Ladataan...
Isyyspakkaus

Matkan viides (!) ja viimeinen Broadway-musikaalini oli Natasha, Pierre and the Great Comet of 1812, joka tunnetaan lyhyemmin nimellä The Great Comet. Musikaalin toisessa nimiroolissa esiintyy laulaja Josh Groban, ja on myönnettävä, että valitsin show'n pitkälti hänen vuokseen.

Josh Groban kimposi tähtitaivaalle esiinnyttyään vuonna 2001 Ally McBeal -tv-sarjassa, ja sieltä hänet itsekin muistan. Vaikka Groban onkin Suomessa vähemmän tunnettu, hänen levytyksiään kuulee silloin tällöin radiosta, ja esimerkiksi You Raise Me Up saattaa olla monille tuttu juuri hänen laulamanaan.

The Great Comet on puolestaan sovitus Leo Tolstoin Sota ja rauha -teoksen eräästä osasta, ja siinä keskitytään Natashan (hurmaava Broadway-debytantti Denée Benton) ja Anatolin (Lucas Steele) suhteeseen ja siihen, miten Pierre (Groban) etsii itseään ja elämänsä tarkoitusta. Natasha on kihloissa sodassa olevan Andrein kanssa, mutta rakastuu Anatoliin. Pierre puolestaan on onnettomasti naimisissa ja hukuttaa ahdistuksensa viinaan.

Toteutukseltaan musikaali on yksi erikoisimpia näkemiäni. Pelkkä lavarakennelma on jo hyvin poikkeuksellinen, sillä teatterissa ei ole lainkaan perinteistä esiintymislavaa. Yleisö on joka puolella esiintyjiä, ja esiintyjät ovat joka puolella yleisöä. He kävelevät rampeilla ja portailla ja ottavat välillä kontaktia lavalle rakennetuissa pöydissä istuviin katsojiin.

Musikaali on myös musiikkinsa puolesta erikoinen. Monetkaan sävellyksistä eivät ole lainkaan perinteisiä musikaalinumeroita, vaan musiikissa yhdistellään myös venäläisiä kansanlauluja, klassista musiikkia, indierockia ja dancea. Musikaali on läpilaulettu, ja sen libretto on paikoin sanasta sanaan Tolstoin tekstiä.

Groban on näyttelijänä varsin uskottava ja hänen äänensä on hunajaa korville. Hahmona Pierre on kuitenkin staattisempi ja yksiulotteisempi kuin Natasha tai Anatoli, jotka pääsevät molemmat loistamaan rooleissaan. Natashaa esittävälle Denée Bentonille voi povata upeaa Broadway-uraa.

Esitys on huikeaa tykitystä, ja yleisö kääntyilee tuoleissaan puolelta toiselle nähdäkseen kaiken mitä tapahtuu ympärillä ja välillä jopa selän takana. Musikaali on saanut erinomaiset arviot, monet kriitikot ovat pitäneet sitä vuoden parhaana uutena musikaalina ja sitä on verrattu tyylillisesti myös jättimenestys Hamiltoniin, jossa myös käsitellään historiallista ajanjaksoa olematta kuitenkaan puhdasta epookkia. Itse en ole Hamiltonia nähnyt, joten en pysty vertaamaan.

Olen erittäin tyytyväinen, että tämä musikaali oli viimeinen tällä matkalla näkemäni, sillä se tarjosi vastinetta lipun hinnalle koko rahalla ja jätti hyvän mielen.

Silti jäi vähän nyppimään, että emme olleet täällä myöhemmin kevällä, sillä maalis-huhtikuussa ensi-iltaan tulee monta mielenkiintoista esitystä kuten Amelie, Charlie and the Chocolate Factory, Groundhog Day ja Anastasia. Huhtikuusta alkaen on mahdollista nähdä myös Bette Midler Hello Dollyssa. Oi joi. No, ehkäpä joku näistä pyörii vielä ensi kerrallakin.

 

Lue täältä lisää tällä matkalla näkemistäni Broadway-musikaaleista:

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Harkitsin pitkään, minkä Broadway-show'n haluaisin nähdä seuraavaksi. Lopulta päädyin In Transit -musikaaliin, johon hain lipun jälleen Downtown Brooklynin TKTS-lippuluukulta puoleen hintaan.

