Ladataan...
Isyyspakkaus

Tässä jutussa on kaksi osaa: Ensimmäinen käsittelee eilisen Marja Hintikka Live -lähetyksen aihetta, joka oli otsikoitu raflaavasti "Nyt v***u syöt". Toisessa osassa kerron vierailustani kyseisessä ohjelmassa.

I Osa

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten olemme olleet ajoittain ihmeissämme oman lapsemme syömisen suhteen.

Hän on kyllä melko ennakkoluuloton maistelija ja pitää voimakkaistakin mauista (esim. homejuusto), mutta aika ajoin olemme painineet sen kanssa, että hän ei haluaisi syödä paria haarukallista enempää. Sen jälkeen syöminen menee pyörimiseksi, viivyttelyksi ja kaikenlaiseksi kikkailuksi. Tilanne on kyllä parantunut nyt huomattavasti, siitä lisää vähän alempana.

Tämä tuli yllätyksenä, sillä yritimme tehdä kaiken ns. oikein. Aivan pienestä asti olemme varanneet ruokailun vain syömiseen ja perheen kanssa keskustelemiseen ilman muita häiriötekijöitä. Ruoka on tullut säännöllisesti tiettyyn aikaan, ja kaikki ovat syöneet yhtä aikaa. Tarjoilimme lapselle pitkään ns. kolmen lajin illallisia (pieni salaatti tms. alkuun, pääruoka, ja sitten juustoa jälkiruoaksi), mutta nyttemmin kaikki on alettu useimmin tarjoilla yhdellä lautasella.

Yritimme jossain vaiheessa noudattaa "aikuinen päättää ruoan - lapsi päättää määrän"-periaatetta, mutta totesimme pian, että lapsi ei söisi silloin lainkaan oikeaa ruokaa ja vetäisi sitten vain enemmän leipää tai jogurttia nälkäänsä iltapalalla.

Huomasimme jossain vaiheessa, että ruokailumme alkoivat olla yhtä hermoja kiristävää maanittelua ja neuvottelua. Ruokailuun menevä aika alkoi myös käydä sietämättömän pitkäksi.

Sitten päätin, että sen on loputtava. Otin käyttöön tavan, että jos lapsi alkaa viivyttelemään tai pyöriskelemään, pyydän häntä yksinkertaisesti poistumaan pöydästä heti - ja kun hän ei tee sitä, nostan hänet alas tuoliltaan. Ja kuinka ollakaan, hän jääkin seisomaan lattialle alahuuli väpättäen ja sanoo: "Mutta kun minulla on nälkä."

Viime aikoina ruokailut ovat alkaneet taas sujua huomattavasti paremmin, eli ehkä hän todella ymmärsi, että loputtomasti ei voi viivytellä. Edelleen neuvottelemme usein siitä, syödäänkö leipä niin, että ensin nuollaan voit sen pinnalta ja että voiko ruoasta syödä pelkät perunat, mutta yleensä ratkaisu löytyy ilman suurempaa draamaa.

Ajoittaisista - ja toivottavasti myös jo taakse jääneistä - ongelmista huolimatta sanoisin, että tyttömme on ilahduttavan ennakkoluuloton ja monipuolinen ruokailija, jolle voi tarjota lähes mitä vain. Suurinta herkkua ihan ruoan menekin perusteella näyttäisivät olevan kalakeitto ja erilaiset risotot.

Sen sijaan lukuisista yrityksistä huolimatta olemme joutuneet toteamaan, että soseutettuja kasviksia hänelle on turha yrittää tarjota esim. sosekeittojen muodossa. Hän haluaa pureskella ruokansa.

Henri Alén kertoi MHL:ssä, miten hänen 7-vuotias tyttärensä oli itse halunnut maistaa osteria. Voisin kuvitella, että meidän tyttömme tekisi saman. Viime viikolla hän yllätti isin ja osoitti Hakaniemen hallin kalatiskissä kokonaisia savustettuja katkarapuja ja sanoi haluavansa niitä. Otimme, ja hän söi jokaisen ravun, jonka hänelle yhdessä kuorimme.

Lyhyt puheenvuoroni ohjelmassa käsitteli toista tässäkin blogissa sivuttua aihetta eli ravintoloiden lapsiystävällisyyttä. Viestini oli, että meille lapsiystävällisyys ei tarkoita lasten ruokalistoja ja leikkipaikkoja.

