Ladataan...
Isyyspakkaus

Yhtäkkiä huomasimme, että meillä ei olekaan enää taaperoa. Tai siis on tietysti, iän puolesta, mutta ei tätä menoa enää taapertamiseksi voi sanoa.

Eräänä päivänä löysin tytön pesemästä hampaita pesukoneen päällä. "Miten sinä sinne pääsit?" kysyin. "Kiipesin", sain vastaukseksi.

"No opetellaan sitten kiipeämään myös pois", totesin ajatellen, että mahdotonta häntä on estää enää sinne kiipeämästäkään.

Toisena päivänä kuulin, miten tyttö sanoi ensin, että hänellä on jano. Sitten hän kolisteli hetken keittiössä, ja pian kuulin vesihanan suhinaa WC:stä. Hän oli hakenut oman vesimukinsa ja hörppi siitä ahnaasti vettä. Hän siis keksi, ettei tarvitse enää apua janon sammuttamiseen.

Ja sitten tämä. Joululomalla huomasimme, että jos jotain on liian korkealla, tyttö kantaa jonkin tuolin tai jakkaran paikalle.

Mikään ei ole enää hänen ulottumattomissaan!

Juu, ei ole taaperoa, ei. Mikäs hän sitten on? Ihanko vaan lapsi?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Mitä puuttuu kuvasta?

Kuivaustelineessä voisi roikkua tietysti vaikka mitä, mutta viimeiset kaksi vuotta sen ovat vallanneet kuivumassa olevat kestovaipat.

Tadaa! Olemme todella edenneet siihen pisteeseen, että vaippapyykkiä ei oikeastaan enää tule. Vaippaa käytetään vielä tilanteissa, joissa vahingoille ei ole sijaa, mutta päiväkodissa ja kotona liikutaan jo ilman sitä.

Käänteentekevä asia olivat pikkuhousut

Keväällä näytti vielä siltä, että lapsi ei opi ikinä potalle eikä vaipoista päästä koskaan eroon, mutta sitten päiväkodista ehdotettiin, että he alkaisivat treenata pikkuhousujen käyttöä. "Siitä vaan, ei onnistu", ajattelimme.

Olimme jo pitkään lupailleet tytölle "isojen tyttöjen pikkuhousuja" sitten, kun pottahommat alkavat sujua. Tuloksetta.

Ei mennyt kuitenkaan kuin muutama viikko, kun päiväkodista kerrottiin, että tyttö nukkuu jo päiväunetkin ilman vaippaa. He olivat vain alkaneet käyttää pikkareita, ja jotenkin mystisesti lapsi oli saman tien oppinut kuivaksi. Kesän jälkeen vaippaa käytettiin vielä iltapäivällä ulkoillessa, mutta nyt sekin on jätetty pois. Päiväkodista ei ole tullut yhtään likaista vaippaa takaisin kesäloman jälkeen, eikä niitä tarvita enää kotonakaan. Paitsi yöllä, varmuuden vuoksi.

Todella: Vaikka vuosi sitten sainkin joiltain lukijoilta ryöpytystä siitä, miten kestovaippojen käyttäminen kuormittaa turhaan päiväkodin henkilökuntaa, käytimme niitä koko vuoden, eikä siinä ollut minkäänlaista ongelmaa. Likaiset vaipat palautuivat iltapäivällä minigrip-pusseihin ja vaippakassiin pakattuina, ja kertaakaan emme kokeneet, että päiväkodissa olisi pidetty niitä sen kuormittavampina kuin kertakäyttövaippojakaan.

Mutta onhan se aivan mahtavaa, että vaippoja ei tarvitse enää olla huuhtelemassa ja huljuttelemassa päivittäin ennen pesua. Valitsimme toki itse kestovaippojen käytön, mutta kyllä se kävi vähitellen nyppimään.

Vaan ei enää. Vahinkoja voi tietysti vielä sattua, varsinkin silloin kun on niin kivaa, ettei malttaisi millään käydä potalla. Mutta sitten vaan puhistaan vähän aikaa, kaadetaan pissat pois kumisaappaista ja vannotetaan, että seuraavan kerran pitää muistaa kertoa ajoissa, että on hätä. Kyllä se siitä.

Ja nyt luulen, että tämä teema on täällä loppuunkäsitelty.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Onko teilläkin kaksivuotias lapsi? Onneksi olkoon!

Tervetuloa pelaamaan...

Uhmabingoa!

Säännöt: Nouse ylös aamulla, tee päivällä normaaleja arkiaskareita ja laita lapsi illalla nukkumaan. Kun kohtaat jonkin bingolapun ruutuihin kirjoitetuista tilanteista tai kuulet sitaatin jonkun perheenjäsenen suusta, merkitse kyseiseen ruutuun rasti. Kun saat viisi peräkkäistä ruutua ruksattua vaakaan, pystyyn tai kulmasta kulmaan, olet voittaja!