Brooklynin TKTS on muuten Times Squarea huomattavasti kätevämpi: jonoa on vähemmän ja liput saa ostettua myös aiemmin. Times Squaren TKTS:llä myydään aamupäivisin lippuja saman päivän matinee-esityksiin ja iltapäivisin saman illan esityksiin. Brooklynissä taas myydään lippuja aamusta alkaen saman illan ja myös seuraavan päivän matinee-esityksiin.

Alennukset ovat yleensä 40 - 50 %, ja liput saa useimmiten parhaille paikoille. Käytännössä lipuista maksaa silloin n. 80 - 90 dollaria.

In Transit on ensimmäinen a cappella -musikaali Broadwaylla. Siinä ei siis käytetä yhtään soitinta, vaan kaikki äänet tuotetaan ihmiskeholla. Show'ta on esitetty joitain vuosia sitten off-Broadwaylla (pienemmässä teatterissa), ja nyt useamman vuoden tauon jälkeen se on tuotu isommalle lavalle.

Musikaalin pääteema on New Yorkin metro. Alussa kerrotaan, miten newyorkilainen viettää keskimäärin kaksi tuntia päivässä metrossa. Se tekee vuodessa yhteensä kuukauden verran aikaa, jolloin hän ei ole siellä eikä täällä vaan vain matkalla johonkin. Metrossa ihmiset myös kohtaavat toisia matkustajia, tuttuja ja tuntemattomia.

In transit kertoo yhdestätoista ihmisestä, joita kaikkia yhdistää metro. On mm. Broadway-tähteydestä haaveileva toimistotyöntekijä-näyttelijä, työnsä menettänyt Wall Street -meklari, homopari, erosta huonosti toipuva nainen ja tämän exä. Jokaisen tarina liittyy jotenkin johonkin toiseen hahmoon, ja välillä metrosta poistutaan hahmojen koteihin tai työpaikoille. Näyttelijät ovat esillä tasaisesti eikä yksikään hahmoista ole erityisemmin päähenkilö.

New Yorkin metro on myös yksi keskeinen hahmo, ja sen kuulutuksista, viivästyksistä ja poikkeusreiteistä väännetään vitsejä, jotka aukenevat vain, jos metrolla on kulkenut enemmänkin kuin kerran tai kaksi.

A cappella -laulu toimii esityksessä erittäin hyvin, ja välillä jopa unohtaa seuraavansa pelkkää laulua ilman yhtään instrumenttia. Esitys on myös hyvin intiimi, sillä teatterissa ei ole perinteistä teatterilavaa. Näyttelijät esiintyvät tavallaan yleisön keskellä katsomoon työntyvällä metrolaiturilla ja ovat aivan kosketusetäisyydellä ensimmäisistä penkkiriveistä.

Laulujen takana on Kristen Anderson-Lopez, joka on säveltänyt muun muassa Frozen-elokuvan musiikit mukaan lukien Let It Go:n. Onpa sama nainen muuten tekemässä myös sekä Frozenin Broadway-versiota että Frozen-elokuvan jatko-osaakin.

Esitys oli virkistävän erilainen ja taitavasti laulettu. Tarina ei ollut järin yllättävä mutta hahmot olivat sympaattisia. Kappaleista yksikään ei jäänyt korvamadoksi, mutta hyvin ne toimivat lavalla. Oli hienoa kuunnella kymmentä laulajaa ja yhtä beatboxaajaa ja heidän muodostamiaan puhtaita harmonioita ja rytmejä. Esitys kesti vain puolitoista tuntia, eikä siinä ollut väliaikaa. Olisin suonut show'n kestävän pidempäänkin, jolloin hahmoihin olisi saanut lisää syvyyttä.

Ei tämä show aivan oman suosituslistani kärjessä ole, varsinkaan jos Broadwaylla pyörivät klassikot ovat vielä näkemättä, mutta itse olin iloinen, että kävin katsomassa esityksen.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jos jotain on tällä matkalla odotettu, niin tytön ensimmäistä käyntiä Broadwaylla! En tosin ole varma, kumpi sitä odotti enemmän: tyttö vai Broadway-musikaaleihin hurahtanut isä.

Olin päättänyt jo etukäteen, että vien tytön katsomaan Disneyn Aladdin-musikaalia, sillä tarina on tuttu tytölle, ja tuttuja lauluja ja paljon näyttäviä tansseja sisältävä show on helppoa katsottavaa myös lapselle, joka ei osaa englantia. Ostin lipun lopulta keskiviikolle.

