut leffasta.

Vasta kun luin useamman elokuvaa ja sen tarinaa ylistävän jutun, päätin käydä katsomassa sen tyttäreni kanssa. Hyvä, että kävin, sillä elokuva oli yksi parhaista animaatioista, joita olen koskaan nähnyt.

Tapahtumat sijoittuvat meksikolaiseen Kuolleiden päivän juhlaan, Día de los Muertos. Pienessä Santa Cecilian kaupungissa asuvan Miguel-pojan perhe asettelee kuolleiden sukulaistensa kuvia esille kotialttarille ja sijoittelee kuvien eteen herkkuja ja lahjoja. Miguelin perhe on suutareita monessa polvessa, mutta suvun historiassa on nykypäivää edelleen varjostava suru: Miguelin isoisoäidin isä on jättänyt vaimonsa Imeldan, lähtenyt luomaan uraa muusikkona eikä ole koskaan palannut takaisin.

Siitä lähtien musiikki on ollut kielletty perheessä, ja Miguelin isoäiti suhtautuu edelleen hyvin kielteisesti sekä musiikkiin että muusikoihin. Isoäidin äiti, elokuvan nimihahmo Coco, on hänkin vielä elossa, mutta huonossa kunnossa ja dementoitunut.

Miguelin suurin idoli on jo edesmennyt laulaja Ernesto de la Cruz, ja hän haaveilee muusikon urasta esikuvansa tavoin. Muutaman sattumuksen kautta hän saa selville de la Cruzin olevan hänen kadonnut isoisoisoisänsä ja päätyy varastamaan tämän hautamuistomerkistä de la Cruzin kuuluisan kitaran.

Tämä saa aikaan jotain outoa, ja yhtäkkiä Miguel huomaa näkevänsä hautausmaalla kuolleita ihmisiä, jotka ovat saapuneet juhlimaan kuolleiden päivää, katsomaan eläviä läheisiään ja keräilemään mukaansa kotialttareille jätettyjä herkkuja. Miguel on samalla muuttunut itse näkymättömäksi eläviltä mutta pystyy juttelemaan kuolleiden kanssa.

Hän löytääkin pian omia sukulaisiaan ja päätyy näiden mukana kuolleiden maailmaan. Siellä hän kuulee, miten kuolleiden valokuvat toimivat kuolleille passeina, joiden ansiosta he pääsevät Kuolleiden päivänä katsomaan läheisiään. Jos kukaan ei aseta kuolleen omaisen kuvaa esille, hän ei pääse käymään elävien maailmassa, ja kun viimeinenkin ihminen, joka muistaa kuolleen läheisensä, siirtyy ajasta ikuisuuteen, on ihmisen aika siirtyä kuolleiden maailmasta lopulliseen kuolemaan.

Miguelin on päästävä ennen kuolleiden päivän päättymistä takaisin elävien maailmaan, mutta hänen on saatava siihen siunaus joltain kuolleelta omaiseltaan. Hän ei kuitenkaan suostu ottamaan sitä keneltäkään tapaamistaan sukulaisista, sillä siunaukseen liittyisi ehto: pojan on unohdettava musiikki. Hänen on siis löydettävä kadonnut esi-isänsä de la Cruz, joka voisi antaa siunauksen ilman ehtoja.

Mukaan seikkailuun liittyy elävien maailmasta mukana seurannut meksikonkarvatonkoira Dante ja luurankomies Héctor, joka haluaisi kovasti päästä käymään elävien maailmassa, mutta kukaan ei ole laittanut hänen kuvaansa esille.

Synkästä teemastaan huolimatta elokuva ei ole lainkaan pelottava eikä surullinen. Tai ainakaan kovin surullinen. Kuolleiden maailma on viusaalisesti upea paikka, värikäs ja yksityiskohdiltaan rikas, ja kuolleet ihmiset tekevät siellä samoja asioita kuin elävätkin. Luurangot ja pääkallot on tyylitelty lapsiystävällisiksi, eikä kuolemalla säikytellä tai siihen liitetä sen enempää yliluonnollisia asioita.

Teemana kuolema on kuitenkin sellainen, että parissa kohdassa esitetään asioita, jotka ovat animaatioelokuvassa poikkeuksellisia ja hätkähdyttäviä, mutta niistä en viitsi kertoa enempää, sillä en halua spoilata juonta tätä enempää.