Lapsemme syö sitä mitä vanhemmatkin, ja yleensä isi ja äiti jakavat omasta annoksestaan osan hänen kanssaan.

Pidämme myös periaatteena, että ravintolaan mennään syömään, ei leikkimään. Jos on vaarana, että aika käy pitkäksi, mukana on väriliidut ja paperia. (Tai ihan tosi viimeisenä hätävarana iPad, mutta siihen ei ole turvauduttu aikoihin.)

Sen sijaan lapsiystävällisyys on sitä, miten meidät otetan vastaan lapsiperheenä ja tunnemmeko olomme tervetulleiksi. Erityiskiitoksia ansaitsevat kaikki paikat, joissa tarjoilija muistaa huomioida myös lapsen asiakkaana ja jopa kysyy häneltä itseltään jotain.

II Osa

Vaikka osuuteni lähetyksessä oli pieni - tai ehkä juuri sen vuoksi - esiintyminen meinasi vähän jännittää. Hyvinhän sen lopulta meni, ja muistin jopa sanoa suurin piirtein sen mitä piti.

Tunnelmaa laukaisi hieman mikrofonisählinki. Tiesin, että minulle pitäisi tulla käsimikrofoni, johon puhua, mutta sitä ei annettu heti alussa. Mietin lähetyksen aikana, milloinkahan se annetaan, ja ajattelin, että se tulee varmasti jonkin insertin aikana. Ei tullut, ja yhtäkkiä Marja heittikin sen kysymyksen, johon minun oli määrä vastata.

"Pitäisiköhän minulla olla jokin mikki, mihin puhua?" heitin vastakysymykseksi.

Hyvä kuulemma vain, että tuollaista sattuu, niin katsojat uskovat, että lähetys on suora eikä nauhoitettu.

Kiitos kutsusta, Marja ja tiimi, oli hauskaa!

Kiitos myös Riikan blogin Riikalle ja Kolmistaan-blogin Karoliinalle seurasta kulisseissa ja katsomossa! Toivottavasti näen teidät tähtibloggareiden paikalla tulevissa jaksoissa!

Paikka on merkitty ruksilla. Muistakaa pyytää mikrofoni ennen lähetyksen alkua :)

Eilisen jakson - ja ne muutkin - voi katsoa Yle Areenasta tai MHL:n sivuilta.

Lue myös juttu kohua herättäneestä pakkosyötöstä.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Sain lukijaltani kivan meilin, jossa muun muassa tiedusteltiin, onko meillä jo päästy eroon ruokanirsoilusta. Todella, en olekaan kirjoittanut aiheesta mitään pitkään aikaan, ja kyllä: on päästy.

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, miten tyttö on ollut huono syömään. Kutsuin häntä jossain vaiheessa nirsoksikin, mutta oikeastaan se ei antanut aivan oikeaa kuvaa. Tyttö on oikeastaan ollut melko utelias maistamaan uusia asioita, mutta sitten hän ei olekaan halunnut syödä ruokaa sitä ensimmäistä haarukallista tai lusikallista enempää.

Pientä parannusta oli havaittavissa vuosi sitten, mutta sitten ruokailusta alkoi vähitellen tulla yhä ihmeellisempää pelleilyä: pyörimistä tuolilla, ruoan hämmentämistä lautasella, ruoalla leikkimistä, ruoan sylkemistä pois suusta ja sen heittelyä lattialle. Pohdimme jossain vaiheessa, että emme osaa edes nimetä yhtään hänen lempiruokaansa, sillä hän ei tuntunut pitävän mistään.

Ja mehän teimme omasta mielestämme kaiken niin sanotusti oikein! Olimme tuoneet arkeemme monia niistä opeista, jotka olimme lukeneet Karen Le Billonin mainiosta kirjasta Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea (Atena Kustannus 2013). Kirjoitin kirjasta jutun blogiinkin - kappas - tasan vuosi sitten! Näitä oppeja olivat mm.

  • Koko perhe syö samaan aikaan samaa ruokaa
  • Ruoka jaetaan alku- pää- ja jälkiruokiin. (Alkuruoka on esim. pilkottua tomaattia ja jälkiruoka tarkoittaa useimmiten palaa juustoa)
  • Ruokien välillä ei napostella mitään eikä syödä ylimääräisiä välipaloja päiväunien jälkeen syötävän kevyen välipalan lisäksi
  • Ruokaillessa ei tehdä muuta kuin syödään. Ei katsella esim. telkkaria.