Kävin katsomassa show'n itse ensimmäisen kerran vajaat kolme vuotta sitten, ja silloin pohdin, että sovitus ei aivan yltänyt Leijonakuninkaan ja Kaunottaren ja hirviön tasolle, mutta nyt katsoin esitystä aivan toisin silmin: entäpä jos en olisikaan nähnyt koskaan ensimmäistäkään Broadway-musikaalia?

Onhan Aladdin silloin aika huikea kokemus, ja 4-vuotiaani oli niin innoissaan kaikesta, että liikutuin pelkästään jo siitä, miten hän katsoi silmät suurena upeita tansseja ja säihkyviä pukuja ja ihmetteli, miten henki ilmestyikään lavalle lattiasta. Hän haukkoi henkeään, kun Jafar teki taikojaan, ja halusi ottaa kädestä kiinni, kun Aladdin jäi vangiksi ihmeiden onkaloon.

Esityksen seuraamisessa ei ollut mitään ongelmia, vaikka tyttö ei englantia osannutkaan. Olimme katsoneet elokuvan toistamiseen aivan hiljattain, joten tarina oli pääpiirteissään hyvässä muistissa. Olimme myös kuunnelleet lauluja etukäteen, myös Broadway-versiona, ja olin jo briiffannut häntä siitä, mikä laulujen pääsanoma oli. Sitten vielä tulkkasin silloin tällöin hänelle korvaa kuiskaten, mistä henkilöt puhuvat, ja mitä olennaisimmat juonenkäänteet olivat.

Hassua, miten tyttö kiinnitti huomiota samoihin asioihin kuin itsekin kolme vuotta sitten: Missä ovat Abu ja Rajah, miksi Jago on ihminen eikä lintu ja miksi Jafar ei muuttunukaan käärmeeksi tarinan lopussa?

Ja mikä olennaisinta: MITEN IHMEESSÄ SE LENTÄVÄ MATTO LENTÄÄ? Ei hyvä ihme. Istuimme nyt niin lähellä lavan reunaa, että olisin kyllä nähnyt mitkä tahansa ohuet vaijerit, mutta niitä ei näkynyt. Yritin katsella netistä, olisiko jossain paljastettu lentävän maton taika, mutta missään sitä ei ole taidettu kertoa. 

Itse olen edelleen samaa mieltä kuin liki kolme vuotta sitten: vaikka show onkin näyttävä ja henkeä esittävä James Monroe Iglehart aivan huikea roolissaan, jotain on kadonnut alkuperäisen tarinan lumosta, ja lentävää mattoa lukuun ottamatta elokuvan kohokohta, A Whole New World -kappale, on musikaalissa varsinainen antikliimaksi.

Mutta 4-vuotiaalle kaikki toimi kuin se vaaleanpunainen tikkari, jonka ostimme väliajalla, ja olin niin iloinen siitä, miten innoissaan hän oli kaikesta ja miten hienosti hän jaksoi seurata koko esityksen, vaikka se oli vieraalla kielelläkin. Oli muuten hauskaa havaita, että pääosia esittivät samat näyttelijät kuin vuonna 2014. 

Voitte kuvitella, mikä on nyt ollut meidän viikon teemamme.

Aladdinin musiikkia kuunnellaan Spotifysta, ja tyttö piirtelee Aladdinin hahmoja katsoen mallia matkamuistokirjasta.

Esittipä tyttö jo ensimmäisen urahaaveensakin: "Isona minä haluan näytellä Aladdinissa." No niin, tätä minä vähän pelkäsinkin. Tämä homma vie pahasti mukanaan.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Matkan toinen musikaalini oli Kinky Boots, jota minulle on suositeltu useamman kerran jo edellisellä NYC:in-reissulla. Olihan show voittanut parhaan musikaalin palkinnonkin vuonna 2013.

Musikaali kertoo siitä, miten Northamptonissa, Englanissa, sijaitseva kenkätehdas kärsii taloudellisista vaikeuksista ja sukupolven vaihdoksen jälkeen tehtaan uusi johtaja, Charlie (Killian Donnelly) on vaikeiden päätösten edessä. Hänen on joko irtisanottava tehtaan henkilökuntaa tai keksittävä, miten tehdas voisi uudistua pärjätäkseen kovassa kilpailussa halpatuotantoa vastaan.