Elokuvassa merkittävässä osassa on tietty musiikki, ja sen takana on sama parivaljakko kuin Frozenin Let It Go -hitissä: Kristen Anderson-Lopez ja Robert Lobez. Let It Go:n tavoin myös Cocon teemalaulu, Remember Me, on Oscar-ehdokkaana. Suomalaiset ääninäyttelijät tekevät myös hienot lauluroolit, mm. Luca Elshout Miguelina ja Waltteri Torikka Ernesto de la Cruzina. 

Parasta on kuitenkin tarina. Se toimii hienosti kaikin mahdollisin tavoin, esittelee kauniilla tavalla meksikolaista kulttuuria, musiikkia ja mytologiaa ja muistuttaa suvun ja läheisten ihmisten tärkeydestä. Se on jännittävä, yllätyksellinen ja vauhdikas, muttei kuitenkaan pelottava edes alle kouluikäisen mielestä.

Ei elokuvassa välty kyyneliltäkään, ja tyttäreni lohdutteli useamman kerran: ”Ei isi tarvitse itkeä.” Ei elokuva ollut varsinaisesti surullinen, mutta erityisesti isän ja tyttären välisen ikuisen rakkauden kuvaus oli hyvin koskettava.

Koskettavaa on myös ajatus siitä, miten kuolleet ovat elossa niin pitkään, kun joku muistaa heidät, ja vasta unohdettu ihminen on täysin kuollut. Ei tarvitse uskoa tai olla uskomatta mihinkään, jotta tähän ajatukseen voi yhtyä.

Todella hieno ja ajatuksia herättävä elokuva, ja yksi parhaista Disneyn leffoista kautta aikain. Lämpimät suositukset.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Hiihtolomaviikko on takana, ja täysin poikkeuksellisesti viikkoomme on kuulunut myös hiihtoa. Muutenhan "hiihtoloma" on ollut kovin kaukainen asia jo vuosia, sillä tapanani ei ole ollut sen kummemmin hiihdellä kuin lomaillakaan helmikuussa. Emme me nytkään sen kummemmin lomailleet, mutta tyttö pääsi sentään kokeilemaan ensimmäistä kertaa suksia meren jäällä. 

En ole aiemmin viitsinyt edes hankkia lapselle suksia sen parin viikon takia, kun lunta on riittävästi hiihtämistä varten. Hiihtoladut myös sijaitsevat niin kaukana, että käytännössä vain meren jää on ainoa paikka, jossa lapsen kanssa voi käydä hiihtämässä, eikä vaikkapa viime vuonne sinnekään olisi ollut asiaa kuin muutamana päivänä.

Nyt, kun mekin saimme tänne etelään kunnon talven ja pakkaset, jää on ollut jo viime viikosta alkaen niin paksua, että sinne uskaltaa mennä lasten kanssa.

Ja kun sattumoisin joku kyseli päiväkodin vanhempien Facebook-ryhmässä alkuviikosta, olisiko jollakulla toisella tarvetta pienille suksille, ajattelin, että mikäpäs siinä! Sukset olivat vielä kätevät ensisukset, joihin ei tarvinnut hiihtomonoja, vaan remmit voi vetää omien talvikenkien ympärille. Sorelit ovat tosin ihan vähän liian leveät näihin siteisiin, joten pitänee kokeilla seuraavalla kerralla toisia talvikenkiä.

"Mä haluan hiihtää niin kuin siellä olympialaisissa!" tyttö huusi ja huitoi menemään sellaista vauhtia, että sukset menivät helposti ristiin ja hän kaatui.

Vähitellen ja paksummassa hangessa hän alkoi kuitenkin pysyä paremmin pystyssä, ja kolmen vartin hiihtoretken jälkeenkin hän oli edelleen yhtä innoissaan ja halusi, että hiihtämään tullaan uudelleen heti seuraavana päivänä.

Itse pysyttelin tiiviisti kenkieni päällä, ja tallustelin taaperon kanssa tyttösen perässä.

Kyllä tuli ikävä samanlaista toppahaalaria ja karvalakkia kuin poikasilla.

Sitä hiihtämistä en varsinaisesti itse kaipaa edelleenkään.

Share

Pages