Ruokamme eivät ole mitään kummallisia tai ihmeellisesti maustettuja, ja meillä syödään hyvin monipuolisesti niin kasviksia kuin lihaa ja kalaakin. Syömättömyys ei ollut myöskään johdonmukaista: jokin ruoka, joka maistui tänään hyvin, ei enää seuraavana päivänä uponnutkaan.

Mutta sitten tapahtui jotain, ja tällä hetkellä - knock knock - voisi jopa sanoa, että tyttö syö oikein hyvin. Pastat ja risotot ovat selvästi suurimpia herkkuja, ja taas sosekeitot eivät jostain syystä edelleenkään tunnu maistuvan. Hän pitää siis selvästi siitä, että ruoassa on jotain pureskeltavaa.

Mitä me siis teimme? Vaikea sanoa. Varmaan monta asiaa aivan väärin, mutta ainakin tällaisia keinoja muistan käyttäneeni viimeisen puolen vuoden aikana:

  1. Ruoalla leikkimisestä ja sen heittelystä pääsimme eroon sillä, että jos ruoalla leikitään, ruoka lähtee pois. Lautanen otetaan pois, pyyhitään lapsen suu, nostetaan hänet lattialle ja sanotaan: "Ole hyvä, voit lähteä pöydästä, jos haluat leikkiä. Ruoalla ei leikitä." Kun ruoka muutaman kerran menee oikeasti pois, lapsi ei haluakaan enää kokeilla sitä montaa kertaa uudelleen.
  2. Ei ole pakko tykätä, mutta maistaa pitää. Kuulemma uusia makuja pitää maistaa parikymmentä kertaa ennen kuin niihin tottuu. Jos lapsi on kerran tai kaksi maistanut jotain, joka on "pahaa", hän saattaa sanoa, ettei halua sitä enää. Sitten tehdään selväksi, että ei ole pakko syödä kaikkea, mutta vielä pitää maistaa vähän. Tyttö tykkää siitä, että sovitaan, kuinka monta haarukallista on vielä otettava. Yleensä kaksi tai kolme, ja sitten hän vielä näyttää itse sormilla, kuinka monta haarukkaa se on. Kun näitä epämieluisia ruokia maistellaan tarpeeksi usein kaksi haarukallista kerrallaan, ne alkavat vähitellen maistuakin paremmin.
  3. Alkuruoka - pääruoka - jälkiruoka -jatkumo. Joku varmaan sanoisi, että jälkiruoalla ei saa lahjoa. Tämä on ehkä semantiikkaa, mutta me olemme opettaneet, että jos haluaa jälkiruokaa, ei voi jättää alkuruokaa tai pääruokaa väliin. Ja kaikkea ei tarvitse syödä mutta on otettava edes muutama haarukallinen. Ja sitten ensimmäisen "ei enää"-lausunnon jälkeen vielä kaksi haarukallista lisää.
  4. Sillä, miten asia tarjoillaan, on merkitystä. Jos minä vaikkapa kysyn: "Otatko kananmunaa?" Hän vastaa, ettei halua. Sitten kysynkin: "Isi on kuorinut kananmunan. Haluatko haukata tästä isin kädestä?" Hän innostuu ja syö lopulta koko munan.
  5. Syödään yhteiseltä lautaselta. Kun lapsi ei halua enempää vaikkapa vihreitä papuja, sovimme että hän syö vielä kaksi palaa. Sen jälkeen napsimme Rouvan kanssa loput tytön lautaselta omilla haarukoillamme. Kuinka ollakaan, tytöstä se näyttää niin hauskalta, että hän yhtyy napsimiseen ja syö lopulta enemmän papuja kuin ennen kuin ilmoitti olevansa kylläinen.
  6. Annetaan lapsen toisinaan toivoa, mitä ruokaa haluaa. Yleensä hän toivoo risottoa tai pastaa, eli lempiruoat näyttävät nyt vihdoin löytyneen!
  7. Annetaan lapsen osallistua myös ruoanlaittoon. Hän on innoissaan, kun saa kuoria sipuleita tai mikä vielä parempaa: jopa hämmentää itse paistinpannua!

Näin siis meillä.

Mitenkäs muilla, miten olette itse saaneet ruokapöytätemppuilut kuriin ja huonon ruokahalun paranemaan?