Ratkaisun Charlie keksii tavattuaan Lontoossa esiintyvän drag queen Lolan (Todrick Hall), joka valittelee katkennutta kengän korkoaan. Charlie päättää, että kenkätehdas alkaa valmistaa kinkyjä saappaita miehille, jotka pukeutuvat naisiksi, ja pyytää Lolaa kenkien suunnittelijaksi. Samalla Charlien parisuhde Lontooseen muuttaneen tyttöystävän kanssa rakoilee, ja tehtaassa työskentelevä Lauren (Haven Burton) on puolestaan iskenyt silmänsä Charlieen.

Saako Charlie tehtaan muun henkilökunnan ideansa taakse ja miten englantilaisen pikkukaupungin duunarit ottavat Lolan ja tämän värikään ja paljetein koristellun entouragen vastaan? 

Show oli aika lailla juuri sellainen kuin odotinkin. Sehän on aina hauskaa, kun mies pukeutuu naiseksi, ja hyvin nämä drag queenit työnsä tekivät. Puvut ja peruukit olivat yhtä näyttäviä kuin tanssitkin, ja Cyndi Lauperin käsialaa oleva musiikki svengasi hyvin.

Drag on kuitenkin itselleni sen verran vieras teema, että kovin paljoa samaistumispintaa tarina ei tarjonnut ja jäi ehkä siksi hieman etäiseksi. Ei pidä ymmärtää väärin, show oli silti mielestäni aivan erinomainen ja kaikin puolin huippulaatua.

Pääosaa esittävä Todrick Hall oli räiskyvänä ja kaiken räikeästi yli tekevänä Lolana huikea hahmo, ja roolisuoritus lauluineen ja tansseineen oli niin häikäisevä, että voisi kuvitella Hallin tehneen drag-artistin töitä enemmänkin. Kaikki muut esiintyjät tuntuivatkin Hallin rinnalla kovin tavallisilta ja harmailta.

Haven Burtonin Lauren oli toinen lempihahmoni, sillä hänen ihastuksensa Charlieen esitettiin rempseän ronskisti, ja näyttelijä pääsi esittelemään koomikon taitojaan.

Show'n tärkein viesti oli arvattavasti se, miten tärkeää on päästää irti omista ennakkoluuloistaan ja hyväksyä toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Samalla muistutetaan, miten jokaisen tulisi tehdä sitä, mitä kohtaan tuntee intohimoa.

Olen tyytyväinen, että kävin vihdoin katsomassa tämän musikaalin, ja olisin itse asiassa voinut seurata esitystä pidempäänkin ja saada selville, miten Charlien tehtaalle lopulta kävi.

Seuraavaksi ostan kuitenkin lipun johonkin, jossa on vähän vähemmän glitteriä.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Voisin käydä joka ilta Broadwaylla ja lähteä tyytyväisenä takaisin kotiin, vaikken tekisi mitään muuta koko matkalla. Näin olen sanonut aiemminkin. Aivan joka ilta siihen ei tietenkään ole mahdollisuutta - ihan jo pelkästään siksi että lipuista saa maksaa suosituimpiin esityksiin melko kovan hinnan.

Tällä kertaa minulla ei ollut lähtiessä mielessä mitään show'ta, jonka haluaisin aivan ehdottomasti ja erityisesti nähdä. Täällä ollessani luin kuitenkin ylistäviä arvioita joulukuussa ensi-iltansa saaneesta Dear Evan Hansen -musikaalista, jonka pääosan esittäjää Ben Plattia kuvattiin sellaisin ylisanoin, etten ole moiseen aiemmin törmännyt. Ja sitten olin murtua, kun huomasin esitysten olevan viimeistä paikkaa myöten loppuunmyytyjä tammikuun loppupuolelle asti.

Päätinkin tehdä jotain täysin poikkeuksellista: ostaa esitykseen lipun, jota joku toinen jälleenmyi netissä. Lippujen jälleenmyynti (törkeään ylihintaan) on varsin yleistä, ja esimerkiksi TicketMaster tarjoaa itse nykyisin siihen omaa palveluaan. Tämän show'n liput olivat kuitenkin Telechargesta, joten katselin muita saitteja. Paikallinen tuttu kertoi, että StubHub on ainakin luotettava, ja löysinkin sieltä kipurajan tuntumassa olevan lipun, jonka päätin hankkia. 