Eikö voitto osu kohdalle?

Voit parantaa mahdollisuuksiasi voittaa nukkumalla itse huonosti tai jättämällä lapsen päiväunet väliin!

Voititko?

Onneksi olkoon! Huuda: "Bingo!" Palkinnoksi saat pelata samaa peliä uudelleen jo huomenna!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Palataanpa taas tähän reaalimaailmaan. Siihen, jossa ei ole vain auringonpaistetta ja kauniita ruoka-annoksia. Siihen, jossa kaksi vähän väsynyttä työssäkäyvää vanhempaa on viikonloppumatkalla voimakastahtoisen kaksivuotiaan kanssa. Sellaisen, joka ei halua tehdä ainakaan sitä, mitä hänelle ehdottaa.

Perjantai Tallinnassa meni vielä hyvin, vaikka lapsen nukahtaminen vieraassa paikassa ottikin koville ja onnistui lopulta monen itkun kautta vasta joskus aivan liian myöhään. Lauantaina meno olikin sitten sellaista, että pohdimme jossain vaiheessa, voisiko lapsen käydä vaihtamassa Mustamäen torilla vaikkapa pariin villasukkia.

Kun kuvassa lapsen käsi hamuaa leipää...

todellisuudessa hän ei olisi mitään muuta halunnutkaan syödä koko päivänä. Niistä maanitteluista, lahjomisista ja uhkailuista olivat ranskalaiset opit kaukana.

Kun kuvassa lapsi pitää äitiään kädestä kiinni...

todellisuudessa hän teki niin vain hetken ajan. Loppuajan taistelimme siitä, että kun liikumme liikenteen seassa, hänen ON pidettävä kiinni kädestä tai istuttava rattaissa.

"Eijeijeijeijei! EI rattaisiin! Kävelee ite!"

No kävelikö hän sitten ite? Kyllä ja ei. Välillä kaikki meni hienosti mutta sitten tuli stoppi. Hän otti muutaman askeleen, pysähtyi sitten keräilemään kiviä ja hiekkaa taskuihinsa ja ihmettelemään muurahaisia, jäi istuskelemaan kadulle ja kun hänelle ehdotti syliä tai rattaita, mentiin taas samalle eijeijeijei-osastolle.

Jos hänet sai suostuteltua rattaisiin, alkoi vastaava huuto: "Eijeijeijei ei enkeleitä!" (Henkseleitä.)

Päiväuniaikaan, kun tarkoitus oli, että hän nukkuisi rattaisssa, hän aloitti itkupotkuraivarit, ja nukahti vasta, kun hänet laitettiin väkisin rattaisiin ja vein hänet ostoskeskuksen parkkipaikalle rauhoittumaan. Lauloin ja silittelin hänet uneen. Sitäkin hän ehti vastustella: "Eijeijeijei isi ei laula!"

Eihän vika tässä ollut pienen ihmisen vaan meidän vanhempien. Pieni oli selvästi väsynyt, sillä takana oli hänellekin rankka viikko vieraassa kesäpäiväkodissa ja vielä yksi ilta ja seuraava päivä isovanhempien seurassa.

Meille tämä kuitenkin tuli yllätyksenä, sillä eihän tämä ollut ensimmäinen matka lapsen kanssa, eikä meillä edes ollut mitään ihmeempää ohjelmaa tai aikataulua. Eikä toisaalta sen kummempia vaatimuksiakaan kuin että jos kävelet itse, pidät kiinni rattaista tai isän tai äidin kädestä. Ja jos kävelet itse, niin sitten kävellään samaan suuntaan. Ja että ruokaa ei heitellä lattialle ja syljetä suusta takaisin lautaselle.

Sunnuntai oli jo huomattavasti leppoisampi, vaikka silloinkin päiväunille käytiin itkun kautta. Osasimme itsekin suhtautua lapsen tahtomisiin vähän toisella tavalla, sillä tiesimme, mitä oli odotettavissa. Nyt tämä oikeastaan jo naurattaa, ja kokonaisuutena jäimme viikonlopusta plussan puolelle.

Kesälomamatkakin lähestyy. Ehkäpä osaamme nyt toimia hänen kanssaan oikein sillä reissulla. Silti ymmärrän, että monet eivät halua matkustaa tämän ikäisten lasten kanssa, sillä matkustamiseen liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä.

Voi kun nämä tulisivat käyttöohjeiden kanssa. Ja kun ne myös toimisivat aina samalla tavalla ja loogisesti.

Niin no, eivätpä niin tee aikuisetkaan. 

"Se on MINUN isi!" huusi tyttö tarjoilijalle vihaisesti.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Käytin tytön neuvolan kaksivuotistarkastuksessa.