 

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Otin vihdoin Rouvan suosituksesta luettavaksi Karen Le Billonin kirjoittaman kirjan Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena Kustannus 2013). Siinä kanadalainen perheenäiti kuvailee, millaisen ruokakulttuurishokin hän koki muuttaessaan ranskalaisen miehensä kotikylään ja miten hänen oli pakon edessä opetettava pienet lapsensa - ja samalla myös itsensä - ranskalaisille ruokatavoille.

Suurimmat hämmästyksen aiheet kirjailijalle olivat se, miten hän ei koskaan nähnyt ranskalaisten lasten nirsoilevan tai käyttäytyvän huonosti ruokapöydässä eikä myöskään napostelevan välipaloja.

Kirja kertoo tietysti paljon ranskalaisesta ruokakulttuurista ja siitä miten paljon ruokaa arvostetaan Ranskassa, mutta vähintään yhtä paljon se kuvaa pohjoisamerikkalaista ruokakultuuria ja erityisesti sen huonoja puolia. Kirjoittaja on esimerkiksi ollut Ranskaan muutettuaan aivan tosissan järkyttynyt siitä, että lapset eivät saa syödä, mitä ja milloin haluavat, eikä ole hyväksyttävää syödä välipaloja autossa ja rattaissa. Eikä varsinkaan koulussa! Kouluruokailu on tietysti kokonaisuudessaan shokki niin äidille kuin lapsillekin, ja äiti on varma, että lapset kuolevat nälkään päivän aikana - varsinkin, jos koulun ruokalassa tarjotaan jotain, mistä lapset eivät pidä.

Alku on vaikeaa, ja äiti laittaa lapsilleen salaa eväitä mukaan, mutta vähitellen hän alkaa ymmärtää ranskalaista ajatusmaailmaa. Sitä, että ei ole vaarallista, vaikka vatsa olisikin joskus tyhjä ja että lapset syövät paremmin oikeaa ruokaa, kun vatsaa ei täytetä välipalakekseillä ja -patukoilla.

Suomalaisesta näkökulmasta jotkin oivallukset vaikuttavat aika itsestäänselvyyksiltä, mutta on ranskalaisissa opeissa paljon sellaista, mistä täällä Pohjolassakin voisi ottaa oppia. Erityisesti siinä, miten lapset opetetaan maistamaan kaikkea ja todella uskotaan, että kaikkiruokaisuus on yhtä tärkeä asia opetella kuin lukeminen. Sitä myös harjoitellaan suunnitelmallisesti ja systemaattisesti.

"Kaikki" ranskalaiset tietävät, että jokaista makua pitää maistaa n. 20 kertaa, että siihen tottuu. Lapsilla ei myöskään ole mitään luontaisia inhokkeja, vaan nirsous on vain tottumattomuutta. Oppiminen tehdään positiivisen kautta: mitään ei pakoteta syömään, vaan lapsi saa itse maistaa ruokia, kun haluaa. Häntä kannustetaan siihen ja näytetään itse esimerkkiä, mutta jos ruoka ei maistu, se viedään vähin äänin pois. Kun ruokaa maistellaan tarpeeksi monta kertaa, lapsi alkaa vähitellen pitää siitä.

* * *

Rouva luki jo aiemmin toisen samaa teemaa läheltä liippaavan kirjan Kuinka kasvattaa bébé, jossa Pamela Druckerman kuvailee, miten hän kasvatti omaa ranskanamerikkalaista vauvaansa ranskalaisilla opeilla. Jo siitä kirjasta omaksuimme tavan, että joka päivä on oltava ainakin yksi ateria, jolloin koko perhe istuu yhtä aikaa pöydässä ja syö mielellään samaa ruokaa. Lapsi myös totutetaan siihen, että kaikki ruoka ei tule yhdellä lautasella.

Lähes vuoden verran mekin olemme nauttineet päivittäin lapsen kanssa yhteisen päivällisen, jossa on alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Ei mitään monimutkaista: alkuun tarjotaan usein esimerkiksi tomaattia, avokadoa, aiemmin paahdettua parsakaalia tai jotain jäljelle jäänyttä sosekeittoa. Jälkiruoka tarkoittaa pientä palaa juustoa.