Lippu oli noudettavissa kaksi tuntia ennen esitystä StubHubin 40th Streetin lippupisteestä, eikä mitään ongelmia ollut törkeää ylihintaa lukuunottamatta.

Esitys alkaa sillä, miten Evan Hansen (Ben Platt) istuu sängyllään kipsi kädessään ja kirjoittaa itselleen kirjettä. "Dear Evan Hansen. Today's going to be a great day..."

Evan on ahdistunut ja hermostunut lukiolainen, jolla ei ole juurikaan ystäviä, ja kirjeiden kirjoittaminen on hänelle lääkärin määräämää terapiaa. Evan on myös salaa ihastunut samaa koulua käyvään Zoeen, jonka kanssa hän ei ole kuitenkaan uskaltanut puhua.

Evan tulostaa kirjoittamansa kirjeet koulussa, ja yksi niistä päätyy vahingossa Zoen isoveljelle, Connorille, joka on yhtä lailla ulkopuolinen ja yksinäinen mutta vielä Evaniakin ongelmallisempi. Connor tekee itsemurhan, ja hänen vanhempansa löytävät Evanin kirjoittaman kirjeen Connorin taskusta luullen, että se on Connorin kirjoittama jäähyväisviesti.

Evan ei kehtaa kertoa sureville vanhemmille, että kirje on oikeasti hänen kirjoittamansa ja että Connor ei ole todellisuudessa jättänyt minkäänlaista viestiä tai selitystä teolleen. Niin hän ajautuu puolivahingossa sepittämään tarinan siitä, miten hän ja Connor ovat olleet hyvät ystävät, vaikka ovat hädin tuskin tunteneet toisiaan. Connorin vanhemmat ilahtuvat kuullessaan, että pojat ovat olleet ystävyksiä ja kutsuvat Evanin kotiinsa kertomaan lisää ja enemmän siitä, mitä he ovat Connorin kanssa tehneet. Pian Evan alkaa ajautua syvemmälle ja syvemmälle valheiden keskelle ja sitten on jo liian myöhäistä tunnustaa.

Paljon musikaaleja nähneelle show on raikas ja synkästä teemasta huolimatta jopa hauska ja lämminhenkinen. Musiikki on loistavaa. Plattin suoritusta ei suotta kehuttu: hän on roolissaan erinomainen ja laulajana taitava. Evanin laulama Waving Through a Window on myös varsin hyvä kappale, josta tulee parin kuuntelun jälkeen tehokas korvamato. En kuitenkaan usko, että tästä show'sta tulee vuosikausia pyörivä kestohitti, sillä siihen se on liian pienimuotoinen ja pelkistetty. Silti musikaali on ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja Ben Platt on tämän jälkeen kova nimi Broadwaylla.

En ole vielä päättänyt, mitä muita esityksiä kävisin katsomassa. Tällä hetkellä suosituin show taitaa olla Hamilton, joka on kahminut lähes kaikki palkinnot mitä voi saada. Yhdysvaltain syntymän aikoihin sijoittuva ja maan perustajista kertova historiallinen hiphop-musikaali on kuitenkin loppuunmyyty kuukausiksi eteenpäin, ja lippujen jälleenmyyntihinnat ovat naurettavia. En ollut myökään valtavan innostunut koko musikaalin teemasta, ja olen lisäksi hyvin allerginen räpille. Sorry. Ehkäpä voin antaa tälle musikaalille kuitenkin mahdollisuuden joskus toiste, kun hype on vähän laskenut ja lippujen hinnat ja saatavuus muuttuneet kohtuullisemmiksi.

Luulenpa, että hankin jotkin liput nyt halvemmalla TKTS:ltä, sillä mielessä on useampikin show, johon lippuja on todennäköisesti saatavilla ja joka voisi olla kiva nähdä. Ja sitten vien tytön katsomaan Aladdinia. Ne liput on jo hankittu.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tänään pohdin, että jos asuisin New Yorkissa, miten usein kävisinkään katsomassa Broadway-esityksiä ja voisiko niihin jossain vaiheessa kyllästyä?