Terveydenhoitaja aloitti jutustelun kyselemällä, miten menee, ja minä kerroin tyytyväisenä, miten hienosti lapsi syö kaikkea ja nukkuu hyvin, käy potalla ja treenaa pikkuhousujen käyttämistä.

Kun hoitaja tiedusteli puheen kehittymisestä, kerroin, että tyttö kyllä juttelee jo paljon ja muodostaa ihan oikeita lauseitakin. Jo muutama kuukausi sitten hän osasi kysyä esimerkiksi: "Missä on minun toinen lapanen?" mutta toisaalta joissain sanoissa kirjaimet kääntyvät edelleen hassusti väärin päin. Esimerkiksi lusikka on edelleen "lukkija", kerroin.

”Kyllä, sanat saattavat kääntyä vielä nelivuotiaaksikin asti hassusti”, hoitaja kertoi ja minä nyökyttelin. Tyttö istui tuppisuuna sylissä. ”Kyllä hän varmaan kohta jo lämpenee”, hymyilin.

”Käydäänpä sitten tuohon pöydän ääreen”, hoitaja jatkoi ja kaivoi esiin värikynät ja piirustuspaperia. ”No niin, piirräpä siihen paperiin jotain.”

Tyttö ei edes ottanut kynää käteensä. ”Kulta, piirräpä isille jotain”, minäkin yritin, mutta kynä ei noussut pöydältä. Ja niin sisäinen suorittajani heräsi. ”Kyllä se kotona tykkää piirtää, ja piirtäminen on ollut yksi sen lempipuuhista”, vakuuttelin.

Hoitaja otti itselleen toisen kynän, piirsi paperiin viivan ja sanoi: ”Piirräpä tällainen samanlainen viiva.” Vielä hetken mietittyään tyttö otti viimein kynän käteensä - mutta väärin päin. Terä osoitti kattoa kohti, ja kun hän yritti piirtää kynällä, hän käänsi kätensä niin, että rystyset ja kynän puuosa osuivat paperiin mutta kynän kärki ei. Sitten hän hinkkasi paperia kynän puuosalla. Molemmilla päillä.

"Okei, tätä testiä ei taidettu läpäistä täysin pistein", sisäinen suorittajani kuiski, vaikka tyttö hetken päästä käänsikin kynänsä oikein päin ja piirsi paperille viivan.

Kuva ei liity jutun tapaukseen, mutta siinä lapsi pitelee kynää oikein päin.

Seuraavaksi pöydälle tuotiin kahdeksan puista palikkaa, ja hoitaja kysyi tytöltä, miten korkean tornin hän osaisi niistä rakentaa. Hetken aikaa näytti siltä, että kynät kiinnostivat häntä enemmän kuin palikat, ja sisäinen suorittajani ehti jo huolestua.

Palikat alkoivat kuitenkin siirtyä pinoon: kolme palikkaa, neljä palikkaa, vielä muutama. ”Voi miten taitava, saatko kaikki palikat päällekkäin?” tsemppasin vieressä ja hetken päästä kaikki kahdeksan palikkaa olivat pinossa pöydällä. ”Huh”, huokaisi sisäinen suorittajani.

”Kuinkas monta palikkaa siinä pinossa on?” kysyin tytöltä ja osoitin kahta alimmaista: ”Yksi, kaksi…” Tyttö jatkoi: "koome, neejä, viisi, kuusi, seehemä, kaheha."

"Jes jes jes! Kuuliko se terkkari sen varmasti?" huusi sisäinen suorittajani. "Tyttöhän on nero, ja hän ei vain halunnut piirtää juuri silloin, kun sitä typerää kynää tyrkytettiin käteen!”

Testi jatkui vielä pallon potkimisella ennen kuin lapsi mitattiin ja punnittiin. Pituutta oli tullut hienosti viitisen senttiä, ja kasvu oli siis aivan odotusten mukaista.

Sisäinen suorittajani sai kuitenkin rauhan vasta, kun luin neuvolakorttiin kirjatun lausunnon. ”Reipas tyttö. Puheen kehitys ja motoriikka ikätasoista”.

Silti sisäisen suorittajani piti kuiskata vielä korvaani: "Ei kai ne kaikki vielä tässä iässä laskea osaa?" ja tehdä pieni voitonmerkki.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kuva-arvoitus: Mitä tässä tapahtuu?

Bloggarin lapsi on saanut syntymäpäivälahjaksi puisen kakun.

Hän ottaa siitä kuvia kännykkäkameralla, tietysti.

Kuvaaminen kuitenkin keskeytyy: "Haloo, kuka siellä?"

Mistä lie tällaisen leikin keksinyt?

 

Ihastuttava puinen kakku oli muuten hankittu Tingeling-lelukaupasta Yrjönkadulta.

Share

Pages