Emme myöskään nykyisin enää viitsi hermostua siitä, jos lapsi ei halua syödä jotain. Hän ehkä maistaa sitä jo seuraavalla kerralla. En tiedä, johtuuko se tästä rentoutumisesta vai mistä, mutta nykyisin on ilo havaita, että aiemmin nirsona pitämämme tyttö todella maistaa aivan kaikkea ja syö suurimman osan ruoista hyvällä ruokahalulla.

* * *

Le Billon kirjoittaa kirjassaan, miten hän yritti löytää jotain tietoa ranskalaisista kirjoittamattomista ruokasäännöistä, mutta koska ne todella olivat kirjoittamattomia, hän joutui kirjoittamaan ne itse.

Kirjaa lukiessa tuli tietysti pohdittua itsekin omia ruokailutottumuksia. Mitenkäs ranskalaisia omat tapamme sitten ovat?

Sääntö #1: Vanhemmat ovat vastuussa lastensa ruokailukasvatuksesta.

Kyllä. Ruokatapojen opettaminen on osa kasvatusta, vaikka Suomessa sen merkitys onkin varmasti pienempi kuin Ranskassa. Nätisti puettuna sen voisi sanoa niin, että suomalainen ruokaetiketti on vapaampi. Tai sitten voisi sanoa, että suomalaisten ruokatavat ovat keskimäärin niin huonot, että nirsoileviin ruokapöytäriiviöihin ei jakseta kiinnittää huomiota. Eikä edes yritetä opettaa lapsia istumaan pöydässä vaan suunnataan pallomerien perässä huoltoasemille syömään einesruokia, koska se on niin paljon helpompaa.

Sääntö #2: Vältä tunnesyömistä. Ruoka ei ole lohduke, ei ajanvietettä, ei lelu, ei lahjus, ei palkinto eikä kurinpidon korvike.

Tähän mennessä en ole vielä ehtinyt törmätä tilanteeseen, jossa olisi tehnyt mieli vaikkapa vaimentaa lapsen itku herkuilla. Tunnistan kyllä sen, miten olemme uhanneet, ettei lapsi saa jälkiruokaa, jos pääruoka jää syömättä. Ranskalainen kun kuulemma esittäisi asian "luonnollisena seurauksena": ensi vihannekset, sitten jälkiruoka.

Sääntö #3: Vanhemmat päättävät ruoka-ajoista ja ruokalistasta. Lapset syövät samaa kuin vanhemmatkin: ei korvaavia ruokia eikä pikakokkausta.

Kyllä. Jos lapsi ei syö sitä, mitä tarjotaan, mitään muuta ei tule tilalle. Oli se aika, kun olimme huolissamme tytön painon ja pituuden kehittymisestä ja yritimme saada hänet syömään ihan mitä vain. Mutta kun neuvolassa oli tarpeeksi monta kertaa todettu, että tyttö kehittyy aivan normaalisti, tiukensimme linjaa: jos lapsi ei syö, hänellä ei ole tarpeeksi nälkä. Seuraavalla aterialla on sitten varmasti parempi ruokahalu. Sokerin kieltämiseen emme usko, ja myös lapselle tarjoaan leivonnaista tai kakkua, jos sitä on tarjolla myös aikuisille. Normaaliin arkeen se ei kuitenkaan kuulu. 

Sääntö #4: Ruokailu on sosiaalinen tapahtuma. Perheateriat syödään pöydän ääressä, ilman häiriötekijöitä.

Tämä on asia, jota olemme tietoisesti opetelleet niin pitkään kuin lapsi on ylipäänsä syönyt samoja ruokia meidän kanssamme. Arkena tämä tarkoittaa yhteistä päivällistä ja viikonloppuisin tilanteen mukaan aamiaista, lounasta tai illallista. Usein sekä aamiaista että illallista. Tv ei tavallisesti ole silloin päällä.

Sääntö #5: Syö kasviksia kaikissa sateenkaaren väreissä. Älä syö samaa pääruokaa useammin kuin kerran viikossa.

Kasviksia syömme monipuolisesti, ehkei nyt aivan sateenkaaren väreissä, mutta Suomen oloissa niiden monipuolisuutta olisi vaikea lisätä enempää. Samaa pääruokaa syödään kyllä usein kahtena päivänä peräkkäin, sillä monesti ruokaa tehdään tarkoituksellisesti kerralla sen verran, että se riittää kahdeksi päiväksi.

Sääntö #6: Nirsoille lapsille: Ei siitä tarvitse pitää, mutta maistaa täytyy. Nirsoileville lapsille: Ei siitä tarvitse pitää, mutta syödä se täytyy.