No, sitä ei vielä viikossa tapahdu, ja tänään ehdin käydä katsomassa matkan kolmannen - ja viimeisen - musikaalin. Esitys oli ylistetty uutuus On the 20th Century, jonka pääosissa nähdään myös tv:stä tutut Kristin Chenoweth ja Peter Gallagher.

Tarina sijoittuu Chicagosta New Yorkiin matkustavaan pikajunaan, jossa kyydissä ovat mm. kuuluisa musikaali- ja elokuvatähti Lily Garland (Chenoweth) sekä uransa auringonlaskun puolella oleva musikaalituottaja Oscar Jaffee (Gallagher). Tuottajalla on matkan verran aikaa keksiä uudelle produktiolleen aihe sekä ylipuhua neiti Garland mukaan tuotantoon. Kehyskertomuksen ympärillä nähdään flashbackeja kaksikon aiemmasta elämästä ja todistetaan myös kolmiodraamaa Garlandin poikaystävän Bruce Granitin (Andy Karl) kanssa.

Show on uusinta vuosikymmenten takaa, ja se on nähty viimeksi Broadwaylla liki 40 vuotta sitten. Kyseessä on siis hyvin perinteinen ja kepeä Broadway-show steppausosuukiseen ja nykystandardien mukaan melko yksiuloitteisine musiikkinumeroineen. Tästä pienestä kritiikistä huolimatta esitys on erittäin viihdyttävä ja ilo katsoa. Tämä on pitkälti erinomaisten näyttelijöiden ansiota.

Show'n kantava voima on huikea Kristin Chenoweth. Hän on paitsi erinomainen laulaja, klassinen sopraano, myös hulvaton komedienne, joka heittäytyy rooliinsa niin, että hänen korvaamisensa jossain vaiheessa ei varmasti tule olemaan helppoa.

Ensiluokkainen esitys, siis, mutta jos minun pitäisi suositella jotain näistä kolmesta, jotka tällä reissulla näin, suositukseni olisi kuitenkin A Gentlemen's Guide to Love and Murder.

* * *

Ja jos vielä mietin, mitä esityksiä suosittelisin sellaiselle, joka tulee NYC:iin ensimmäistä kertaa eikä ole koskaan käynyt Broadwaylla, listani olisi tällainen:

  1. The Phantom of the Opera. Esitys on instituutio. Moderni klassikko, joka kuuluu lähes yleissivistykseen. Andrew Lloyd Webberin kappaleet ovat tuttuja myös teatterilavojen ulkopuolelta. "Music of the Night", "All I Ask of You", "The Phantom of the Opera".
  2. The Lion King. Disneyn rakastettu elokuva näyttämöversiona. Käsittämättömän upeasti puvustettu ja sovitettu lavalle, ja Elton Johnin säveltämät kappaleet tunnistaa varmasti jokainen. "Circle of Life", "Can You Feel the Love Tonight", "Hakuna Matata"
  3. Wicked. Vaatii sen, että tuntee Ihmemaa Ozin tarinan JA pääsee yli siitä, että pääosissa on noitia. Tarina on monitasoinen ja musiikit ovat tarttuvat. "Defying Gravity", "Popular". Show on jatkunut Broadwaylla jo 12 vuotta, mikä kertoo jo jotain.
  4. A Gentlemen's Guide to Love and Murder. Jep, tämä jo edellä mainittu esitys on aika korkealla tällä listalla.
  5. The Book of Mormon. Jotain aivan muuta. South Parkin tekijöiden hulvaton komedia, joka on yhtä aikaa sekä perinteinen musikaali että parodia sellaisesta.

...ja moni muukin show on aivan varmasti katsomisen arvoinen, enkä muista nähneeni yhtään show'ta, johon meneminen olisi kaduttanut.

Lippuja kannattaa tsekkailla TKTS:stä, joka myy niitä puoleen hintaan saman illan näytöksiin. South Street Seaportin ja Brooklynin lippuluukuilla on vähemmän jonoa kuin Times Squarella. Suosituimpiin esityksiin lippuja ei välttämättä ole saatavilla, joten jos haluaa nähdä ehdottomasti tietyn shown'n tiettynä päivänä, kannattaa ostaa liput etukäteen virallisista lippukaupoista. Tsekkaa teatterin sivuilta, mikä se on. Jos taas ei ole niin tarkkaa, mitä menee katsomaan, TKTS on hyvä vaihtoehto.

Share

Pages