Tähän sääntöön on pakko palata, kun lapsi on vähän vanhempi. Nyt olemme kuitenkin vielä siinä vaiheessa, että hänen annetaan omaehtoisesti maistaa asioita ja vakuutella itse vieressä, millainen herkku on kyseessä.

Sääntö #7: Rajoita välipalat mielellään yhteen, enimmillään kahteen, päivässä, äläkä anna välipalaa, jos ruokailuun on alle tunti. Ei haittaa, vaikka ruoka-aikojen välillä tulisi nälkä. Syö itsesi kylläiseksi, älä täpötäyteen.

Välipaloja lapsi syö vain yhden, mutta ranskalaisesta tavasta poiketen meillä - ja varmaan kaikissa muissakin suomalaisissa perheissä - lapselle annetaan myös iltapala. Mutta ei tulisi kyllä mieleenkään antaa välipalaa, jos varsinaista ruokaa tarjotaan aivan piakkoin. Voi kunpa muistaisin itsekin, etten söisi itseäni aina täpötäyteen. Syytän siitä kymmenen euron lounasruokaa. Ja itse olen kyllä napostelija, joka tykkää syödä jotain pientä pitkin päivää...

Sääntö #8: Varaa aikaa sekä ruuanlaitolle että syömiselle. Hidas ruoka on onnen ruokaa.

Itse en käyttäisi arjessa mielelläni hirveästi aikaa ruoanlaittoon ja arvostan paljon ruokia, joiden valmistelu on hyvin nopeaa. Toisaalta en pidä ongelmallisena sitä, että ruoan kypsyminen vie aikaa. Rouvalle ruoanlaitto on puolestaan niin suuri intohimo, että hänen ei oikeastaan tarvitse edes varata erikseen aikaa ruoanlaitolle. Mutta hidas syöminen on minulle hyvin luontevaa. Olen työpaikalla käynyt lounastamassa vain yhden henkilön kanssa, joka on minua hitaampi nautiskelija.

Sääntö #9: Syö lähinnä kunnon kotiruokaa ja säästä herkut juhlahetkiin. Teollisesti valmistettu eines ei ole "kunnon ruokaa".

Kyllä. Syömme vain kotiruokaa tai lounasravintolaruokaa. En tiedä, mitä kaikkea nämä lounaspaikat saavat teollisesti valmistettuina puolivalmisteina tai täysin valmiina, mutta kotona emme eineksiä käytä. Herkut ovat heikkouteni. Jos jotain herkkuja on kotona, ne kyllä katoavat vähitellen. Parasta olisi, että niitä olisikin saatavilla vain juhlahetkinä. Mutta mikä sitten on herkku? Onko lounasravintolan sokeripitoinen jälkiruoka sellaista. Onhan se. Mutta kun siitä lounaasta maksaa sen kymmenen euroa, niin eihän sitä voi jättää ottamatta...

Sääntö #10: Syöminen on onnea, ei stressiä. Pidä ruokasääntöjä tapoina ja rutiineina äläkä tiukkoina sääntöinä: niistä voi hyvin joustaa silloin tällöin.

Kyllä. Esimerkiksi viikonloppuisin meillä usein on aivan toiset ruokailuajat kuin arkena - ihan jo siksi, että silloin koko perhe nukkuu merkittävästi pidempään ja toisaalta illallinen saatetaan syödä arki-iltaa myöhemmin, jolloin lapsikaan ei aina tarvitse iltapalaa. Vähän niin kuin Ranskassa. Le Billonin kirjassa ranskalaiset eivät kyllä tunnu noudattavan tätä viimeistä sääntöä. Kirjoittaja on varmasti kärjistänyt tilanteita, mutta lukiessani huomasin itse välillä jopa ärsyyntyväni kirjassa kuvatusta ranskalaisesta tiukkapipoisuudesta.

Silti on ihailtavaa, miten Ranskassa ruokaa arvostetaan ja miten hyvän ruoan koetaan olevan kaikkien oikeus asuinpaikasta, ammatista tai tulotasosta riippumatta. Meillähän pelkästään sitä, että ei halua syödä eineksiä, saatetaan pitää elitisminä.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, joilla on pieniä lapsia.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tämä juttu on kirjoitettu Iltalehti Ilonalle, ja teksti on julkaistu lehdessä 24.8.2013

Onni on lapsi, joka nukkuu hyvin. Tosin vielä mieluummin ottaisin sellaisen, joka myös nukahtaisi hyvin. Tyttö on nukkunut jo yli puoli vuotta joka yö vähintään yhdentoista tunnin unet, mutta nukkumaan meneminen ei ole edelleenkään lempipuuhiamme. On oikeastaan laskettavissa kahden käden sormilla ne kerrat, kun tyttö on mennyt nukkumaan päivä- tai yöunille ilman itkua.

...paitsi kun yritin pitää häntä väkisin hereillä

Unirytmit menivät pahasti sekaisin viime viikon Italian-reissullamme. Siellä lapsi oli pakko totuttaa rytmiin, jossa illallisella käytiin vasta iltakahdeksan ja kymmenen välillä ja nukkumaan hän pääsi vasta kymmenen jälkeen.

Kotiinpaluupäivänä rytmi keikahtikin sitten pahasti vinksalleen, sillä tyttö päätti matkustaa samoilla silmillä Napolista Rooman kautta Helsinkiin, ja olimme kotona vasta pikkutunneilla. Rooman lentokentällä hän ummisti silmänsä ehkä viideksi minuutiksi, mutta muuten hän oli hereillä koko kymmenen tunnin paluumatkan kotiin saakka.

Seuraavana aamuna hän nukkuikin sitten puoli kahteentoista, jolloin kävimme poimimassa hänet ylös.

Pari tuntia myöhemmin hän nukkui uudelleen Lastenfestareilla

Nyt tarkoitus olisi paitsi päästä takaisin normaaliin rytmiin myös totuttautua vain yksiin päiväuniin. Tyttö aloittaa muutaman päivän päästä päiväkotiharjoittelun, ja siellä pitäisi pärjätä yksillä unilla. Saas nähdä, tuleeko tyttö maitojunalla kotiin parin päivän päästä. "Ei tämä nuku, ja herättää vielä kaikki muutkin."

Voi kunpa samaa jännitystä ei olisi odotettavissa myös syömisen suhteen. Miten ironista onkaan, että kaksi hyvää ruokaa rakastavaa, paljon kokkaavaa ja pitkälti syömisen ympärillä arkeaan pyörittävää ihmistä voikin saada lapsen, joka koettelee vanhempiensa hermoja nirsoilemalla ja heittelemällä ruokaa lattialle?

Voisinko elää pelkällä maidolla?

Yksi, joka kokee tytön hoitoonlähdön varmasti helpotuksena, on Eppu-koiramme. Vaikka lapsen ja koiran yhteiselo onkin jo rauhallisempaa kuin vielä muutama kuukausi sitten, tyttö yrittää tarttua koiraan lähes päivittäin liian kovakouraisesti tai vetää sitä hännästä tai korvista.

Eipä ihmekään, että kun Eppu lähti Italian-matkan ajaksi hoitoon, se jopa komensi hoitajiaan vetämään kengät nopeammin jalkoihin eikä katsonut edes taakseen, kun hoitajat taluttivat sen ulos ovesta.

No niin, nyt sitten kuulostaa siltä, että lapsemme on pieni demoni. Oikeasti hän on tietysti maailman suloisin, hymyileväisin ja kaunein tyttö, jolle vain sattuu silloin tällöin kasvamaan päähän pienet sarvet.

Hurjaa, miten nopeasti yli puolen vuoden hoitovapaa on mennyt, ja nyt edessä on opettelu aivan uudenlaiseen arkeen. Sense of Silencen bänditreenit jatkuvat pitkän kesätauon jälkeen, mutta kaikki muu onkin aivan toisin kuin kotiin jäädessäni. Pienin muutos ei ole se, että aloitan duunit uuden työnantajan palveluksessa.

Miten osaisinkaan ottaa kaiken irti viimeisistä vapaapäivistä ja kiireettömistä arkiaamuista tytön kanssa?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tytsyn parin viikon takainen ruokahaluttomuus taisi tosiaan johtua toisen hampaan puhkeamisesta, ja nyt ruoka maistuu taas oikein hyvin.

Viime aikoina ruokavalioon on lisätty jogurtti ja riisi, ja ne tuntuvat alkuhämmästyksen jälkeen uppoavan ilman ongelmia. Viime viikon uutuus oli välipalamandariini. Se oli mämmämmäm.

Tyttö rakastaa edelleen tomaattista jauhelihakastiketta, mutta nyt on ollut ilo havaita, että hän suostuu jo syömään myös ruokia, joissa ei ole tomaattia. Yksi herkuista näyttää olevan mössö, johon tulee perunaa tai riisiä, keitettyä kukkakaalia, keitettyä parsakaalia, uunissa paahdettua paprikaa ja uunissa paistettua lohta.

Annoksen tekemiseen ei mene edes pitkään, sillä kaikkea on yleensä valmiina: Kukkakaaleja ja parsakaaleja voi keittää kerralla muutamaksi päiväksi. Paprikoita kannattaa paahtaa kerralla uunipellillinen ja laittaa ne jääkaappirasiaan (ovat muuten järkyttävän hyviä ihan leivän päällä). Lohtakin kannattaa paistaa kerralla reilusti ja pakastaa se pienissä pusseissa. Ja ei niitä perunoita ja riisejäkään vain yhdeksi kerraksi viitsi keittää.

Mutta siis, jos joku vaikkapa kaipaa oman, noin 11-kuisen lapsensa ruokavalioon jotain uutta ideaa, niin mm. tällaisilla antimilla pidämme omamme tällä hetkellä hengissä:

Aamiaiset ja iltapalat

  • kaurapuuro tai neljän viljan puuro
  • toisinaan sekaan marjaa (mustikkaa tai mansikkaa) tai hedelmää (päärynä, omena, banaani)
  • Suurin hitti on banaanipuuro.

Lounaat ja päivälliset

Lämmin ruoka on aina jonkinlainen yhdistelmä näistä aineksista. Enää niitä ei soseuteta, vaan painelen niitä vain kevyesti haarukalla ja jätän sekaan ihan reilujakin sattumia.

  • perunaa, riisiä, couscousia, bulguria tai makaronia
  • tomaattista jauhelihakastiketta
  • tomaattikastiketta
  • uunissa paistettua lohta
  • keitettyä ja ruodittua muikkua
  • keitettyä parsakaalia ja kukkakaalia
  • uunissa paahdettua paprikaa (usein otan kuoren pois)
  • keitettyjä papuja tai kikherneitä
  • punaista linssikeittoa
  • porkkanaa ja palsternakkaa tyttö ei syö mielellään pelkiltään, mutta niitä laitetaan tomaatti- ja jauhelihakastikkeeseen tai perunamuusin sekaan.

Toisinaan ruokia maustetaan tuoreilla yrteillä.

Lisäksi päivällisellä tarjotaan alkuun joko avokadoa tai hienonnettua tomaattia, jonka sekaan laitetaan usein myös tuoreita yrttejä tai toisia kasviksia kuten keitettyä kukkakaalia. Päivällisen jälkiruoaksi maistellaan edelleen pieniä paloja juustoa.

Välipalat

  • hedelmä: omena, päärynä, banaani, mandariini
  • joskus hienonnan hedelmän ja sekoitan siihen hieman jogurttia.

* * *

Ja hei, nyt voisin ehkä kaivata itsekin vähän uusia ideoita!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Meillä asuu kaksi vauvaa. Toinen on se suloinen tähtisilmä, joka nauraa paljon, syö hyvällä ruokahalulla, istuu nätisti ravintolan pöydässä ja hymyilee kaikille vieraille.

Sitten meillä on se toinen, jossa asuu riivaaja.

Se, joka vuodattaa isoja kyyneliä, kun ei saa koskea puhelimeen, kaukosäätimeen, sanomalehteen, kirjaan, ruokalautaseen, ruokakomeroon, astianpesukoneeseen, likaisiin kenkiin, pottaan, vessaharjaan, lattiakaivon ritilään, roskapussiin tai kun hänen suustaan kaivaa pois kiven tai pölypallon.

Se, joka raivoaa joka päivä sängyssään ennen kuin nukahtaa päiväunille.

Se, joka kieltäytyy syömästä epämieluisia ruokia: vääntelehtii ja huitoo pöydässä, kaivaa sattumia suustaan ja heittää ne lattialle, pullauttaa koko lusikallisen ruokaa leualleen, työntää kätensä lautaselle ja sotkee pöydän ja itsensä ruoalla, itkee lopulta lohduttomasti ja saa vanhempansa sekä vihaamaan syömistä että pelkäämään seuraavaa ruokailua.

Onhan tämä vain jokin vaihe, joka menee pian ohi?

Share

Pages